VIII.
Louhivaaran Yrjö metsiä hiihtelee, rauhatonna samoilee. Pois kotoaan paeta tahtoi oman naisensa häpeää näkemästä ja tuntemasta, luuli kaukana salolla, erämiehen poluilla unohduksen löytävänsä. Mutta oisikos unohdus siellä löytynyt. Ei löytynyt unohdusta, ei pakeneminen tehnyt nähtyä näkemättömäksi, ei tuntoa tuntemaansa jäljiltään häivytellyt. Pysähtyi hän selkosen reunassa hiihdostaan huoahtamaan, niin jo hongikossa närhit ja harakat ilakoimaan: "Kas kas, tuossa on se Louhivaaran hiihtäjä, mies mokoma, jonka naisen vieras tukkilaisherra nauratteli!" Painui hän korpeen, niin jo korpi kuolleeksi luulemansa elämään rupesi. Jokaisen kuusen takaa kuuluu ripsettä ja rapsetta, vilahtelee vilahtelee talviaistonttuja, korven pikku menninkäisiä, ne hänelle piilopaikoistaan ilkastelevat: "Tännekö tulit, Louhivaaran hiihtäjä, naisesi naurattajaa tänne pakenit!"
Näin häpeä tunteinansa häntä vainosi ja ahdisti, syvälle syöpyi sielunsa pohjaan. Outo oli hän, metsien mies, tällaisiin elämän kokemuksiin. Ikänsä kaiken oli hyvää ihmisistä uskonut, niin oli isänsä neuvonut, niin oli äitinsä vanhauskolainen opettanut. Hyvää oli hän omasta naisestaan uskonut, luuli naisen pyhänä pitävän kerran antamansa lupauksen. Luuli myös Ilja Huurinaisen, vieraan tukkilaisherran, pyhänä pitävän hänen pienoisen pirttinsä puhtauden. Niin oli hän luullut, yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettu metsien mies. Nyt oli hänen hyvä uskonsa särkynyt, hänen yksinkertaisen elämänsä luja perusta hajalle mennyt, oma naisensa ja Ilja Huurinainen olivat hänelle paljastaneet maailman pahuuden. Syvälle se hänen sieluunsa koski, jo tunsi sairaaksi tulevansa metsien mies.
Rauhatonna hän hiihtelee, ilman päämäärää harhailee, niin kerran huomaamattaan joutui Naurisvaaran tukkityömaan lähettyville. Viimoiksi oli Yrjö sinne hiihtämistä ajatellut, mutta mikä lie näkymätön vetäjä hänen suksenlatunsa sinne johdattanut, vasta avonaisen työmaan rannakseen jouduttuaan huomasi pysähtyä.
Siinä hän seisoo hämmästyneenä, yllätyksen lainaamana. Jo oli hävitys laajalle levinnyt, silmänkantamattomiin ulottui kaadettu alue, jolta kaikki puut oli viety putipuhtaaksi. Vain puoliksi lumeen hautautuneet latvukset, hangesta esille pistävät oksantyngät tuhotyöstä kertoivat. Niin ne ojentelivat nuo oksantyngät kuin vainajien luurankokädet, kuin oisivat armahdusta anelleet. Mutta kukas kuuli niiden mieltä hellyttävää anelua, kuuliko metsäherra vai kuulivatko nuo miehet, joita joka puolella hänen ympärillään hääri lumisina ja hikisinä, hääri ja teutaroi kuin pieniä paholaisia.
Mutta kas tuolla vähän kauempana oli jotakin kummaa tapahtunut. Joka suunnalta sinne kiiruhtaa työnsä kesken jättäneitä miehiä, käsistään kirveet ja kanget viskaavat, hevoset saavat jäädä kuomaansa odottamaan, niin on kaikilla kiire ja hoppu tuonne yhteen rykelmään. Siellä jo miehiä kihisee kuin muurahaisia, käsillään viittilöivät, jotakin kaivavat kaatuneen honka jättiläisen latvuksen alta.
Uteliaana Yrjö lähemmäs hiihti ja sai hän heti miesjoukon luo tultuaan kuulla suuren onnettomuuden tapahtuneen. Kaatuneen hongan latvus oli kaksi miestä lyönyt alleen, pahasti oli ne ruhjonut toisen hongan runkoa vasten, kun eivät ajoissa huomanneet paeta. Kumma uteliaisuus Yrjön mielen valtaa, tiheään ahtautuneen miesjoukon päiden yli hän kurkistelee nähdäkseen lähempää onnettomuuden uhrit. Siinä ne olivat miesjoukon keskellä, paraillaan niitä hevosloimiin kääritään, veri punaa tallattua ja sotkettua lunta. Joku viittilöi ja komentelee tungeskeli joita pois tieltä väistymään.
Nyt lähtivät niitä kantamaan lähinnä seisovan hevosen rekeen. Toinen on aivan nuori mies, melkein poikanen, mutta toisella on rehevä täysparta, jota suusta juokseva veri punaa. Säpsähti Yrjö, kun tätä parrakasta miestä hänen ohitsensa kannettiin. Mutta lie hänen silmissään näyttänyt kuin oisi tuo veriseen loimeen kääritty mies ollut Ilja Huurinainen, tukka oli aivan samanlainen, hajallaan aaltoileva tukka, ja veren punaama parta, ota anna Ilja Huurinaisen parta. Unohti silloin Yrjö itsensä, hänen huuliltaan pääsi:
— Tuohan on Ilja Huurinainen, itse Ilja Huurinainen!
Naurahti joku vanhempi mies hänen vieressään ja sanoi:
— Joskus voi toinen mies toiselta näyttää, sitä sattuu kyllä sellaista. Vaikka ei tuo mies näytä niin paljon Ilja Huurinaiselta, kun vähän tarkemmin katsoo.
Sattuivatko nämä sanat Yrjön mieleen? Niin sattuivat kuin oisi hänet pahanteosta kiinni tavoitettu. Hämilleen hän joutuu, syrjään vetäytyy, mutta vanha mies vielä hänen jälkeensä katsahti ja naurahti, aivan kuin oisi merkitsevästi toistanut: "Sitä sattuu kyllä, toinen mies voi toiselta näyttää."
Tämä tapahtuma syöpyi syvälle Yrjön mieleen. Hän ajattelee metsiä hiihdellessään, että paha kehno se niin hänen silmänsä lumosi, pani sen parrakkaan miehen Ilja Huurinaiselta näyttämään. Ja tuo toinen vanha mies, kuka lienee ollut, pani merkille miten hän pahan lumoissa kulki. Kun ei vain toisillekin menisi huomiotaan kertomaan.
Pahalta tuntuu Yrjöstä, melkein vaaralliselta joutua toistamiseen työmaan rannakseen. Ja yhäti häntä sinne vain veti. Muuanne oli hiihtävinhän, sieltä jälleen itsensä löysi, siihen vasta hiihdostaan havahtui, kun kirveen kolketta ympärillään kuuli, kun näki avonaisen työmaan edessään. Mikä häntä tänne hiihdätti, kuvasteliko mielessään salainen toivo, että toisen kerran näkisi saman mitä oli silloin kerran nähnyt? Oli tämä kummallista, lumotuksi hän oli tulemassa, pahan pääsemättömiin lumoihin joutumassa.
Hän lähtee Pohjoiskorven purolle hiihtelemään. Siellä hän mieli saukon jälkiä tarkastella, mutta sieltä hänet näitä jälkiä seuraillessa veti Louhijärven rantaan.
Jo siinä uusi ihme hänen eteensä aukeni: hyvinkin kilometrin laajuudelta oli Louhijärven ranta täpäten täynnä suuria tukkiröykkiöitä. Oli siinä jo tuhansia ja kymmeniä tuhansia komeita honka jättiläisiä ja yhtä komeita koiven kuusia tasaisiin pinoihin ladottuina. Muutamat pinot olivat hyvin korkeita ja oli niiden alle maata vasten asetettu vahvoja telapuita, jotta tukit eivät pehmeään suohon vajoaisi. Siellä täällä huomasi Yrjö telapuiden rupeavan pettämään, eivät nähtävästi arvanneet tätä rannikkoa niin veteläksi kuin se paikotellen oli. Mitä tässä moiset varustukset, ennen kevättä varmaan moni noista tukkiröykkiöistä rupeaisi liikahtelemaan, hajoaisi.
Hitaasti, omia aikojaan Yrjö hiihtelee, tukkiröykkiöitä tarkastelee. Runsaasti oli täälläkin miehiä ja hevosia ja kaikilla näkyi olevan tulinen kiire työssään. Hevosmiehet purkivat kuormiaan, vipujen ja kankien avulla raskaita tukkeja röykkiöihin vierittelivät. Mittamiehet ympärillä häärivät, leimasinrauta iskettiin reestä vieritetyn tukin latvapäähän, sillä norjalaisen merkki raapaistiin ja sitten mittahaka sovitettiin. Sukkelaan työ sujui, itse Ilja Huurinainen kaikkea valvoi ja silmällä piti. Välistä hän istahti korkean tukkikasan viereen, siinä suuret mittakirjansa polvilleen levitti. Asko Martikainen, hänen lähin apulaisensa, tukkikasan leimamerkkejä tarkasteli, hänelle huomioitaan saneli, mutta huoletonna istui Ilja Huurinainen. Ei näkynyt muistavan, että tukkikasa oli pettävällä pohjalla, telapuut suohon sortumassa.
Kun Yrjö hiihdellessään vanhan mittamiehen Iikka Penttisen tapasi, niin hänelle haastelemaan rupesi:
— Jo on tähän puuta ajettu, jos vain pohja alla kestänee.
— Kissaa se kestää, ennen kevättä on toinen puoli noista pinoista suohon vajonnut.
Iikka Penttinen huitaisi kädellään. Hetkisen vaikeni ja sitten lisäsi:
— Jos pahoja ennustanen, mutta ei kenenkään pitäisi jumalaansa kiusata.
Hämmästyi Yrjö näistä sanoista, mutta vanha Iikka Penttinen selitti, mitä hän jumalan kiusaamisella tarkoitti. Itseään Ilja Huurinaista hän sanoi tarkoittavansa. Oli kerran Ilja jo ollut vähällä joutua vierivän tukkikasan alle, mutta muistikos saamaansa varoitusta. Ei muistanut, mokoma hutilus miehiään, tuolla taas niin huoletonna istui, mittakirja polvillaan, ja kuolema päänsä päällä häilyi.
Unohtumattomaksi syöpyi tämä näkemänsä ja kuulemansa Louhivaaran Yrjön mieleen. Vai niin Ilja Huurinainen jumalaansa kiusasi, ei ajatellut, että jumala voisi hänelle kerran kostaa. Miten lienee Yrjöstä niin tuntunut, että metsien jumalalla oisi paljon kostettavaa Ilja Huurinaiselle, paljon tihuja töitä. Vai ajatteliko hän omaa kosteaan? Mistä hän tiesi, jos sitä ajatteli. Alati vain tämän jälkeen mielikuvituksessaan näki suohon sortuvia, vieriviä tukkikasoja, ja Ilja Huurinaisen hän näki hautautuvan vierivien tukkien alle. Suuri miesjoukko hänet sieltä esille kaivoi ja hevosloimeen käärittynä hänet pois kannettiin, paitansa verta valuen, tuo komea täysparta.
Näin kaikki näkemänsä ja kuulemansa Yrjön muistossa suli yhdeksi kiinteäksi mielikuvaksi. Se yhtenään häntä kiusasi, yhtenään väikkyi hänen mielessään. Yrjö ajattelee, että paha kehno se hänelle näitä kummia kuvia näytteli, häntä pahan tielle houkutteli. Hän silmiään ristii, pyhän nimeä mainitsee painajaisestaan eroon päästäkseen. Mutta kun luuli pääsevänsä sen kynsistä, niin jo toista tietä luokse luikerti. Kun Ilja Huurinainen mielestä unohtui, niin silloin jo metsäherrakin rupesi Yrjöstä pahalta ja petolliselta näyttämään. Kun hän Louhivaaran alla olevassa koivikossa hiihdellessään muisti metsäherran puheita, niin siltä alkoi hänestä tuntua, että narrinaan metsäherra oli häntä vain pitänyt. Oli varmaan metsäherra hänen onnettomuutensa edeltäpäin aavistanut, mistä lienee aavistanut ja nähnyt, ja niin häntä enemmän kiusatakseen vain mokomia hänelle kuvaili.
Kotona oli Yrjön olo kaikkein vaikeinta, siellä niin kumma likaisuus tuntui joka sopesta löyhkävän. Nainen varmaan oli niin huolimattomaksi tullut, pirtin pyhäisen puhtauden antoi mennä menojaan. Miettii Yrjö, miettii mielessään, että jo maammo vainaja varmaan siunaisi tätä likaisuutta, hänen naiselleen kyytiä antaisi. Mutta olikos hänestä antamaan, vaikea oli naiselleen mennä puhumaan, häntä neuvomaan. Häpesi Yrjö naisensa puolesta, voi miten häpesi tätä kuvaamatonta surkeutta.
Liekö nainen itsekin vähän hävennyt tai muuten pelännyt. Usein olivat silmänsä itkemisestä punaiset, arkana askareissaan liikkui. Vaikka Yrjö ei naiselleen pahaa sanaa sanonut, niin kumma arkuus näkyi naisen mielen vallanneen. Vai oisiko juuri Yrjön itseensä sulkeutuva rauhallisuus naista peloittanut, jos lienee aavistanut lähenevää onnettomuutta, salaperäisenä uhkaavaa.
Niin kuluvat päivät, raskaat ja painostavat päivät. Mutta Ilja Huurinainen vain eleli niinkuin ei mitään kummempaa oisi tapahtunut. Mainio mies oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies, ei paljon välitä tämmöisistä tapahtumista. Jo on päässyt entiselleen, taas iltaisin totia maistelee. Yrjöllekin väkevää totia tarjoilee, on ruvennut häntä jälleen norjalaisen mieheksi houkuttelemaan.