VII.
Huhusvaaran ruununtorppaan ovat metsäherra ja Louhivaaran Yrjö Hänninen yöpyneet.
Jo Otavan sarvi korkealta näkyy, jo torpan väki makuulle asetteleikse. Louhivaaran Yrjö vielä pihalle pistäysi, taivaan merkkejä tarkasteli, linnunradan juovia tähyili, näkyisikö tuolta tuulen ja tuiskun enteitä.
Ei näkynyt enteitä pahoja, heleä on taivaanlaki pohjan puolla, kuuhut kirkkaana paistaa, kaksoistähti vilkuttaa. Jo on Yrjö pirttiin painumassa, silloin metsiköstä pirtin takaa ripsettä ja rapsetta kuulee ja niinkuin näkymätön sanoja hänelle sanoisi: "Louhivaaran hiihtäjä, sinua kotonasi tänä yönä kaivataan."
Säpsähti Yrjö, kun näin näkymätön sanoja hänelle sanoi, siunaten silmänsä risti, pelästyneenä nurkkapieliä tähyili. Mutta eihän sitä näkymätöntä siellä näkynyt, varjot kuutamoi sen vain tuvan taakse häivän heittää. Yrjö kuuntelee, kuuntelee, ja on kuin yöhyt myös hänen kerallansa kuuntelisi, niin on kaikki hiljaa.
Jo ajattelee Yrjö, että paha kehno se näin hänelle sanoi, kummia pakisi häntä yön selkään hiihtämään houkutellakseen. Jo toisen kerran silmänsä risti, on oven ripaan tarttumassa. Silloin pakkanen metsikössä räsähti, siellä kartanon takana yö elämään rupee, ripsaa ja rapsaa, hipsutusta kuuluu. Ja silloin se näkymätön toisen kerran hänelle sanoo, niinkuin aivan vierellä seisoisi: "Sinua kotonasi tänä yönä kaivataan, siellä kuuhut kumottava sinulle kummat näyttää."
Jo silloin pelko ennen aavistamaton Yrjön mielen valtasi, kätensä oven kääkään tarttuneen vapisevan tunsi. Mikä lienee ollut se näkymätön sanoja, oisiko ollut tietäjävaisto, salattuna suvussaan elänyt, vaiko oisi herännyt muisto vanhan naisen varoituksista, unohtuneiksi luulemistaan. Mistä Yrjö tiesi, mikä oli tuo outo varoittaja, tiesi vain kutsun kotiin saaneensa, tiesi että yötä myöten piti hänen lähteä sinne hiihtämään.
Hämmästyivät pirtissä olijat, kun Yrjö lähtöä tekemään rupesi. Jo oli hänelle vuode valmistettu, metsäherra häntä vierelleen houkuttelee, mutta Yrjö vain vyötteleikse, syitään selvittelee:
— Niin kummasti pohjan puoli kumottaa. Jos vielä pyryn sieltä nostanee, niin on paras ajoissa lähteäni.
Sääntietäjä oli myös torpan isäntä, Huhusvaaran vanha metsänvartija.
Hän Yrjön lähdettyä ulkosalla kävi, sieltä tultuaan virkahti:
— Ei ole pyryn nousemisesta pelkoa, muuta oli sillä menijällä mielessään.
Liekö ajatuksen kaikkien mielessä kyteneen sanonut, ei haluttanut tätä puhetta kenenkään jatkaa. Oudot aavistukset tuvassa liikkuivat miehen mennehen jäliltä.
Mutta kaukana jo hiihtää Louhivaaran Yrjö, niin hiihtää kuin siellä salolla öinen kyöpeli kulkisi. Ei taakseen katsahda, ei sivulleen vilkaise, ei tietä kulkemaansa tunnustele, vaan suoraan poikki selkosien oikaisee. Tullessaan olivat monta mutkaa hiihdelleet, mutta tiesi Yrjö mutkat lyhentää, niin tiesi kuin hirvi ruunupää saloja samotessaan tietää oikotien, sitä vaistonsa varassa kulkee. Vahvasti eteenpäin kumartuneena Yrjö hiihtää, kuuhut kummissaan taivaalta katsoo, hongat henkeään pidättäen tienviittana seisovat. Hiljaista on öisellä salolla, mutta niin hiihtäjästä tuntuu kuin vilistäisi, vilistäisi ja puikkelehtisi hänen edessään ja takanaan, joka puolella pieniä menninkäisiä, vilistäisivät ja häntä hoputtaisivat, että jos hyvinkin myöhästyt miekkonen menijä. Siitä hän vielä kumarampaan painuu, vauhtiaan parantaa. Jo on paitansa hiessä ja partansa kuuroittunut. Leveä kuuravyö hartioillaan kiertää, siinä kiteitä kimmeltää ja tähtiä välähtelee monenlaisia. On se ussakka upea, talviaisen taiten tekemä miehen hirmuisesti hiihtävän hartioille, mutta sitäkös huomaisi Louhivaaran Yrjö. Mitä vielä hän huomaisi, yhtä hän vain ajattelee, eteenpäin menoa. Tiesi hän kutsun kotiin saaneensa, oli luvattu hänelle siellä kummat näyttää kumottavassa kuutamossa, ja tätä kutsua hän tottelee.
Eikä ennättänyt paljon taivaanlaella siirtyä Otavan sarvi, kun kahden peninkuorman salotaipaleen katkaisi. Oisiko tiiman verran hiihtänyt, hiukan toista viivähtänyt, niin siihen vauhdistaan havahtuu, kun huomaa edessään jyhkeän Louhivaaran kuutamossa kohoavan.
Siinä hän hengähtämään pysähtyi vaaran alla ja jo tunsi mielessään outoa arkuutta ja mitä muuta lie tuntenut, noloutta ja ihmettelyä. Olikos hän, uros partasuu, menossa omaa naistaan vaanimaan, naisensa askelia nuuskimaan. Mitäpä muuta, siinä hommassa hän oli, vaikka oli kerran mielessään toisin päätellyt. Narrin latuja hän oli nyt hiihtelemässä, pahan kehnon tai muun metsällisen viekoittelemana ja niin teki mielensä takaisin pyörtämään, kauas salolle pakenemaan siellä päivän nousuun asti hiihdelläkseen.
Näin hän epäröi, metsien mies, mutta jo voitti toinen vaisto, outo ja väkevä. Jos lie ollut vanhan eränkävijän vaistoa, jos lie ollut muutakin mukana, jota Yrjö ei osannut sanoin selittää. Varovaisesti hän nousee, aivan kuin varkain oman kotivaaransa laelle kohoaa. Pihalle päästyään hän hiljaa hiiviskellen liikkuu, suksiaan käsissään kantaa. Osasikin hän liikuskella kovaa talvista tannerta narisuttamatta, niin hiipi äänettömästi kuin saalistaan vaaniva ilveskissa hiipii. Ensin hän navettatönön puolelle kuulosti: Siellä suojuksessaan Ilja Huurinaisen hepo kaurojaan purra rouskuttelee. Tietysti hepo oli siellä, missäs muualla se oisi ollut, vaikka lie semmoinen toivo Yrjön mielessä häivähtänyt.
Katseliko kuuhut häntä kummissaan? Jos lie katsellut, mutta eipä hän, mies hiiviskelevä, tuota huomannut. Nyt hän jo tuparakennuksen seinävierustalla liikkuu, suksiaan hän on siinä seinää vasten asettelevinaan, mutta katseensa ikkunasta sisään pälyy, kurkistelee.
Ei ollut heillä tupasensa ikkunassa verhoja ja niin kuunvalo leveänä läikkänä tuvan lattialle lankesi. Hyvin näkyi tuossa seinävierustalla oleva lasten vuode, siinä poikaset jumalan luomat makeata untaan uinailivat ja kuutamo kumottava heidän untaan vartioitsi. Näkyi myös kauempana peränurkassa oleva toinen vuode, jos ei liene varsin niin hyvin näkynyt. Hämyisempää siellä nurkassa oli ja niin Yrjö on uskovinaan, kuvittelee mielessään, että siellä oli kerrassaan hämyisää, niin hämyisää, jotta mitenkään ei voinut sieltä nukkujaa eroittaa. Jos oisi ollut valoisampaa, niin tietysti hän oisi nähnyt oman naisensa siellä nukkuvan. Tuolla tuvan perällä olevassa kamarissa makasi Ilja Huurinainen, vieras tukkilaisherra, ja missäs muualla hänen naisensa silloin oisi nukkunut, jos ei täällä tupasessa, omien lastensa luona, jotka hän oli itse synnyttänyt, rakkaat jumalan luomat.
Näin Yrjö itselleen todistelee eikä hän enää uskalla kurkistaa kuutamon valaisemaan tupaseen. Parempi oli olla katsomatta ja uskoa, että siellä nurkassa oli liian hämyissä hänen silmänsä nähdä. Ja mitäpäs oisi kurkistellutkaan tuonne puolipimeään tupaseen, kun hänellä oli tässä seinävierellä muutakin hommaa.
Mitäkö hommaa hänellä tässä oli? Suksiaan hän asetteli seinää vasten pystyyn. Sukset nähkääs, ovat ne vain olevinaan sukset, itsessään kuolleet kapineet, mutta välistä ne voivat saada niin merkillisen paljon eloa ja epävakaisuutta, millään et saa niitä seinää vasten pystyyn asettumaan. Jos käännät niistä silmäsi, niin jo romahtavat maahan ja säikyttävät koko nukkuvan talon hereille. Säikyttävät naisen tupasessa ja säikyttävät Ilja Huurinaisen tuvan peräkamarissa ja lapsetkin jumalan luomat säikyttelevät, mokomat kiusankappaleet.
Niin Yrjö siinä kähmii ja hommailee, suksilleen vihoittelee, kun eivät ne asettuneet seinää vasten. Nauroiko kuuhut hänen hommilleen? Jos lienee nauranut, hymyillyt naamansa leveydeltä, hävytön kurkistella. Mitä Yrjö hänestä välitti, pois hän aikoi tästä hävitä, mennä tupaseensa, niin lopetti tuo pyöreänaama hänelle nauramisen.
Vai hävettikö häntä mennä tupaseensa, kolistella naisensa hereille, kun oli lähtiessään sanonut Huhusvaaraan yöpyvänsä? Jos lienee hävettänyt, mistä hän niin tarkoin tiesi, oliko se häpeämistä vai jotain muuta, kummallista pelkoa. Miten kauan lie kähminytkään, ennenkuin ovea kolisti, ja miten kauan lie viipynyt, ennenkuin naisensa tuli avaamaan. Mistä Yrjö kaikki nämä asiat muisti ja tiesi, liian paljon näitä oli yhdeksi kertaa. Ja kun vielä rupesi väsyttämään, jalat äkkiä kävivät niin merkillisen raskaiksi. Niin raskaat olivat hänen jalkansa, että kun nainen säikähtyneenä oli avannut hänelle oven ja vetäytynyt takaisin tupaseen, niin Yrjön piti pysähtyä pimeään porstuaan hiukan hengähtämään, ennenkuin jaksoi tupaan mennä.
Kun hän vihdoin ovesta sisälle työntyy, niin nainen jo illallisen laittamispuuhissa häärii, tuvan lattialla liikkuu. Poikaset ovat heränneet, niitä nainen suostuttelee peitteensä alla pysymään.
Kalpea oli Yrjö, sekö hiihtäminen lie voimat vienyt, ei tahdo saada enimpiä vaatteitaan riisutuksi. Ja silmät valaistussa tupasessa huomaavat sellaista, jota ei halajaisi huomata. Ne näkevät, että nurkassa oleva vuode on koskematon, siihen on kiireessä heitetty rykelmä vaatteita, mutta muuten se on koskematon. Oli tämä lumousta, Yrjö tiesi, että hänen naisensa oli tuossa nukkunut, ja nyt vuode tuolla tavoin hänen silmissään kummittelee. Sairaaksi hän on varmaan tulemassa, kun tällaisia ihmeitä tapahtuu. Hänen naisensakin huomaa, että hän ei ole terve, alkaa huolestuneena tiedustella, jos hän on vilustunut.
— Ka jos lienen vähän vilustunut, matkalla lepäilin ja siitä lienen vilustunut.
Vasta hetkisen perästä hän huomaa lisätä:
— Niin kummasti taivas pohjan puolella kumotti, pelkäsin sen pyryä ennustavan huomiseksi. Niin häädyin yötä myöten takaisin hiihtämään.
Jo on saanut nainen ruokaa pöydälle ja ehdottaa, että jos Yrjö viinaryypyn ottaisi.
— Ka pitänee ottaa ryyppy viinaa, niin siitäpä vilustuminen kaikkoaa.
Ei Yrjö naiseensa katso, kun tämä tulee pöydän luo viinaryyppyä kaatamaan. Mutta minkäs hän sille mahtoi, hänen silmänsä näkevät, miten pulloa pitelevä käsi vapisee. Kaikki hänen pitää huomata, kun hän kääntää katseensa vapisevasta kädestä, niin eikös se osu suoraan kamarimökin oveen, joka on jäänyt hieman raolleen. Oli tuo Ilja Huurinainenkin, niin huolimattomasti ovensa sulki, ja kaikki nämä asiat nyt yhdellä kertaa tulevat häntä kiusaamaan. Jo ajattelee Yrjö, että parempi oisi ollut salolle yöpyä, oisi tekaissut sinne suojaavan kuusikon laitaan rakovalkean, niin sen ääressä oisi makeasti uinaillut. Tai oisi nukkunut Huhusvaaran torpassa, mutta pitipäs pahan kehnon tai muun metsällisen hänet taipaleelle houkutella.
Uunin viereen lavitsalle Yrjö nukkumaan kävi. Siihen pyysi naisen vuoteensa laittamaan, sanoi siinä lämpimässä paremmin nukkuvansa, kun oli vilustunut.
Mutta oisikos uni tullut hänen silmäänsä, vaikka niin tunsi itsensä uupuneeksi. Ei tullut uni, vaikka kerran ja toisenkin silmänsä risti, lepoa siunattua itselleen toivotteli. Pois oli yön siunattu lepo häneltä ryöstetty, kaikki oli häneltä ryöstetty, pirttinsä pyhäinen puhtaus ryvetetty, kaikki ryöstetty tai muuten mennyt. Kauas oisi pakenemaan mieli tehnyt, kauas salolle painumaan, kuun kuulumattomiin häviämään, niin siellä ei oisi ollut vierasta silmää hänen häpeätään näkemässä.
On merkillistä miten pienoiseen pirttiin ja yön hiljaisuuteen mahtuu paljon ahdistavaa tuskaa ja kummaa painostusta. Luulisi seinien hajoavan tuon tukahuttavan painon alla, mutta eivätpäs vain hajoa.
Tunsi Yrjö hyvin tämän ahdistavan painon ja kuuli hän hyvin pimeässä hiljaisuudessa, että toisetkin nukkujat sen tunsivat. Unettomana hänen naisensa vuoteella venyi, kuuli Yrjö hengityksestä, että ei ollut se nukkuvan rauhaisaa hengitystä. Ja Ilja Huurinainenkin pienessä kamarissa valvoi. Tavallisesti Ilja nukkuessaan kuorsasi, niin että seinät jyrisi, mutta nyt kamarimökissä oli merkillisen hiljaista. Siitä Yrjö tiesi sielläkin valvottavan. Kaikki he valvoivat ja kuuntelivat yön ahdistavaa hiljaisuutta. Ja yö itse heidän kerallansa kuunteli.