IX.
Pohjoiskorven purolla Louhivaaran Yrjö puuhailee. Saukkoa hän on ruvennut siellä pyytämään, luuli metsien mies lumoista kiusaavista sillä pääsevänsä, kun mielityöhönsä turvautui. Niin hän kotoaan kantoi suuren rykelmän saukonrautoja, lujasti lyöviä pykälikkäitä sankarautoja, ne mustien kiiltokarvojen kulkureijille viritteli. Nyt hän reikien alapuolella vedenpitävää sulkua rakentelee.
Oli sulun rakentamisessa aika paljon puuhaa. Ensin piti jää särkeä koko puron leveydeltä, sitten paalut pohjaan lyödä, lujat vaajat iskeä ja vihdoin näiden vaajojen väli havua täyteen tallata, havua ja muuta sammalta sekaisin. Oli hikeen asti ahertamista, jos tahtoi pitävää työtä tehdä. Vasta iltahämärissä sai Yrjö sulkunsa valmiiksi. Nyt hän sen tehoisuutta tarkastelee, mielihyvissään hykähtelee, kun sulusta ylöspäin alkaa puron rannoille ilmestyä lumeen vetisiä läikkiä. Juurien alusontelot ja komot vedellä täyttyvät, jään alta kuuluu hiljaista pulinaa, veden loiskahtelua. Jo on pari kulkureikää jäänyt veden täyttämälle alueelle, mutta ylempänä on vielä kaksi reikää tulvan tapaamattomina.
Yrjö käy vielä kerran sulkunsa tarkastamassa, huolellisesti hän tukkii siihen ilmestyneet vähäiset vuodot. Nyt se on hyvä ja pitävä, nyt tulva jo viimeisiä reikiä lähentelee, on käsissä jännittävät hetket.
Viimeisten kulkureikien vaiheille Yrjö vahtiin asettuu. Hievahtamatta hän kyyköttää suuren korpikuusen juurella, sormi valmiina pyssyn liipasimella. Nähkääs, Yrjö, ei rautoihinsa luottanut, ne saattoivat veden kohotessa kiinni jäätyä ja musta kiiltokarva, viekas veitikka, ujuttausi niiden läpi varovasti jäälle, niitä laukaisematta tiehensä livahti. Vaan kun pyssymies varansa piti, niin eipä viekkaus pelastanut jään alla piileskelijää.
Kovassa touhussaan ei Yrjö ole hämärän tuloa huomannut. Nopeaan tulikin hämärä tänä päivänä, taivas pilveen vetäytyi ja pimensi ilman syvän korven kohdussa, ennen aikojaan pimensi. Mitä lie valmistellut talviainen, kunnollista lumituiskua lienee valmistellut. Niin ilma sakoo ja jo tohahteli tuuli raskaasti kuusikon latvoissa, tohahteli ja tuprunaan sieltä oksille kertynyttä lunta maahan karisteli. Nämä olivat talviaisen valmisteluja, puisteli vähän turkkiaan, keventeli enintä taakkaansa. Mutta sitäkö Yrjö touhussaan huomaisi, kun hän täynnä erämiehen jännitystä piilopaikassaan vaanii. Vielä hän hämärältä mainiosti riistan näkisi, ei livahtaisi hänen tarkalta luodiltaan karkuun musta kiiltokarva.
Mutta kas kun talviainen turkkiaan puistelee hämärtyvässä korvessa, niin siellä herää silloin paljon elämää. Väkeä kaikenlaista liikkeelle lähtee, pieniä talviaistonttuja kuusikon kätköissä vilistää, puikkelehtii ja vilistää tonttuja ja muita menninkäisiä. Ja paha kehnokin silloin korvessa omilla asioillaan kulkee, on sillä siellä hommaa ja kähmimistä kaikenlaista.
Sattui se nytkin liikkeellä olemaan, karvajalkainen kähmijä, mistä lienee matkoiltaan tulossa ollut, niin siinä purolla yhytti Louhivaaran Yrjön saukkoa vaanimassa. Tietäähän kehnon karvajalkaisen, mitä se tekee kujeita, kun hämärissä saukon pyydystäjän yhyttää. Se lyöttäytyi Yrjön kera samaan hommaan, kyykistyi Yrjön selän taakse vaanimaan. Mistäs Yrjö hämärissä kehnon tuloa huomasi.
Niin he nyt siinä kyyköttävät ja vahtivat, kehno Yrjön selän takana kyyköttää, luihuja korviaan liikuttelee. Sillä oli muuta mielessään ja nytkös se alkoi kummiaan tehdä: Niin sotki saukon pyyntihomman pahanpäiväisesti, Yrjöstä alkaa yhtäkkiä tuntua, ettei hän kyykötäkään saukkoa vahtimassa, vaan toista hän vaanii otusta. Itseään Ilja Huurinaista hän on vaanivinaan, sitä hän tähystää, että Iljan suuri puuhkalakki kohoaisi varovasti tuolta avannosta, kohoaisi ensin Iljan lakki ja sitten vähitellen koko parrakas pää, ovelat veitikkasilmät pälyen ja vilkuillen joka puolelle. Hän puristaa lujemmin pyssynsä piippua, sormi kopeloi varoen liipasinta tullakseen vakuutetuksi, että se toimii nopeasti ja herkästi. Kohoa nyt Ilja Huurinainen, ujutaikse ahtaasta reijästäsi näkyviin, mokoma naisten naurattaja!
Tuuli tohisee raskaasti metsässä, hämärä on sakenemassa pimeydeksi, ja silloin kehno taas asian toiseksi sotki: Niin nyt Yrjöstä alkaa tuntua, ettei Ilja Huurinainen enää olekaan jään alla piileskelemässä, vaan on jo jostakin salareijästä ylös kömpinyt ja nyt hänen takanaan ilkkuen nauraa virnistelee hänen turhalle vaanimiselleen. Ihan selvään hän on takanaan kuulevinaan naurun hihitystä ja metsässä risahtelee, liikkuu ja risahtelee. Hän vilkaisee taakseen ja silloin hän havahtui lumouksestaan. Jo tajusi Yrjö, että paha kehno hänen takanaan oli kujeitaan tekemässä, hän silmiään ristii, kolme kertaa silmiään ristii ja siunauksen lukee. Ja kun kolme kertaa silmänsä ristitään ja siunaus luetaan, niin ei silloin enää kehnon auta muu kuin vilistä tiehesi, vilistä sen minkä pääset karvaisilla kolvillasi.
Ja tuskin oli Yrjö tästä pahan lumouksesta päässyt, kun kulkureijällä jokin liikahti, kuului helähtävä napsahdus ja pelmahti, pelmahti hangella musta otus. Nopeasti Yrjön pyssy kohoaa, mutta kun hän huomasi otuksen riuhtovan ja heittelehtivän lumessa, niin arvasi sen lujasti tarttuneen hänen virittämiinsä rautoihin. Mitäs siihen enää laukausta ampumaan, hän harppasi otuksen luo ja kolhaisi sen pyssynsä perällä tuperruksiin. Hän ennätti parahiksi tämän tehdä, se veitikka oli rautoineen päivineen survoutumassa avantoon, jään alle kuolemaan paeta mieli.
Komea on Yrjön saama otus, pitkä ja lihava, sen musta ja tiheä karva on silkinhieno. Hyvin Yrjö sen kädellään tunsi, vaikka pimeä estikin tarkemmin näkemästä. Oli siinä komokkopurojen asukas kaikkein parhainta lajia. Mutta nyt juolahtaa Yrjön mieleen, että jos se oisikin kehno itse, kun on niin komeaksi tekeytynyt. Hän taasen silmiään ristii, siunauksen lukee, ja kun silloin otus ei hävinnyt olemattomiin, niin siitä hän tiesi sen saukon olevan, kiiltokarvan pyytämänsä.
Hyvillä mielin hän saaliin selkäänsä nostaa, rautoineen päivineen olalleen heittää ja niin lähtee pimeän korven läpi kotiinsa hiihtämään.
Tuuli on yltynyt rajuksi lumimyrskyksi, korvessa rytisee ja ryskää, kun talviainen siellä tietään kulkee. Hyvin sentään meni matkanteko korven suojaavassa kuusikossa, mutta kun Yrjö joutui Naurisvaaran aukealle työmaalle, niin siinä jo vastaan ruoskiva lumi ja räntä pyrki silmät sokaisemaan. Vähät sentään Yrjö, itsestään, mielihyvää hän tuntee, kun talviainen vähän tasoitteli Ilja Huurinaisen miesjoukon jälkiä. Saivat muutaman päivän hikoilla, ennenkuin tämän pyräkän hautaamat tiet saataisiin avatuiksi, saivat päivän työtä tehdä, lapiot kourassa heilua oikein miesvoimalla, Näin Yrjö mielihyvissään ajattelee, hitaasti eteenpäin urrii.
Mutta olivat ne suuremmat vallat tänä yönä varanneet hänelle vielä yhden yllätyksen, kaikkein suurimman yllätyksen: Alkaa näkyä hänen silmiinsä lumisesta pimeydestä kumma kumotus, kuin suuri tulipalo oisi siellä ollut. Hätkähtää Yrjö, että joko paha kehno taas hänelle kujeilee, seisahtuu suksillaan ja tähystelee tiukasti näkyvää kumotusta, pyyhkii rähmäisiä silmiään, lumen sokaisemia, ja taas tähystelee.
Ja jo tuli silloin Yrjö vakuutetuksi, ettei tämä näkemänsä ollut pahan kehnon kujeita, vaan tulipalo siellä tosiaan oli. Se näkyi työmaan rannaksesta niiltä paikoilta, missä norjalaisen tukkilaistupien piti olla.
Mikä lie silloin Yrjön mielen vallannut, oliko se uteliaisuutta vai mielihyvää vai mitä muuta lie ollut. Niin vain läksi häntä eteenpäin hiihdättämään, niin kummasti häntä hoputti lähemmäksi pääsemään, jotta paremmin näkisi myrskyn kiihdyttämän palon. Ja jo näkee hän sen, näkee miten tervaisista honkahirsistä kyhätty tukkilaistupa roihuaa kuin öljyllä valeltu. Liekit lentelevät rajun tuulen pieksäminä kauas yöhön, ne nuoleskelevat lähellä olevien kuusten latvoja, ne hyppelevät, hyppelevät rätisevinä, säkeniä syytävinä kimppuina ja lennättelevät mukanaan palavia kekäleitä. Melkein kokonaisia tulessa roihuavia honkahirsiä ne kauas metsään lennättelevät. Ja Yrjö näkee miten palon ympärillä miehiä kihisee, puolipukimissaan olevia miehiä. On siinä miestä kihisemässä ja juoksentelemassa, huitovat ja hosuvat käsillään, lumimyrsky niitä vihaisesti ruoskii ja kurittaa, ne näyttävät myrskyn käsissä huitovilta ja hyppiviltä pieniltä paholaisilta.
Viimeisen taipaleen Yrjö myötärinnettä laski, niin hän tulla kohahti palon ympärillä kihisevän miesjoukon keskelle kuin öinen kummitus tai muu luminen kyöpeli. Säikähti miesjoukko, jo ennestään pökerryksissä oleva, pahanpäiväisesti hänen tuloaan säikähti. Jo siinä yksi siunailee, toinen sadattelee, kauemmas hänen lähettyviltään peräytyvät. Mutta Yrjö mielihyvissään nauraa:
— Ka mitäpä minusta pelästyitte, metsänkävijästä!
Vai ei häntä pelästyä, niin mokoma oli hän näkemys, kuin itse ukko talviainen, hankihyyppä myrskyn lietsoja. Tottapa sitä lie ollutkin kumma kulkemassa, tihujaan tekemässä pimeänä myrsky-yönä. Ja mikä ihmeen otus hänellä oli vielä selässään, musta ryökäle?
— Ka saukkohan tämä on, tottapa saukon tuntenette.
Yrjö riiputtaa saalistaan kaikkien nähtävänä, miesjoukolle kertoo miten hän oli pyyntihommassaan myöhästynyt. Ja sieltä kun tulossa oli, niin täältä kumman kumotuksen näki, sitä katsomaan päätyi.
Toiset eivät Yrjön tuloa huomanneet, vaan kantavat palon lähettyviltä turvaan, mitä ovat viime hetkessä saaneet pelastetuksi. On siinä kilua ja kalua hujan hajan heiteltynä, yhtenään tupruava lumi pyrkii niitä jo hautaamaan, toisen palolta säästyneen tuvan suojaan niitä pitää korjata. Havukatoksen suojassa olevat hevoset ovat myös vaarassa, korskahtelevat pelästyneinä, pitimiään riuhtovat. Muutamia on päässyt karkaamaan, vauhkoina miesjoukossa juoksentelevat. Miehet koettavat ottaa kiinni pelästyneitä hepojaan, perässä juoksevat ja kiroilevat. Oli siinä hälinää ja touhua muun hälinän lisäksi, kun koetettiin pillastuneita hevosia saada kauemmas kuusikon suojaan paloa ja myrskyä pakoon.
Näki Yrjö myös paareja kannettavan toiselle tuvalle päin, hevosloimista ja minkä mistäkin tekaistuja kantovehkeitä. Sinne hän muun miesjoukon mukana työntyy, saa siellä kuulla miten palo oli alkanut, mistä lie niin äkisti alkanut, että koko tupa oli jo tulessa, kun maatamenohommista havahduttiin. Paljon oli jo miehiä nukkumassa täyteen ahdetuilla makuulavereilla. Montako niistä lienee kokonaan hiiltynyt, sitä ei kukaan tiennyt, toisia oli vähissä hengin saatu pelastetuksi.
On palolta säästyneessä tuvassa voihketta ja voivotusta. Yrjö koettaa sinne ovelta kurkistaa, mutta silloin kannettiin tuvasta ulos loimiin käärittyä miestä. Se mies oli jo voivotuksensa heittänyt, miehet asettavat kantamuksensa pihalla olevaan tyhjään rekeen. Tulipahan tällä tavoin tuvassa tilaa toisille.
Mikä lie Yrjöä uteliaisuus vaivannut, meni lähempää katsomaan rekeen tuotua miestä. Loimella oli se peitetty, hän hiukan loimen lievettä kohottaa, niin näkee miehen kasvojen aivan mustaksi hiiltyneen.
Säpsähti silloin Yrjö, silmänsä risti. Joku hänen vieressään sanoo:
— Se on Asko Martikainen.
Vielä enemmän Yrjö näitä sanoja säpsähti. Oliko mahdollista, että tuossa makasi Asko Martikainen, itsensä Ilja Huurinaisen apulainen, noin mustaksi hiiltyneenä?
Oli se Asko Martikainen. Vanha mittamies Iikka Penttinen siinä Yrjön vieressä seisoo ja hän kertoo Asko Martikaisen surullisen lopun: Aivan sattumalta oli Asko tuonne tuhon omaksi joutuneeseen tupaan mennyt. Täällä hän tavallisesti oli nukkunut, oli vain illalla pistäytynyt tuonne toiseen tupaan paria kotipuolensa miestä tapaamaan. Kylillä ne miehet olivat olleet käymässä, mitä lienevät sieltä tulijaisia tuoneet. Niitä tulijaisia Asko Martikainen meni maistelemaan ja tuossa nyt makasi kypsäksi paistuneena.
Se oli Asko Martikaisen loppu, nuoren ja iloisen Asko Martikaisen, ikävä sattuma, kotipuolen tulijaiset. Mutta toista Yrjö mielessään miettii, vaikka ei mietteitään sanoiksi sano. Niin hänestä tuntuu, että tässä oli väkevämmät vallat vaikuttamassa, väkevämmät vallat tai muut jumalat. Varoitus tämä oli jo itselleen Ilja Huurinaiselle, viesti oli näin Iljalle lähetetty, kun oli jumalia kiusannut, tehnyt tihuja töitä.
— Joko lienee sanan saanut Ilja Huurinainen?
Näin Yrjö hyvän tovin vaiettuaan kysyy ja kertoi hänelle Iikka Penttinen, että jo oli sananviejä lähetetty heidän torpalleen. Silloin oli vielä Asko Martikainen elänyt, kun sanan viejä lähetettiin, tunnossaan oli ollut ja itse sanan lähettämistä Iljalle hokenut.
Ei kauan viipynyt, kun Ilja Huurinainen tuli. Sieltä hän pyrystä ja pimeydestä ajoi korskuvalla hevosellaan. Huohotti hepo hurjasta ajosta hengästynyt ja luminen oli itse Ilja, yltäpäältä oli komea turkkinsa lumessa. Liekö vähän väkeviä maistanut, niin olivat rajut liikkeensä ja silmänsä sytenä paloivat. Kun kohosi reestään tantereelle, niin ensi sanoikseen sävähti:
— Missä on Asko Martikainen?
Hänelle näytetään Asko Martikainen.
Vavahti itse Ilja Huurinainenkin, kun apulaisensa hiiltyneet kasvot näki.
Syrjemmässä seisoi Yrjö, miesjoukon suojassa, ja sieltä hän pani merkille, miten Ilja vavahti. Lieneekö viestin tajunnut.
Vanha Iikka Penttinen sai Iljallekin tehdä selvää Asko Martikaisen lopusta. Vaieten Ilja Huurinainen kuuntelee, sitten sanoiksi puhkeaa:
— Vai sillä tavalla! Vai tulijaisia ne maistelivat! Helvetti! Ja nyt olen minä ilman apulaista, ne lemmon tulijaiset ja tuomiset veivät minulta hyvän apulaisen.
Ei sen enemmän Ilja Huurinainen menoa nuoren miehen vaikeroinut, ei tuvan paloa ja muita vahinkoja valitellut. Kerran ja toisen pihalla pyörähti, kurkisti tuvan ovesta sisään ja antoi Iikka Penttiselle määräyksen, että vaikeita vammoja saaneita on yötä myöten lähdettävä ihmisten ilmoille saattamaan.
— Ei ole tässä tiloja sairaalalle!
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Rekeensä oli jo hyppäämässä, silloin miesjoukosta Yrjön huomasi ja hänet mukaansa kutsui.
Sinä iltana Ilja Huurinainen paljon totia maisteli. Jo oli aikaisemmin maistanut ja heti perille tultuaan Yrjön naisen komensi uutta vettä kiehuttamaan. Levottomasti hän sitä odotellessaan kävelee tuvassa ja kamarissa, yrittää välillä lähtökiireessä pöydälle heittämiään papereja järjestellä, mutta taas tästä hommasta luopuu ja kävelemään lähtee. Saivat virua tärkeät paperit pöydällä puoliväliin tyhjennetyn konjakkipullon seurana. Hän ryhtyy tuvassa tarkastelemaan Yrjön saamaa saalista, sitä kädessään riiputtaa, sen karvaa silittelee:
— Saakeli, on siinä komea kiiltokarva. Se kannattaa hyvät peijaiset! Vai mitä, Yrjö, ajattelet, eikös tänä iltana ryypätä tämän sinun riistasi peijaisia?
— Ka jos pitänee ryypätä, myönnyttelee Yrjö.
— Tietysti pitää ryypätä. Metsähinen pahaksi panee, jos ei hänen antimilleen peijaisia pidetä.
Vielä hän hetkisen riiputtaa Yrjön saalista, näkyi sitten muistavan toisen asian ja ääneen naurahtaa:
— Niinpä niin, saukon peijaisia me tänä iltana ryypätään. Ja siinä yksin tein tulee ryypätyksi toisetkin peijaiset, Asko Martikaisen peijaiset.
Hän nauroi toistamiseen äänekästä naurua ja sanoi Asko Martikaisen myös hyvät peijaiset kannattavan. Hyvä poika oli Asko ollut, hyvän oisi hän siitä vesasta tukkimiehen kasvatellut, mutta tuli toinen isäntä ja Askon omakseen otti. Häneltä Asko pois otettiin ja Yrjölle hyvä riista annettiin, mutta hänpäs oli mies, ei joutavia valitellut, vaikeroinut. Molemmille peijaiset kustansi!
Tämä oli Ilja Huurinaisen muistopuhe Asko Martikaiselle ja sitten hän jo muista asioista puhumaan rupesi. Sekoitti lasin itselleen, toisen sekoitti Yrjölle ja tätä tehdessään alkoi kehua:
— Olet sinä suuri eränkävijä, vietävän suuri olet eränkävijä, riistanpyytäjä. Ei pyry sinua estä, ei pimeä pelasta otusta, jonka jälkiä olet vaanimaan lähtenyt.
Miten lienevät nämä sanat niin sattuneet Yrjöön. Jos lienevät muistuneet mieleensä kehnon kummat kujeet, kun hän oli itseään Ilja Huurinaista siellä purolla vaanivinaan. Oudosti hän vavahti, kun Ilja niin kehui, ettei pimeäkään pelastanut otusta hänen vaanimaansa.
Mutta Ilja muuta mielessään miettii ja jo mietteensä sanoiksi sanoo:
— Lienee sääli sinun luopua riistaa pyytämästä, mutta jo sinun nyt pitäisi siitä luopua. Minulta on Asko Martikainen pois otettu ja minä miehen hänen tilalleen tarvitsen, tulisen paikalle tarvitsen miehen. Tule sinä, Yrjö, minun miehekseni, heitä eränkäyntisi, vaikka vain vähäksi aikaa heittäisit, jotta minä tästä pulasta selviäisin.
Näin Ilja Huurinainen Yrjöä maanitteli, melkein vesissä silmin maanitteli.
Liekö Yrjö jo tätä maanittelua odottanut vai miten lie hänestä muuten tuntunut, että nyt hänen jo piti suostua Ilja Huurinaisen mieheksi rupeamaan. Ja kuitenkin kaikitenkin hänen on vaikea sanoa suostuvansa. Hän omia sanojaan säpsähtää, aivan kuin toinen, näkymätön sanoja hänen vieressään seisoisi, hänen puolestaan myönnyttäisi:
— Ka pitänee tulla, tottapa pitänee riistan pyytäminen vähäksi aikaa heittää ja tulla sinulle apulaiseksi.
Sattui myös Yrjön nainen nämä sanat kuulemaan. Hän oli tupasesta tulossa, oli juuri oven avannut, kun Yrjön sanat kuuli. Siihen hän kynnykselle seisahtui, Yrjöä tarkasteli, vuoroin Yrjöä vuoroin Ilja Huurinaista. Ja niin kumma säikähdys silmissään kuvastui.