XIV.
Paljon oli sinä kesänä työtä Louhivaaran vartiopiirin ruununmetsissä. Kaikki hakatut lohkot kun piti syksyllä tapahtuvaa metsänkylvöä varten puhdistaa, niin siinä oli tarpeeksi tekemistä.
Pitkiä aikoja oli metsäherra Louhivaarassa näitä töitä valvomassa ja Yrjö myös oli ahkerasti mukana. Hänen kipeä olkapäänsä vähitellen parantui ja laihtuneet hartiat pyöristyivät. Vähän vinoksi ne jäivät, mutta muuten Yrjön terveys palasi entiselleen.
Liekö Yrjö vieläkään uskonut tuohon uuden metsän kylvämiseen. Entistä vähäpuheisempi hän on metsäherran seurassa, vaieten tämän laajoja esitelmiä, runsasta puhetulvaa kuuntelee. Jos lie taasen Yrjö pitänyt metsäherran suunnitelmia runon rakentamisena, tuulen tavoittamisena.
Kerran kun kulkivat Louhivaaran alla olevan koivikkonotkon kautta, niin rupesi metsäherra puhumaan siitä talvellisesta asiasta, Louhivaaran viljelysmaiden lunastamisesta. Hyvän aikaa Yrjö antoi hänen haastella, sitten virkahtaa:
— Jos jättänemme tämän asian tuonnemmaksi.
— Mitä varten se pitäisi tuonnemmaksi jättää? intoutuu metsäherra.
— Ka pienet ovat vielä nuo pojat jumalan luomat, ei heistä vielä maita raivaamaan, ojia kaivamaan.
— Eihän maa siitä karkuun mene, vaikkapa ei heti ojia kaivettaisikaan.
Koettaa metsäherra Yrjölle selvittää miten tärkeätä oisi asian päätökseen saattaminen, mutta Yrjö vain vastaan väittää.
— Tuonnemmaksi pitänee jättää, vuotta paria tuonnemmaksi. Kun nuo pojat vähän kasvaisivat, niin sitten siitä puhunemme.
Huomasi metsäherra Yrjön kiusaantuvan, jos tätä puhetta vielä jatkettaisiin. Niin hän jätti asian sillä kertaa, päätti odotella sopivampaa tilaisuutta.
Kotona Louhivaaran torpassa näyttävät asiat päältä päin katsoen entistä latuaan kulkevan. Paljon on kuitenkin muutoksia tapahtunut, syvällisiä muutoksia. Yrjön nainen on nyt täydellisesti parantunut entisistä heikkouksistaan, ei hän enää kylille ikävöi, ei suuremman maailman oloja kaipaa. Nöyränä ja hyvänä hän Louhivaaran pienessä tupasessa askaroi, hyvä on lapsilleen, hyvä myös miehelleen olla halajaa.
Hyvä on Yrjökin naiselleen. Ei heidän kesken ole konsanaan puhuttu menneen talven tapahtumista, kumpainenkin näkyi tahtovan nämä tapahtumat unhoituksen yöhön painaa.
Ja kuitenkin tuntee Aliina, että miehensä yhä niistä kärsii. Päältä päin näytti Yrjö jo täysin parantuneen, mutta syvemmällä sisässä mikä kohta lie ollut vielä epäkunnossa. Mikä näkymätön vamma lie jäytänyt Yrjöä, ei Yrjö valitellut, mutta sitä suurempaa huolta asia Aliinalle tuottaa. Hän usein salassa itsekseen itkee ja ajattelee, että jospa Yrjö ei voinutkaan antaa hänelle anteeksi. Vaikka Yrjö tahtoi, niin ei voinut hänen rikostaan unohtaa ja siitä nyt kärsii.
Hän vihdoin Yrjölle rupeaa siitä haastelemaan:
— Jos oisi meidän helpompi toisin elää.
Yrjö häntä ihmetellen katselee.
— Miten toisin olet meidän elämäämme ajatellut? Miten se helpommaksi tulisi?
— Jos niin tulisi helpommaksi, että minä menisin pois. Vaikka vähäksi aikaa menisin… Kirvesvaaran vanhan Marjatan tänne pyytäisimme. Hän lapsia vaalisi, elukoita hoitelisi… minä muuanne menisin vähäksi aikaa.
Vielä enemmän ihmeisiinsä Yrjö tästä odottamattomasta ehdotuksesta tulee. Ikävöikö hänen naisensa muuanne, eikö ollutkaan vielä entisestä kaipauksestaan parantunut, vaan yhä ikävöi? Hänen sydäntään tuska kouristaa, mutta kuitenkin hän sanoo:
— Ka jos sinä muuanne ikävöinet, niin tottapa pitänee vanha Marjatta kutsua.
-— En minä muuanne ikävöi ja vaikea minun oisi nyt täältä lähteä.
Kyyneleitä pyrkii Aliinan silmiin kohoamaan, mutta hän niitä alas nieleskelee ja edelleen puhuu hiljaisella äänellä:
— Mielelläni minä täällä öisin, en hennoisi noita lapsiani jättää. En lapsiani enkä muuta hennoisi jättää, jo tiedän nyt ja tajuan, millaista on olo muualla. Vaan ajattelin, että jos sinun oisi helpompi niin elää, kun eivät kaikki ikävät muistot oisi mieltäsi kiusaamassa.
Jo Yrjö käsitti naisensa ajatukset. Liekö Yrjönkin sisässä oudot kielet ruvenneet värisemään vai miten lie olonsa yhtäkkiä niin tukalaksi tuntenut. Miten tuo nainen nyt rupesi moisia haastelemaan, poislähdöstään ja vanhasta Marjatasta puhumaan. Ikäänkuin Marjalasta oisi mihinkään ollut, vanhasta ja vaivaisesta käppyrästä, tähän oisi tullut narisemaan, vaivojaan valittelemaan.
— Eihän siitä Marjatasta mihin, mitenkä nyt Marjattaa noutamaan, alkaa hän tenätä. — Jos ei sinulla ikävä muuanne liene, niin mitäpä Marjattaan turvautuisimme, ventovieraaseen ihmiseen. Parempi on näin elääksemme, omissa oloissa. Enkä minä niistä, jos lie mitä tapahtunut, niin en minä niitä muistele.
Siihen asia jäi. Hyvältä tuntui Aliinasta, kun Yrjö tahtoi hänet edelleen Louhivaarassa pitää. Miten onnelliseksi hän tunsikaan olonsa tämän jälkeen, miten hartaasti hän toivoi, että Yrjökin vähitellen entiselleen tulisi.
Jos liekin Yrjö jo ollut parantumassa, mutta sisäiset vammat ovat usein niin vaikeita. Toiset ihmiset helpommin kohentuvat, toisten parantuminen sujuu hitaasti. Vasta vähitellen, vähitellen näkymättömät haavat arpeutuvat ja sitten kerran ihme tapahtuu. Voi sattua niin, että kärsivä ihminen yhtäkkiä tervehtymisensä tuntoon havahtuu. Joku onnekas tapahtuma, näköjään vähäpätöinen tapahtuma voi saada aikaan sellaisen ihmeen, että elämä odottamatta rupeaa valoisalta ja aivan uudelta näyttämään.
Kärsivällisyyttä pitää vain ihmisillä olla tämän muutoksen odottamiseen ja Louhivaaran eläjillä oli kärsivällisyyttä. Eivät nämä yksinkertaiset ihmiset lähteneet muualta apua etsimään, vaan hiljaisuudessa oman kuormansa kantoivat. Ei Yrjö itse lähtenyt eikä naisensa toivonut lähtevän.
Niin meni kesä ja meni talvi, taasen kevät joutui. Ihmeellinen oli tämä kevät, tuli niin rutosti ja niin aikaisin. Ei oikein ennättänyt huomata, kun lumi jo mailta hävisi, kevättulvat parhaillaan kuohuivat.
Ahkerasti Yrjö soidinmetsoa pyytää ja kalankudussa kulkee. Pojat ovat jo niin varttuneet, että alkavat hänen mukaansa pyrkiä, nuo pojat jumalan luomat. No eihän tuo niin ihme ollut, Lauri oli jo kymmenvuotias, Johannes poikanen paria vuotta nuorempi. Vaan jos Johannes olikin nuorempi, niin eipä häntä vähemmän erämatkoille vetänyt. Jos ei lie enemmän vetänyt kuin vanhempaa veljeään, kaikki Louhivaaran Hännisien erämiesveret näkyi Johannes perineen. Ilmankos olikin Johannes Yrjön lempipoika.
Mutta tämä poikien varttuminen tuo Yrjön mieleen uusia ajatuksia. Usein hän nyt Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa kulkiessaan metsäherran ehdotuksia muistelee. Miten lienevätkään nyt nuo ehdotukset niin uudessa valaistuksessa kuvastaneet. Jo piti Yrjön ruveta entisten niittytierojensa ojia siivoamaan, jo teki kovin mielensä uutta ojitusta avaamaan. Oisi saanut nähdä, millaista tuossa oli maaperä, jos oisi vähän tuota metsää raivannut, muutaman uuden niittysaran muokannut.
Naurisvaaran metsäkylvöksillä ei Yrjö ole kertaakaan käynyt. Syksyllä oli kylvö toimitettu ja niin metsäherra silloin vakuutti, että tänä kesänä kylvö jo orastamaan rupeaisi. Monasti Yrjö ajatteli, että pitäisi käydä näitä kylvöksiä kerran katsomassa, mutta mikä lie kumma pelko sinne lähtemästä häntä pidättänyt.
Mutta kun metsäherra juhannuksen jälkeen tuli Louhivaarassa käymään, niin silloin piti hänen mukanaan lähteä. Ja ihme oli tapahtunut, ei Yrjö hyvään aikaan omia silmiään mielinyt uskoa: Kuokalla toukitusta maanpinnasta kohosi kauniita männyntaimia. Kovin pieniä nämä taimet vielä olivat, pieniä ja hentoja. Ah kuin olivat hentoja, mutta runsaasti niitä oli nousemassa. Hyvin oli metsän jumala antanut siemenen itää.
Kuin suuri taakka oisi pudonnut Yrjön hartioilta, kun hän tämän ihmeen näki. Aivan piti metsäherrasta pois kääntyä ja häneltä salassa silmänsä ristiä, niin syvästi tämä jumalan hyvyys Yrjön mieltä liikutti. Koko suuri metsä hänen ympärillään, kaikki tuntui yhdellä heilauksella uudeksi ja valoisaksi muuttuneen. Metsäherra hänelle intoutuneena kuvailee:
— Näetkös, Yrjö, kun muutamia vuosia odotamme, niin kaunis männikkö tässä jo ylenee, kaunis ja tasainen männikkö. Sitä vain sitten harvennellaan, joka kesä puhdistetaan ja harvennellaan, lopusta luoja huolen pitää. Mikä oisi mieluisampaa työtä kuin uuden metsän kasvattelu, sepähän ihme jos ei siihen työhön suurten metsien elämää rakastava mies lämpenisi.
Ei Yrjö mitään puhunut, mutta jo näkee hän mielikuvituksessaan kaikki kylvetyt alat kauniin männikkömetsän peittäminä. Niin uusi elämä vanhan tilalle astui, ikuinen elämä kulki kiertokulkuaan ja mukanaan hänet vei. Väkisin mukaansa vei. Hän jo luuli haavoittuneensa, paikalleen vanhentuneensa, mutta nyt tunsi suonissaan nuoren elämän läikähtelevän ja kohisevan.
Kotimatkallaan he Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa tapasivat Yrjön naisen ja molemmat pojat. Lehdeksessä oli Aliina poikien kanssa, olivat parahiksi saaneet lehdestaakkansa valmiiksi ja nyt hankkiutuivat kotiin lähtemään. Suuren taakan oli Aliina itselleen valmistanut ja poikasille pari kerppua mieheen. Näiden taakkojansa painoa he nyt siinä lähtötouhussaan tunnustelevat, poikaset koettavat äitinsä taakkaa maasta kohottaa. Yhtenä he ponnistavat, mutta eipäs vain raskas taakka hievahtanut. Oli äidillä voimia, jos lie heilläkin jo ollut.
On siinä telmimistä ja ilakoimista. Pojat toisiaan sysivät ja nauravat ja Aliina heidän mukanaan nauraa ja kujeilee.
Sekö telmiminen vai kesäpäivän lämpö lie pannut Aliinan posket niin kummasti hohtamaan ja hehkumaan. Jo taaskin piti Yrjön ruveta omia silmiään epäilemään, niin kauniilta hänen naisensa näytti, niin kauniilta ja nuortuneelta. He ovat aivan lähelle pajupehkon suojaan pysähtyneet, siitä telmijöitä tarkastelevat. Metsäherra veitikka Yrjöä kylkeen sysii ja alkaa hänelle haastella:
— Näetkös, Yrjö, aivan nuo pojan vekarat silmissä kasvavat. Ja tuo naisesikin päivä päivältä nuorenee ja norjenee. Jo meidän nyt pitää ruveta vakavasti ajattelemaan näiden maiden viljelykseen panemista. Sinä myöhästyt, Yrjö, jos ei tätä asiaa jo tänä kesänä alulle panna.
— Ka jos pitänee tänä kesänä asia panna alkuun, myönnyttää Yrjö. —
Hyvin nuo pojat näkyvät kasvavan ja menestyvän.
Yrjön povessa värisi ihmeellisiä tunteita, niin riemukkaita ja päätä viipottavia. Jos ei oisi metsäherra ollut mukana, niin mene tiedä mitä oisi pannut typeryyksiä tekemään. Hyvin oisi se ihme saattanut tapahtua, että hän oisi hyökännyt täältä piilopaikastaan ja yhtynyt tuohon naisensa ja poikiensa toimimiseen. Liekö metsäherra hänen ajatuksensa arvannut, kun ilvehtii:
— Hyvin pojat kasvavat ja menestyvät. Ja mistä sen tiesi, jos vielä muitakin ihmeitä rupeaa tapahtumaan!
He astuivat piilopaikastaan esiin. Metsäherra nauroi merkitsevästi, osasi tuo runon rakentaja. Nauroi ja Yrjön naiselle silmää iski veitikka.
— Vai mitä sinä ajattelet, Aliina, eikös niitä vielä voi ihmeitä tapahtua?
Hehkuva puna kohosi Aliinan poskille. Mutta Yrjö ei tällä hetkellä muuta osannut, tarttui toisella kädellään naisensa lehdeskantamukseen ja sen kevyesti olalleen pakkasi.
Poikien silmät pyöristyivät, olipas tuolla isällä vielä enemmän voimia kuin äidillä. Suuren oli äiti lehdestaakan rakentanut, mutta yhdellä kädellään isä sen olalleen nakkasi. Ja innostuneina pojat ryhtyvät toimittamaan:
— Koetapas isä, jos vielä nämäkin taakat jaksaisit kantaa. Koetahan jaksatko!
Kilpaa pojat retuuttavat taakkojaan isänsä jalkojen juureen, Yrjö epäilee:
— Tokko jaksanen kaikkia, mutta jos huvikseni yrittäisin.
Hän kahmaisi toiseen käteensä molempien kantamusten takkavitsat ja heitti ne yhtenä mykkyränä olalleen.
— Ja nyt itse kantajat perästä, niin tulee vapaa kyyti kotiin!
Siitäkös vasta ilo ja riemu nousi. Yrjö kyykkysilleen painautuu, pojat toisiaan tuuppien hänen hartioilleen kapuavat. Aliina hätäilee, että jos Yrjön kipeään olkapäähän vielä koskisi tämä liikanainen voimain ponnistus.
-— Tokkopa tuohon enää koskenee, naurahtaa Yrjö. Hän on saanut molemmat pojat olkapäilleen ja niin nousee hän kävelemään.
Kelpasi tuota kantamusta nyt katsella. Mutta kevyesti ja tasaisesti Yrjö taakkoineen astelee, kevyesti Louhivaaran laelle nousee. Jo oli hän nuortunut, Louhivaaran salojen väkevä uroskontio. Ihaillen Aliinan silmät hänen joustavaa kulkuaan seurasivat.