XIX.
Helteinen, hiottava heinäkuun päivä. Avara, loputon hiekkaranta, joka leveänä vyönä kiertää neitsyen tavoin auringossa uinuvan Suomenlahden ääriä.
Hiekka on hienoa, pehmeätä. Jalkaterä uppoaa siihen kävellessä kokonaan, paljasta nilkkaa lämmin hiekka hyväilee. Paikoitellen on tuuli siihen kieputellut somia, mataloita kumpareita, mutta kauemmas katsoen ne sulavat sileäksi lakeudeksi, jota riittää silmänkantamattomiin.
Aivan lähellä vesirajaa on hiekka kovaa, tasaista. Siinä on verraton kävelytie keskikesän alhaisen veden aikana.
Laudoista kyhätyt uimaputkat ovat vähän matkan päässä rannasta, pehmeimmällä hietikolla. Ne ovat pikkuisia tönöjä, niin keveitä, että yksi mies voi kylpykauden loputtua semmoisen selässään kantaa kauas metsikköön syysmyrskyjä pakoon. Ne ovat ahdetut vierivieritysten ja seläkkäin moneen monituiseen riviin. Ja niitä rivejä näyttää myös riittävän yhtä kauas kuin rannikkoakin.
Keskipäivän helteisinä hetkinä kuohuu tällä verrattomalla hiekkarannalla vilkas elämä. Siellä sykähtelee silloin tämän onnen yltäkylläisyydellä siunatun huvilayhdyskunnan valtasuoni voimakkaana, kaikesta sovinnaisuudesta vapaana. Meressä pulikoivien, päivää paistattavien, lämmenneessä hiekassa piehtaroivien pietarilaisten luvun voi silloin laskea tuhansissa, ehkä kymmenissä tuhansissa. Seurustelumuodit ja muotivaatteet on riisuttu pois ja ripustettu uimaputkien naulakoille. Uimapukuisia miehiä ja naisia kellii sekaisin kuin luokoa avaralla niityllä, kuin maahan sorrettuja puita valtavassa kaskessa. Niitä on putkarivien edusta täpötäynnä, niitä on putkarivien välisissä ahtaissa solissa, putkien takana, joka paikassa, melkein kauas paenneen metsän reunaan asti.
Näkee siinä joukossa väkeä vaikka minkälaista: Näkee liikanaisen elostelun pöhöttämiä miehiä, jotka köllöttävät kuin mahtavat sianruhot puoliksi hiekkaan uponneina. Näkee jo lakastumassa olevia naikkosia, jotka taidokkaasti laitetun uimapuvun laskoksiin koettavat kätkeä jäsentensä rumentuneita, epäsuhtaisia muotoja. Näkee kypsymässä olevia neitosia, juuri tuleentuneita slaavilaiskaunottaria ja upeavartaloisia, täydessä kukkeudessaan olevia venakkoja, joiden ei tarvitse keinotekoisesti sulojaan lisätä. Niukka, soma uimapuku saa jättää täyteläiset rinnat, pehmeäpiirteiset jalat ja puhdashipiäiset, välähtelevin rannerenkain koristetut käsivarret melkein kokonaan paljaiksi auringon ja lämpimän hiekan hyväilylle, ohikulkijain arvosteleville katseille. Punerva, keimaileva päivänvarjo on vain pistetty hiekkaan kallelleen hiukan silmiä suojaamaan.
Lämmin hiekka hautoo ja hyväilee niin raukaisevasti, aurinko hipiälle terveyttä valaa. Siinä luetaan, siinä haaveillaan puolitorkkuen, siinä kuherrellaan parittain, siinä rupatellaan ja nauraa pajatetaan ryhmissä. Rannalla edestakaisin kulkevat kaupustelijat tarjoavat virvokkeita. Kukaan ei toisestaan paljoa piittaa, ei anna ympäristön oloaan ja ilonpitoaan häiritä.
Rantamatalikolta kuuluu yhtenäinen mekastus, kirkuminen ja veden porskutus. Siellä elämöi kultainen nuoriso uida pulikoiden ja kiivasta vesisotaa käyden.
Hiukan etempänä vilisee uninen merenpinta täynnä soutuveneitä. Sieltä kaikuu soitto, laulu ja nauru. Kauimpana selällä keinuu vienon virin ajelemilla mainingeilla yksinäisiä pursia. Siellä rakastavaiset parit haaveilevat.
Niin viettää tämä äkisti väkirikkaaksi paisunut, varakas huvilayhdyskunta helteisen heinäkuun päiviä onnellisena, huoletonna. Niin lekottelee se koko slaavilaisen luonteen välittömällä antaumuksella.
Niin lekotteli se tänä siunattuna kesänä…
Silloin kuuluivat ensimmäiset maanalaiset kumahdukset. Poliittiselta taivaanrannalta sukelsi näkyviin peloittava sodanuhka, kohosi kuin jysmä ukkospilvi pitkän, helteisen pouta-ajan jälkeen.
Maailman kansat säikähtivät kesken rauhan askareitaan, vavahtivat, niinkuin vavahtaa helteessä uinuva metsä myrskyn ensimmäisen hengähdyksen ohiliitäessä.
Silloin heräsi myös tämä Suomenlahden rauhaisalla rannikolla lekotteleva, kymmentuhantinen huvilayhdyskunta. Se säikähti pahanpäiväisesti heti ensimmäisiä Pietarista kuuluvia hälyytysviestejä. Tuskin olisi se pahemmin säikähtänyt, jos merenpohja olisi revennyt ja ryypännyt siitä heidän silmäinsä edestä olemattomiin koko kauniin Suomenlahden.
Siinä paikassa se jätti aurinkoisen hiekkarantansa, unohti sinne lähtökiireessään uimapuvut, lakanat, kaikki korjaamatta. Monet riensivät suoraa päätä Pietariin saadakseen omin korvin kuulla, mitä oli tulossa. Toiset alkoivat päivän hiottavasta helteestä välittämättä kuhista aseman läheisillä kävelypaikoilla ja asemalla vaanien jokaiselta junalta uusia viestejä, uusia, toinen toistaan hälyyttävämpiä huhuja.
Ja niitä tuli tulvimalla. Pietarissa oli ilmakehä jo niin täynnä sähköä, niin sakeanaan rajuilmaa ennustavaa painostusta, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Vilkas slaavilainen mielikuvitus uiskenteli siinä ihan hurmioituneena, ja kun nämä mielikuvituksen tuotteet sitten ennättivät tänne huvila-asemalle, olivat ne tuolla lyhyellä matkalla ennättäneet vielä huomattavasti paisua ja pyöristyä. Niitä ahmimalla ahmittiin siinä hiottavassa helteessä kuhistaessa, niistä juovuttiin, niistä jouduttiin hyvin nopeasti ankaran kiihtymyksen valtaan.
Osansa tässä yleisen mielialan kiihoittamisessa, sodalle otollisen maaperän muokkaamisessa oli myös Pietarin johtavilla sanomalehdillä. Monet niistä menettivät näinä suursodan kohtalokkaina aluspäivinä kokonaan mielenmalttinsa. Niihin alkoi ilmestyä räiskyvin otsikoin varustettuja hälyytysuutisia, mahtailevia, yltiöpäisiä kirjoituksia.
Näiden kirjoitusten vaikutus oli kuvaamaton. Ne saattoivat muutamassa päivässä pohjiaan myöten kuohuksiin koko Venäjän edustavan sivistyneistön, saattoivat sen Pietarissa, saattoivat sen täällä huvila-alueella. Kansalliskiihkon laineet alkoivat kohahdella yli äyräidensä. Slaavilaisen sielun pohjalla sammumatonna kytevä muukalaisviha, idän kansojen yhteistä perua, sähähteli jo pahaenteisiin liekkeihin. Jo olivat kaikkien huulilla saksalaiset ja juutalaiset, jo pelättiin, vainuttiin kavaltajaa jokaisessa, joka koetti hiukan pysytellä erillään yhteisestä maltitonna riehahtelevasta laumasta.
Tapahtumat kehittyivät nopeasti. Rajuilma läheni valtavalla kohinalla.
Sodan hypnos alkoi saada kaikki Europan suuret kansat valtoihinsa.
Pietarissa antoi tsaari ensimmäisen, osittaisen mobilisoimismääräyksen.
Sanomalehdet rupesivat pari kertaa päivässä julkaisemaan lisälehtiään.
Näiden lisälehtien saapumista odoteltiin huvila-asemalla tuntimääriä, ja kun niitä tuova juna saapui vihdoin asemalle, rynnättiin sen kimppuun kuin mielettömät. Lehdet ryöstettiin kaupustelijain kantamuksista, ennenkuin nämä olivat kunnolla ennättäneet junasta asemalaiturille laskeutua. Vapisevin käsin niitä kiinni pidettiin kuin elämän kalleinta aarretta. Niiden kiihoittava sisällys ahmaistiin yhteen hengenvetoon, ja siitä parani yhtenään päihtymys. Aivojen mielikuvat kävivät sameiksi, villeiksi aikahirviöiksi. Järki sammui ja vaikeni.
Myös jokainen Pietarista tuleva, olipa se tuttu tai tuntematon, joutui siinä paikassa tiukan, läpipääsemättömän ihmismuurin saartamaksi. Ei siinä auttanut pakoyritykset, siinä olit kuin ruuvipenkissä. Kysymyksiä sateli joka suunnatta kuin räiskyviä raketteja, ja niihin piti vastata, tyhjentää tietovarastonsa, kunnes onneton oli tukehtumaisillaan.
Itse sodanjulistus lamasi tuokioksi tämän joukon kiihkon.
Tieto siitä saapui myöhään illalla, ja samalla saatiin myös tietää, että Saksan lähetyskunnan juna voi millä hetkellä hyvänsä pyyhältää tämän aseman ohi — pois Pietarista.
Ne uutiset yllättivät: Saksa oli siis uskaltanut ensimmäisenä!
Oli joka hetki odotettu tsaarin sodanjulistusta. Oli kuviteltu Saksan lähettilään viime tingassa ryömivän polvillaan tsaarin edessä, mutta eipäs ryöminyt.
Se vaikutti aivan kuin kansallinen nöyryytys, kuin väkevämmän ruoskanisku vasten kasvoja tähän asemalaiturille tiukkaan pakkautuneeseen, monituhatpäiseen joukkoon.
Sodanjulistuksen lukemista kuunneltiin hisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa, ja vielä hyvän aikaa lukemisen päätyttyäkin kesti hiljaisuutta. Tuntui kuin kaikki olisivat odottaneet vielä jatkoa, kuin äkkiä olisi jouduttu seisomaan suuren tuntemattoman eteen, joka lamasi kielen, pani melkein polvet vapisemaan.
Myöskin Saksan lähettilään junalle yritetty mielenosoitus tyrehtyi alkuunsa. Kun se juna hetkisen kuluttua yön pimeydestä porhalsi asemalle ja pysähtyi siihen, yritti joku pimennon puolella seisovista alashuutoa, toinen viheltämistä. Mutta kukaan valaistulla asemalaiturilla seisovista ei niihin yhtynyt. Melkein henkeä pidättäen katseltiin junaa.
Se oli pitkä juna, pelkkiä salonkivaunuja. Ikkunat olivat tiiviisti verhotut, ei valonpilkahdusta niiden takaa näkynyt. Koko juna oli kuin kuollut. Se seisoi synkkänä, äänetönnä, uhmaten. Se oli kuin tulevien, tietymättömien kohtalojen suljettu kirja, sinetillä lukittu. Vavistus kävi joukon läpi, ei tehnyt mieli sen salaisuuksiin kurkistaa.
Juna sai rauhassa jatkaa matkaansa…
Mutta jo seuraavana päivänä purkautui kiihtymys kahta rajummin esille. Kansallinen yltiöpäisyys ja saksalaisviha veivät nämä ihmiset aivan vauhkopäisiksi, suorastaan hysteeriseen mielentilaan. Juostiin kirkossa rukoilemassa voittoa pyhän Venäjän aseille ja sieltä syöksähdettiin suoraa päätä nuuskimaan, ilmiantamaan niitä naapurejaan, joiden tiedettiin olevan saksalaisia ja joiden kera siihen saakka oli eletty hyvinä ystävinä sekä Pietarissa että täällä huvila-alueella. Nyt se ystävyys oli loppunut, sen muistotkin hävitettiin niin tarkoin kuin mahdollista.
Saksan tapahtumista sepitteli täällä Kannaksella slaavilainen, lennokas mielikuvitus huimaavia juttuja. Kun Pietarissa keisari Wilhelm lopetettiin vain yhden kerran sydänhalvaukseen ja pari kertaa murhamiehen luodilla, niin täällä huvilaseudulla hänet nitistettiin kymmenkunta kertaa. Samaa tietä saivat mennä kaikki keisarin viisi poikaa, ei ainoata eloon jäänyt. Kun Pietarissa huhuiltiin vain Berlinissä sattuneista katukahakoista, niin täällä Kannaksella ne kahakat paisuivat niin veriseksi sisällissodaksi, ettei ryssän ja ranskalaisen tarvinnut muuta kuin äärestä ihmetellä.
Yhtä hullusti kävi vanhalle Frans Josefille ja hänen lahonneelle kaksoismonarkialleen. Ukko kuolla kupertui ensi rysäyksessä, ja hänen valtakuntansa hajosi ei kahdeksi, vaan kahdeksikymmeneksi eri taloksi, jotka siinä vilauksessa alkoivat tapella keskenään, niin että yksi huiske kävi.
Oikeassa menossa olisi sodan tällä tavoin pitänyt päättyä alkuunsa, mutta se näytti jatkuvan muutaman viikkokauden. Tsaarin yleinen, sodan julistamispäivänä annettu mobilisoimismääräys teki puhdasta jälkeä. Se riisti armeijan riveihin tämänkin huvilayhdyskunnan keskuudesta sadoittain, ehkä tuhansittain miehiä. Miltei jokaisella junalla niitä läksi, asemalla oli loputtomasti mielenosoituksia ja itkijäisiä, kun niitä käytiin joukolla hyvästelemässä.
Se vei monelta mielen masennuksiin, se alkoi selvittää ensi päivien humalaa. Eronhetkellä koetettiin kyllä näytellä rohkeutta, mutta kodin yksinäisyyteen jouduttua se rohkeus pyrki pettämään. Apealta tuntui olo, kun pöydässä jäi yksi tai kaksi paikkaa tyhjäksi. Sitä apeammalta se tuntui, kun oltiin vieraalla maaperällä.
Sekin alkoi muistua jo yhden ja toisen mieleen. Tähän asti sitä ei konsanaan oltu muistettu ajatella. Oli totuttu jo täällä rehentelemään ja leventelemään täysivaltaisina isäntinä. Väkevämmän oikeudella ja helisevän hopean tenhovoimalla oli Kannaksen kansa tehty alamaisikseen, mutta yhtäkaikki alkoi nyt häilähdellä mielenpohjalla semmoinen outo epävarmuuden tunne: Vieraissa ollaan, ikävä täällä lähimpien omaisten pois mentyä suuren sodan teille.
Ja niin moni alkoi pakata kimpsujaan kokoon, läksi Pietariin kesken kesän, monta viikkoa ennen tavallista muuttoaikaa. Ei edes pistäytynyt jäähyväiskäynnillä meren hiekkarannalla, jossa oli niin monta suloista, onnellista kesäpäivää vietetty. Sinne sai jäädä meri, sinne sai jäädä orpona rantahietikolle töröttämään uimaputka syksyn myrskyjen vietäväksi. Taivas yksin tiesi, palaisinko enää konsanaan näille maille.
Yleisempää muuttotouhua ei ehkä omaisista eroon joutuminen olisi vielä aiheuttanut. Mutta sen aiheuttivat pian toiset syyt.
Alkupäivinä ihmeteltiin sitä sotilasjunien paljoutta, joka keskeymättömänä virtana solui Pietarista Suomeen päin. Oikeastaanhan niiden junien olisi pitänyt kulkea toisaanne päin, siellähän oli sotanäyttämö. Niin olisi luullut, mutta…
Ja siitä alkoi aivan itsestään levitä kummia huhuja: Belgiassa tiedettiin miltei jokaisen kaupungin, jokaisen kylän ympäriltä löydetyn saksalaisten salaisia tykkiasemia, rauhan aikana laitettuja. Samoin oli löytynyt langattomia lennätinasemia… Kukas tiesi, jos täälläkin paikat tarkoin katseltaisiin… Ja mitäs muuta varten tänne sitten tungettaisiin niin määrättömästi sotaväkeä, jollei vainuttaisi pahaa.
Niin se alku läksi, ja se sai pian koko monikymmentuhantisen huvilayhdyskunnan säikähdyksen valtaan. Varmasti oli tulossa täältä päin saksalaisten hyökkäys. Ja niitä peitettyjä saksalaisten tykki- ja lennätinasemia, niitä saattoi olla joka viidennen huvilan puistoon ja ullakolle kätkettyinä. Olihan täällä asunut niin paljon saksalaisia ja niiden salaisia kätyrejä.
Niitä salaisia varusteita alettiin kuumeisella touhulla hakea. Ensimmäisten joukossa joutuivat epäilyn alaisiksi kauempana metsäteiden varsilla olevat suuret huvilat. Niistä sattuivat muutamat olemaan saksalaissyntyisten rahamiesten omistamia, eikä muuta tarvittu. Niitä alettiin katsella suoranaisella vavistuksella. Sotilashenkilöt ja santarmit juoksivat niitä tarkastamassa, nuuskivat jokaisen komeron ja sopen rakennuksista, aukoivat kellarit, penkoivat puistossa joka pensaan aluksen, vieläpä jatkoivat etsiskelyään kaukana metsässäkin.
Ja vaikk'ei niitä salaisia varusteita löytynyt, niin ne kummittelivat yhä säikähtyneiden huvila-asukasten vielä säikähtyneemmässä mielikuvituksessa.
Toiset alkoivat öisin nähdä mereltä päin salaperäisiä valoja. Siellä huhuttiin liikkuvan saksalaisia sotalaivoja. Saattoi olla kokonainen laivasto, saattoi olla yksinäisiä vakoilijoita. Antoivat salamerkkejä tänne rannikolle…
Tällä tavoin varmistui nopeasti se saksalaispelko. Se liikkui ilmassa kuin painajainen, kuin varjon tavoin, jättisiivin liitelevä yökkölintu, sen vaaniva silmä tähysi joka paikkaan.
Sen painajaisen ahdistamina rupesivat pietarilaiset ennen tavallista kesäkauden päättymistä joukolla muuttamaan. Pian ei tahtonut riittää junissa tilaa kaikkien muuttotavaroille. Toisille tuli niin kiire, että jättivät huvilansa niinikään. Ovet vain lukkoon, luukut ikkunain eteen, ja niin painuivat omalle maalleen — saksalaista pakoon.
Toisia vetivät Pietariin tai kauemmaksikin tärkeät yksityiset tai virkatehtävät, vaikk’ei olisi suorastaan armeijan riveihin jouduttu. Yht’äkkiä oli koko valtakunnassa pantu kaikki raudat tuleen, eikä tässä silloin ohut aikaa edes yönseutuna lähteä junamatkoille. Ja niin sai perhe tulla mukana ennen aikojaan.
Väkirikas, laajalle joka suuntaan levinnyt huvila-alue tyhjeni nopeasti. Yhtenä ainoana päivänä voivat asukkaat hävitä kokonaisista suurista huvilaryhmistä, niin että ihan oudolta tuntui. Aamulla oli ollut huviloilla vilkasta elämää, ja kun illan hämärtyessä ohitse menit, niin kaikki olivat autioina, ovet kiinni, luukut ikkunoissa. Puut olivat vielä täydessä lehdessään, kukat loistivat puistikoista, mutta ihmisiä ei ollut niiden loistoa ihailemassa. Ne saivat kukkia hävinneen onnen unohdettuina muistoina.
Merenranta oli autio ja tyhjä. Useimmat uimaputkat olivat jääneet talteen korjaamatta, töröttivät pitkissä riveissä siellä hietikolla, jossa tuuli oli jo ennättänyt siloitella pois kaikki ihmisjäljet. Muutamat putkat olivat jo hieman kallistuneet. Matkan päästä katsoen ne muistuttivat määrättömän pitkille yhteishaudoille pystytettyjä muistomerkkejä. Niiden ulkoseinillä riippui sinne unohdettuja uimapukuja. Ne olivat kuin jonkun tuntemattoman jumaluusolennon lepyttämiseksi jätettyjä uhriesineitä. Putkien katonreunoihin oli ripustettu uimalakanoita, jotka lepattivat tuulessa. Käärinliinoja.
Yhtä oudolta tuntui ihmisvilinän hupeneminen kävelypaikoilla, viertotiellä. Se sitten hupeni ihan silmissä. Asemalle päin solui yhtenäinen ihmisvirta, mutta takaisinpäin tuli vähän. Ja kun sitä menoa oli jatkunut muutamia päiviä, ei enää tungosta tiellä ollut. Vain yksinäisiä kävelijöitä, yksinäisiä ajelijoita, viimeisiä mohikaaneja, jotka eivät kulkeneet yhteisen virran mukana, joita ei ensi myrsky ollut vielä kokonaan juuriltaan reväissyt.
Ajureja oli vielä liikkeellä paljon, mutta ei ollut niillä setakoita. Hevonen hivui eteenpäin tyhjät roskat perässään, ajaja torkkui kuskipukilla…
Suurissa muotiliikkeissä viertotien varsilla oli ankara touhu. Komeista näyteikkunoista näki, miten siellä ketterät kauppa-apulaiset keikkuivat katon rajassa pitkillä tikapuilla, tyhjensivät hyllyjä, syytivät alas aloittamattomia ja aloitettuja kangaskääröjä. Kuului yhtenään niiden raskasta mätkähtelyä tiskille ja lattiaan. Toiset tunkivat hikihatussa kankaita valtavan suuriin tavaralaatikoihin, joita oli täysinäisinä ja tyhjinä lattialla röykkiöittäin, niin että hädintuskin niiden lomissa liikkumaan pääsi. Työmiehet nakuttelivat vasaralla laatikoita umpeen. Kirjanpitäjät ja kassaneidit tekivät luetteloja. Vasaran kapseen ja kangaspakkojen mätkähtelyn lomasta kuului pakkaajain yksitoikkoista huutelua: »trikoota koko pakka»… »silkkiä puoli»… »taftia koko», »trikoota —». Ja samanlaisena yksitoikkoisena kaikuna toistelivat luetteloiden tekijät: »trikoota koko pakka»… »silkkiä —».
Ylettömät määrät oli varattu tavaraa täksi kesäksi. Keväiseen pietarilaistulvaan laskien oli odotettu verratonta myyntikautta, mutta ne laskelmat olivat pettäneet. Myyntikausi katkesi kesken, myynti jäi jo siitä syystä odotuksia pienemmäksi. Mutta muulloin olivat pietarilaiset vielä syksyllä lähtiessään ostaneet runsaasti, kun saivat täältä hyvää tavaraa ja monta lajia halvemmalla kuin Pietarista. Nyt nekin kaupat olivat suuressa lähtökiireessä kokonaan unohtuneet, ja se teki loven laskelmissa kaksinkertaiseksi. Hyvä osa varastoista saatiin hilata takaisin. Se harmitti, harmitti sitä enemmän, kun oli vielä saatu maksaa huoneistoista niin ylettömät vuokrat. Häviön puolelle saattoi vetäistä koko suuri puuha.
Monessa myymälässä oli jo tavarain pakkaus suoritettu. Niissä naulattiin jo lautoja ulkopuolelle ikkunain eteen. Pitkin tietä kuului yhtenäinen vasaran pauke. Oli kuin olisi joka talossa kilvalla ruumisarkkuja tehty, yhteishautajaisia valmistettu:… kesken katkenneen kesän, loppuneen rauhan, menneen onnenajan suuria yhteishautajaisia…