XII.
Tukinuitto on Louhijoella parhaillaan. Ei ole uittoroikka pitkän pitkä, ei aivan lyhytkään, lieneekö peninkuorman pituinen, lieneekö lähes kaksikin peninkuormaa. Kärki on jo hyvin kaukana, häntäpää on vasta Louhijärvestä irtautunut, siellä joutilaiksi jääneitä uittopuomeja viimeisten tukkien mukana alaspäin lasketaan.
Muutamana päivänä kulkee jokivartta alaspäin outo matkalainen. Ei ole hän tukkimies, vaan nainen on, yksinäinen naisihminen ja suuri vaatemytty on hänellä kantamuksena.
Ei oisi ensi katseella tätä yksinäistä kulkijaa voinut tuntea Louhivaaran ruununtorpan naiseksi. Niin on ulkonäkönsä entisestään muuttunut, kukkeat posket ovat laihtuneet ja kalvenneet, ennen niin sirkeät silmät ovat paljosta itkemisestä turvoksissa. Ja entäs käyntinsä, notkea käyntinsä, miten se on väsyneeksi muuttunut, horjahtelevan hän näyttää. Päänsä hän pitää alas painettuna kuin hävennyt oisi tätä taivallustaan.
Vaikeata on hänen kulkunsa. Ei ole jokivarrella kunnollista polkua, vetisillä suoseuduilla täytyy hänen liukastavia puomipuita myöten astella. Monta kertaa hän putoaa kylmään veteen, likomärät ovat hänen jalkineensa ja hameidensa helmukset. Tietäähän tuon, eivät olleet nämä taipaleet tukkilaiselämään tottumattoman naispoloisen kulkuteitä. Kummako, jos hän on väsynyt, jos käyntinsä jo horjahtelee.
Ketä etsinee hän, yksinäinen kulkija, vahtipaikalta vahtipaikalle hän taivaltaa, jotakin kyselee ja taas eteenpäin lähtee, aina alaspäin alaspäin.
Ketäkö hän etsii, Louhivaaran torpan nainen? Oisihan tuon voinut arvata, itseään Ilja Huurinaista hän on etsimässä, ketäpäs muuta hän täältä hakisi.
Ei ole Ilja Huurinainen viimeisten parin viikon aikana Louhivaaran torpassa käynyt. Sen päivän perästä ei ole kertaakaan käynyt, kun oli Louhivaaran Yrjön parantumista katsomassa.
Siihen asti oli Ilja jokapäiväinen vieras Yrjön kotona, Yrjön naisen lohduttajana hän oli tämän suuressa yksinäisyydessä. Yrjöä kohdannut onnettomuus oli naista pahanpäiväisesti säikähdyttänyt, ensi hädässään hän joutui aivan pois suunniltaan, itki päivät ja itki yöt, heränneet tunnon tuskat tuottivat hänelle kalvavia kärsimyksiä.
Mutta osasi Ilja Huurinainen yksinäistä torpan naista lohdutella. Hän Yrjön sairashuoneelle, toimitti, huolti ja järjesti kaikki asiat parhaan mukaan. Hän oli hyväntekijä, sekä Yrjön että hänen naisensa suuri hyväntekijä ja laajasti hän kuvaili naiselle, miten hän ja Yrjö viime aikoina jo olivat hyviksi ystäviksi tulleet. Parhaita he olivat ystäviä, paljon näistä Yrjön kotioloistakin työmaalla haastelivat ja tarinoivat. Jos lienee Yrjö vähän aavistanut ja ounastellut näitä heidänkin välejänsä, jos tässä näin vähäisessä nyt oli mitä ounastelemista. Eihän Yrjö tästä sen enemmän välittänyt, viisas ja sopuisa mies, vai tästä Yrjö oisi mielipahaa pitänyt, jos naisensa osoitti vieraalle ystävällisyyttä, muun maailman kohteliaisuutta.
Näin Ilja, osasi hän asiat selvitellä ja siloitella, naisen huolet haihdutella. Jo unohti nainen tunnon tuskat, Ilja Huurinaisen metiset sanat, Iljan avulias ystävyys saivat naisen hätänsä unohtamaan.
Kun vain Yrjö oisi vammoistaan parantunut, hänen säyseä ja sopuisa miehensä. No Ilja Huurinainen lähti Yrjöä katsomaan ja lupasi palatessaan tuoda naiselle hyviä terveisiä. Mutta sen päivän perästä ei Ilja Huurinaista ole näkynyt Louhivaaran torpassa.
Arvaa tuon, mihin hätään Yrjön nainen tästä joutui. Jo alkoi hän aavistaa, millainen oli mies Ilja Huurinainen, jo suomukset hänen silmistään putosivat. Ja alkoi hän jo muutakin aavistaa, hyvän ja lauhkean miehensä äänettömiä kärsimyksiä. Mitä lienee Yrjön ja Iljan välillä siellä sairashuoneella tapahtunut, kun ei Ilja tullut enää mitään hänelle kertomaan, ei edes niin paljon jotta silmiään oisi tullut näyttämään.
Kaksi pitkää viikkoa hän oli näitä asioita suuressa yksinäisyydessään ajatellut. Voi miten tuntuikin Louhivaaran torpan yksinäisyys raskaalta ja painostavalta talvisen hälinän jälkeen. Paljon siinä ennätti tuntonsa tuskiin herännyt nainen ajatella ja kärsiä, monta kuumaa kyyneltä itkeä.
Ja nyt hän on menossa Ilja Huurinaista tapaamaan, tahtoi edes jotakin valaistusta saada pimeään yksinäisyyteensä, edes sen verran tietoa, oliko Yrjö enää elossakaan vai joko oli manalle muuttanut ja hänet poloisen ennen kuolemaansa kironnut.
Lapsensa, pienet poikasensa, hän on kahdeltaan kotimiehiksi jättänyt. Luuli hän Ilja Huurinaisen lähempää tapaavansa, jostakin Louhijoen yläpään koskilta löytävänsä, mutta nyt hän on jo puolen pitkää keväistä päivää Louhijoen vartta taivaltanut ja aina häntä alemmas ja alemmas neuvottiin. Näytti siltä kuin oisi Ilja Huurinaisella ollut kiire eteenpäin, pois näiltä Louhivaaran saloilta.
Uupumus jo tahtoo yksinäisen kulkijan voittaa, niin mielellään hetkiseksi levähtämään heittäytyisi. Siellä täällä ovat vahtimiehet jokivarrelle nuotioita viritelleet, voi miten oisi haluttanut lämmittävän nuotion ääreen istahtaa hiukan hengähtämään, likomärkiä jalkineitaan kuivailemaan. Mutta mikä kumma ujous tai muu häpeän tunto lienee häntä eteenpäin ajanut.
Tukkimiehet niin merkitsevästi toisiaan katselevat, kun hän heiltä Ilja Huurinaista kyselee. Vai haki hän Ilja Huurinaista, no tietysti Ilja oli alempana, etupään puolessa. Siellä Ilja tavallisesti pysytteli, sillä näin keväisin oli Iljalla kumma veto väljempään maailmaan. Mikä lienee kiire ollut!
Kun hän nuotion luota eteenpäin lähtee, niin on joskus takanaan naurua kuulevinaan. Ja niinkuin oisi eroittanut korvaansa katkonaisia lauseita:
— Vai Iljaa hän on hakemassa… taas yksi Iljan armaita!
— Ikävä taisi tulla, kun on etsimään lähtenyt!
Liekö sellaisia sanoja lausuttu, mutta niin hän on kuulevinaan, ja silloin hän päänsä vielä alemmas painaa. Ja suuri vaatemyttynsä silloin kahta vertaa raskaammalta tuntuu.
Mitäkö vaatteita hänellä oli tässä mytyssään? Ilja Huurinaisen lahjoittamia vaatteita hänellä siinä on. Siellä ovat Iljan lahjoittamat hienot sukat ja kiiltonahkakengät ja paljon muuta Iljalta saatua hyvyyttä hänellä siellä on.
Aikoiko Yrjön nainen nämä lahjatavarat takaisin Ilja Huurinaiselle antaa? Mistä hän tiesi mitä aikoi, suureen hätään joutunut naispoloinen. Jos lienee ajatellut, että Iljan mieli vielä heltyisi, kun hän saamiaan lahjoja takaisin tarjoaisi. Jos lienee sellainen toivo mielessään kuvastellut tai jos lienee muuta ajatellut, katumustaan ja omaa hyvää miestään. Vai jos ei liene mitään järkevää jaksanut ajatella, otti vain tämän vaatemytyn mukaansa. Yksitellen kaikki Iljan lahjatavarat piilopaikastaan esille; kaivoi, itkien niitä tarkasteli ja niin kaikki mukaansa otti.
Ja miten häntä nyt hävettää tämän vaatemytyn kantaminen, niinkuin kaikki jokivarrella olevat tukkilaiset oisivat arvanneet, että siinä hänellä oli Ilja Huurinaiselta saatuja lahjatavaroita. Niin on arka herännyt omatunto, kaikkea se häpeämään panee. Et voi niin hyvin vaatemyttyäsi kääriä, jotta et luulisi sen synnillisen sisällön jokaiselle vastaantulijalle näkyvän, likaista alennustasi kaikille paljastavan.
Niin hän jokivartta alaspäin taivaltaa ja vihdoin illan suussa hän Ilja Huurinaisen tapasi. Kun tuli vastaan ensimäinen kylä, niin siellä hänet neuvotaan muutamaan lähellä joenrantaa olevaan taloon, jossa Ilja kuului asuntoa pitävän.
Entisellään oli Ilja Huurinainen. Jos lienee näyttänyt vähän rasittuneelta, jos lienevät kasvonsa olleet vähän turvoksissa, valvomisesta vai mistä lienevät olleet. Mutta muuten oli entisellään Ilja, huomaavainen ja sulavakielinen.
Talon parhaimpaan huoneeseen hän Louhivaaran Aliinan saattelee. Siellä ovat hänen tavaransa, tilikirjat ja muut rahalaatikot, suuret matkalaukut ja avatut konjakkipullot pöydällä. Leveästi ja mukavasti näkyi Ilja täällä elävän, tässä mukavassa huoneessa, paljon leveämmin ja mukavammin kuin Louhivaaran pienessä kamarimökissä.
Mutta huomaavainen oli Ilja Louhivaaran Aliinalle, alkaa luistavalla kielellä hänelle selvittää, miten hän jo monta monituista kertaa oli ollut tuomassa hyviä terveisiä Yrjön parantumisesta, mutta jokivarrella olivat hänet aina pysäyttäneet ja takaisin käännyttäneet. Tiesi hän hyvin, millä ikävällä Aliina tietoja odotti, jopa jotta hän ei oisi arvannut ja käsittänyt miten Aliina yksinäisyydessään häntä ikävöi. Mutta minkäs mahtoi, kun tällaista väkeä oli hänellä, eivät ilman nenästävetäjää mihinkään selvinneet, ja uittoaika täällä Louhijoella oli niin lyhyt. Oli tässä rehkimistä, jos ennen tulvan karkuun menoa mieli sieltä korvesta pois ennättää.
Näin Ilja lavertelee. Lomassa hän kuumaa teevettä Aliinalle toimittaa ja päivittelee miten Aliinan jalkineet olivat kastuneet. Kuivamaan ne piti riisua, kuivamaan jalkineet ja kaikki, ei tässä niin kiirettä ollut.
Mutta Aliina ei suostunut likomärkiä jalkineitaan riisumaan. Vastenmielistä ja turhanpäiväistä hänestä on nyt Iljan hyvyys ja touhuaminen. Hän tunsi Iljan valehtelevan. Jos ei liene valehdellut sitäkin, kun kehui Yrjön niin hyvin parantuvan. Sellainen tunto hänellä vain on, että Ilja ei osannut puhua yhtä ainoata totuuden sanaa. Ja tuollaiseen mieheen hän oli niin luottanut, mokomasta kaikkea kuvitellut, hyväntekijänään pitänyt.
Talon nuori nainen, tytärkö vai mikä lie ollut, näkyi jo ennättäneen Ilja Huurinaiseen mielistyä. Teevettä tuodessaan hän huoneessa aikailee, ovipielessä arkana istuvaa Aliinaa epäluuloisesti katselee. Sellainen pystynokka naisihminen hän on ja vihaisesti niskojaan nakkaa huoneesta pois mennessään.
Tämä Louhivaaran torpan naisen olon vielä tukalammaksi teki, maan alle luuli häpeästä vajoavansa.
Mutta Ilja Huurinainen hänelle jo teetä kaataa. Itselleen hän laittoi väkevän totilasin. Oisi Aliinallekin laittanut, mutta kun Aliina jyrkästi kielsi, niin itselleen vain laittoi. Enemmän kuin puoli lasia konjakkia kuuman veden sekaan hulautti.
Aliina huomasi hänen kätensä vapisevan. Ja vasta nyt hän senkin huomaa, että Iljan kieli hiukkasen sammaltaa, Ilja oli juovuksissa jo näin aika päivällä. Jos ei liene niin paljon ollut, mutta kielensä sentään sammalteli ja silmänsä verenkarvaisina punoittivat.
Miten lienee yhtäkkiä Ilja Huurinainen hänestä niin vastenmieliseltä tuntunut, melkein häntä puistatti. Tuo Iljan suuri parta ja kaikki niin ruokottomilta näyttivät, ja entäs nuo parran lomasta välähtelevät valkoiset hampaat, eteenpäin työntyvät vahvat hampaat. Kuin ahnas petoelävä oisi ollut, vielä noilla hampaillaan kiinni iskisi, suuhunsa syödä hotkaiseisi, ahmatti.
Näin välistä toinen ihminen voi ruveta rumalta näyttämään, komea ja naurava mies voi silmissä petoeläväksi muuttua. Ystävinä on eletty pitkiä aikoja, parhaina ystävinä. On lämpimiä siteitä välille syntynyt, siteitä ja suhteita kaikenlaisia, salassa asuvan vietin veto on herännyt. Ja äkkiä rumuus paljastuu, suomukset silmistä putoavat, ja silloin jo petoeläväksi toista luulee. Säikähtää, että jopa on ahmatin lähelleen laskenut.
Niin nyt Louhivaaran torpan nainen Ilja Huurinaista säikähtää ja vaikea hänen on olla Iljan kanssa samassa huoneessa.
Liekö Ilja Huurinainen mitään huomannut, Aliinan ajatuksia arvannut. Hän edelleen lavertelee, kertoilee miten hän yhtenään Louhivaaran salolle takaisin ikävöi, päivät ja yöt ikävöi. Ei hän sellainen ollut, ei Ilja Huurinainen sellainen mies ollut, että hän tahallaan oisi paennut ja piileksinyt. Vai Ilja Huurinainen sillä tavoin, vielä hän takaisin palaisi Louhivaaraan. Uusia puita Louhivaaran metsistä ostettaisiin ja ensi talvena hän tulisi niitä kaadattamaan, ei sitä niin entisiä ystäviä jätettäisi, unohdettaisi.
Välillä hän hyppää taasen Yrjön luona käynnistään kertomaan. Olivat he Yrjön kanssa paljon haastelleet, menneen talven oloista ja muusta. Ja uniaan Yrjö oli hänelle kertonut, kummallisia unennäköjään, kun hän toivioretkeläisenä kulki kaukaiseen monasteriin. Hän väkinäisesti naurahtaa:
— Jos oisi tuo kumma unennäkö osviitaksi lähetetty, jos minuakin tästä neuvottaisiin toivioretkelle lähtemään.
— Eikös hän mitään muuta kertonut kuin tuota unennäköään? Eikö hän muutakin puhunut?
Aliinan henkeä tuntui ahdistavan, mutta pääsipäs vain tämä kysymys hänen huuliltaan, pääsi hätäisenä, käheänä kuiskauksena. Ja hätkähti silloin Ilja Huurinainen, hämmästyneenä häntä katselee. Mutta sitten hän jälleen nauraa, leveästi ja huolettomasti hän koettaa nauraa:
— Mitäpäs hän muuta oisi puhunut sen kummempaa?
— No vaikkapa näistä meidän väleistämme oisi puhunut. Lienee hän näistä talven pitkään tarpeekseen kärsinyt, ja ajattelin, että jos oisi sairaana maatessaan tämä asia mieleensä tullut.
— Vai niin sinä kuvittelet, nauraa Ilja, mutta hyvin väkinäistä on hänen naurunsa. — Vai sellaisia sinä Aliina, jotta Yrjö oisi niitä huomioitaan minulle haastellut. Mistäpäs minä niin tarkoin muistan, jos lienee siitäkin vähän haasteltu, sovinnossa ja ystävinä tarinoitu.
— Sinä valehtelet, Ilja, hyvin minä näen miten sinä valehtelet.
Aliina on itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän vielä toistaa:
— Aina sinä olet minulle valehdellut, kaikista asioista valheita haastellut. Ja tähän asti minä olen sinua uskonut, yksinkertainen ihminen, mutta nyt minä en usko enää. Jo olen saanut niin paljon häpeää tuntea.
Ilja Huurinainen hätääntyi.
— Johan sinä nyt, johan sinä kummia ja ihmeitä. Mitäs häpeämistä sinulla, onkos kukaan mitään sinulle sanonut tai viitannut? Onkos Yrjökään edes niin paljon jotta oisi viitannut, yhdellä sanalla vihjannut?
— Sepä siinä onkin, että hän ei ole minulle vihjannut, vaan on äänettömästi kärsinyt. Pahemmaksi se vain häpeän tuntoni tekee. Jo minä nyt tiedän ja tajuan tunnossani mitä olen tehnyt. Ja näen minä, että on Yrjö sen sanonut sinullekin, siitä haastellut, mitä lienee haastellut. Mutta sinä vielä tahtoisit minun silmäni sokaista.
Jo huomasi Ilja Huurinainen täälläkin tilille joutuneensa. Oli Louhivaaran Yrjö jo hänelle totuuden sanoja puhunut, ja nyt Yrjön nainenkin jo hänen lumouksestaan heräsi. Hän oli sairaalassa saamastaan nöyryytyksestä niin lannistunut, että pysytteli poissa Louhivaaran salolta, Yrjön valtapiirin lähettyviltä. Mutta yhä hän luuli Yrjön naisen lumoissaan kulkevan. Siitä jälleen erehtyi niin luulemaan, kun Aliina moisen pitkän ja vetisen taipaleen takaa tuli häntä tavoittamaan. Mutta nyt näkikin naisen mielen muuksi muuttuneen, oisiko sairaana makaavan miehen kumma voima naiseenkin vaikuttanut. Siltä näytti, että oli Louhivaaran Yrjöllä oma salattu voimansa ja mahtinsa, salaperäinen valta, joka seinänä nousi hänen eteensä, hänet maahan masensi ja voimattomaksi teki. Hänen piti nöyryytettynä, siiville lyötynä pakoon pyrkiä tämän miehen valtapiirin ulottuvilta.
Hän vapisevin käsin lasiinsa tarraa ja ahnaasti siitä juoda hotkaisee pitkän siemauksen, kuin oisi mielinyt nielaista alas kaiken kokemansa nöyryytyksen, kaiken mikä hänen mieltään karvasteli. Niin hän juopi ja sitten taas yrittää puhua Aliinalle:
— Mitäs me sokaisemisesta ja semmoisesta puhumaan, en minä niin pahaa liene tarkoittanut. Hyvää on Ilja Huurinainen tarkoittanut ja hyvää on Iljan jäliltä tähän asti kuulunut. Hyvällä ovat ihmiset häntä muistelleet, missä onkin matkoillaan kulkenut.
— Jos lienee niin muualla, mutta ei kaikille näy hyvä hyväksi koituvan. Niin toivoisin minä, että Ilja Huurinaisen tuomasta hyvästä öisin osattomaksi jäänyt.
Taas talon nuori nainen huoneeseen tuli ja hänen perässään tuli useita miehiäkin. Ketä lienevät olleet Iljan uusia apulaisia, ei Aliina heitä tuntenut. Tilinmaksusta nämä miehet rupesivat Iljalle toimittamaan, suuria tilikirjojaan siinä pöydällä rupesivat levittelemään ja selailemaan, eivät vieraasta tuon enemmän välittäneet. Kiusaantuneena Ilja Huurinainen pullojaan ja lasejaan tilikirjojen tieltä siirtelee.
— Oisi jätetty tämä huomiseen, tuhisee hän, — niin väsynyt olen. Ja muutakin minulla tässä oisi, vieraita…
Mutta Aliina on jo noussut.
— Ei näistä vieraista väliä mitään. Ja kotiin minun jo pitää lähteäkin, on pitkä matka minulla kulkeani.
Ovessa vielä talon nuori nainen yritti häntä pidättää.
— Kantamuksesi unohdat. Vaatteita vai mitä sinulla lienee tuossa mytyssäsi.
— Ilja Huurinaisen ovat ne tavaroita, hänelle omansa antanet.
Tukkilaiset olivat työstään palaneet, koko talo oli niitä nyt tulvillaan. Pihamaalla porisi kivistä kyhätyllä tulisijalla rokkapata. Illallisruokaa siinä tukkilaisjoukolle keitettiin, maukasta ja voimakasta illallisrokkaa suuressa muuripadassa.
Tämän kypsymässä olevan keiton miellyttävä lemu havahdutti Louhivaaran Aliinan nälkänsä muistamaan, voi miten hänen vatsanpohjassaan yhtäkkiä pahasti hiukaisi. Hänen jalkansa horjahtelivat, hän luuli siihen paikkaan kaatuvansa ja pyörtyvänsä, jos ei saisi ruokaa.
Kun muuan tukkilainen näki hänen horjahtelevan ja aittarakennuksen nurkkaan nojaavan, niin tuli hänelle haastelemaan:
— Sairasko olet kulkijanainen, vai jos nälkä sinulla lienee? No eipä hätää mitään, jos sinun on nälkä, niin levähdä vain siinä. Pian tuossa keitto valmistuu ja riittää siitä sinunkin osallesi yksi kupillinen. Ei Ilja Huurinainen ole turhan saita, suopi hän kulkijanaisellekin yhden keittokupillisen.
Säikähti Aliina, kun kuuli Ilja Huurinaisen hyvyyttä ylistettävän, niin säikähti kuin oisi käärmeen piston saanut. Jo nälkänsä ja väsymyksensä unohti, pois lähtee pihamaalta laahustamaan ja mennessään sopertaa:
— Ei minulla nälkä… en minä hänen keitostaan ja muusta hyvyydestään.
Ihmetellen katsoo hänen jälkeensä mies, nuori hyväntahtoinen tukkilainen, ja itsekseen mutisee: "Taisin tyhmiä haastella, lienee jo saanut tarpeekseen Ilja Huurinaisesta, naispoloinen." Sääli hänen tulee väsynyttä kulkijanaista, niin ajattelee, että pitäisi lähteä jälkiä seuraamaan. "Jos hyvinkin vielä joenrantaan menee ja siellä itsensä hukuttaa."
Mutta ei mennyt joenrantaan Louhivaaran Aliina, korpitielle hän painui.
Aikoi salojen poikki suoraan Louhivaaraan oikaista.
Miten hän lienee kulkenut tämän taipaleen, lähes kahden peninkuorman pituisen ja melkein tiettömän taipaleen. Kevättulvan alla olivat suot ja nevat, ei ollut niiden yli edes pahaista kapulasiltaa. Miten hän lienee niiden yli kulkenut, miten koko muun matkan taivaltanut, kun jo lähtiessään oli niin väsynyt ja nälkiintynyt.
Koko yön hän levähtämättä kulki ja kun keväisen aamun aurinko teki nousuaan, niin silloin hän jo muutamalle mäenrinteelle näki Louhivaaran. Mutta silloin olivatkin hänen voimansa lopussa, ei jaksanut hän enää kulkuansa jatkaa, vaan siihen mäkirinteen pehmeälle sammaleelle nääntyneenä vaipui. Haikein mielin hän Louhivaaraa katseli, nousevan auringon ensimäiset säteet sen korkeata lakea kultasivat. Kuin luvattu maa se näkyi, hänen luvattu maansa, ja siellä olivat hänen lapsensa, ikävöiden hänen paluutaan odottivat. Mutta hän ei jaksanut perille asti kulkea, hänen täytyi levätä. Jaksaisiko hän enää ensinkään perille päästä vai pitäisikö hänen tähän uupua. Niin hänestä tuntui, että hänen viimeiset voimansa olivat menneet ja tähän hänen piti nääntyä ja menehtyä, oman kotivaaransa näkyviin menehtyä ja kuolla.
Kuumia kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Mitä hän lienee siinä itkenyt ja ajatellut, väsynyt kulkija? Jos lienee tällä matkalla tuntemaansa häpeää ja nöyryytystä muistellut, jos lienee muutakin mieleensä tullut. Jos lienee ajatellut omaa hyvää miestään, jolle hän oli niin paljon kärsimyksiä tuottanut, äänettömiä kärsimyksiä. Mistä sen tietää, mitä kaikkia ajatuksia lienee mieleensä tullut, yhä kuumempina ja vuolaampina kyyneleensä virtaavat, yhä alemmas hän päänsä painaa.
Hänen ympärillään soi ja humisi kevätaamun heräävä riemu. Joka suunnalta kuuluu teirien kuherrusta, soidinmetsojen kotkotusta, pyiden vihellystä. Sinisalojen ja kaukaisten vaarojen yllä häilyy ja värisee nousevan auringon säteissä hienoa auerta, keväisen aamun auerta, joka lämmintä päivää ennustaa. Kauniit ovat Louhivaaran rajasalot tänä keväisenä aamuna, parhaassa hääasussaan ne koreilevat ja kaikkialla hääilo humisee. Mutta alemmas vain päänsä painaa itkevä nainen, ei uskaltanut hän enää silmiänsä nostaa kevätaamun kirkkauteen. Niin syvä oli häpeän tunto sydämessään.
Mutta kas kun kevätaamun aurinko tietään kulkee, niin kaikki paikat se silloin katselee ja huomaa. Sen lämmittävät säteet itkevän naisen löysivät, vilusta värisevän ja väsyneen naispoloisen, ja hyväillen ne hänet uneen uuvuttivat. Jo tunsi kangistuneissa jäsenissään suloista raukeutta, lämmittävää raukeutta. Päänsä, josta huivi oli kaulalle solunut, pehmeälle sammalmättäälle painui.