II.
Ajettava matka oli alkutaipaleesta hyvää viertotien tapaista, jonka kahden puolen oli tiheässä taloja ja niissä kirkkaasti valaistuja myymälöitä. Myymälöiden ovipielet olivat aitovenäläiseen tapaan töherretyt täyteen ryssänkielisiä reklaameja, joissa lueteltiin kaikki ovien sisäpuolella saatavissa olevat tavaralajit.
Tien kahden puolen kulkevilla käytävillä ja myymälöiden edustoilla kuhisi runsaasti kävelyllä olevaa yleisöä. Samoin näkyi myymälöiden sisäpuolella myöhäisestä iltahetkestä huolimatta kaupanteko olevan parhaassa vauhdissa. Täällä ei ehditty ajattelemaan muualla voimassaolevia myymälöiden sulkemisaikoja. Täällä elettiin kesäisen ruplakuumeen kiihkeässä humussa, ja siksi täällä kauppa-apulaisetkin saivat raataa lähelle puoliyötä, siirtomaatavarakaupoissa joskus sivuitse siitäkin, jos vain ostajia sattui riittämään.
Tovin ajettuaan poikkesi Jaakko metsään painuvalle syrjätielle. Leveä ja runsaasti ajettu oli kyllä sekin, mutta ilman valaistusta. Vain metsässä tien kahden puolen olevista huviloista, jotka nekin vähitellen harvenivat, näkyi tulia, ja näistä tulista lankesi puiden lomitse ohkaisia valokielekkeitä tielle asti. Kävelijöitä oli tiellä vähän, vain silloin tällöin joku yksinäinen, kuherteleva pari, ja niinpä vaikuttikin asemalla ja viertotiellä vallinneen kuhinan jälkeen tämä metsän hiljaisuus suorastaan oudolta. Tuntui kuin olisi jonkun lumouksen kautta yhdellä harppauksella siirtynyt pitkien taipalien päähän levottomana kuohuvasta suuren maailman elämästä.
Metsä oli hyvää sekametsää, jossa pitkärunkoisten petäjien ja tuuheiden kuusten seassa kasvoi runsaasti koivuja ja komeita haapoja. Pilvien himmentämä kuutamo loi salaperäistä hämyään puiden runkojen lomiin, ja maaperästä tuoksahteli voimakas yön viilentävän kosteuden synnyttämä lemu. Päivä oli ollut luottavan lämmin, ja juuri sellaisen päivän jälkeen se vahvan, alavalla maalla kasvavan sekametsän lemu tuntuu erikoisen hyväilevältä. Silloin maa ja metsä hengittävät vilvoittavaa, voimakasta hengitystään. Se hengitys virkistää nuutuneen mielen, salaperäisellä tenhollaan se kiehtoo ja kutsuu puoleensa, se synnyttää povessa hämäriä aavistuksia ja syvää, selittämätöntä kaipuuta.
Sekä kyydittävä että kyytimies joutuivat pian metsän lumoihin. Kumpikin istui ajatuksiinsa vaipuneena, hevosen pannessa tasaista hölkkäjuoksuaan liikoja kiirehtimättä. Taival katkesi sentään silläkin tavoin, mutta yhä piisasi metsää ja yhä se tuli sakeammaksi, täydemmäksi.
Se metsä pani aavistamaan, ettei maaperä ollut suinkaan laihaa, niinkuin yleensä Kannaksen huvilaseuduilla. Vain voimakas multa- ja savipohjainen maa kykeni sellaisen metsän kasvattamaan.
Mutta turhaan sai lihava maa täällä raatajaansa odotella, sitä hommaa ei kukaan joutanut ajattelemaan. Siellä sähkötulien valaisemalla asemalaiturilla ja huvilakylän teillä kuohui ja kuhisi suurkaupunkielämä, ja täällä asui salon suuri hiljaisuus. Siellä taisteltiin kiihkeätä taistelua vaivaisista hopeakolikoista, ja täällä maaemo täyteläisinä uhkuvin rinnoin huokaili, kutsui ja odotti, mutta kukaan ei sen kutsua kuullut, kukaan ei sen aarteita tullut tyhjentämään.
Toisin mittapuin arvioitiin täällä maanlaatu, ei sen hedelmällisyyden mukaan. Pietarilainen huvila-asukas saneli sen jyvitysperustan, joka täällä oli voimassa. Se jyvitysperusta oli yksinkertainen ja mutkaton: Kuivaperäinen, havumetsää kasvava maa oli hyvää, sillä se kelpasi huvilapalstoiksi ja meni siis ensimmäisenä kaupaksi. Sekametsää kasvava maaperä, jossa havupuut olivat enemmistönä, menetteli myös, sillä sekin kelpasi vielä pietarilaiselle, kun parempia maita ei ollut enää saatavissa. Mutta alava maa, jossa lehtipuut olivat enemmistönä tai yksinvaltiaina, oli arvotonta, sillä sitä ei huvilapalstoikseen kukaan huolinut. Sellaisen maan ohi kulki pietarilainen ja hänen perästään myös paikkakuntalainen ummistetuin silmin. Ei kenenkään mieleen juolahtanut, että sellainenkin maa voisi jollakin tavoin olla omistajalleen hyödyksi.
Jaakko Vesterinen ei tässä suhteessa osannut katsella asioita yhtään toisin silmin kuin naapurinsakaan. Hän kantoi mielensä pohjalla hiljaista kaunaa Salamon Hakulille siitä syystä, että maanjaossa oli hänen osalleen joutunut suuri lohkare saviperäistä suota, kun sen sijaan Salamon oli suon vastineeksi saanut juuri sen metsäpalstan, jonka hän nyttemmin oli myynyt pietarilaiselle tuhannesta ruplasta. Tämä oli Jaakon mielestä sulaa vääryyttä, hän oli saanut kaupaksi kelpaavaa maata aivan liian vähän.
Myös kantoi Jaakko omalle vaimolleen Marille kaunaa, kun tämä ei ollut sallinut myydä valtioneuvos Lazareville sitä Mooses Määttäsen tilusten välissä olevaa maapalstaa. Se olisi Jaakon mielestä joutanut aivan hyvin myydä, ja ryssä olisi silloin aikanaan maksanut siitä sievoisen hinnan. Nyt oli ryssä kuitenkin jo palstoittanut maansa, ja rakentanut huvilat, ja heidän maapalansa oli siinä keskessä aivan viratonna. Sitä tuskin kukaan enää huolisi. Se oli seuraus Marin joutavasta itsepäisyydestä.
Mari oli vastustanut maapalan myymistä sillä perustalla, että heidän maansa oli jo semmoisenaankin melkein liian pieni eivätkä he kuitenkaan sen palan myymisellä pitkälle potkisi. Muilla keinoin heidän pitäisi toimeentulonsa hankkia.
No myönsihän Jaakkokin, ettei se heidän maansa ollut liian suuri, mutta liikaa siinä sittenkin hänelle oli. Tuskin jäi rahanpyydöltä aikaa vanhojen, mitättömän pienien peltotierojen kyntämiseen ja kylvämiseen, saatikka sitten mihinkään uutisviljelyksiin.
Totta puhuen eivät uutisviljelykset Jaakon mieleen enää juolahtaneetkaan. Jos hän ajatteli tulojen hankkimista maastaan, niin ajatteli toisin tavoin. Hän oli nähnyt ryssän siinä vieressä rakentavan huviloita ja kiskovan niillä suuret rahat vuokrina, ja hänen mielessään kangastelivat samanlaiset haaveet: päästä huvilain omistajaksi.
Niiden haaveiden toteuttaminen näytti kuitenkin mahdottomalta. Vaikka Jaakko miten aherteli rahdin- ja setakanajossa, niin tasassa pyrki vain pitämään, ei tullut säästöjä. Katkerin mielin täytyi Jaakon myöntää, että oikeassa oli ollut Salamon sanoessaan, ettei niitä köyhälle miehelle tule rahoja ja kapitaaleja huvilain rakentamiseen. Ei muuta neuvoa kuin myy vain pois maapalstasi, kun vähänkin sopuhinnan satut saamaan.
Jaakon mieltä kaiveli pahasti, että Salamon oli aivan kuin arvannut hänen salaiset aivoitukset ja niin paljasti säälimättä kaikille niiden naurettavuuden. Ja kaikki toiset tietysti nauroivat Salamonin mukana.
Jaakko oli aina tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Salamonia kohtaan. Nyt hän tunsi sen vastenmielisyyden aivan huomaamattaan siirtyvän Salamonista toisiinkin. Häntä tympäisi koko joukkokunta, ja samalla alkoi häntä tympäistä koko ajurin ammatti. Että olikin joutunut eliniäkseen tähän kuskipukille ja sinne pirssiin vetelehtimään.
Oli Jaakko joskus ennenkin tuntenut vastenmielisyyttä ja kyllästymistä kuskipukilla istumiseen. Varsinkin näin iltahämyssä hiljaisilla metsätaipalilla ajellessa se vastenmielisyyden tunne oli pyrkinyt mieleen hiipimään. Metsästä ja lemuavasta maaperästä tuntui henkivän selittämätön vetovoima, joka pani ikävöimään johonkin muuhun. Ei hän oikein tietänyt itsekään, mitä hän kaipasi, mutta ylen tukalalta tuntui vain olo. Melkein häntä nytkin hävetti siinä istua tuntemattoman setakan katseltavana, vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä. Hänen mieleensä juolahti:
— Mitähän tuokin minusta ajattelee? Näyttää olevan semmoinen paljon maailmaa kokenut mies ja tietää mitä tekee. Ei se varmaan paljoa tällaisista menijöistä piittaa, ja mitäpäs piittaisikaan. Tapaahan näitä tällaisia joka askeleella, ja valmiit ovat aina palvelusta tekemään, kun vain ruplan kolikon niille viskaa. Olkaa hyvät vain, rahanpyydössähän tässä ollaan!
Jaakko ajatteli mieli katkerana omaa elämäänsä. Oli hänkin maailmaa kokenut, mutta yhtä ja samaa olivat ne kokemukset alusta pitäen. Isä oli ollut niitä tavallisia orjavallan aikuisia talonpoikia, oli tehnyt vuodet ympäriinsä parhaat päivät ropottia hoviin ja väliajat kulkenut rahdinajossa perheensä henkipitimiksi. Ja kun orjavalta sitten loppui hänen pikku poikana ollessaan, niin sama rahdinajo jatkui edelleenkin. Rahtikuorman päälle hänkin oli saanut kavuta heti, kun ohjakset miten kuten käsissä pysyivät. Isä oli näet jo aikaisin menettänyt terveytensä niissä raskaissa päivätöissä, ja niinpä ei auttanut muu kuin hänen perheen vanhimpana vesana astua isän tilalle.
Kronstadtissa oli siihen aikaan parhaasta päästä ajossa käyty, sillä ei ollut silloin vielä näitä huvila-asutuksia. Siellä suurissa ajuriarttelien tuvissa hänkin oli viereksinyt kaiket talvet. Kurjaa oli ollut se elämä. Nukuttiin pitkillä lavereilla vieri vieressä, niinkuin sillit tynnyrissä. Eikä siitä nukkumisesta oikeastaan tahtonut mitään tulla, päivät yöt oli yhtenäistä tuloa ja menoa. Toiset pelasivat korttia ja tappelivat, toiset joivat ja elostelivat likaisten naikkosten kera, joita tuppautui kadulta niihin saastapesiin ihankuin syöpäläisiä. Varkaudet kuuluivat tavalliseen asiain menoon; täytyi nukkuessaan säilytellä päivän ansioita povellaan likaisen paidan alla tai nyrkkiin puristetussa kourassaan. Muuten hävisivät ne yön aikana viimeiselle tielleen.
Ypöyksinään oli hän jo nuorena saanut sitä kovaa elämänkoulua käydä. Oli siellä kyllä mukana naapurin miehiä ja sukulaisiakin, mutta niillä kaikilla oli tarpeeksi huolta omista asioistaan, ei kukaan ehtinyt häntä auttamaan, hänelle opastusta antamaan. Pian oppikin hän muiden miesten lailla mahorkkasätkänsä pyöräyttämään ja pian oppi hän myös erottamaan keljut setakat rehellisistä. Vain yhden kerran eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä, jolloin merellä oli vähän liikkujia, yritettiin häneltä Rambovaan [Rambova = Oranienbaum, tunnettu asema, jonne vie Kronstadtin suuri talvitie.] vievällä selkätaipaleella hevonen ryöstää, mutta silloin hän nosti semmoisen metakan, että hevonen pillastui hurjaan laukkaan ja ennätti Rambovan rantaan, ennenkuin kyydittävinä olevat ryövärit ennättivät tekosensa tehdä. Silloin tuli niille lurjuksille hätä käteen ja tarjosivat hänelle puoliruplasta hyvittäjäisiksi, mutta hänpäs vaatikin kaksi kirkasta ruplaa uhaten muussa tapauksessa aloittaa uudestaan huutamisen siinä keskellä ihmisvilinää ja näyttää poliisille kahakassa saamansa naarmut ja mustelmat. Ja maksaa niiden vietävien piti kaksi kirkasta ruplaa, osasi hän olla semmoista poikaa. Ajuriarttelissa sitä hänen urotyötään sitten kovasti kehuttiin ja ylistettiin yhteen ääneen: Kas siitä pojasta tuleekin semmoinen mies, ettei sitä ensi hädässä kuliin pistetä.
No mies hänestä oli vähitellen tullutkin, mutta vain ajuri eikä mitään muuta. Ajureja ja rahdinkävijöitä olivat olleet hänen isänsä ja koko sukunsa. Ajuripukilla ja ajuriartteleissa hän oli itse kasvanut, sieltä elämänviisautensa ammentanut. Ajureja, pelkkiä ajureja oli hän vain nähnyt ympärillään, kannakselaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä ajureja, kaikkia sekaisin. Ei hän ollut konsanaan oppinut tuntemaan muita ihmisiä kuin ajureja tai sitten setakoita. Mutta nämä viimeksimainitut kuuluivat ajurien ajatusjuoksun mukaan toiseen, erillään olevaan maailmaan. Niitä käsitettiin yksistään kyytimaksun ja juomarahojen mukaan. Hyvät setakat maksoivat reilusti, huonot tinkivät kuin juutalaiset. Ja niin ne tulivat ja menivät kuin vilisevä virta aina uutena, aina samanlaisena. Ei niistä ja niiden oloista konsanaan sen paremmin perille päässyt.
Jaakon muistelmat keskeytyivät siihen, että hevonen säikähti jotakin hämyisen kuutamon valaisemaa esinettä ja tien sivulle karaten puhalsi täyteen juoksuun. Jaakko kiristi hiukan ohjaksia ja maiskautti suutaan tyynnyttääkseen ajokastaan.
Metsästä kuului yhtenäinen sirkkojen sirinä, ja tien vierien kosteasta alamaan heinikosta vilahteli tämän tästä kiiltomatoja. Jaakko ei ollut koko iltana niitä huomannutkaan, mutta nyt kiintyi hän niitä tarkastelemaan, ja siinä samassa karkasivat hänen ajatuksensa taasen äskeisille laduilleen.
Koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä nyt niin kumman tyhjänpäiväiseltä. Hän muisteli nuoruutensa hurjasteluja ajuriartteleissa. Reimana miehenä häntä silloin pidettiin, tervetullut vieras hän oli, ilmestyipä minne hyvänsä. Mutta yhtäkaikki jo joskus silloinkin löi häntä kuin puulla päähän, ja silloin teki hänen mieli heittää hiiteen ajuriarttelit ja kaikki tyynni sekä lähteä muille markkinoille onneansa yrittämään.
Mutta sitten kuolivat vanhemmat ja muu perhe hajaantui. Hän jäi lopuksi yksinään isältä peritylle tilatieralle, ja hänestä tuntui pahalta heti isän kuoltua jättää se ventovieraisiin käsiin. Jopa hän oikein todenperästä ajatteli ruveta maatansa viljelemään, mutta juuri silloin tulla tupsahti tämä pietarilaistulva hänenkin kotikyläänsä ja se vei käden käänteessä kaikki mukaansa kuin vetävän virran kurimus. Alettiin niin helpolla entisiin Kronstadtin ajoihin ja rahdinkäyntiin verraten saada runsaita ansioita näiltä huvila-asukkailta. Ja kun hänkin vielä niihin aikoihin joutui naimisiin, niin pitihän sitä ansaita rahaa perheensä elatukseksi. Niin unohtuivat vähitellen aivan huomaamatta ne ajuriarttelista luopumisaikeet. Hän kyntää raapaisi ja kylvi vanhat, orjavallan ajalta periytyneet peltotieransa sivutöinään sen enempää niistä lukua pitämättä, niistä toivomatta. Niin oli isävainaa tehnyt, ja niin tekivät kaikki naapuritkin…
Jouduttiin matkan päämäärään. Se oli iso, yksinäinen huvila melkein asumattomalla metsätaipaleella korkealla aitauksella erotetun puistikon keskellä. Jaakko tiesi sen omistajan olevan erään upporikkaana pidetyn pietarilaisen pankkiherran. Setakka oli nähtävästi talon tuttavia, sillä häntä näyttiin odottaneen. Raskas portti oli valmiiksi avattu, ja pian ilmestyi kuistikolle myös väkeä tulijaa vastaanottamaan.
Jaakko seisautti hevosensa kuistikon eteen, ja siinä sisältä tuotujen tulien valossa maksoi setakka hänelle sovitun kyytirahan kaksi ruplaa. Sitten pisti hän kätensä housuntaskuun, veti sieltä hienoja hopearahoja melkein ruplan verran ja työnsi ne Jaakon kouraan. Hän teki sen puhellen koko ajan vastaanottajien kera, tuskin Jaakkoon edes katsahtaen.
Jaakko tunsi yhtäkkiä voimakasta halua kieltäytyä liikarahoista. Hänen teki mieli ojentaa ne takaisin ja sanoa, että kaksi ruplaa riitti aivan hyvin. Kieli kuitenkin teki tenän. Kuin peläten saavansa kuistikolta kylmän vesikipollisen niskaansa, jos avaisi suunsa, murahti hän vain epäselvän kiitoksen, hyppäsi kuskipukille ja pyöräytti kiireesti hevosensa pimeälle tielle taakseen vilkaisematta.