XVII.
Pellot saivat sinä keväänä Peräkylässä jäädä kokonaan muokkaamatta.
Kun miehet kevätkelirikon alkaessa palasivat luon patteritöistä, meni tietysti muutama viikko levätessä ja kesäisiä ajovehkeitä kuntoon laitellessa. Inon pyytöjen jätteillä hankittiin uudet uljaat nelipyöräiset, yhtä uljaat kuin talvella oli reet hankittu. Samoin uusittiin taasen valjaat perinpohjin, kun ei kerran köyhyys käskenyt entisiä vehkeitä parsimaan ja paikkailemaan.
Maanviljelyskalujen uusimista ei sen sijaan kukaan muistanut. Ja vielä tarkemmin unohtui mielistä maanviljelys, kun sitten heti lumien lähdettyä alkoi se tavaton pietarilaiskuhina. Se kuhina vei heti alkaessaan Peräkylän miehet ja naiset mukaansa, se pyörrytteli heitä kuin iloisesti hyrräävä markkinakaruselli. Joukolla riennettiin heti asemalle, sillä jokaisella oli rakennuksensa päässä parempi tai kehnompi asumuksen tapainen pietarilaisille tarjottavana.
No se vuokralaisen pyydystäminen ei kyllä tällä kertaa suuria jalkavaivoja kysynyt, mutta sen sijaan alkoi heti ensi päivästä rahakas ajossa kulkeminen ja Tereskan sainoissa istuminen. Eikä niitä tehtäviä mitenkään raahtinut keskeyttää moniksi monituisiksi päiviksi, ehkäpä kokonaiseksi viikkokaudeksi semmoisen homman takia, kuin olisi ollut niiden laihtuneiden peltotierojen muokkaaminen.
Se työ olisi näet vienyt hyvän aikaa, vaikka pellot olivatkin vain pieniä tilkkuja. Ne pellot olivat jääneet syksyllä sängestä kyntämättä tai olivat jo useampivuotisia kesantoja. Menepäs niitä enää muokkaamaan ja lannoittamaan kylvökuntoon. Hyvä kun malttoi viimekesäisen perunamaansa kyntää sukaista, sille muutaman lantakuorman vetäistä ja siemenet maahan panna. Harva enää viitsi kaurankylvöä edes yrittää, kun kerran kaurat olivat Pietarissa niin halpoja, että muutaman päivän raha-ansiolla sai kokonaisen kaurakulin. Ja ne sai sitten oikeita kauroja, ei mitään kuloja ja ruumenia, niinkuin niissä laihtuneissa peltotieroissa olisi kasvanut.
Näin harkitsivat Peräkylän miehet, ja niin saivat pellot ja niityt jäädä oman onnensa nojaan.
Surullisen, lohduttoman näyn tarjosivat silmälle nuo tällä tavoin hylyksi jätetyt viljelysmaat: Vanhemmilla tieroilla työnsivät umpeen parantuneiden ojien kohdat jo nuorta metsän alkua. Sitä oli kyllä kesäisin niittoaikana viikatteella hosuttu, mutta eihän se siitä hosumisesta hävinnyt, muuttui vain takkuisemmaksi, levisi ja laajeni juuresta joka suunnalle harvinaisella itsepintaisuudella. Ei sitä tureikkoa mielikseen katsellut.
Mutta jos käänsi katseensa keskisaralle, joka vielä oli kantavinaan heinämaan nimeä, niin kahta toivottomampi oli se katseltava. Orjavallan ajoilta lähtien vuosikymmeniä laihdutettu ja kaluttu maanpinta oli jo niin ahottunut ja kuivunut, ettei oikeasta heinänkasvusta ollut enää mitään jälkeä. Minkä kasvoi, sen kasvoi kituvaa nurmennukkaa, siellä täällä seassa suolaheinä tai alavammilla paikoilla pukinpartatupsu. Ylävämmät kohdat kasvoivat kanervapensaita, joiden lomista paistoi alaston, kelteä maanpinta. Kituvien nurmimättäiden juurille olivat ahkerat muurahaiset rakennelleet pieniä hiekkakekoja viikatteen terän turmioksi.
Melkein yhtä onnettoman näköisiä olivat nuoremmatkin, äskettäin heinän alle jätetyt peltotierat. Ei oltu niitä muokattu, ei lannoitettu, ei niihin heinänsiementä sirotettu, ja niinpä voi vielä monenkeskisen heinänjuuren seasta tarkkaan hakien löytää viimeisen viljansängen jäännökset kasvua haittaamasta. Laihassa, kuivassa maaperässä ei se sänki mädäntynyt, vaan kelottui ja kuivi kuin parempikin muinaisjäännös.
Ja mimmoista oli se heinänalku, joka yritteli näillä niittymailla kasvuaan: Vastenmielistä rikkaruohoa se oli, seassa viljankasvatusajalta muistoksi jäänyt, viimeisiä virsiään vetelevä ohdakkeen piippa. Kituliaita nurmimättäitä oli harvassa, ne törröttivät lyhyen rikkaruohon keskeltä kuin maahan huolimattomasti pistellyt harjastupsut. Ei totisesti sitä heinää mikään elukka halusta suuhunsa ottanut. Tosinälkä piti olla, jos mieli sen eineeksi kelvata.
Näitä niitty- ja peltomaita reunustavat ja halkovat aidat olivat tyyten lahonneet ja hajonneet. Niiden aidasten jätteet viruivat ja vetelehtivät pitkin peltoa. Samalla tavoin oli heitelty sinne pellon selälle huiskin haiskin tarpeettomaksi käyneitä haasiariukujen kappaleita, heinänkuivaushäkkyröitä ja suovien tukivehkeitä.
Näköalaa täydensivät tuon hävityksen keskellä harhailevat, nälkiintyneet elukat: lehmät, joiden kylkiluut romottivat korkealla kuin rapistuneen tynnyrin vanteet, joiden utaret muistuttivat loppuun hangattuja, kuivuneita pesusieniä ja joiden käheä, unettavan surunvoittoinen ammuminen kuulosti kehoittelemalla kehoittelevan jo koko ympäristöä haudanlepoon laskeutumaan.
Semmoisen tarjosivat näköalan peräkyläläisten niityt ja pellot. Semmoisen olivat ne tarjonneet jo monia vuosia. Tänä keväänä se näköala vain entisestään täydentyi ja laajentui, kun viimeisetkin viljelystierat melkein kauttaaltaan jätettiin kesannoksi. Se auhto, ahottuva autius alkoi tavata nyt jo kartanomaihin asti. Sen keskellä nuo vielä asumuskelpoiset, ehkä siellä täällä jo rappeutumaan pyrkivät rakennukset näyttivät kodittomilta, aivan kuin erehdyksestä eheiksi jääneiltä. Paremmin olisivat noiden auhtojen, reunapuolilta metsittyvien autiomaiden keskelle soveltuneet sortuneet katot, tyhjät ikkuna-aukot, katkenneet tuuliviirin tyngät ja kallelleen painuneet kaivonvintit, kapaton varsi naristen ruosteen syömissä saranoissaan. Sitten olisi taulu ollut täydellinen.
Räikeä vastakohta oli tämä kylä aseman ympärillä kuohuvalle elämälle, sinne kohoavalle huvilakaupungille. Räikeä vastakohta se oli jo omalle lähimmälle ympäristölleenkin, sitä joka puolella metsän reunoissa saartavalle, yhtenään tihenevälle ja lähenevälle huvila-asutukselle. Se oli häviöön tuomittu kylä. Sitä painoi kaksinkertainen kirous: orjavallan ajoilta perintönä kulkeutunut ja siihen pietarilaisen ruplatulvan mukanaan tuoma kirous. Ehtynyt, loppuun kaluttu maaperä huokasi sen kirouksen alla. Maaemon rinnat olivat hoidotta, heruttelematta jääneinä kuivuneet ja näivettyneet. Niistä eivät sen kiittämättömät lapset välittäneet, eikä niistä herunut enää elinnesteitä nälkäisten suiden ravinnoksi. Maa-äiti itki orpouttaan, mutta kukaan ei sen itkua joutanut kuuntelemaan. Muita ääniä kuunneltiin: vieraan kullan kilinää, vieraan hopean helinää. Niitä oli kuunneltu jo vuosikausia, ja viimetalvisten Inon patteritöiden aikaan sekä tämänkeväisen pietarilaiskuhinan pyörteissä se vieraan hopean helinä oli kokonaan huumannut Peräkylän asukkaat. Sen viehättäminä, houkuttelemina kuljettiin ummistetuin silmin omaa häviötä, omaa perikatoa kohti. Sitä tietä kulki etumaisena lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, jonka talo oli jo harjahirsiään myöten velkoihin vajonnut. Sitä tietä kulki suurisuinen Salamon Hakuli, joka kukkoili ylimmäisellä sijalla aseman ajuripirssissä ja Tereskan sainoissa terästetyn sajulasin ääressä. Sitä tietä kulkivat Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset vinoiksi vääntyneinä kuskipukillaan kyyhöttäen. Sitä tietä kulki vanha, samoin pukillaan ja rahtikuorman nokalla harmaantunut Anton Lempiäinen, joka elävästi tajusi itseään ja naapurejaan painavan kiron, mutta ei kyennyt enää sen kourista irti riistäytymään. Sitä tietä kulkivat heidän perässään kaikki muut, koko kylä. Ahottuvat autioraiskiot tunkeutuivat jo kalmiston tavoin heidän oviensa eteen, heidän ikkunoidensa alle. Puuttui enää vain viimeisen iskun antajaa, häikäilemätöntä huvilakeinottelijaa, joka olisi polkuhinnasta ostanut kylän maatierat, raivannut pois puoliränsistyneet, näköalaa rumentavat rakennukset, puhdistanut peltoahot mätänevistä aitojen jätteistä, palstoittanut maat uudestaan, varannut kelteimmät paikat tenniskentiksi, muut hyvästä voitosta rakennus- ja huvilatontteina tulvanaan tuleville pietarilaisille myynyt. Sitä enää vain puuttui. Kun se joutui, ei koko kylästä jäänyt edes muistoa jäljelle. Ja vallan varmaa oli, ettei sen iskun antajaa tarvinnut enää kauan odottaa. Sama asia, joutuiko sen iskun antajaksi Peräkylän oma mies, suuria suunnitelmia hautova Jaakko Vesterinen, vai ehtikö joku toinen jo ennen häntä.
Eikä se ollut vain yksi Peräkylä, joka tällä tavoin kulki varmaa häviötään kohti. Samaa tietä kulkivat kymmenet muut kylät Kannaksen huvilaseudulla. Toisissa näistä kylistä oli kehitys Peräkylän tasalla, toisissa jo paljon pitemmällä. Muutamat kylät olivat jo viimeistä taloa myöten sortuneet ja hävinneet. Maat oli myyty pietarilaisille tai keinottelijoille, niistä saadut rahat niin tarkoin tuhlattu, ettei moni kyennyt enää edes ajurin vehkeitä hankkimaan, vaan sai kiittää onneaan, jos sattui Mooses Määttäsen tavoin pääsemään uuden pietarilaisen isännän vornikaksi. Mutta eipä sekään onni tullut kaikkien osaksi. Usea sai lähteä perheineen mierontielle lisäämään yhä kasvavaa, paisuvaa irtolais- ja hylkyjoukkoa, jota kaikissa suuremmissa huvilakeskuksissa lainehti ja vetelehti jo enemmän kuin tarpeeksi. Se hylkyjoukko elätti itseään ovelampien salakuljettajien niukkapalkkaisina apureina, pirtun kaupustelijoina tai muissa yhtä likaisissa hommissa.
Niin, semmoinen oli kehitys käynnissä, ja yhä uusia kyliä tempasi se vetävä virta mukaansa. Tänä keväänä niitä tuli taas joukoittain. Talvelliset Inon patterityöt olivat antaneet hyvän alun. Ne olivat saaneet ruplakuumeen hurmioon monen tähän asti syrjässä säilyneen metsäkylänkin, jossa oli jo vähin aloiteltu maanviljelystä. Ja kun sitten kevään tultua levisi viesti rautatien lähettyville tulvivasta pietarilaispaljoudesta, lähdettiin pitkien taipalien takaa setakanajolla ruplia pyytämään. Pellot saivat jäädä naisväen vanhusten ja lasten hoitoon. Itse isäntä hankki Inon pyytöjen jätteillä hienot ajurinvehkeet ja istahti kuskipukille, läksi ajuriartteleihin, sainoitupien penkkejä kuluttamaan, sieltä maisen onnen kukkuramittaa tavoittamaan.
Se veti se pietarilaistulva kuin magneetti puoleensa, tai niinkuin kauas yön pimeydessä loistava vilkkumajakka, joka houkuttelee muuttolintuparvia. Ne hylkäävät varman vaistonsa opastaman turvallisen tien, lentävät sen vilkkuvalon himoavaan piiriin ja siihen jäävät. Toiset lentävät suoraan majakan rautaseinään ja murskautuvat siinä paikassa hengettömiksi. Toiset kiertävät kiertämistään häikäisevää valovälkettä, kiertävät siihen asti, kunnes putoavat menehtyneinä autiolle meren kalliolle. Ja siihen loppui taivallus, siihen jäivät kaukaiset onnenmaat, jonne veti lemmen ja elämän suuri kutsu.
Toisissa oloissa, toisin tavoin järjestettynä tämä Kannakselle suuntautuva huvila-asutus olisi ehkä voinut koitua tämän maankolkan onneksi. Mutta kun olot olivat semmoiset, kehittymättömät, kansalla vielä orjavallan perintö veressään, koitui se onnettomuudeksi, jonka jälkiä ehkä miespolvet saadaan parsia ja paikkailla, jos niitä enää ensinkään lääkityksi saadaan.
Ja tämä kevät, josta nyt on puhe, oli ehkä tuhoisin. Se oli suuren vedenpaisumuksen kevät Kannaksen huvila-alueella. Sen vedenpaisumuksen laineet vyöryivät ja levisivät niin laajalle, että useat suuret kunnat näyttivät pian ääriään myöten olevan hukkumassa sen tulvan alle.
Ja sen tulvan sameissa pyörteissä ui laumoittain haikaloja lihottaen itseään tarjolla olevan saaliin yltäkylläisyydellä. Siellä oli joukoittain pietarilaisia ja kotimaisia keinottelijoita, jotka maakaupoilla ansaitsivat suuria summia. Sinne viehättyi paljon semmoisiakin miehiä, joiden asemansa ja nimensä kunnian vuoksi olisi pitänyt tarmonsa takaa taistella tuon tulvan tuhojen ehkäisemiseksi. Kunnian käskyt unohdettiin, käsikädessä muukalaisten kera, niiden opastajina, lainopillisina neuvoniekkoina tehtiin tuhoisaa hävitystyötä.
Ja kun muualla luettiin huikeita numeroita Kannakselle pesiytyneistä pietarilaislaumoista ja niiden levittämästä ruplatulvasta, niin kadehdittiin tuon onnen suosiman maankolkan oloja. Sinne kuviteltiin olevan syntymässä oikean paratiisin.
Oli toisissa kylissä muutamia selväkatseisia, rehellisiä miehiä, jotka huomasivat tämän tulvan tuhoisuuden, jotka voimiensa mukaan koettivat rakentaa tokeita sen tielle. Peräkylässä ei semmoisia miehiä ollut.
Siellä oli vain yksi nainen, Jaakko Vesterisen Mari…
Maria ei pietarilaiskuhina pannut pyörryksiin. Hän näki selvästi sen vaarat ja hän näki myös, millä tavoin se kuhina olisi voinut hyödyksi ja siunaukseksi koitua. Sen mukaisesti oli Mari jo talvella rakentanut suunnitelmansa, ja heti lumien lähdettyä ryhtyi hän sitä suunnitelmaa tarmonsa takaa toteuttamaan.
Jo alkupiirteissään oli se suunnitelma entiseen verraten suuresti laajentunut: Oli liitettävä kasvitarhaan enemmän kuin toinen puoli lisämaata, koko se navettarakennuksen päässä oleva peltotiera, minkä Jaakko syksyllä monen tinkimisen perästä oli suostunut luovuttamaan. Se oli hyvää maata, mutta sen muokkaaminen, kylvö- ja istutuskuntoon laittaminen vaati paljon työtä.
Eikä Jaakosta ollut tänä keväänä minkäänlaista apua. Muulloin oli hän vielä keväälläkin kerran kyntänyt ja harannut Marin kasvimaan, mutta tänä keväänä oli hän niin kiihkeästi kiinni huvilahommassaan, ettei näyttänyt Marin avustamista edes muistavan. Tai jos muisti, ei siitä välittänyt.
Niin sai Mari Martin ja Lauri-pojan kera kuokkimalla muokata sekä entisen että uuden alan. Yhteensä niistä tuli jo sievoinen pelto, joka kartanoinaan lounaispuolisesta reunasta alkaen ulottui lähes parin kivenheiton matkan päässä olevaan ukko Artteniin raja-aitaan asti. Siinä oli jo niin paljon työalaa, että näytti miltei mahdottomalta semmoisilla voimilla sen kaiken kuntoon laittaminen.
Mutta sisukkaasti Mari pureutui työhön käsiksi ja hän osasi myös innostaa pojat yhtä sisukkaasti yrittämään. Niin kuokittiin pitkät päivät hellittämättä aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Ja jos välillä otettiin milloin lyhkäinen lepohetki, niin ei sitä konsanaan käytetty joutilaana lojumiseen. Silloin puhdistettiin talven jäljeltä penkkejä, joissa kasvoi useampivuotisia marjapensaita.
Se oli hauskaa työtä. Rönsyistä alkoivat jo työntyä esiin lihavat, vehreät lehtisilmut. Ne olivat kuin pulleat pikku kätöset, jotka kapaloistaan vapaiksi ponnistellen ahnaasti tavoittelevat ehtymättömiä äidin rintoja. Mari kosketteli niitä hyväillen, hellävaroen ja varoitteli ehtimiseen, etteivät pojat vain innoissaan repisi niitä kuivuneiden lehvien ja haarojen mukana.
— Kyllä me osaamme varoa, vakuuttelivat pojat kilpaa kumpikin oman penkkinsä äärestä.
Kauniiksi tulivatkin penkit puhdistamisen jälkeen. Ne olivat kuin silmänsä pesseet talven liasta, niinkuin Mari nauraen selitti.
Kun oli muutama penkki mieheen puhdistettu, käytiin taas kuokan varteen käsiksi, ja reippaasti sujui työ. Martti, joka oli viidennellätoista ja rotevakasvuinen, pystyn tässä tehtävässä jo hyvin äitinsä rinnalle. Kolmannellatoista oleva Lauri-poika oli kasvultaan hennompi, ja niinpä äiti hänelle ehdotti, että hän jäisi kokonaan penkkejä puhdistamaan. Sen ehdotuksen otti Lauri kuitenkin suoranaiseksi loukkaukseksi: Kyllä hän muka pystyi siihen työhön, mihin toisetkin.
No eihän siinä silloin auttanut. Laurille valikoitiin vain kevein kuokka. Ja vaikk'ei mies ollut oikein sen varren mittainen, niin sitkeästi hän ponnisteli ja kaunista jälkeä teki.
Parin ensi päivän jälkeen tuntui kyllä aamusella puutumusta jäsenissä, mutta Mari neuvoi poikia pellolle mentyä ensi aluksi hiukan painimaan ja telmimään, ja siinä kyllä jäsenet vertyivät.
Niin aherrettiin kokonainen viikkokausi, ja sen lopussa oli komea rivi pitkiä, kauniita penkkejä kylvölle ja istutukselle valmiina. Niiden ojat olivat linjasuorat, ne oli ensin kuokittu ja möyhitty sekä lopuksi haravalla siivottu ja puhdistettu, niin ettei etsimällä niistä olisi voinut löytää yhtä ainutta kovaa paakkua tai hienontamatonta lantakokkaretta.
Seuraavalla viikolla jatkettiin kuokkimistyötä. Mutta siinä sivussa alettiin jo iltapäivisin kylvää aikaisempien keittiökasvien siemeniä, joista toivottiin varhaista kevätsatoa.
Mari kiirehti tätä kylvötyötä sen vuoksi, että hän aikoi tänä kesänä jo kevätpuolesta lähtien ruveta myymään vihanneksia ympäristön huvila-asukkaille. Se sisältyi hänen suunnitelmaansa. Hän tiesi ukko Arttemin sillä kaupalla joka kesä ansaitsevan suuret rahat, mutta tänä kesänä ei Arttemi mitenkään kykenisi tyydyttämään kaikkien tarvitsijoiden vihannesnälkää. Kyllä hänellekin jäisi omat ostajansa, eikä Arttemin tarvitsisi yhtään kadehtia hänen kilpailuaan.
Harvinaisen suotuisa olikin tämä kevät. Jo tällä toisella viikolla hävisivät yöhallat kokonaan, ja ilma muuttui keskipäivän aikaan niin lämpimäksi, että olisi luullut kesäkuun päivien käsissä olevan.
Ja iltapäivällä, kun ilma vähän viilentyi, lemusi kuokitulla pellolla hyvin lannoitettu multa voimakkaasti, hedelmällisyyttä uhkuen, aivan kuin siementä kaivaten ja odottaen. Se lämmin maaemon hengitys sai Marin ajattelemaan, että pian olisi aika ryhtyä myös taimia istuttamaan.
Varsinkin eräänä iltapäivänä muuttui mullan tuoksu puoleensa vetäväksi. Silloin oli aamupäivällä tullut lämmin sadekuuro, ja kun sen perästä aurinko selkisi täydeltä terältään heloittamaan, tuntui maaperä olevan aivan pakahtumaisillaan kosteasta hedelmällisyydestä.
Mari ja pojat vetivät kilvalla sitä lemua keuhkoihinsa, ja he tunsivat siitä virtaavan ja viriävän suoniinsa uuden, selittämättömän elämänilon: Työ tuntui heistä leikinteolta, kuokka heilui itsestään, ja hyväillen kosketteli sen terästä lennähtelevä lämmin multa heidän paljaita jalkojaan. He tunsivat sitä samaa, mitä jokainen maanmuokkaaja lämpimän keväisen sateen jälkeen on jo aikojen alusta tuntenut. He tunsivat maa-äidin lempeän, hyväilevän kutsun, jonka tenhovoimalla se kiinnittää oikeat, rehelliset lapsensa katkeamattomin sitein itseensä, sytyttää kylväjän sydämeen toivon ja horjumattoman elämänuskon, saa sen luottamaan siunatun sadon tuleentumiseen.
Nähtävästi oli ukko Arttemi joutunut saman lumouksen valtaan, sillä jo hyvissä ajoin iltapäivällä näkivät Mari ja pojat hänen ilmestyvän korkean raja-aidan portin raosta ja kiiruhtavan touhussaan heidän luokseen. Hikinen oli vanhus ja hengästynyt, mutta nuoruuden tuli loisti hänen silmistään, kun hän murteellisella suomellaan toimitti, että tänä iltana on aloitettava taimien istuttaminen ja siksi on laitettava kaikki siinä puuhassa tarvittavat vehkeet kiireimmän kaupalla kuntoon.
Arttemin käynti johtui siitä, että hän jo syksyllä oli luvannut lavoistaan taimet myös Marin kasvimaan tarpeiksi. Vastapalvelukseksi oli Mari sekä syksyllä että kevätpuolella autellut Arttemia taimilavojen hoitamisessa, joten niiden tuotteet olivatkin siis tavallaan yhteistä tavaraa.
No pianhan Marilla ja pojilla olivat taimivasut ja kastelukannut reilassa, jo puolisen tunnin kuluttua oli istutustyö täyttä vauhtia meneillä. Arttemi itse irroitti ylen varovaisesti taimet lavoista sekä omien apulaistensa että Marin ja poikien odottaviin vasuihin. Vasut lykättiin sitten työntökärryillä kasvimaalle, ja niin alkoi itse istuttaminen.
Se oli huolella tehtävää työtä. Ohkaisella palikalla pistettiin ensin pitkä rivi toisistaan yhtä kaukana olevia, parahiksi syviä reikiä pehmeäksi muokattuun ja sileäksi tasoitettuun penkkiin. Niihin sovitettiin sitten taimet varovasti, jott'eivät juuret menneet ruttuun, ja lopuksi paineli istuttaja sormillaan mullan kevyesti taimien ympärille.
Kun kokonainen penkki oli saatu istutetuksi, kasteltiin se voimakkaalla lantavedellä, ja aivan hyvin voi huomata, miten taimet silloin terhistivät hennot lehvänsä pystyyn. Ne näyttivät iki-ihastuneilta uuteen olinpaikkaansa, jossa niillä oli tarpeeksi tilaa juurilleen ja ilmava ympäristö kasvunhaluisten lehviensä levittelemisalaksi. Lavoissa ne olivat saaneet kasvaa vieriviereen ahdettuina, niin että lopulta pakkasi ihan tukehuttamaan.
Istutustyössä aloitettiin taas viimekesäinen kilpailu. Mari ja pojat istuttivat kukin omat penkkinsä, ja niitä päätettiin sitten itsekukin myös pitkin kesää vaalia, huolehtia niiden kitkeminen ja kasteleminen. Mari kyllä jakeli ehtimiseen ohjeita pojille, varsinkin Laurille; hän pani Laurin istuttamaan viereiseensä penkkiin, jotta voi paremmin valvoa hänen työtään. Ja kun Mari aina sai oman penkkinsä ensimmäisenä valmiiksi, autteli hän Lauri-pojua. Siitä Martti välistä puolileikillä, puolitodella valittamaan:
— Mitä sinä, äiti, aina avustat Lauria. Eihän Laurille sillä pelillä tule yhtään nimikkopenkkejä, ne on teidän yhteisiä.
— Eivätpäs ole yhteisiä, intti Lauri vastaan. — Äiti vain koloja pistelee.
— Vai koloja, istuttaapas taimiakin, näenhän minä.
— Elähän nyt, Martti, jos muutaman taimen istutan, rauhoitti Mari. —
Lauri on pienin meistä kaikista, ja autoinhan minä sinuakin, kuu olit
Laurin kokoinen.
— Niin, ja minä autan sitten äitiä, kunhan tulen suureksi ja vahvaksi, selitti Lauri topakasti. — Sinun ei huoli sitten yhtään äidistä välittää, saat tehdä mitä muuta hyvänsä.
— Minäpä rupeankin suota kyntämään, kunhan tulen suureksi, julisti Martti. — Sitä suota, josta äiti on puhunut, jonka luota isä hakkasi hirsiä.
Oikein, Martti, aloita sinä vain suureksi tultuasi suon kyntäminen.
Kyllä me sitten jo Laurin kera kahdeltaan hoidetaan tämä kasvimaa.
Eikös niin, Lauri-pojuseni?
-— Hoidetaan me, vakuutti Lauri innoissaan. — Enkä minä lähde minnekään äidin luota. Martti kyntäköön vain sitä suota, jos tahtoo.
Näin luisti juttelu aherruksen kestäessä. Pojissa ilmeni jo silmäänpistävästi erilaiset luonteen taipumukset. Vankkatekoinen Martti oli enemmän isäänsä kuvitellen aina suuria tehtäviä. Vaikka hän olikin innokas kasvitarhamies, selitti hän suureksi tultuaan jättävänsä sen työn. Hänen piti sitten päästä kyntämään ja kylvämään isoja peltoja. Ja kun äiti oli kuvaillut, mimmoinen ihana viljamaa heidän suostaan tulisi, oli Martti siihen koko sydämestään kiintynyt. Alati väikkyi suo hänen mielikuvituksessaan; hän selitteli silmät säihkyen, mimmoisia pitkiä ja kauniita sarkoja hän sinne laittaisi.
Hentoinen Lauri-poika taas oli äitinsä ilmetty kuva, kirkkaat syvät silmät, usein miettivä ilme kauniilla lapsenkasvoillaan. Hän ei konsanaan muuta mielinyt, vaan tahtoi jäädä kasvitarhaan äidin kumppanina ahertamaan.
Hellävaroen ja valppaasti Mari ohjaili poikiensa eriäviä taipumuksia. Hän selitti, että molemmat olivat yhtä hyvää työtä, sekä suon kyntäminen että kasvitarhanhoito. Molemmat olivat samaa maata, jota heidän piti rakastaa, josta leipänsä ottaa.
— Mutta miksikä isä ei kynnä suota? kyselivät pojat välistä.
Se kysymys koski kovasti Marin mieleen. Mutta hän selitti pojille:
— Katsokaas, isä ei ole oppinut siihen nuorena, kun hänen piti jo pikku poikana mennä Kronstadtiin setakanajoon. Se oli liian raskasta työtä niin nuorelle, siinä jäi pakosta pois mielestä suon kyntäminen ja kaikki muu. Ja nyt pitää isän kulkea ajossa meidän kaikkien leivissä pitämiseksi. Mutta kunhan olemme oikein ahkeria, niin muutaman vuoden perästä on meidän työstä isälle suuri apu. Sitten eletään jo maan antimilla, ja sitten saa myös isä jättää ajossa kulkemisen.
Näin jutteli Mari, ja hänen kylvämänsä maahengen idut olivat saaneet sen verran aikaan, että setakanajo alusta pitäen tuntui Martista ja Laurista vastenmieliseltä. Se kuvasteli heidän mielissään jonkunlaiselta pakkotyöltä, jossa isää oli rääkätty jo pikku pojasta lähtien. Mutta kyllä he isänkin siitä vapauttaisivat suuriksi tultuaan, ja itse eivät konsanaan lähtisi mokomaan hommaan.
Eikä edes isän huvilarakennus poikien mieltä vielä sanottavasti kiinnittänyt. Tosin he alussa olivat silloin tällöin juosseet sitä katsomassa, mutta kasvitarhatyön alettua olivat ne käynnit jääneet unohduksiin. Pojat olivat joka ilta työn päätyttyä siksi väsyneitä, että äidin laittama pehmeä vuode heitä voimakkaimmin puoleensa veti.
Kolmannen viikon loppupuolelle mennessä oli suurin osa kasvimaata muokattu, kylvetty ja istutettu. Jäljellä oli vain vähäinen tiera kaalimaasta sekä eri pellossa, kartanosta kylälle päin vievän tien varrella oleva perunamaa, johon Mari aikoi kylvää myös lanttua ja naurista.
Silloin ilmestyi muutamana päivänä ukko Arttemin renki hevosineen ja ilmoitti isäntänsä lähettämänä tulleensa heitä auttamaan, kun heillä itsellään kaikki kylvö- ja istutustyö oli jo lopetettu.
Maria nolostutti tämä avuntarjous, mutta ei hän voinut kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Hän arvasi, miksi Arttemi itse ei ollut saapunut hevostaan tarjoamaan. Arttemi koetti olla hienotuntoinen, ei ollut koko keväänä ainoalla sanalla tiedustellut, miten Jaakko jätti Marin kokonaan avustamatta.
Hevosmiehen saapuminen sai työn sujumaan eri vauhdilla. Jo samana päivänä saatiin kaalimaan muokkaus ja istutus loppuun suoritetuksi.
Parina seuraavana päivänä muokattiin, lannoitettiin ja siemennettiin peruna- ja naurismaa. Navetassa oli karjanlantaa riittävästi peruna- ja naurismaalle, vieläpä sitä jäikin.
Mari ajatteli, että se sai olla siltä varalta, jos Jaakko malttaisi kaurankylvönsä tehdä. Tosin se alkoi mennä myöhäiseksi, mutta ei Mari kuitenkaan vieraalla hevosella ryhtynyt Jaakon kauramaata muokkaamaan Se olisi mennyt jo liikoihin.
Kun Jaakko samana iltana ajosta palatessaan huomasi perunamaan kynnetyksi ja kylvetyksi, nolostui hän aika lailla. Hän ei virkkanut mitään, mutta seuraavana aamuna nähtiin hänen valjastavan hevosensa auran eteen. Hän ryhtyi kyntämään siinä perunamaan vieressä olevaa kauramaataan, raatoi koko päivän vihanväellä ja vielä seuraavankin päivän. Veti lannat navetasta, hajoitti ne yksinään ja kylvi siemenen.
Mutta siihenpä hänen intonsa loppui. Kartanomaan luoteispuolella, huvilarakennukselle päin olisi ollut vielä toinen sänkipelto, mutta sen Jaakko jätti koskematta. Hän oli tunkenut siihen kylvämälleen tieralle lantakuorman toisensa viereen, ihan kuin saadakseen siten tekosyyn toisen peltonsa kesannoksi jättämiseen.
Mari ei puhunut mitään, mutta karvastelevaa mielipahaa hän tunsi nähdessään taas hyvän lohkareen heidän mitättömistä viljelystieroistaan jäävän mitään hyötyä tuottamatta ahottumaan. Ei vetänyt Jaakkoa maa puoleensa, toinen tie veti, niinkuin hän jo talvella oli ennustanut.