XV.
On kulunut alun toistakymmentä vuotta edellä kerrotuista tapahtumista. Tämä aika on oikeastaan varsin lyhyt suurten metsien elämässä, mutta kummia asioita on tänä lyhyenä aikana Louhivaaran salolla tapahtunut. Niin on tapahtunut kummia, että vaikea on enää vanhaa Louhivaaraa entiseksi tuntea. Vaaran lounaiselta palteelta on sievoinen ala ikimetsää pois kaadettu ja sen paikalla nyt viljapeltoja aaltoilee. Vielä enemmän on avattu viljelysmaita vaaran alla olevaan notkoon, siellä on kaunista niitty ojitusta, siellä on kauramaata ja ruisvainiota. Kaikkea siellä on runsaasti, vain päärmeinä on vanhaa kaunista koivumetsää. On sitäkin sentään vähän säästetty.
Ja entäs tuolla vaaran tasaisella laella, mitäs kummia muutoksia siellä on tapahtunut? Minne sieltä on hävinnyt Louhivaaran pieni ruununtorppa?
No tallella on sekin vielä. Tuolla torpan vanha tupanen pohjoistuulelta suojaavien honkien ja kuusten alla kyhjöttää. Melkein niiden piilossa se siellä kyhjöttää, mutta siitä vähän erillään on kokonainen ryhmä uusia rakennuksia. On siellä sievä kivinavetta, on uudet saunat ja uudet riihet, on aittoja ja suojuksia monenlaisia. Ja kaiken komeutena on muhkea asuinrakennus. Sen toinen pää on kai jo monta vuotta ollut valmiina, mutta toinen pää on upouusi, vasta valmistumassa. Sen ympäriltä rakennustelineitä parhaillaan raivataan, yksi mies vielä katolla vasaroi ja naputtelee. Mitä hän siellä naputellee, viimeisiä kattopäreitä paikalleen naputellee.
Nyt jo lakkasi naputtelemasta, vasaransa ja muut kompeensa laatikkoon kokoilee ja tikapuita myöten katolta maahan laskeutuu. Vanha mies hän on ja kuivettunut, mutta ketterä on vielä jaloiltaan. Ketterästi tikapuilla liikkuu, vielä ketterämmin maahan päästyään pyörähtelee. Nyt hän jo toisia komentelee ja hoputtaa, että joutavat rojut piti sukkelaan jaloista pois raivata.
— Ja entäs lipputanko, vieläkös se on metsässä kasvamassa vai missä se on?
— Täällä on, täällä on! kuuluu ääni vanhan tupasen puolelta, ja nuori mies sieltä tulee, pitkää kolottua riukua perässään vetää. — Valmis tämä on, ei sen puolesta mitään hätää.
— No sukkelaan se sitten pystyyn! Pojat, käykääpäs avuksi ja nostakaa se paikalleen.
— Eihän tätä paikalleen, ennenkuin nuorat ja lippu on saatu. Mitenkäs tätä ilman.
— No siinä on minulla, nuorasta ja lipusta ei ole tietoakaan.
— Emäntä niitä tuvassa kuntoon laittaa, ilmoittaa yksi nuoremmista miehistä.
— Vai vasta niitä nyt kuntoon laitetaan, hyvät ihmiset tätä nahjustelemista. Juhannus on jo oikeastaan alkanut ja metsäherra voi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä. No jos hän nyt tulee ja lippu ei ole paikallaan liehumassa, niin viaton olen minä siihen häpeään. Käteni pesen puhtaiksi ja emäntä itse kaikesta vastatkoon. Vai nyt hän muka lippua laittamaan, on siinä järjestys!
Niin vanha mies komentelee ja hätäilee. Mutta nyt jo pelmahtikin rakennuksen toisessa päässä olevan tuvan ovesta valkoista ja sinistä. Sieltä komeata lippua rakennusmiehille lennätetään.
Emäntä itse on lippua tuomassa, rehevä ja täyteläinen naisihminen. Kukapa hänet oisi ensi katseella Louhivaaran entiseksi Aliinaksi tuntenut, niin on levinnyt ja paisunut. Mutta eihän tuo niin kummakaan, nyt ollaan jo vähän toista kaikin puolin, Louhivaaran ruununtorpan naisesta on tullut Louhivaaran uutistalon emäntä. Siitä tämä leviäminen ja paisuminen.
Hengästynyt on Aliina ja anteeksi pyytelee, kun hän sattui hiukan viivähtämään.
— Ei tässä mitään, nuo pojat vain joutavaa hätäilivät!
Näin toimessaan tepasteleva ketterä äijä hänelle selvittää. Pojat toisilleen ja emännälle silmää iskevät, salaa naureskelevat. Osasi tuo isä Louhivaaran Aliinaa mielistellä.
Emäntä vanhalle rakennusmiehelle päivänpaisteena hymyilee. Hyvin hän tunsi tämän ketterän vanhuksen tavat ja luonteen, hyvin muutkin Louhivaaran eläjät tämän kuivettuneen miehen käppyrän tunsivat. Kukapa hän muu oli kuin Iikka Penttinen, Ilja Huurinaisen entinen mittamies. Vanha mies oli Iikka jo Ilja Huurinaisen loiston päivinä, nyt hän on yhä vanhemmaksi tullut.
Aika päiviä on Iikka Penttinen norjalaisen hommat jättänyt ja rakennusmieheksi herennyt, poikineen hän maita kiertelee, rakennusurakoita tekee. Hyvässä maineessa on Iikka, kilpaa hänelle työtä tarjotaan, mutta louhivaaralaiset aina muiden rinnalla etusijan saivat. Melkein joka vuosi on Iikka Penttinen ollut poikineen Louhivaarassa. Milloin lie mitäkin rakennettu, milloin riihtä ja tupaa salvettu, milloin uutta kivinavettaa ja vilja-aittoja vuovattu. Hohhoijaa, oli täällä Louhivaarassa rakentamista ja muuta vuovaamista, ei konsanaan tätä taloa valmiiksi saatu.
Lipputanko on nyt rakennuksen päähän paikalleen pystytetty. Pojat nuoria selvittelevät, yksi heistä rakennuksen harjalla seisoo, sieltä määräyksiään jakelee.
— No nyt veljet veikkoset, alkakaapas vetää, niin nähdään eikö tuo jo kohoaisi!
Pojat vetävät ja vetävät, tasaisesti ja kauniisti lippu kohoaa. Nyt se jo rakennuksen harjan sivuutti, nyt tuuli siihen tarttui ja levälleen sinivalkoisen vaatteen pelmahutti. Voi miten komeana se korkeudessaan hulmuaa, nokat pystyssä emäntä ja vanha Iikka ja pojat sitä tarkastelevat. Vihdoin Iikka yleisen mielialan näillä sanoilla tulkitsi:
— No nyt metsäherra meidän puolesta saisi Louhivaaraan ilmestyä.
Tulkoon vain nyt juhannusvieraaksi metsäherra, valmiina ollaan!
— Hyväillen aika, eihän vielä olla valmiina! hätääntyy Aliina emäntä. —
Juhannuskoivut, juhannuskoivuista ei ole tietoakaan.
Kävi selville, että juhannuskoivut oli Yrjö itse ottanut huolehtiakseen ja sille matkalleen unohtunut.
Vanhan Iikan kielenkärjellä jo pyöri kipakka sana tästä kuulumattomasta nahjustelemisesta, mutta hän muisti, ettei Aliina emännän kuullen sopinut kipakoita sanoja käytellä. Yrjöstä varsinkaan ei Aliina emännän kuullen sopinut moittivaa sanaa sanoa, niin hän alkaa varsin säyseästi tiedustella:
— Minnehän tuo Yrjö oisi unohtunut?
— Jos lienevät siellä Naurisvaaran metsäkylvöksillä. Johannes poika kun on vasta kotiutunut, niin jos lienee Yrjö mennyt hänelle niitä nuoria männiköttä näyttämään. On niistä niin paljon puhunut, ikävällä Johannesta kotiin odotellut.
Ei Aliina erehtynyt, Naurisvaaran selkosilla ovat Yrjö ja Johannes, siellä he kiirehtimättä kuljeskelevat ja aikailevat. Kun Johannes poika on ollut metsänvartijakoulussa, niin pitihän Yrjön nyt näytellä hänelle kaikki ihmeet, mitä sillä aikaa oli täällä metsässä tapahtunut. Piti näytellä vanhimmat kylvöalat, joilla nouseva metsä oli jo kauniiksi männiköksi varttunut; piti myös uudet kylvökset näytellä. Vasta pari vuotta takaperin ne oli tehty uuden lohkohakkauksen jälkeen, mutta hyvällä alulla on jo sielläkin nouseva taimisto, jo maanpinnan hyvin peittää.
Väkevää pihkan lemua on ilmassa, metsien nuortuneen elämän voimakasta virtailua. Eikö se taittuisi, eikö se huumaisi suurten metsien elämää rakastavaa miestä kauniina kesäisenä päivänä, kesäisen auringon lämmön lekottaessa. Ei yhtään ihme, jos juhannuskoivut Yrjön mielestä unohtuivat.
Ja kun mukana on hänen lempipoikansa, jota hän on ikävöiden kotiin odottanut kaksivuotisen poissaolon jälkeen. Voi miten komeaksi mieheksi olikin Johannes näinä vuosina varttunut. Nuorukainen oli kotoa lähtiessään, nyt on roteva mies, leveähartiainen ja kirkassilmäinen. Ihaillen Yrjö salavihkaa poikaansa tarkastelee, ihaillen hänen haasteinaan kuuntelee. Niin hyvin osasi Johannes haastella kaikista asioista, paljon oli hän koulussa oppia saanut, oppia ja muuta tietoviisautta.
Niin he kuljeskelevat ja aikailevat, Louhivaaran piirin vanha metsänvartija ja tuleva metsänvartija.
No eihän Yrjökään vielä niin vanha ollut, vain muutamia vuosia yli viidenkymmenen. Parhaissa voimissaan hän on vielä, terve ja raikas on poskiensa väri, metsien nuortuneen elämän raikkaus hänen poskillaan kuvastelee ja joustavat ovat askeleensa. Yrjön komea täysparta vain on vahvasti harmaantunut. Silloin kovien koettelemusten vuotena harmaantuminen alkoi ja siitä lähtien se on hitaasti jatkunut, vuosi vuodelta on uutta hopeaa partaan ja hiuksiin ilmestynyt.
Lienevätkö ne koettelemukset muuta jälkeä jättäneet? Jos lienevät vähän jättäneet, jos lienee välistä häivähtänyt syvässä katseessaan äänettömien kärsimysten jälkiä. Mutta puhdas ja kirkas on muuten hänen katseensa, siitä katseesta näkyy, että Yrjö on takaisin saavuttanut hyvän ja lapsellisen elämänuskonsa, vanhauskoiselta äiti vainajaltaan perimänsä elämänuskon, joka kerran jo oli pahasti särkymässä. Oman naisensa hyvyys ja elämänsä menestyminen ovat Yrjön mielen takaisin tyyneen sopusointuun saattaneet. Tyynenä ja hätäilemättä hän askareissaan liikkuu ja hommailee, metsien mietiskelijä. Niin hän on Haavoittunut kuin nuo Louhivaaran salojen kuuset, patriarkka hän on ulkonäöltään, mutta ikuinen nuoruus katseessaan kuvastelee.
Hän rakkaalle Johannes pojalleen haastelee:
— Niin olen itsekseni mietiskellyt, että nyt pitänee sieltä meidän omalta kotipalstaltakin vähän metsää kaataa, pieni ala puhtaaksi ottaa. Sinä kun olet oppia saanut, niin sinäpä häneen sitten uuden taimiston kylvänet.
— Raahtisitko isä nähdä sen kauniin hongikon kaatamista?
— Mikäpä auttanee, tiukalla pitää tuo talon kuntoon laittaminen, alituinen rakentaminen ja viljamaiden avaaminen. Monta on siinä saatu kovaa kokea, niin jos metsältä nyt vähän apua ottaisimme, kun sinä niitä asioita paremmin ymmärrät.
Näin Yrjö haastelee, suuren luottamuksen hän pani Johannes poikaansa. Pitkät ja raskaat vuodet hän oli raatanut ja ahertanut, ensin yksinään, viime vuosina Lauri poikansa kera. Paljon oli työtä pitänyt tehdä, mutta metsäänsä hän oli säästänyt, siitä ajasta unelmoinut, kun rakas Johannes poikansa koulun käyneenä miehenä kotiin palajaisi. Hänelle säästi metsänhoidon, oman metsänsä antimien heruttelun.
Liikutusta Johannes mielessään tuntee. Kovin paljon tuo isä näkyi hänestä toivovan, kunpa hän vain voisi kaikki isänsä toiveet täyttää. Mutta parastaan hän mieli yrittää, jo oli hän kauan kotiin ikävöinyt ja ajatellut, miten isänsä ja Lauri veljensä hänen poissaollessaan saivat kahdeltaan ponnistella. Nyt hän isänsä paikalle astuisi, jo saisi isä päästä vähän helpommille päiville.
Kauan saivat kotona odotella juhannuskoivuja, ikäväkseen asti. Eivät Yrjön ja Johanneksen mieleen juhannuskoivut muistuneet, oli heillä metsässä niin paljon muuta näkemistä ja aikailemista. Vasta pitkän rupeaman viivyteltyään paluumatkalle muistivat lähteä.
Nyt he ovat jo ennättäneet Louhivaaran alla oleville uutisviljelyksille. Johanneksen Lauri veli siellä oli uutta ojitusta raivaamassa ja siihen hänen luokseen he jälleen pysähtyivät.
Iloisena Lauri työssään viheltelee. Hän oli aina iloinen veitikka, hartiakas ja väkevä korvenraataja, oikea jättiläinen kooltaan ja ruumiinvoimiltaan, mutta mieleltään iloinen ja vallaton poikaveitikka. Suurta kannon jämilästä hän nyt irti vääntää ja Johannes veljensä ryhtyi häntä auttamaan.
Ihaillen Yrjö katselee, kun molemmat veljekset nyt yhtenä puskevat ja vääntävät. Oli tuo Lauri aika poika ponnistamaan, mutta jopa oli nyt Johanneksellakin voimia. Karhuja olivat nuo pojat jumalan luomat voimiltaan, pois piti kohota maasta tuon kannon jämilään, mokoman veitikan. Lujaan oli juurensa maahan iskenyt, oikein vakinaiseksi taloksi asettunut olemaan, mutta jopahan nyt joutui majanmuutto eteen.
Työnsä lomassa muisti Johannes huomauttaa:
— Etköhän, isä, menisi tuonne metsään niitä juhannuskoivuja valikoimaan. Jos äiti niitä jo kotona ikävöinee.
— Ka pitäneepä tosiaan lähteäni, hyvä oli kun muistutit.
Mielellään hän vielä oisi poikiensa työtä katsellut, mutta pitihän äidille juhannuskoivut hommata. Jos hyvinkin metsäherra pian tulisi, kun oli luvannut heille juhannusaattona saapua. Ja saisivat nuo muutenkin olla juhannuskoivut pihaa somistamassa.
Mutta ei metsään jouduttuaan juhannuskoivujen valikoimiseen vielä kiirettä pitänyt. Niin on täällä kotinotkon koivikossa paljon kaikenlaista näkemistä ja tarkastelemista. On lihava maaperä heinää puskenut, putkea monenlaista ja angervoa kasvaa ryöhöttänyt, polviaan myöten sai Yrjö siinä kahlata. On kukkaa kukkivaista ja lemua mehiläistä houkuttelemassa ja noita pesiviä lintuja kun on metsän jumala siunannut. Jos mihin pehkoon ja pensaaseen kurkistit, niin sirkutusta ja sirinää sieltä kuului, jo oli siellä asukkaansa. Hän muutamaa kaunista koivahaista mielii juhannuskoivukseen ruveta hakkaamaan, mutta sieltäpä närhi hänelle rähähtää, riitelemään rupeaa, että tännekös tulet. Hän sovittelee ja haastelee:
— No elähän nyt noin minulle riitele, enhän minä väkisin. Pidä veikkonen omasi, sovussa elänemme. Näetkös, johan minä pois menen, muualta menen juhannuskoivua etsimään.
Sellaisia tuli esteitä väliin. Nyt hän toisaalta juhannuskoivua etsii, mutta siellä teiren poikueen yhyttää. Se häntä pakoon mennä vilistää sakeassa heinikossa ja teiriemo hätääntyneenä siipiään räpistelee, häntä toisaalle kokee houkutella. Hän taas tälle haastelemaan:
— Ka pelästytinkö minä mörkö! Ei minulla pahaa mielessä, vaan jos lienen pelästyttänyt, niin lähdenhän minä muuanne, sovinnolla lähden.
Niin hän yrittelee ja yrittelee juhannuskoivua etsimään, mutta aina nousi esteitä ja vastuksia hänen tielleen. Nyt hän on jo kirveensäkin unohtanut, mihin lienee unohtanut. Piti lähteä sitä etsimään, omia jälkiään tarkastelemaan.
Pojat ojituksella ahertelevat. Lauri veitikka veljelleen silmää iskee ja naurahtelee:
— Kuuletkos kun isä siellä juhannuskoivuja hakkaa!
Johannes myös nauraa:
— Kuulenhan minä, aivan metsä isän kirveen iskuista kumahtelee. Pian nyt äiti juhannuskoivut saapi. Jos lie jo ikäväkseen niitä odottanut, niin pian nyt joutuvat!
Oli tuo isä. Hyvin he tietävät miten vaikea isän on ruveta tämän kotinotkon kauniita koivuja kaatamaan, kun metsän eläjien pahastuvan pelkäsi.
Mutta kukas tuolta nyt vaaralta alas tuovaa metsätietä kiiruhtaa? Äitihän sieltä tulee, rehevänä ja täyteläisenä, nopeasta kulusta hengästyneenä heidän luokseen laskeutuu. Jo näkyy äidille tulleen ikävä ja hoppu juhannuskoivujaan, jo on itse niitä noutamaan lähtenyt.
Ja ketäs nuo pienet paitaressut ovat äidin helmuksissa ja ympärillä? Heidän pikku siskosiaan ne ovat, kolme pientä kirkassilmäistä tytön typykkää. Niin oli Aliina, kauan väliä pidettyään, uudestaan alkanut hedelmöidä. Louhivaaran maistako tämä siunaus lie häneen tarttunut.
Nyt lapset jo suuret veljensä huomasivat, heidän luokseen juosta viilettävät.
— Meillä on lippu! Meillä on kaunis lippu! Niin he hengästyneinä toimittavat. He olivat olleet pellon pientareella ensimäisiä mansikoita etsimässä, kun lippu ylös vedettiin. Mutta nyt he ovat jo sen ihmeen nähneet ja suurille veikoilleen siitä kilpaa kertovat. On siinä toimittamista, miten lippu tuulessa hulmuaa. Hyvin korkealla, melkein pilvissä asti hulmuaa, saivat he sen uskoa.
No uskoivathan suuret veljet tämän ihmeen. Mutta kun äiti joutui heidän luokseen, niin silloin tuli kysymys juhannuskoivuista. Lauri veitikka äidilleen selvittää, että tuolla isä on metsässä, vaan jos ei löytäne sieltä sopivia koivuja. Äiti heitä pyytelemään:
— Menkää nyt hänen avukseen. Jo tämän työn saapi tänä päivänä lopettaa, juhannus on jo alkanut.
Sukkelaan pojat juhannuskoivuja löysivät. Ei Yrjö itse vielä kunnolla alkuun ennättänyt, kun pojilla oli jo suuret kantamukset kauniita nuoria koivuja kaadettuna.
Mutta metsäherra oli sukkelampi. Kun he metsänrannaksessa hankkiutuvat koivukantamuksineen kotiin lähtemään, niin eikös metsäherra jo tulla viipota polkua alas heidän luokseen. Kainalossa heilahtelee hänellä suuri kasvisäiliö, siihen hän tämän tästä sieppaa tiepuolesta jonkun mielestään harvinaisemman kukan ja taas lähtee juoksujalkaa alas painamaan. Aliina emäntä siunailee, kun näin piti käydä, ei edes ketään kotona ollut vierasta vastaanottamassa.
— Olipahan tuolla, vai ei ollut! Eikös vanha Iikka Penttinen, maan mainio rakennusmies, muka kelpaisi tällaista vierasta vastaanottamaan. Kaikki siellä jo katseltiin, uudet rakennukset ja liput ja muut komeudet.
— Kun ei ennätetty edes näitä juhannuskoivuja tuoda.
— Juhannuskoivuja? Eikös siellä vielä ollutkaan juhannuskoivuja? Olipas kumma, kun en tuota puutetta huomannut!
Niin oli metsäherrakin, ei hän kaikkia pikku asioita ehtinyt huomaamaan. Mutta nyt hän alkaa elohopean tavoin touhuta ja pyörähdellä. Äidin pienet kirkassilmät saavat jokainen tulijaisensa, sievän makeispussosen. Yksi pussonen jää jälelle ja tätä metsäherra ihmeissään riiputtaa:
— Mitenkäs tämä nyt näin kävi, missäs neljäs on?
Osasi tuo veitikka, Aliina emännälle hän silmää iskee ja naureskelee:
— Vai on se vielä tulematta ja minä jo varasin näitä neljä pussosta, kun ei milloinkaan tiedä mitä täällä Louhivaaran salolla ihmeitä tapahtuu.
Aliina emäntä punastuu korviaan myöten:
— Jos jääneekin se ihme jo tapahtumatta.
— Eihän nyt vielä niin. On täällä näkyy taas uusia vilja-aloja avautunut, vielä täällä lisäperhettä elää. Tämä Lauri on mahtava mies uusia ojituksia raivaamaan, ja nyt kun on Johannes poikakin jo kotona. Komea poika, vai mitä sanot, Yrjö? Eikös kasvattaneet siellä koulussa ujosta Johanneksesta oikeata miestä, kaikin puolin täysimittaista?
— Ka mikäs siinä, myönnyttelee Yrjö mielissään, kun lempipoikaansa kehutaan. — Hyvän kasvattivat koulussa miehen ja hyvä on tämä kotona kasvanutkin. Hyvät on meillä pojat, näkisitpä, metsäherra, kun nämä yhtenä kantoa vääntävät.
— Arvaanhan minä miten ne vääntävät, väkevät karhut. Jo jäit sinä Yrjö nyt joutilaaksi, patriarkka sinusta tehdään, Louhivaaran salojen tietoviisas patriarkka. Ja minä tulen tänne myös, Louhivaaran metsien erakoksi minä rupean. On tuolla Louhijärven takana minulla jo erakkomajan paikka katsottuna.
— Mitä nyt metsäherra sellaista, hymyilee Aliina emäntä. — Naimisiin metsäherran pitää nyt mennä, kun meistäkin jo huolenpito vähenee.
Metsäherra on piintynyt vanhapoika, hän vain kädellään huitaisee, kun rehevä Aliina emäntä hänelle naimisiin menoa ehdottelee.
— Ei minusta enää sellaisiin! Tässä on elämäntyötä minun osalleni tarpeeksi, kun olen nämä Louhivaaran asiat järjestykseen saanut, tällaisen tärkeän rajapaikan pysyvillä eläjillä varustanut.
Hän tiepuolesta jotakin noukkaisee, sen säiliöönsä tunkee. Näytti sitten unohtamansa asian muistavan, sormiaan näpsäyttää ja intoilee:
— Yhden asian minä vielä järjestän ennen erakoksi rupeamistani, ruunun maantien tänne Louhivaaraan hommaan.
Se oli suuri ajatus, louhivaaralaisten ikuinen unelma, ja nyt metsäherra uhkasi tämänkin unelman toteuttaa. Vaikea on sitä uskoa, mutta metsäherra sormiaan taasen näpsäyttää:
— Uskokaa minua, maantie tulee! Pitää vain asia panna oikealla tavalla alkuun ja minä olen jo keksinyt oman juoneni. Sotalaitos on asialle suopea, nähkääs, tämmöiselle tärkeälle rajaperukalle pitää olla edes yksi kunnon tie olemassa ja se tie rakennetaan Louhivaaraan. Olen jo asiasta puhunut muutamille suurille herroille ja saattepa nähdä, niiden herrojen mahti on meidän puolella. Maantie tulee. Tulisi vaikka rautatie, mutta siitä me emme välitä!
— Ei ei missään nimessä rautatietä Louhivaaraan, itse rautatiensä ja muut rautaheponsa pitänevät!-hätäilee Yrjö, joka on ihmetellen kuunnellut metsäherran ovelia suunnitelmia ja nyt yhtäkkiä säikähtää, että jos tuo mahtaja vielä rautatienkin tänne rakentaa hänen rauhaansa häiritsemään.
Mutta metsäherra toistamiseen vakuuttaa, että saivat pitää rautatiensä, ei hänkään mokomasta välittänyt. Louhivaaran patriarkka ja Louhivaaran erakko halusivat elää rauhassa ja rauha häviäisi, jos rautatie rakennettaisiin. Mutta maantie oli tuiki tarpeellinen.
Syvää kiitollisuutta Louhivaaran eläjät tuntevat, kun metsäherra näin heidän hyväänsä huolehtii. Jos lie välistä vähän liioitellut, runoa rakentanut, niin hyvä tarkoitus aina pohjalla piili. Ei oisi voinut tulla mieluisampaa juhannusvierasta kuin metsäherra oli.
Kun juhannuskylpy oli kylvetty, niin hankkiutuvat rakennusmiehet pellon pientareelle juhannuskokkoa laittamaan. Aliina emäntä ja palvelustyttö ovat illallisen laittamispuuhissa.
Metsäherra myös juhannuskokon rakentamista touhuaa, Yrjö yksinään pihamaalla astelee. Mitä hän siinä miettinee vai jos ei liene mitään erikoista mietiskellyt. Välistä hän pysähtyy ja antaa katseensa kaukana harhailla. Oli hänellä näköalaa joka suunnalle: kaukana lounaassa Koitereen kauniit vedet kangastelevat, toisaalta rajavaaroja siintelee tuolta sivulta Louhijärvi metsän kohdusta tyynenä päilyy, niin päilyy sieltä kuin metsien jumalan silmä, hyvänä ja lempeänä hänelle hymyilee. Kaunis oli tämä hänen Louhivaaransa kesäisenä iltana.
Mutta kukapa tuolta kyliltä tuovaa tietä myöten astelee? Kuka lienee kumaraan painunut kulkija, pitkä viitta on hänen yllään ja pitkä sauva kädessään. Kookas mies näyttää kulkija olevan, mutta niin on vartensa kumaraan painunut, mikä raskas elämäntaakka lienee hartiansa noin koukistanut.
Jo kulkija pihamaalle ennättää, jo silloin Yrjö hänet tunsi. Hyvin tunsi, vaikka ei silmiään uskoa mielinyt: Ilja Huurinainen on kulkija, mutta jo on Ilja mennyttä miestä, entinen komea Ilja Huurinainen. Varjo vain on entisestään, epävarma ja horjahteleva on raskas käyntinsä, pitkää sauvaa pitelevä käsi tutisee ja likaisen valkoinen on partansa, pitkä ja takkuinen partansa.
— Hyvää jumalan rauhaa taloon toivotan! tervehtää Ilja ja syvään kumartaen silmänsä ristii.
— Hyvää jumalan rauhaa itsellesi!
Kulkijan luo Yrjö astelee, häntä kädestä tervehtämään.
— Väsynyt lienet kulkemisesta, vanha ystävä. Levähtänet täällä, juhannusillan luonamme viivähtänet.
— Ei ole paljon aikaa kulkijalla viivähtää. On minulla edessä pitkä matka ja luetut jo eloni päivät lienevät.
Niin Ilja kertoo, että on hän monasteriin matkalla, kaukaiseen Valamon monasteriin, joka on suuren Laatokan meren keskellä.
— Toivioretkelle lähdin, huoahtaa hän. — Sinä kerran siitä minulle haastelit, kerroit unessa toivioretkellä kulkeneesi, niin siitä lähtien on tämä asia monasti mieleeni tullut. Vastamäkeä on siitä lähtien ollut elämässäni paljon, mutta sinä näyt hyvin täällä menestyvän.
— Jumala on työtäni siunannut.
— Lienet sen hyvin ansainnut, lienet paljon jumalan siunausta
ansainnut. Väkevä olet sinä herrassa, mutta minä olen heikko ollut.
Huonosti leiviskäni hoidin ja siitä nyt pitkä tie kulkeani annettiin.
Jos vain perille asti pääsisin.
Kaikki kulkijan ympärille vähitellen kokoontuvat. Tulevat metsäherra ja vanha Iikka Penttinen, tulevat nuoremmat miehet ja tulee myös Aliina emäntä. Ilja Huurinainen heiltä kaikilta syntejään anteeksi anelee, Kristuksen nimeen siunausta matkalleen pyytelee.
Ei suostunut juhannusillaksi taloon jäämään. Hetkisen vain honkien alla penkillä levähtää, pussinsa selästään päästelee ja pyytää, että jos evästä siihen hänelle vähän annettaisiin. Leipää hiukan ja kuivattua kalaa, ei hän muuta pyytänyt.
Aliina emäntä otti hänen pussinsa, aitassa siihen eväitä panee. Jos lie pari kyyneltäkin eväiden mukana kulkijan pussiin tipahtanut. Mutta siunaus näitä kyyneleitä seurasi, siunaus ja anteeksianto.
Jo on kulkija mennyt matkoihinsa. Jo on juhannusillan juhla-ateria syöty, juhannuskokkoa polttamaan jo miehet hankkiutuvat. Lapsetkin ovat jo sinne lähteneet Johannes veikkonsa mukana. Mutta minne lie Yrjö hävinnyt, metsäherra häntä touhussaan hakee ja huhuilee ja vihdoin etsimäänsä löytämättä juhannuskokolle lähtee.
Tiesi Aliina emäntä, mihin Yrjö oli mennyt. Hyvin tiesi, vaikka ei metsäherralle sitä sanonut. Vanhaan tupaseen hän tiesi Yrjön painuneen, usein Yrjö iltasin siellä yksinään hetkisen viivähti.
Hartauttako Yrjö siellä lie harjoittanut? Jos lienee hartautta harjoittanut, jos lienee muuten vain siellä hetkisen viivähtänyt, tuossa autioksi jätetyssä tupasessa. Yhä oli siellä nurkassa vanha pyhimyskuva ja lamppu tuikku paloi kuvan edessä. Hellästi Aliina emäntä näitä pyhiä esineitä hoiti, vaikka olikin hänellä toinen uskonto kuin Yrjöllä.
Vanhaan tupaseen nyt Aliina emäntäkin hiipii, kun metsäherra on pihalta mennyt. Siellä hän tapasi Yrjön, pyhänkuvan edessä Yrjö seisoo omissa ajatuksissaan. Hiljaa Aliina ovelta kysyy:
— Häirinnenkö, jos tulen?
— Ethän sinä, tule vain tänne luokseni!
— Ajatteletko sinä Ilja Huurinaista? kysyy Aliina hetkisen vaiettuaan. Vavahti hiukan hänen äänensä ja kirkas kyynel poskelleen vierähti, kun hän tätä Yrjöltä kysyy.
— Jos lienen Ilja Huurinaista ajatellut, jos lienen muutakin vähän ajatellut. Ilja Huurinainen on nyt menossa toivioretkelle. Me olemme onnellisia, kun olemme oman toivioretkemme jo kulkeneet.
— Niin, me olemme onnellisia. Minä vain toivoisin…
— Mitä sinä ajattelit sanoa, mitä sinä toivoisit?
— Sitä minä toivoisin: soisin olevani yhtä hyvä ihminen kuin sinun rakas äitivainajasi.
— Sinä olet hyvä ihminen, Aliina. Äitivainajani oli hyvä ja sinä myös olet hyväksi tullut. Mutta nyt meidän jo pitänee täältä lähteä, juhannuskokolle meitä odottavat.
He astuivat hämärästä tuvasta valoisaan kesäyöhön. Syvä rauha ja onni kuvasti heidän kasvoiltaan.