XVIII.
Kylvön ja istutuksen päättyessä oli vaikein alkutyö kasvimaalla suoritettu. Joka päivä piti kyllä huolehtia kastelusta, taimien harventelusta kylvöaloilla ja vähitellen myös kitkemisestä, mutta se ei ollut enää niin voimia kysyvää ponnistelua kuin maanmuokkaus ja istuttaminen.
Sivutöinään koristeli Mari kasvimaan pihanpuoleista reunaa kukkaistutuksilla. Varsinaiseen kukkien viljelyyn kauppaa varten ei hän kyllä vielä voinut antautua, kun hänellä ei ollut lämmintä kasvihuonetta. Minkä viljeli kukkia, sen viljeli enemmän silmän iloksi. Istutteli muutamia ruusupensaita, laittoi muutamia sieviä penkkejä, jotta kasvimaa pihasta katsoen jo ensi silmäyksellä viehättäisi, vetäisi puoleensa. Jos niistä istutuksista kesän pitkään sattuisi saamaan hiukan lisätuloa vihanneskaupan avuksi, niin eipä tietysti haitaksi ollut.
Helpommille päiville päästyä pyrkivät pojat taas silloin tällöin iltaisin huvilarakennuksella pistäytymään. No eihän Mari sitä voinut kokonaan kieltää, vaikka hän vihasikin sitä rakennusta sydämensä pohjasta.
Eivät pojat ensi käyntiensä jälkeen osoittaneetkaan huvilarakennukseen erikoista harrastusta, mutta vähitellen alkoi asia muuttua. Muutamana iltana Jaakko pani Martin ja Laurin hiekoittamaan käytäviä, joita hän itse raivasi ja tasoitteli kellarirakennuksensa valmistuttua.
Tämä oli uutta hommaa pojille. Se viehätti heitä lopulta rasittavaksi käyneen kuokkimis- ja istutustyön jälkeen kasvimaalla.
Kun Jaakko huoraasi tämän, alkoi hän keksimällä keksiä pojille tekemistä. Hän pani heidät kolomaan ja silittämään aidasvarpoja, joita itse hakkasi metsästä, hän antoi heidän apunaan näperrellä ulkohuonerakennuksella, jota hän kyhäsi laudoista kellarin taakse metsikköön. Hän aivan Marin kiusalla viivytti poikia iltakaudet huvilarakennuksella.
No ei Mari siitä muuten olisi välittänyt, mutta huvilarakennus rupesi tällä tavoin vähitellen vetämään poikia puoleensa. Monasti he siitä kasvimaalla ryhtyivät äidilleen juttelemaan, kertoivat innostuneina, mitä olivat edellisenä iltana isänsä apuna tehneet, miten kauniita hiekkapolkuja laittaneet ja miten isä oli kehunut siitä heidän huvilastaan hyvän tulevan, paremman kuin ainoakaan noista Lazarevin hökkeleistä.
Eikä sillä hyvä, että pojat kertoilivat huvilarakennuksesta. Vähin erin alkoi se vetää heitä niin, että rupesivat osoittamaan ilmeistä hätiköimistä suoritellessaan jokapäiväisiä tehtäviään kasvimaalla. Varsinkin illan lähetessä, kun isän piti palata ajosta kotiin, oli pojilla tulinen kiire saadakseen työnsä loppuun ja joutuakseen isänsä mukaan huvilalle. Silloin kitkettiin nimikkopenkit raapimalla, ojat jäivät puhdistamatta, taimet harventamatta. Työkalut: kastelukannut, haravat ja muut vehkeet sai Mari yksin korjata. Pojilla ei ollut monasti aikaa niitä ajatella.
Mari ei puhunut alussa mitään. Hän odotti kärsivällisesti aikaansa ja päätti sopivan hetken tullen ottaa pojat takaisin ohjaksiinsa.
Mutta Jaakkoon vaikutti poikien kiintyminen hänen hommiinsa aivan ihmeellisesti. Hänen käytöksensä muuttui Marin läsnäollessa voitonvarmaksi, miltei ylimieliseksi. Usein oli Mari huomaavinaan Jaakon silmissä ilkkuvan katseen, hänen äänessään pilkallisen sivuvivahduksen: Näetkös muka, minähän tässä lopulta voiton perin. Vien pojatkin mukaani, vaikka sinä olet niitä koettanut vuosikaudet hameissasi kiinni riiputtaa.
Mari antoi Jaakon ylvästellä ja ilkkua. Jaakon ylimielisyys haavoitti hänen sydäntään, mutta hän säilytti entisen tyyneytensä. Hän sääli Jaakkoa, kun näki Jaakon luisuvan yhä kauemmas sillä vetävällä tiellä, jolle lähtemästä hän oli Jaakkoa varoittamalla varoittanut.
Tätä Jaakon luisumista edisti muuten hyvän askeleen se seikka, että myös kyläläisten käytös alkoi vähitellen muuttua. Alussa he olivat Jaakon huvilahommaa ivailleet, mutta kun huvila valmistui valmistumistaan, alkoivat he sitä hiljakseen ihmetellä ja pitivät ajuriarttelissa suunsa tukossa.
Ja sattuipa siihen vielä eräs tapaus: Kauppias Kyllästinen, jonka luona peräkyläläisten oli asemalla tapana tehdä ostoksensa, kehaisi kerran myymälän täyteisen rahvasjoukon kuullen Jaakkoa. Näin sanoa sukaisi:
— Panepas, Jaakko, tästä hienot sikaritupakat palamaan. Sinä olet toimen ja tarmon mies, rakennat huvilan ja pätöisen huvilan siinä, missä toiset pyrkivät velassa pyörimään.
Tämä kehaisit se tukkesi peräkyläläisten suut. Kovaäänisesti Jaakko siitä Marin kuullen kertoi urakkalaisilleen ja päätti kehumisensa huudahtaen:
— Siitä saivat Salamon Hakulit ja muut hölöttäjät. Jo ne nyt alkavat haastella ihmisittäin siellä ajuripirssissä.
— Vai jo alkavat, vai jo alkavat, säesti Pekko Launiainen. Ja jutteli sitten puolestaan, ettei Salamon enää tavatessa häntäkään hampaiden naulaan selviämisellä peloittele, niinkuin keväällä oli tehnyt.
— Jokos älyää olla peloittelematta, naurahteli Jaakko mielihyvissään. Ja hän alkoi tuntea maaperän jalkainsa alla yhä varmemmaksi. Yleinen mielipide oli kääntymässä hänen puolelleen, ja se on aina mestari purjeita pudistamaan. Se saa miehen sisällä kalvavan ristiriidan asettumaan, omantunnon tenäämisen vaikenemaan. Eihän se tosin aivan olemattomiin Jaakon rauhattomuutta hävittänyt, mutta julkealla ylimielisyydellään Jaakko piti sen tiukasti aisoissa…
Mutta kasvimaa tuleentui tuleentumistaan. Kun Mari eräänä ihanana varhaisaamuna tarkasteli kasteesta helmeileviä, reheviksi käyneitä vihannespenkkejään, tuli hän vakuutetuksi, ettei pieni verottaminen enää olisi niille vahingoksi.
Hän nouti pihasta useampia, jo muutamia päiviä aiemmin sitä varten hankkimiaan mataloita vasuja sekä sangollisen vettä ja alkoi sakeimmista tylvöistä hellävaroen nyhtää erilaisia keittiökasveja. Otti hyvän joukon jo aika suuriksi vääntyneitä kurkkuja, huuhteli ne, listi ja puhdisti sekä pani vasuun. Samoin otti hän muhkeita retiisejä, otti punajuuria, porkkanoita ja monta muuta lajia. Näistä hän vain huuhtaisi enimmän mullan sekä siteli ne sitten sieviin samankokoisiin nippuihin. Vielä otti hän salaattia, raparperin- ja kaalinlehtiä, otti ruohosipulia ja monenlaisia maustekasveja, latoen kaikki ne kauniisti vasuihin.
Siitä työstä tapasivat hänet kasvimaalle juoksujalkaa kiiruhtavat, hiukan myöhemmin nukahtaneet pojat. Heti pojat yhdestä suusta ihmettelemään:
— Mitä sinä, äiti, nyt teet?
-— Minä laitan tässä kauppatavaraa, ja te saatte käsikärryjen kera lähteä näitä huviloille kauppaamaan, aivan samalla tavoin kuin ukko Arttemin kaalipojat tekevät.
Silmät repesivät pojilta suuriksi tämän uutisen kuullessaan. He alkoivat riemusta hypellä äitinsä ympärillä. Vaivoin sai äiti heidät taltutetuksi auttelemaan itseään nippujen tekemisessä.
Mutta tätä hetkeä oli Mari juuri odottanut.
Hän päätti antaa pojille tuntuvat nuhteet siitä, että olivat nimikkopenkkejään huolimattomasti hoitaneet.
Hän nyhti ensin vihanneksia yhteisistä penkeistä ja siirtyi sitten omille nimikkopenkeilleen, joissa kasvullisuus oli kieltämättä rehevintä ja tasaisimmin kehittynyttä. Niistä otti hän hyvin runsaasti, täytti vasun toisensa jälkeen eikä näyttänyt ensinkään aikovan lopettaa.
Pojat seurasivat pamppailevin sydämin äitinsä hommia. Heistä alkoi näyttää siltä, että äiti oli heidän nimikkopenkkinsä tykkänään unohtanut eikä ottaisi niistä yhtä ainoata nipullista. Lopulta alkoivat he arastellen tiedustella:
— Etkös sinä, äiti, meidän penkeistä yhtään ota?
— Otan niinä, kunhan joudutaan. Kaikista otetaan yhtä tasaisesti.
Mutta siirryttyään sitten poikien penkeille otti hän paljon vähemmän kuin omistaan. Valikoi ja tarkasteli pitkän aikaa, jätti monta penkkiä kokonaan koskematta, toisista nyhti vain muutamia juurikkaita. Sitä tehdessään selitti hän ystävällisesti:
— Iässä se nyt aletaan nähdä, pojat, kuka kilpailussa kestää, kenen hoitamista penkeistä saadaan parhaat tulot. Näissä teidän penkeissä ei kasvullisuus ole tasaisesti varttunutta, kuten itse näette. Ei näistä vielä voi paljon mitään ottaa.
Noloiksi ja pahoille mielin menivät pojat kuullessaan äitinsä arvostelun, mutta silloin äiti selittelemään:
— Kyllä näistä vielä hyvä tulee, kun hieman huolellisemmin rupeatte työtä tekemään. Katsokaapas, te olette suorittaneet kitkemisen aivan raapimalla, joten juureen on jäänyt paljon rikkaruohon sänkeä kasvullisuutta haittaamaan. Ja sitten nämä ojat, missä siivossa nämä ovat. Eihän kasvi viihdy tämmöisellä hoidolla, se kärsii ja kasvaa kitumalla.
Äänettöminä kuuntelivat pojat äitinsä lempeitä nuhteita. Sillä hetkellä he muistivat elävästi, miten olivat iltaisin aina jättäneet äidin yksin kasvimaalle ja juosta vilistäneet isän mukana huvilalle. Nyt siitä tuli rangaistus ja katumus, tuli niin nöyryyttävä, että itkun tahtoi esille pusertaa.
Vasta kun kaikki vasut oli saatu täyteen ja niitä alettiin kolmisin kantaa retuuttaa pientareita odottavien kärryjen luo, unohtui lähtötouhussa poikien mielipaha siksi kertaa.
Se oli suuri hetki se poikien ensimmäinen vihanneskaupalle lähtö. Vasut aseteltiin huolellisesti päällekkäin kärryille, Mari määräsi tarkoin kaikkien lajien hinnan ja pani lopuksi päällimmäisiin vasuihin vielä kaunistukseksi muutamia huolella tekemiään kukkakimppuja, jotta ostajat ensi kerralla saisivat hyvän käsityksen hänen kasvimaansa tuotteista.
Pojat saivat lähteä ennen aamiaista, jotta vihannekset joutuisivat ostajille aivan tuoreina ja hyvissä ajoin. Isot voileivän kimpaleet äiti vain lähtökiireessä valmisti heille kouraan ja varoitteli vielä lähtiessä:
— Muistakaa nyt olla siivoja ja kohteliaita. Ainoastaan toinen saa mennä keittiöön ilmoittamaan. Toisen pitää jäädä odottamaan ja vartijaksi kärryjen luo.
— Kyllä me osaamme, äiti, ole huoletta, vakuuttivat pojat suu täynnä voileipää ja mennä painaltaen jo raskaita kärryjä työntää jutuuttaen.
Ja hyvin onnistui tosiaan Martin ja Laurin ensimmäinen kaupparetki. Jo muutaman tunnin kuluttua palasivat pojat kotiin täyttä ravia porhaltaen. Tyhjät vasut hyppelivät ja keikkuivat kärryillä, niin että olivat tämän tästä ojaan lennähtää.
Kaikki oli myyty, kukat ja vihannekset viimeistä nippua myöten, ja Martin taskussa helisi äidin antama pussonen puolillaan kuparia ja hienoa hopearahaa.
Siinä oli paljon rahaa, monta ruplaa, kun ne joukolla laskettiin.
Aamiaista syötäessä selitti Mari, että nimikkopenkkien tuotteista saadut rahat pannaan erilleen. Viikon tai parin kuluttua, kun niitä on ehtinyt karttua vähän runsaammin, viedään ne sitten postisäästöpankkiin, josta jokainen saa oman säästökirjansa.
Äidillä itsellään oli jo semmoinen viimekesäisistä säästöistä. Hän näytti sitä Martille ja Laurille, ja pumpattavin sydämin tarkastelivat pojat siinä olevia juhlalliselta näyttäviä säästömerkkejä ja kirjoituksia. Oli jotain päästä semmoisen kirjan omistajaksi.
— Niillä rahoilla voitte sitten suuriksi tultuanne ostaa kumpikin oman hevosen ja paljon muuta hyvää, selitti Mari leikillään.
— Karttuukos niitä niin paljon? ihmettelivät pojat silmät suurina.
— Miksi ei karttuisi, kun vain muistatte olla ahkeria.
Ei tarvinnut sinä päivänä poikia houkutella kasvimaalle lähtemään. Vilauksessa katosivat he aamiaisen jälkeen tuvasta ja siellä puurtivat sitten koko rupeaman nimikkopenkkiensä ääressä.
Ja huolellista tehtiin sillä kertaa työtä. Ensin pojat puhdistivat penkit tarkoin rikkaruohoista, sitten tasoittelivat mullan ja lopuksi ojat siivosivat, niin että ne näyttivät aivan vasta kaivetuilta.
Kokonaan uuden näön saivat penkit tämän suursiivouksen jälkeen. Kun ne päivälliselle lähtiessä oli vielä kasteltu, pöyhistyivät niiden rehevät, vehreät lehvät uudesta elämänhalusta. Ne näyttivät aivan kuin juhla-asussa koreilevan, niinkuin äiti leikkiä pannen kehaisi.
Päivällisen jälkeen jatkoivat pojat aherrustaan, sillä paljon oli vielä nimikkopenkkejäkin ruokkoamatta. Ja pitihän sen lisäksi myös yhteinen kasvimaa hoitaa, ei sitä sopinut jättää yksistään äidin niskoille, niinkuin viime aikoina oli tullut tehdyksi.
Yksin sai Jaakko sinä iltana mennä huvilarakennukselleen. Eivät Martti ja Lauri olleet huomaavinaan hänen ajosta palaamistaan, eivätpä edes vastanneet, kun hän kasvimaan ohitse kävellessään huuteli heitä mukaansa. Painautuivat vain kumarampaan, kyyröttelivät melkein kuin piilossa jo hyvässä kasvussa olevien hernepenkkien takana.
Seuraavina päivinä jatkettiin vihannesten kaupaksi kuljettamista. Marin kasvimaan maine levisi nopeasti ympäristöön. Yhä etäisemmistä huviloista alkoivat keittäjättäret juosta pyytelemässä, että heillekin pitäisi tuoda seuraavasta aamusta lähtien. Vihannesnälkä oli suuri, ei voinut ukko Arttemi yksin sitä lähimainkaan tyydyttää. Ja jos osti aseman lähettyvillä olevista myymälöistä, sai näivettyneitä, Pietarista tai muualta pitkien taipalien takaa kuljetettuja.
Yhä suurempia määriä ottikin Mari kasvitarhastaan, pian kaksi kolme poikien kärrykuormaa päivässä. Hyvän joukon toistakymmentä suurta huvilaa oli jo Marilla ruokittavina, ja kaikkialla oltiin saatuihin lähetyksiin erittäin tyytyväisiä.
Martti ja Lauri tulivat Peräkylän huvilayhdyskunnan kesken tunnetuiksi ja suosituiksi vieraiksi. Joka aamu heidän saapumistaan odottamalla odotettiin, heitä kestittiin voileivillä ja piirakoilla, kun toimittivat niin erinomaisia vihanneksia. Ne eivät olleet näivettyneitä, eivät matojen kaivelemia. Ne olivat oikeita herkkupöydän höysteitä.
Ja merkillistä. Ei Marin kasvitarha näistä yhä runsaammista päivittäisistä verotuksista näyttänyt yhtään kärsivän. Päinvastoin se muuttui päivä päivältä vain rehevämmäksi, täydemmäksi.
Se ihan uhkui hedelmällisyyttä. Sen vihannespenkit olivat niin upeita, niin herkullisen näköisiä, että vesi kielelle herahti niitä silmäillessä. Kurkut ja muut juurikkaat kasvaa väänsivät, niin ettei tilaa penkeissä tahtonut kaikille riittää, vaikka niitä joka päivä harvenneltiin. Tomaatit olivat jo suuria, meheviä möykkyjä, niinkuin kookkaat, pehmeät tahdaspallot, joista ohkaisia rieskoja leivotaan. Raparperin lehvät levisivät niin laajoiksi, että niiden alla olisi melkein voinut sadetta pitää. Hernemaa täyttyi ja paisui korkeaksi, läpipääsemättömäksi tureikoksi, sen kannatuskepit vääntyivät raskaan kuormituksensa painosta. Avaran kaalimaan pitkissä, hyvin hoidetuissa penkeissä rupesivat lihavalehtiset kaalit jo kilvalla kupumöykkyjä vääntämään. Joka kerran Marin kasvimaalla käydessään ukko Arttemi sitä kaalimaata ihastellen katseli ja kehui siitä syksyllä valmistuvan oikein taivahisen sadon. Eikä hän liikoja kehunut, kyllä se lupasi hyvän sadon. Ei näkynyt siinä ainoata matojen koloille syömää lehvää, ei ainoata vaalistunutta, kituen kasvavaa tuotetta. Kaikki olivat lihavia, vihantia, toinen toistaan höystyvämmän näköisiä. Hyvä lannoitus, hyvä maanmuokkaus ja huolellinen hoito olivat karkoittaneet kauaksi tuhoisat madot ja ruosteen. Ei niistä näkynyt jälkeäkään Marin kasvimaalla.
Ja entäs ne marjapenkit, ne Marin kasvimaan hyötymansikat. Ne olivat mahtavia kooltaan, meheviä ja maukkaita, niin että itsestään suussa sulivat. Niiden kauppaan joutuminen se vasta Marin kasvimaan maineeseen nosti. Niitä alkoivat monet juosta itse noutamassa, jotteivät vain missään nimessä ilman jäisi. Niitä poimittiin joka päivä suuret kopalliset, mutta aina ne Martin ja Laurin päivittäisillä kauppamatkoilla ahmaistiin jo ensimmäisillä huviloilla tyyten loppuun. Viimeisinä vuorolleen joutuvat saivat näppejään nuoleskella.
Niin menestyivät Marin kasviviljelykset. Ei pitänyt paikkaansa se Peräkylässä yleiseen jauhettu väite, ettei näistä heidän kylänsä pelloista kunnon satoa saanut, vaikka itse enkeli olisi niitä viljelemään pantu. Ei pitänyt, sen sai kuka hyvänsä nähdä, kun silmäili Marin peltoa. Se pelto oli kuin rehevä, yltäkylläisyydellä siunattu, puoleensa satumaan tavoin houkutteleva elämänsaari ympärillään leviävän kituvan kasvullisuuden, kelteiksi ahottuneiden peltokenttien, mieltä masentavan autiuden keskellä.
Mutta Mari oli myös muokannut ja lannoittanut peltonsa toisella tavoin kuin Peräkylässä tavallisesti tehtiin. Peräkyläläiset hoitivat peltojaan ilman huolta, tylysti ja halveksien, niinkuin vihattua äitipuolta hoidetaan, kun se on tullut vanhaksi ja vapisevaksi. Tuvan syrjäisimpään soppeen se sysätään, kun ei enää katsota sen talolle mitään hyötyä tuottavan.
Niin hoitivat peräkyläläiset peltojaan, mutta niin ei Mari hoitanut. Hän antautui työhönsä rakkaudella, hän vaali maaemoa hellyydellä, niinkuin oikea lapsi vaalii sitä, jonka nisistä on ravintonsa imenyt. Ja maa-äiti palkitsi Marin rakkauden kymmenkertaisesti. Tällä maankolkalla oli maa-äidillä vähän uskollisia lapsia. Mari oli Peräkylässä ainoa, ja niinpä maaemo häntä hyvitelläkseen näytti aivan tuhlaamalla tuhlaavan Marille antimiaan, nisiensä alati hersuvaa, ehtymätöntä hedelmällisyyttä. Siunaus seurasi Marin askelia, hänen uskollista aherrustaan. Kun hän pienikasvuisena, varreltaan hentona liikkui kasvimaansa keskellä, näytti aivan suoranaiselta ihmeeltä, että kaikki tuo hänen ympärillään versova, paisuva ja ylitsevuotavaisen runsas kasvullisuus oli hänen kättensä työstä hedelmöinyt. Se kasvullisuus näytti haluavan joka taholta häntä kohti käsivarsiaan kurkottaen häntä syleillä, hänelle siunausta toivottaa, antimiaan hänen jalkojensa juureen kantaa.
Ja Mari oli onnellinen työnsä menestymisestä. Hänellä oli paljon tekemistä, päivä tarkoin jaettu aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Hänen piti kasvimaansa lisäksi hoitaa myös emännän tehtävät tuvassa sekä sen lisäksi kaksi lehmäänsä ja vielä sievoinen kanaparvi. Ne olivat myös Marille rakkaita, mutta päähuolensa hän sittenkin pani kasvitarhaansa. Se oli hänen tulevaisuuden toiveidensa luja perusta, sille hän aikoi kaiken rakentaa. Hän tunsi yhä uusien siteiden vetävän, kutsuvan itseänsä maan puoleen. Maa lupasi hänelle yhä runsaampia antimia, kun hän vain pysyi sen uskollisena lapsena.
Ja onnellinen oli Mari myös siitä, kun sai poikansa ahertamaan rinnallaan. Siitä päivästä, jolloin vihannesten kaupaksi kuljettaminen alkoi, olivat pojat tehneet aivan kuin täyskäännöksen. Kilpaa he nyt ponnistelivat äidin kera, hoitivat huolella sekä yhteistä kasvimaata että omia nimikkopenkkejään. Ne nimikkopenkit olivat nyt jo yhtä kauniita, yhtä reheviä kuin äidin penkit. Niistä otettiin jo joka päivä runsaasti antimia. Jo oli Martilla ja Laurilla omat säästökirjansa, uljaasti kirjoitettu nimi kannessa ja rivi mahtavia säästömerkkejä ensimmäisellä lehdellä. Äiti oli ne kirjat tuonut, ja niitä säilytettiin äidin laatikossa yhdessä koulutodistusten ja muiden kalleuksien kera.
Mutta eivät ne säästökirjat yksistään Martin ja Laurin harrastusta kasvimaahan kiinnittäneet. Yhtä paljon kannusti heitä työnsä hedelmien niin suurenmoinen menestyminen, niin runsaaseen kukoistukseen puhkeaminen. Se herätti heissä itseluottamusta, tuotti tyydytystä heidän heräävän voimansa toimintahalulle, antoi heille puhdasta, vilpitöntä työniloa. Eikä ollut nyt enää työskentely kasvimaalla väsyttävän yksitoikkoista, jommoiseksi se keväällä maanmuokkaus- ja istutusaikaan oli pyrkinyt lopulta käymään. Nyt oli työ jo siihen nähden leikintekoa, joka hetki se tarjosi uutta vaihtelua, uutta viehätystä. Kasvimaan hedelmöivä kauneus kiehtoi väkisin, veti puoleensa. Se imeytyi Martin ja Laurin veriin, vaikutuksille alttiisiin mieliin oikeana maahenkenä. Lisäkannustimena oli Mari osannut vedota työn käytännöllisiin tuloksiin, oli ohjannut Martin ja Laurin nuoren, kuohuvan toimintahalun oikealle tolalle, ja voimiensa takaa ponnistelivat pojat äitinsä uskollisina työtovereina.
Vaikutuksensa Martin ja Laurin kehitykseen oli myös jokapäiväisillä kauppamatkoilla. He tulivat käytökseltään rohkeiksi ja reippaiksi, alkoivat panna yhä suurempaa huolta esiintymiseensä.
Kylän toiset poikavekarat, jotka enimmäkseen vetelehtivät päiväkaudet joutilaina, härnäilivät usein Marttia ja Lauria kaalipojiksi. Tulipa kerran oikein tiukka yhteenotto, kun hämäilijät yrittivät kaataa Martin ja Laurin täysinäiset vihanneskärryt ojaan. Silloin Martti suutahti ja alkoi käytellä nopeasti ja tehokkaasti voimakkaita, työssä karaistuneita nyrkkejään, ja käpälämäki tuli eteen ilkivallan yrittäjille.
— Siinä saitte kaalipojilta! huusi Martti ilkkuen pakenijain jälkeen.
Siitä lähtien saivat Martti ja Lauri taivaltaa rauhassa kärryineen. Jos heille vielä nalkutettiin, niin nalkutettiin turvallisen välimatkan päästä, mutta sitä eivät Martti ja Lauri olleet kuulevinaan. He liikkuivat mielestään tärkeissä tehtävissä, kun ansaitsivat rahaa äidille ja omiin säästökirjoihinsa. Eipä niitä semmoisia kirjoja noilla nalkuttajilla ollutkaan, siitä he olivat vallan varmat.
Isän huvilarakennus ei Marttia ja Lauria enää yhtään puoleensa vetänyt. Puoliväkisin sai Jaakko vielä silloin tällöin pojat mukaansa houkuteltua, mutta ilman innostusta he toimittelivat isänsä tarjoamia tehtäviä.
Jaakko huomasi tämän muutoksen ja arvasi myös sen syyt. Aivan vasten tahtoaan hänen piti nähdä päivä päivältä yhä upeammaksi rehevöittyvä kasvitarha, ja tietysti siellä olivat taas ne siunatut nimikkopenkit poikien mieltä puoleensa vetämässä.
Se katkeroitti Jaakon mieltä sanomattomasti. Hän oli jo sydämessään riemuinnut, kun näytti niin helposti saavan pojat puoleensa houkutelluksi. Mutta hänen riemunsa oli ollut ennenaikainen. Mari masensi taasen hänen ylimielisen varmuutensa, masensi perinpohjin.
Tuli siihen lisäksi muitakin harmin aiheita. Huvilan rakennustarpeet nielivät arveluttavan paljon rahaa. Ne Pekko Launiaisen numerot, joita hän oli kehunut niin varmoiksi, eivät pitäneetkään paikkaansa.
No Pekkoa siitä nyt ei voinut oikeastaan syyttää. Hän oli tehnyt numeronsa entisten hintojen perustalla, mutta tänä kesänä olivat hinnat toiset, paljon korkeammat. Tavaton rahatulva ja vielä tavattomampi rakennusyritteliäisyys huvila-alueella olivat koroittaneet kaikkien tarpeiden hinnat puolella entisestään, ja sen koroituksen sai Jaakko kirvelevin sydämin maksaa. Jo olivat menneet kaikki Inon säästöt, mutta vielä olivat uunien kaakelit ja monta muuta kohtaa hankkimatta. Entistä sisukkaammin sieti Jaakon rehkiä setakanajossa, jollei tahtonut kärsiä sitä häpeää, että hänen huvilansa jäisi keskentekoiseksi, niinkuin kateelliset naapurit olivat jo keväällä ennustelleet.
Ja kaivon laittamisesta koitui vihoviimeinen kiusa. Siellä palstan metsään päin viettävässä kulmauksessa näytti olevan notkelmassa vanha lähteenpohja, ja Jaakko oli luullut, että siihen saisi kaivon varsin helpolla.
Mutta kun hän rupesi sitä tekemään, ei veden löytymisestä läheltä maanpintaa näkynyt mitään merkkiä. Maa oli kuivaperäistä, hiekansekaista niin syvälle kuin Jaakko yksinään pääsi. Ei auttanut muu kuin jätä sikseen ja rupea ajattelemaan apulaisen palkkaamista.
Se sai kuitenkin toistaiseksi jäädä. Ensin piti saada huvila muuten valmiiksi.
Kaikki nämä vastoinkäymiset lisäsivät Jaakon katkeruutta. Entinen rauhattomuus alkoi taas yhä useammin saada hänet valtoihinsa, ja sen mukana muistuivat myös mieleen ne Marin talvelliset puheet ja varoitukset.
Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua siltä, että Mari se yksin oli kaikkiin hänen vastoinkäymisiinsä syypää. Mari oli riistänyt häneltä pojat, tehnyt hänen elämänsä yksinäiseksi ja autioksi. Marin pahansuopa silmä nostatti esteen toisensa jälkeen hänen tielleen. Se pani veden pakenemaan hänen kaivotekeleestään, se vainosi häntä jokaisella askeleella. Hän oli jo pääsemässä toiveidensa ensimmäiseen päämäärään, mutta vielä viime hetkellä koetettiin riidellä voittoa hänen käsistään.
Mutta se ei onnistunut, sen sai Mari nähdä. Urakkasumma oli jo maksettu Launiais-veljeksille, ja kyllä hän saisi irti myös viimeiset rakennustarpeet. Sitten oli jäljellä enää kaivon laittaminen, ja kyllä siihenkin lopulta vesi tulisi, pakko oli tulla.
Ja sitten oli hänellä tie auki! Lasten leikiksi jäisi tuo kasvitarha, jonka Mari oli laittanut ihan kuin hänen kiusakseen, joka rehenteli tuossa hänen silmänsä alla. Pyh, mokoman hoitamiseen viitsittiin vielä aikaa tuhlata, silloin kun hän valmistausi valtaamaan kaikkia Peräkylän maita saamattomilta naapureiltaan.
Jaakko loi halveksivan katseen Marin kasvimaahan ja pyörähti voitonvarmana kantapäillään…
Kokonaan toisin silmin katseli Antero Launiainen Marin kasvimaata. Yhä pitemmäksi aikaa unohtui hän iltaisin työstä palatessaan siihen aitovierelle ihailemaan kasvimaan rehevää kauneutta, seuraamaan Marin ja poikain ahertelua.
Eikä hän lopulta malttanut mieltään, vaan meni kasvimaalle ja rupesi siellä auttelemaan Marttia ja Lauria näiden puuhissa. Kantoi Martin kera kasteluvettä, siivosi ojia, pystytteli kaatuneita hernemaan tukikeppejä. Hän selitti nauraen tahtovansa hieman perehtyä tähän hommaan, kun se näytti niin hauskalta ja antoi niin kauniita jälkiä.
— Kyllähän meille palkattomat apulaiset aina kelpaa, nauroi Mari.— Mutta muistakaa vain varoa, etteivät kyläläiset näe teitä tämän aitauksen sisällä.
— Miten niin? ihmetteli Antero.
— No siten niin, että silloin te tietysti joudutte naurunalaiseksi. Semmoinen kätevä rakennusmies, ja viitsii käydä kaaliryssien ammattia opettelemaan, vaikkapa vain leikillään.
— Viis minä siitä, mitä kyläläiset sanovat, huudahti Antero.
— Kyllä teidän pitää välittää, varoitteli Mari.
Anterosta tuli pian Martin ja Laurin hyvä ystävä. Maltittomina pojat hänen saapumistaan illan lähetessä odottelivat.
Mutta vähitellen, aivan Anteron itsensä huomaamatta, alkoi muukin voima vetää häntä sinne kasvimaalle. Yhä useammin unohtui Antero salavihkaa tarkkailemaan penkin ääressä kyykkivän Marin hommia, hänen näppäräin kätöstensä työskentelyä, hänen hentoja hartioitaan, hänen hieman ruskettunutta niskaansa, jonka pään ympäri tiukasti kääräisty huivi jätti paljaaksi.
Ei Antero voinut ymmärtää, mikä kumma voima piili tuossa niin hintelältä näyttävässä naisessa. Mutta siitä ei päässyt, Mari erosi jyrkästi useimmista muista naisista, joita hän tunsi. Ei hän ollut tavallisesti naisia arastellut, mutta tämän lähettyvillä meni kuin luonto pois. Piti varoa sanojaan, käytöstään, niin se hallitsi pelkällä olennollaan, vaikk'ei sanaa sanonut, ei edes katsahtanut.
Ja siitä Antero johtui taasen ajattelemaan, miksi Jaakko jätti tämmöisen naisen yksinään, suorastaan työnsi hänet pois luotaan, niinkuin Anterosta näytti. Siinä mahtoi piillä joku salaisuus, josta hän ei vielä perillä ollut.
Kerran Antero aivan ohimennen kysäisi, miksi Mari ei ollut ainoata kertaa käynyt huvilarakennusta katsomassa.
— Minäkö sitä katsomaan! pääsi Marin huulilta, ja samassa huomasi Antero hänen silmissään välähtävän torjuvan, miltei säpsähdyttävän päättäväisen katseen.
Antero jäi ihan hämmästyneeksi. Hän huomasi koskettaneensa arkaan asiaan ja häntä kadutti, mutta ei tietänyt, millä tavoin käydä sanojaan silottelemaan.
Mutta seuraavassa tuokiossa oli Mari jo entisellään. Jatkoi työtään, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja selitti hymyillen Anteroon katsahtaen:
— Näettehän itse, ettei tästä oikein pääse, ei mihinkään, vaikka joskus mieli tekisi.
Antero tunsi pelastuneensa pulasta ja kiiruhti selittämään, että
Marilla oli tosiaan paljon hommaa, melkein liiaksi yhden naisen osalle.
Mutta jälkeenpäin palasi tuo keskustelu usein Anteron mieleen. Tuo Marin huulilta melkein väkisin päässyt huudahdus, tuo Marin silmissä välähtänyt päättäväinen ilme oli sanonut paljon: Huvilarakennus ei ollut Marin mieleen. Siinä oli juuri juopa, joka erotti hänet Jaakosta.
Ja Anterosta alkoi tuntua Marin lähettyvillä, kuin hänkin olisi Marin silmissä ollut pahantekijä, vetänyt Jaakon kera yhtä köyttä. Se teki hänen olonsa entistä tukalammaksi, mutta yhtäkaikki häntä veti yhä voimakkaammin sinne kasvimaalle.