XI.
Kauan harhaili Louhivaaran Yrjö raskaiden kuumehoureiden maailmassa. Kun hän muutamana päivänä heräsi näistä levottomista unistaan, paistoi kevään lämmittävä aurinko täydeltä terältään. Sen valo siilautui huoneeseen valkoisten uudinten lävitse, kaikkialla Yrjön ympärillä oli niin valkoista ja pehmeää. Lähellä hänen vuodettaan oli pöytä, jota peitti huikaisevan valkoinen liina, ja hänen vuodevaatteensa, nekös sitten olivat valkoiset ja puhtaat. Aivan peloitti niitä käsin kosketella.
Kummastelee Yrjö, miten hän oli tähän outoon ja ihmeelliseen huoneeseen joutunut, koettaa sitä mielessään muistutella, mutta eipä hän jaksanut muistaa. Todellisuus ja kuumehoureet sulivat Yrjön muistossa yhdeksi ainoaksi hämäräksi uneksi eikä Yrjö tiennyt, oliko se oikein untakaan. Mitä lienee ollut pahojen valtojen mailla vaeltamista, sen Yrjö vain muisti, että Ilja Huurinainen häntä jokaisella askeleella oli vainonnut ja ahdistanut. Oli Ilja ilmestynyt hänen tielleen vaikka minkä muotoisena, kaikki metsän otukset, karhut, ilvekset, saukot, kaikki muuttuivat Ilja Huurinaiseksi, jos hän yritti niitä pyydystää. Ihmettelee Yrjö, miettii mielessään, että mitä pahaa hän oli Iljalle tehnyt, kun tälle oli annettu niin suuri valta hänen ylitsensä.
Sitten Yrjö jälleen johtuu ajattelemaan, että mitäs varten hän oikeastaan makasi tässä ventovieraassa ja oudossa huoneessa. Eikö oisi ollut parasta nousta ylös ja hiipiä tiehensä, ennenkuin kukaan hänen täällä oloaan huomaisi. Tietysti se oli viisainta ja mikäpäs esti hänen täältä lähtöänsä, ei mikään ollut estämässä.
Yrjö koettaa todella nousta ylös vuoteestaan, mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Vain vasenta kättään hän saattoi vapaasti liikuttaa, mutta muuten hänen ruumiinsa oli tiukasti kääritty ja kapaloitu. Niin hänet oli kapaloitu kuin pieni ja avuton lapsi kapaloidaan, oli aivan naurettavaa miten hänet, miehinen mies, oli tällä tavoin makuulle pantu. Lienevät häntä sairaana pitäneet, mutta terve hän tunsi olevansa. Nuo kääreet vain hiukan rintaa ahdistivat, jos oisi niistä päässyt vapautumaan, niin liikkeelle hän oisi lähtenyt, tuonne kauniiseen kevätilmaan.
Yrjö ajattelee, että varmaan jo Louhijärven lahdenpoukamiin alkaa sulia paikkoja ilmestyä. Lähenee kalankutu, metsojen ja teirien soidinaika on parhaillaan ja täällä hänen vain piti maata toimetonna. Ja miten kummasti häntä taas rupesi väsyttämään, se oli tuo lämmin kevätpäivä.
Jälleen Yrjö unten mailla harhailee, mutta nyt hänen unensa jo ovat valoisampia. Äitinsä kanssa hän on Louhivaarassa elostavinaan, he lehdeksessä yhtenä kulkevat. Päivä niin kauniisti paistaa, siellä Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa on hiottavan lämmin. On siellä metsän siimeksessä lemua kaikenlaista, maammon taittamat tuoreet lehtikerput tuoksuavat ja hän sananjalkojen ja angervojen seassa juoksentelee, teirenpoikueita ahdistelee.
Sitten jo unohtui lehdeksessä olo, muita ihmeellisiä unia hän uneksuu. Pitkälle matkalle he ovat maammonsa kera lähteneet ja hänen isänsä ja vanha metsäherra ovat myös mukana samassa matkueessa. Hyvin Yrjö tiesi, että hänen isänsä ja vanha metsäherra ja hänen maammonsa myös, kaunis kantajansa, olivat jo ammoin sitten kuolleet, mutta nyt he kaikki elivät jälleen. Eikä Yrjön mielestä siinä ollut mitään ihmeellistä, että he kaikki jälleen elivät, nämä hyvät ihmiset, hänen rakkaat kasvattajansa ja neuvojansa. Vaikka hän oli jo parroittunut mies, niin yhäti hän kaipasi heidän opastustaan ja neuvojansa ja niin ovat he nyt kaikki yhtenä matkalle lähteneet.
Ah kuin pitkä olikin tämä taivallus, toivioretkelle he ovat menossa kaukaiseen monasteriin, joka oli suuren valkoisen meren keskellä. Monasti oli maammo vainaja elämässään puhunut sinne toivioretkelle lähdöstä, oli kertonut hänelle ihmeellisiä tarinoita tuosta kaukaisesta monasterista. Ei konsanaan siitä matkasta mitään tullut, mutta nytpä he ovat sinne lähteneet. Heillä kaikilla on yllään pitkät kauhtanat ja pitkä sauva kädessään, niinkuin toivioretkeläisillä piti olla. Kauhtanat on heillä kaikilla muilla, mutta maammolla on pitkä lumivalkoinen mekko, maahan asti ulottuva. Monta vuotta maammo eläessään oli mekkoaan valmistellut tätä matkaa varten, aina sitä valmisteli ja matkalle lähdöstään haasteli. Hyvin Yrjö muisti miten tämä mekko sitten puettiin maammon kuolinpaidaksi, mutta nyt oli se maammolla yllään eikä Yrjön mielestä tässä ollut mitään ihmettelemistä.
Niin he siis toivioretkeläisinä taivaltavat, kulkevat, kulkevat. Soita suuria heidän eteensä aukenee, nevoja silmänkantamattomia, ja silloin aina ihme tapahtui: siloinen silta heidän kulkeakseen ilmestyi, kaunis kapulatie, jota jalan kastumatta ylitse pääsivät. Hän välistä liukastelee, mikä kumma raskaus hänen jalkojaan lienee painanut, häntä suohon vetänyt. Maammonsa häntä ylös auttelee, hänelle haastelee:
— Poikueni, vielä sinun jalkasi pyhien tiellä kompastuu, mutta kun minun neuvoni mukaan askeleesi sovitat, niin hyvin silloin perille päästään.
Miettii Yrjö, miettii mielessään että jopa oli hän kömpelö noiden toisten rinnalla kulkemaan. Vanha metsäherrakin meni niin ketterästi, pitkän kauhtanan helmat vain heilahtelivat, kun se ravasi tuossa hänen isänsä rinnalla. Ja sillä miehellä nyt jalat olivat huonot olleet, jos hän oikein muisti. Ei niistä jaloista ollut paljon mihinkään metsäherran viimeisinä elinvuosina, mutta jopas olivat nyt parantuneet. Hän yksinään oli huono kulkemaan, jos maammo ei oisi ollut häntä auttelemassa, niin jo oisi hän taipaleelle uupunut ja suohon uponnut. Mutta maammo auttoi häntä, kaunis kantajansa, häntä rohkaisi ja opasti oikein askeleensa sovittamaan.
Niin he taivalta tekevät, monta päivää ja viikkoa kulkevat ja jo tuosta heidän eteensä suuri valkea meri aukenee. Ei näkynyt meren takaa rantoja eikä ääriä, ei ollut siinä rannalla laivaa eikä venettä heidän yli kulkea. Mutta kun he rantahiekalla polvilleen lankesivat ja silmänsä ristien maahan asti kumarsivat, niin jo taasen ihme tapahtui. Kun kasvonsa ylös nostivat, niin suuri laiva heidän edessään aalloilla keinui. Kelohongan he siinä äsken olivat vain nähneet uiskentelevan, mutta kelohonka oli laivaksi muuttunut heidän yhteisestä rukouksestaan. Niin he pääsivät kulkemaan sen suuren valkoisen meren yli siihen kaukaiseen saareen, jossa kaikkien pyhien monasteri oli.
Näin Yrjö unessaan toivioretkellä kulkee. Jo kohoaa valkoisen meren aalloista kaukainen saari, jo sieltä kultaisia kupooleja heidän silmiinsä kangastelee. Polvillaan he laivansa kannella jumalaa kiittävät, kun heidän silmiensä oli suotu nähdä tämä toivottu ihanuus, tämä kaukainen matkan määrä.
Jo ovat he laivallaan rantaan laskeneet, jo kultaista kujannetta kulkevat. Ihmeitä asioita oli maammo tästä kaikkien pyhien monasterista kertonut, vielä suurempia ihmeitä perille tultuaan näkivät. Kultaista he kulkevat kujannetta, tuohuksia pyhät miehet tien varressa pitelevät, heille tietä näyttävät. Kellot kumajavat kaikista kirkoista, heitä sisälle hartauteen kutsuvat.
Mutta ennenkuin heidät sisälle kaikkien pyhien kirkkoon päästettiin, piti heidän kulkea korkean kynnyksen yli. Niin heitä opastavat pyhät miehet neuvoivat, että heidän piti riisua kenkänsä ja sitten hypätä kynnyksen yli sisälle päästäkseen. No he kenkänsä riisuvat ja hyppäämään valmistautuvat, jokainen vuoronsa mukaan. Ensin hänen isänsä ja metsäherra hyppäsivät. Hyvin he menivät korkean kynnyksen yli, heidän pitkän kauhtanansa helmukset vain ilmassa hulmahtivat, kun kynnyksen yli keikahtivat. Vielä paremmin hänen maammonsa hyppäsi kauniissa valkoisessa mekossaan, kerran kun mekkonsa helmat kokosi, min silloin jo kynnyksen toisella puolen oli, ja kaikki pyhät miehet ylistivät, että siinä oli hyvä ja jumalalle otollinen kulkija sisälle mennyt.
Nyt oisi ollut Yrjön vuoro sisälle mennä, mutta suuri ahdistus silloin hänen mielensä valtasi. Hän tunsi jalkansa merkillisen raskaiksi, hän tiesi, ettei pääsisi kynnyksen yli ilman auttajaa. Hän maammoansa kutsuu ja pyytelee, että palaisi maammo takaisin häntä auttamaan, jotta osaisi hän askeleensa oikein sovittaa. Mutta turhat olivat hänen rukouksensa ja hänen hyvän maammonsa kyyneleet. Niin ovella vartioitsevat pyhät miehet sanovat, että omin voimin oli jokaisen tästä koettelemuksen kynnyksestä yli kuljettava. Ken ei siitä sisälle päässyt, sen pitkä toivioretki oli vielä kesken kulkemisen ja hänen pitäisi vielä toinen verta taivaltaa, jotta raskas syntikuormansa keventyisi.
Kehoittavat pyhät miehet kuitenkin Yrjöä vielä yrittämään, mutta joka kerran yrittäessään hän kynnyksen eteen polvilleen kompastuu. Kellot kumajavat korkeudessa hänen yläpuolellaan, niinkuin tuomiota hänelle oisivat kumajaneet. Hän suuressa hädässään ympärilleen katselee, että eikö mistään hänelle auttajaa ilmestyisi.
Silloin hän kansanjoukossa tutut kasvot huomasi. Säikähti Yrjö, kun nämä kasvot näki: Ilja Huurinainen siellä oli, piiloitteli pyhien miesten takana, sieltä hänen hädälleen ilkastellen nauroi. Jo silloin Yrjö tajuaa, että Ilja Huurinainen hänelle kiusaa teki. Miten lienee Iljalle sellainen mahti annettu, että hänen jalkansa herpaisi, hänet polvilleen kynnyksen eteen painoi, hänet esti sisälle pyhien joukkoon pääsemästä.
Tähän hätäänsä Yrjö heräsi. Lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä, hänen valtimoaan koetteli. Diakonissa sisar oli myös huoneessa, valkoisiin vaatteisiin puettu nainen. Lääkärin kasvot olivat parrakkaat ja niin Yrjö ensi hämmingissään luuli, että Ilja Huurinainen häntä oli kädestä pitelemässä, hänelle kiusaa tekemässä. Mutta pian hän erehdyksensä huomaa, hämmästyneenä sopertaa:
— Mihin ne joutuivat, Ilja Huurinainen ja ne muut?
Hymyilee hänelle lääkäri:
— Ei Ilja Huurinaisella mitään hätää. Hän on kyllä terveenä ja paranet sinäkin vielä, sillä kuume on jo häviämässä.
Jo Yrjö vähitellen pääsee tolkuilleen ja huomaa vain unia uneksineensa. Lääkäri ja diakonissa sisar hänelle kertovat, että kaksi kokonaista viikkoa hän oli maannut kuumehoureissa. Mutta ei ollut tämä mikään ihme, hän oli tosiaan saanut aika pahoja vammoja tukkikasan vieriessä. Hänen olkaluunsa ja oikea käsivartensa olivat ruhjoutuneet, monta kylkiluuta oli paikoiltaan irtautunut ja koko ruumis tullut pahoin murjotuksi. Ja sellaisena, huonosti sidottuna, hän oli saanut tehdä kuuden peninkuorman pituisen matkan tänne kunnan sairashuoneelle. Jo oisi siinä heikompi mies henkensä heittänyt, mutta hän oli vahvarakenteinen mies ja niin pelastui elämään. Hänen piti vain maata hiljaa vielä muutamia viikkoja, jotta ruhjoutuneet jäsenet hyvin parantuisivat.
Näin kertovat lääkäri ja diakonissa sisar. Seuraavina päivinä ja viikkoina on Yrjöllä kapaloituna maatessaan hyvää aikaa ajatella kohtaloaan. Pitkiä olivat Yrjön mielestä nämä kauniit keväiset päivät, ennätti siinä tosiaan paljon ajatella. Elävänä hänelle yhä uudestaan ja uudestaan palaa muistoon se kohtalokas päivä, jolloin Ilja Huurinainen ja hän menivät tuon turman tuottaneen tukkikasan luo. Pahan pauloissa Yrjö tajuaa silloin kulkeneensa, pahojen valtojen kahlehtimana ja kammitsoimana. Ei hän vieläkään oikein käsitä, mikä hänet silloin viimeisessä hetkessä sai mielensä muuttamaan, mutta varmaan siihen tulivat hyvät vallat väliin. Tottapa eivät liene tahtoneet Ilja Huurinaisen kuolemaa ja niin antoivat hänelle suuren väkevyyden, vaikka vähäistä ennen oli niin heikoksi ja voimattomaksi itsensä tuntenut.
Kykenivät ne hyvät vallat pahan kahleet kirvoittamaan. Ja hyvältä Yrjöstä nyt tuntuu, sanomattoman hyvältä, kun Ilja Huurinainen ei jäänyt vierivän tukkikasan alle. Aivan kuin sen suuren tukkikasan paino oisi hänen hartioiltaan pois vierähtänyt, niin kevyeltä tuntui olo ja elämä.
Muistelee Yrjö ihmeellistä unennäköäänkin, kun he toivioretkelle kaukaiseen monasteriin kulkivat. Sieti Yrjön aprikoida, minkä vuoksi hänet estettiin korkean kynnyksen yli pyhien joukkoon pääsemästä. Mitä varten hänen jalkansa olivat niin raskaat, mikä kumma syntikuorma niitä painoi, vaikka hän oli pelastanut Iljan hengen ja melkein oman henkensä Iljan hyväksi uhrannut? Ensin Yrjö arvelee, että jos pyhät miehet eivät oisi tästä vielä tietäneet, vaan luulivat hänen murhamiehenä pyhien joukkoon pyrkivän. Mutta pitihän sellaisten kaikki asiat tietää, salatuimmatkin seikat, niin varmaan nuo hänenkin hyvän työnsä tiesivät.
Oli siinä miettimistä, miten pyhät miehet niin menettelivät, hänet suurena syntisenä takaisin käännyttivät. Kun diakonissa sisar Yrjön mielestä näytti hyvältä ja hurskaalta naiselta, niin päätti Yrjö häneltä neuvoa kysyä, että mitä tuo ajattelisi hänen unestaan.
Paljon he puhuivat näistä asioista. Kun Yrjö oli unensa kertonut, niin kertoi vähitellen kaiken muunkin diakonissa sisarelle. Ja niin selitti diakonissa sisar, että Yrjön pahat ajatukset ja aivotukset ne olivat raskaana syntikuormana hänen jalkojaan painaneet. Sitä varten hänen maammonsa jo matkalla sai häntä suohon sortumasta autella ja perillä ei hän pyhien joukkoon päässyt, ennenkuin oisi kokonaan siitä taakastaan vapautunut. Ei se vielä vapauttanut häntä, että oli Ilja Huurinaisen kuolemasta pelastanut. Vielä hänen piti sopia Iljan kanssa, tunnustaa Iljalle, miten oli hänen kuolemaansa toivotellut. Asia oli niin, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä kuolemansynnin, tulla murhamiehen veroiseksi, vaikka kätensä olivatkin veritahroista puhtaat.
No ei diakonissa sisar tahtonut sanoa, että Yrjö oisi aivan niin suuri syntinen ollut. Paha oli Iljakin ollut, paljon oli onnettomuutta hänelle tuottanut, onnettomuutta ja muuta kärsimystä. Mutta paras oli sittenkin niin, että Yrjö taivutti mielensä sovintoon.
— Se saattaa Iljallekin hyväksi koitua, arveli diakonissa sisar.
Epäili Yrjö mielessään, välittäisikö Ilja Huurinainen hänen sovinnon tarjouksestaan. Jos vielä nauraisi hänelle Ilja, niin siinä oisi nolausta tarpeeksi. Mutta tottapa pyhät miehetkin siitä näkisivät, miten paatunut mies oli Ilja Huurinainen.
Ajatteli Yrjö naistaankin, mutta vaikea hänen oli näitä ajatuksiaan mennä diakonissa sisarelle puhumaan. Niin hän itsekseen mietiskelee, pitikö hänen naisellekin antaa anteeksi kaikki kärsimänsä, olla niinkuin ei mitään pahempaa oisi tapahtunut. Merkillistä, kun ei unessa hänelle naisesta mitään näytetty. Iljasta vain näytettiin, ei naisesta mitään. Ja siitähän oikeastaan kaikki oli alkuisin, hänen kärsimyksensä ja koettelemuksensa. Tottapa pyhien miesten oisi pitänyt tämä tietää, kun kaiken muunkin niin hyvin tiesivät. Eivät vain tahtoneet hänelle kaikkea valaista, kaikkea neuvoa ja opastaa. Vai oisiko asia ollut niin, että pyhien miesten mielestä ei naisen petollisuus ollut niin suuri synti. Mutta Yrjön mielestä se oli raskas synti, kaikkia muita raskaampi ja tuotti hänelle monta tuskallista ajatusta yksinäisinä hetkinään.
Niin Yrjön ikävät viikot vierivät, ja jo muutamana kauniina keväisenä päivänä Ilja Huurinainen tuli häntä katsomaan. Niin hän terveenä ja päivän paahtamana ilmestyi Yrjön sairashuoneeseen kuin Louhivaaran salojen väkevä keväthengähdys, kuin oisi tahallaan tullut metsien miehen mieltä kiusaamaan.
Sovinnosta piti Yrjön ruveta Iljalle puhumaan, mutta voi miten vaikealta tuntui sovinnosta puhuminen, kun mieleensä kaikki kärsimänsä vääryydet tulvahtivat.
Ja jos Ilja oisi edes huomannut, mikä kevään kaipaus kidutti tätä sairasvuoteella kalvennutta miestä. Jos oisi tämän huomannut ja sanansa sen mukaan sovittanut. Mutta entisensä on Ilja Huurinainen, vieläkö hän mitään huomaisi tai Yrjön apeasta mielestä välittäisi. Leveästi ja rehennellen hän haastelee, kevättulvista kertoilee. Niin hän kehuu, että jo oli Louhijärvestä liikkeelle lähdetty, tulvan ja jäiden mukana oli suurella ryminällä lähdetty. Siinä välissä mainitsee miten oli rutosti kevät joutunut, miten oli tulista kiirettä pitänyt viimeisten puiden vetämisessä.
Kaiken Ilja lasketteli yhdellä henkäyksellä, vaikea oli siinä lomassa mennä sovinnosta puhumaan. Viimeksi hän joutui kertomaan niistä suohon uponneista tukkikasoista, ja vavahti silloin Yrjö, kun Ilja Huurinainen alkoi tästä asiasta puhua. Mutta Ilja nauroi reippaasti:
— Se kovanonnen röykkiö oli kaikkein pahimpia, niin vetelä suo alla ja ympärillä. Ja kumman kauan paikallaan kesti, emme silloinkaan vielä mitään huomanneet.
— Jospa lienen minä huomannut.
Vaikeasti sanat Yrjön huulilta pääsivät, mutta kun pääsivät, niin jo Ilja Huurinaisen vuolas sanatulva katkesi. Hölmistyneenä hän Yrjöä katselee, että eihän tuo mies vain leikkiä laskene. Mutta outo oli ollut Yrjön äänensointu leikkipuheeksi ja niin outo oli Yrjön näkökin. Sanojaan tapaillen Ilja yrittää:
— Ethän tarkoittane…?
— Jospa tarkoittanen mitä sanoin. Jos hyvinkin lienen huomannut sen tukkikasan liikkumisen. Vaikka et sinä huomannut, niin jos minä lienen huomannut, jos lienee minulle näytetty enteitä ja varoituksia.
Hiljaisuus näitä sanoja seurasi. Tuntui kuin ajan ikuinen ratas oisi äkkiä pysähtynyt kuuntelemaan jo ounastelemaan, että mitä tässä huoneessa tapahtui, mitä outoja tilejä selvittämään nuo kaksi miestä valmistautuivat. Vihdoin Ilja Huurinainen hiljaisuuden katkaisee, yrittää vielä naurahtaa:
— Lienet sinä Yrjö tätä asiaa liiaksi ajatellut sairaana maatessasi.
— Totta puhut, lienen paljon tätä asiaa ajatellut. Lienen nyt ajatellut ja lienen jo silloin ajatellut, vaikka en silloin puhunut. Enteitä minulle näytettiin monenlaisia, tiesin onnettomuuden lähenevän, ka en tuosta puhua voinut, niin oli kieleni kahlittu. Paha kehno kieleni kahlehti, sinulle turmaa toivottelin.
— Minulle? pääsi Ilja Huurinaiselta hämmästynyt huudahdus.
— Ka sinullepa tietenkin, kenellekäs toiselle oisin turmaa toivotellut.
Tietänet syyn, hyvin voinet arvata, minkä vuoksi sinulle tuhoa toivoin.
Vai oisinko erehtynyt, sano jos öisin erehtynyt?
Vavahtavat Yrjön huulet, kun hän naurahtaa. Ei voinut Ilja Huurinainen kestää hänen katsettaan, tuon sängyssä makaavan kalpean miehen katsetta, joka tunki hänen lävitseen. Alas hän päänsä painaa, masennettuna istuu. Jo tunsi Ilja Huurinainen, monen naisen naurattaja, ensi kerran tilille joutuneensa. Mutta Yrjö toistamiseen naurahtaa:
— Tiesin sinut rehelliseksi mieheksi. Et kiellä tekosiasi, kun ovat kerran ilmi tulleet. Mutta mitäpä tuosta enemmän puhuisimme, siitä puhunemme miten sain enteitä monenlaisia lähenevästä onnettomuudesta.
Ja kaiken kertoi Yrjö, hitaasti ja yksityiskohtia myöten, kaiken näkemänsä ja kokemansa. Koko kärsimystensä raskaan ajan hän Iljalle kuvailee, miten paha kehno oli häntä koston tielle opastanut, miten hän koetti paeta kiusaajaa, mutta ei mihinkään päässyt, kun Ilja itse väkisin tahtoi hänet norjalaisen mieheksi saada. Vaikea hänen oli ollut elää, tuona turmion päivänä kaikkein vaikein, kun tiesi onnettomuuden lähenevän ja kehno kielen kahlehti.
Seurasi pitkä äänettömyys, kun Yrjö oli kertomuksensa lopettanut. Raskaasti hän hengähtää, mutta kirkas on katseensa, kun oli saanut tunnustuksen tehdyksi.
9 — Louhivaaran Patriarkka
Toisin kävi Ilja Huurinaisen. Hän katseensa maahan painaa, lienee syyllisyyden tunto pannut hänet häpeämään, vaikka ei vähää hävennyt Ilja Huurinainen, suuri maailman kiertäjä. Mutta metsien miehen äänettömät kärsimykset olivat hänelle uutta, ennen kokematonta. Oli hän monen miehen naisia nauratellut, mutta tämä mies taisi olla kaikkia muita väkevämpi, vaikka oli näyttänyt niin säyseältä ja hiljaiselta. Lauhkea kuin lammas on Ilja Huurinainen, hiljaa hän kysyy:
— Kosto oli käsissäsi, ei oisi laki sinua rangaissut, mitä varten minut pelastit ja itsesi uhrasit?
— Tottapa hyvät vallat lienevät niin tahtoneet, säästivät sieluni ikuiselta turmiolta. Mutta minua elä kiitä elämästäsi, mistään elä minua kiitä. Tokkopa oisin lakia pelännyt tai muuta tuomaria. Jos tuomari oisi siihen tullut, sillä hetkellä ilmestynyt minua säikyttelemään, niin tokkopa oisin sormeani kohottanut. Toinen tuomari tuli, silmissäni kirkkautena sävähti, minulle voimat antoi. Sitäpä elämästäsi kiittänet ja ylistänet, minulle anteeksi antanet, kun sinulle turmaa toivottelin.
Vavahti Yrjön ääni, mutta vavahti myös Ilja Huurinainen. Toistensa käsiä puristaen he erosivat. Ovessa on jo Ilja Huurinainen menossa, niin siinä hänet vielä Yrjön ääni tavoittaa:
— Naisen jo rauhaan jättänet, kokemattoman naisen. Tai jos viedä mielinet, niin pois vienet minun tupasestani, ja hyvän huolen hänestä pitänet.
Alas päänsä painaa Ilja Huurinainen kuin ruoskalla oisi häntä lyöty. Alas päänsä painaa ja ulos pujahtaa, mies maahan asti nöyryytetty ja masennettu.