XVI.
Kuukauden kuluttua oli huvilan rakentaminen parasta vauhtia meneillä.
Jaakko oli viimeisten hankikelien aikana vetänyt hirret siihen pihapalstalleen, Lazarevin maiden keskestä hiukan ulospäin työntyvälle metsäniemekkeelle. Launiais-veljekset tulivat Inosta muutamaa viikkoa myöhemmin, ja kolmissa miehin kolottiin sitten hirret kevätmahlojen aikana. Vielä raivattiin viimeisen lumen lähtöä odotellessa rakennustyömaa, hankittiin kivijalkaan tarvittavat kivet, katonalaisrimat ja muut tarpeet.
Kannaksen tusinahuviloissa ei juuri kivijalasta paljoa välitetä, mutta Jaakko oli jo urakkasopimusta tehtäessä pannut ensimmäiseksi ehdoksi kunnollisen kivijalan. Se olikin helppo laittaa, kun aivan siinä palstan metsään päin viettävässä ulkoreunassa sattui olemaan kaksi suurta kiven jänkälettä. Kuu ne taitavasti louhittiin, irtosi mainiota rakennuskiveä sekä huvilan kivijalkaan että kellarin tarpeiksi.
Kivijalan laittaminen semmoisista suorareunaisiksi louhituista mötkäleistä ei vienyt paljoa aikaa. Kun kevätruoho alkoi vihannoida ja puut lehdettyä, oli kivijalan päällä jo kymmenkunta hirsikerrosta valmista.
Päivät pitkät kuului metsän reunassa kulkevalle Lazarevin huvilatielle rakennustyömaalta kirveiden iloinen kalkutus, jota usein säesti Antero Launiaisen yhtä iloinen viheltely tai laulun luritus. Vähin erin alkoi solkevan männikön sisästä myös kuumottaa yhä korkeammaksi kohoava salvos, jonka kolotut hirret ahava ja kevätaurinko oli paahtanut punertaviksi. Tieltä katsoen näytti salvos tummahtavalla ruostepunalla sivellyltä, ja tämä auringon antama väri se juuri tekee pyöreistä hirsistä rakennetut huvilat uusina niin puoleensa vetäviksi. Ihastuneena niitä kalseihin, kovavärisiin ja kuolettavan yksitoikkoisiin kiviseiniin kyllästynyt pietarilaisen silmä katselee. Niiden hirsien pehmeästä punerruksesta henkii vastaan hermoja lepoon viihdyttävä metsän kutsu.
Varhaisaamusta myöhään iltapäivälle asti saivat Launiais-veljekset aherrella työmaalla kahdeltaan. Jaakko itse kulki päivät setakanajossa.
Inon säästöjen oli kyllä laskettu riittävän huvilan rakentamiseen, mutta perheen piti myös elää, ja sitäpaitsi tahtoi Jaakko säästää kaikkien sattumien varalta. Niin oli hän menossa kaiket päivät. Ensimmäisenä nähtiin hänet aikaisimmilla aamujunilla, ensimmäisenä osasi hän aina siepata setakan. Eikä Jaakko kuluttanut junien väliaikoja Tereskan sainoissa, ei ainutta kertaa hänen nähty jalallaan sinne astuvan. Hänellä oli muita hommia. Hän hankkiusi useiden kauempana asemalta asuvien, varakkaiden huvila-asukkaiden tuttavuuteen, ja näiden kera hänellä oli ajoa pitkin päivää, niin että hevonen tuskin konsanaan hengähtämään pääsi.
Ainoastaan viimeisiltä iltajunilta oli Jaakko poissa. Kun suosituin iltapäivän huvilajuna, joka aina oli tulvillaan Pietarista palaavia, tyhjensi monikirjavan sisältönsä asemalaiturille, haki Jaakko siekailematta, tottuneen miehen varmuudella parhaan tuttavistaan setakoista, lennätti sen vihurin kyydillä määräpaikkaansa ja kiiruhti sitten kotiinsa.
Ja lyhyt tuokio senjälkeen näkivät salvoksellaan kalkuttelevat Launiais-veljekset Jaakon hoikan vartalon jo vilahtelevan petäjikön lomista. Juoksujalkaa, vartalo hermostuneesti nytkähdellen riensi Jaakko rakennustyömaalle, jonne jouduttuaan hän oli aivan hengästynyt. Mutta pääasia oli, että hän sillä tavoin ehättäen joutui muutamaa tuntia ennen auringonlaskua, säästi edes muutaman iltahetken omille töilleen, joita huvilarakennuksella oli enemmän kuin tarpeeksi.
Antero Launiainen, joka oli hilpeä velikulta, olisi mielellään udellut päivän kuulumiset asemalta päin. Näin hän aloitti tavallisesti:
— No jopa on mies taas ajettu ihan liemeksi. Taisi olla lujasti setakoita?
— Onhan noita tänä kesänä, ei valittamista, vastaa Jaakko hikeä laihtuneilta, ahavoittuneilta kasvoiltaan kuivaten.
— Ja mitenkä muuten onnesti? Satuitko yhyttämään niitä meheviä, hyvältä lemuavia ryssän tyttöjä artteliisi?
Tämän kysymyksen jätti Jaakko tavallisesti jo vastaamatta. Viittasi vain kädellään ja kiiruhti työmaan metsän puoleiseen reunaan, jossa hänellä oli tekeillä kellarirakennus.
Siinä oli maan kaivaminen jo suoritettu, ja vilauksessa katosi Jaakko kuoppaansa, josta heti alkoi kuulua vihainen kivivasaran kalkutus. Se kävi niinkuin kone olisi takonut, säännöllisessä tahdissa, pysähtymättä, kunnes Jaakko oli saanut kivensä valmiiksi ja ryhtyi sitä paikalleen muuraamaan.
Auringon mailleen mentyä veljekset lopettivat työnsä ja menivät hetkiseksi Jaakon kuopan reunalle tupakoimaan. Jos tarvis sattui, auttelivat he silloin myös Jaakkoa suurempien kivimöhkäleiden kuoppaan vierittämisessä tai seinämuuraukseen nostamisessa.
Veljekset nukkuivat yönsä Jaakon tuvassa, mutta kokemuksesta he tiesivät, että oli aivan turhaa pyytää Jaakkoa yhtä matkaa yöpuulle lähtemään. Jos pyysivät, selitti Jaakko:
— Panen vielä tämän käsillä olevan loven paikalleen. Menkää te vain etukäteen.
Mutta sitä yhtä kiveä seurasi toinen, usein vielä kolmaskin kivi. Vasta keskiyön hämärä, jonka aikana oli mahdoton kuopan pohjalla tarkkaa työtä tehdä, ajoi Jaakon ylös maanpinnalle.
Mutta ei Jaakko sittenkään vielä malttanut kotiin lähteä. Siirteli kiviä valmiiksi kuopan reunalle, kohenteli kohtaa jos toistakin. Sitten teki hän kierroksen rakennustyömaalla päätyen lopuksi salvokselle. Siinä hän laski ensin ulkoseinästä, montako uutta hirttä oli sinä päivänä tullut salvokseen. Kapusi sitten salvoksen sisälle ja suoritti siellä yhtä perinpohjaisen tarkastuksen. Sitä tehdessään hän käsin hyväili hirsiä, syynäsi salvaimia, tirkisteli ja sormin kopeloi, miten summasti saumat olivat sattuneet paikalleen.
Jaakko tiesi kokemuksesta, että hänen urakkalaisensa tekivät kunnollista työtä, mutta yhtäkaikki ei hän voinut kiusaustaan vastustaa. Tämä rakennus oli tullut Jaakolle lihaksi hänen omasta lihastaan, vereksi hänen omasta verestään. Hänen piti joka ilta saada viivähtää sen luona hetkinen ypöyksinään, kenenkään häiritsemättä, hengittää sen seinistä ja lastukasoista lemuavaa, kosteata pihkan tuoksua, hyväillä sen solakoita seinähirsiä. Se hetki oli hänelle yhtä pyhä kuin salainen armaan kohtaaminen ensi lemmen humalassa kulkevalle nuorukaiselle. Yön hämyssä, varkain kähvellettynä se hetki vasta hetkeltä tuntui.
Monasti oli puoliyö jo aikoja mennyt ohi, solkevassa männikössä alkoi seestyä aamun valo ja rastas helähytti kauempana metsässä aamuvirtensä. Silloin vasta Jaakko havahtui ja läksi vastahakoisesti taivaltamaan rakennustyömaalta kotiinsa, jossa hänelle jäi nukkumisaikaa kaiken kaikkiaan parisen tuntia. Aamulla oli näet jo ani varhain lähdettävä päivän ajoa aloittamaan.
Olisi luullut tämmöisen menon tekevän lopun miehestä muutamassa viikossa. Mutta Jaakko kesti, sillä häntä olivat kannustamassa työnsä menestyminen ja verrattomat tulevaisuuden enteet. Ne enteet näki Jaakko rusohohteisina sen keväisessä pietarilaiskuhinassa.
Tavaton oli tosiaan tämä kevät Kannaksen huvilaseudulla. Ei oltu semmoista pietarilaistulvaa konsanaan ennen nähty, vaikka oli ollut jo monta hyväksi kehuttua vuotta perätysten. Oli kuin olisi tänä keväänä kääntynyt uusi lehti Kannaksen huvilaseutujen historiassa, ja se lehti mullisti kääntyessään kaikki entiset tavat ja tottumukset ylösalaisin:
Ennen oli parhaimpinakin vuosina huviloiden ja muiden kesäasukkaille varattujen asumusten vuokraaminen sujunut vitkalleen. Pyhänseudun toisensa jälkeen oli saanut vuokraajia odotella asemalla, oli saanut niistä naapuriensa kera riidellä, niitä kaikin keinoin mukaansa maanitella. Meniväthän ne kyllä parempina vuosina vähitellen vuokralle kaikki kelvollisemmat asumukset, mutta työtä sai siinä tehdä hikeen asti, monet jalkajuonet juosta, selkänsä ihan kipeäksi kumarrella, jollei tahtonut polkuhinnasta huvilaansa tai muuta asumustaan luovuttaa.
Niin ennen. Tänä keväänä oli toisin. Tänä keväänä ei huolinut pietarilaisia viikkomääriä odotella. Ensi pyyhkäisyllä vietiin kaikki lähempänä asemaa olevat huvilat, ja sitten ryntäsivät vuokraajalaumat laita- ja metsäkyliin. Niitä tuli Pietarista täpötäysi juna toisensa jälkeen, niitä tulvasi asemalta joka suunnalle kuin nälkiintyneitä Egyptin heinäsirkkaparvia. Ne täyttivät tiet, ne tarpoivat hienoissa pietarilaiskengissään kevättulvan lokaisiksi vellomilla poluilla, joille niitä tavallisissa oloissa ei olisi saanut hyvällä eikä pahalla lähtemään. Ne nuuskivat jokaisen loukon ja sopen, ja jos missä keksittiin huvilan tapainen tai talonpoikaistalo, jonka ikkunoissa vielä näkyi valkoisia paperilappuja, siihen kilvalla sisälle työnnyttiin. Eikä lapuistakaan enää lopulta lukua pidetty. Juostiin varmuuden vuoksi vielä kysäisemässä sielläkin, missä laput oli jo aika päiviä lämpimän veden kera ikkunoista pois hangattu.
Tämmöisessä menossa vuokrat tietysti kohosivat hyvän joukon entisestään, mutta missään ei tingitty, ei takaisin käännytty. Hyvä kun sai katon päänsä päälle, ei ollut aikaa ruveta liikoja vaatimaan ja valikoimaan, ei mukavuuksista marisemaan.
Semmoista oli tänä keväänä huviloiden vuokraaminen.
Ja näkyi vielä toisia enteitä, jotka osoittivat, ettei tämä tavaton kuhina ollut vain satunnaista, tähän kesään päättyvää: Aseman lähettyville ja viertotien varsille rakennettiin tulisella kiireellä uusia liiketaloja, ja entisistä liikehuoneistoiksi kelpaavista suojista melkein tappelemalla tapeltiin. Vuokrat kohosivat moninkertaisiksi, mutta suuret muotiliikkeet maksoivat kitisemättä. Ne laajensivat kilvalla myymälähuoneistojaan, toinen toistaan upeampi näyteikkuna ilmestyi viertotien varsille. Puu ja laudoitus saivat väistyä, kokonaiset pitkät julkisivut muutettiin lasiksi, ja niiden takana upeili varsinkin suuren maailman naisten ylellisyystavaroita mahtavat valikoimat. Samoin syntyi joukoittain muita uusia liikkeitä: hotelleja, komeita kahviloita, jalokivikauppoja, ruokatarjoiluja, vihannesmyymälöitä, parturitupia ja käherryssalonkeja. Puhettakaan ei kaikenkarvaisista pikku kaupustelijoista. Niiden häthätää kyhättyjä lautakojuja ja hökkelejä ilmestyi joka paikkaan. Sinne riensivät Pietarista yhteisen tulvan häntäjoukkona tataarit ja juutalaiset järjestäen tuota pikaa pitkiä narinkkoja. Sinne kiiruhtivat Sion Lipiäiset ja monet muut kotimaiset yrittelijät onneansa koettamaan. Sanalla sanoen, tämä muutamia vuosia sitten vaatimaton huvilayhdyskunta oli hyvää kyytiä paisumassa väkirikkaaksi huvilakaupungiksi, jonka kesäinen asukasluku nyt jo löi laudalta monet Suomen suurimmista kaupungeista.
Eihän tämä kaupunki kyllä voinut kerskua asemakaavastaan, rakennustensa sopusuhtaisuudesta. Se oli hätiköiden tehty, räikeän kirjava, mutta loisteliaisuutta se parhaansa mukaan tavoitteli. Loisteliaita olivat sen muotimyymälät, loisteliaita sen hotellit ja kasinot, loisteliasta sen muotiyleisö. Sen rautatieasemalla oli liikenne paisunut suorastaan yli reunojensa, niin että koko asema rakennuksineen päivineen näytti sananmukaisesti hukkuvan ja häviävän sen ylitse vedenpaisumuksen tavoin vyöryneen tulvan alle.
Yhtäläinen oli liikenne ja kuhina viertotiellä, suosituilla kävelypaikoilla, urheilu- ja tenniskentillä sekä varsinkin läheisessä merenrannassa. Siellä rannan avaralla, verrattomalla hietikolla kuohui keskipäivän aikaan suurmaailman kylpyläelämä, jommoista ei ensikertalainen olisi voinut edes uneksia näillä mailla tapaavansa.
Semmoinen oli tämä rutosti, kuin lumouksesta syntynyt ja nopeasti paisuva huvilakaupunki. Se näytti olevan vielä monesta kohden keskentekoinen ja hutiloitu, mutta yhtäkaikki se pyrki ylittämään jo kaikki keskinkertaiset mitat. Se kasvoi ja laajeni semmoisella vauhdilla, ettei jumalan vapaa luonto ja maalaiskylät ennättäneet pakoon sen alta, vaan sortuivat ja sotkeutuivat sen jalkoihin.
Arvaa sen, millä mielellä Jaakko Vesterinen tätä nousua, tätä pietarilaiskuhinaa katseli. Jaakko huomasi joutuneensa suorastaan onnen kelkkaan, kun oli juuri nyt arvannut ruveta huvilaa rakentamaan. Olisipa vain se huvila ollut valmis tänä keväänä, niin jo olisi kelvannut siitä suuret vuokrarahat nyhtäistä. Mutta enteet lupasivat ensi kevääksi vielä tuhottomampaa pietarilaistulvaa, oikeata kansan vaellusta, ja silloin hän olisi valmis sen kylvämistä ruplista oman osansa korjaamaan. Hän pääsisi ensi keväänä hyviin rahoihin, oikeaan alkuun. Se oli vallan varmaa.
Ja siitä rupesi Jaakko vakavasti aprikoimaan, mitä hän niillä rahoilla tekisi. Ei hänelle konsanaan juolahtanut mieleen niiden suohon paneminen, niinkuin talvella oli Marille puolittain luvannut. Vai suohon tässä rahoja, semmoiseen hommaan, josta ei niitä konsanaan takaisin saisi. Muuta piti yrittää, niinkuin kaikki muutkin rahakkaat miehet yrittivät.
Ja äkkiä selvisi Jaakolle, mitä hän yrittäisi. Hän sai sattumalta ajuripirssissä kuulla huvilapalstojen välittäjien ja huvilakeinottelijain tänä keväänä ansainneen huikeita summia. No siinäpä oli oikea osviitta hänelle, hän rupeaisi myös ostamaan huvilapalstoja. Jaakko tiesi, että Peräkylässä oli semmoisiin kauppoihin vielä mainio tilaisuus, sillä harvoin muut keinottelijat sinne eksyivät. Yleensä luultiin, että pietarilaiset olivat jo Peräkylästä ostaneet kaikki kelvolliset paikat, mutta Jaakko tunsi ne asiat paremmin. Kyllä hän vielä löytäisi soveliaita huvilapalstoja ja hän osaisi ostaa viisaasti. Aluksi vain kaikkein köyhtyneimmiltä naapureiltaan, joiden tiesi elävän ainaisessa rahapulassa. Palstat hän sitten myisi hyvästä voitosta, tai mikäpä estäisi häntä myös rakentamasta uusia huviloita, kunhan sen verran kapitaalia karttuisi.
Näin kehitteli Jaakko suunnitelmiaan, ja ne paisuivat yhä laajemmiksi. Hän kuvitteli jo näyttelevänsä Peräkylässä pomomiehen osaa, yhäti köyhtyvät, alaspäin menevät naapurit juoksisivat häneltä apua pyytämässä, rahaa lainailemassa. No mikäs, hän antaisi tietysti, mutta ei armeliaisuudesta. Kiinnitys pitäisi antaa, luja kiinnitys koko tilaan, jotta hän milloin hyvänsä voisi ottaa sen kokonaan omakseen. Peräkyläläiset muuttuisivat vähitellen hänen alustalaisikseen, hän komentelisi niitä mielensä mukaan. Lohkaiseisi palstan sieltä, toisen täältä. Ilmoittaisi vain: tämän minä nyt tarvitsen, ja sillä hyvä. Ei mitään mukisemista!
Nämä kuvitelmat tuottivat Jaakolle sanomatonta nautintoa, mutta pahasti niitä yhä häiritsi kotona Marin näkeminen. Eihän Mari tosin enää konsanaan puhunut halaistua sanaa huvilahommasta, mutta ei tarvinnutkaan puhua. Yksi ainoa Marin äänetön silmäys riitti viemään Jaakolta mielenrauhan, se silmäys löi joka kerta kuin raskas syytös suoraan Jaakon sisimpään. Siinä paikassa se palautti taasen elävinä mieleen kaikki Marin talvelliset puheet ja varoitukset.
— Mari ei pidä minua enää rehellisenä miehenä! — Se oli kirottu ajatus, mutta siitä ei päässyt, ei päässyt, kun ei voinut ainaiseksi paeta Marin näkyvistä.
Kiusallista harmia koitui Jaakolle myös naapureistaan. Ne eivät alussa uskoneet hänen huvilahommastaan mitään valmista tulevan, ivailivat sitä ajuriarttelissa ja kyselivät:
— No miten se meidän huvilapomo vielä viitsii täällä setakoita vuotella?
Tai:
— Tulethan sie, Jaakko, sitten minun setakaksi, kun olet paisunut yhtä äveriääksi kuin Lazarevin valtioneuvos.
Toiset pyrkivät, naama ylen vakavana, Jaakon vornikaksi, niinkuin Mooses Määttänen oli Lazarevilla. Ja jos Jaakko käänsi selkänsä, niin veistelivät ne siinä hänen lähettyvillään, hänen huultensa ihan loppumattomiin ja nauraa hohottivat, niin että pirssin ohi kulkijatkin monasti pysähtelivät kyselemään heidän ilonsa syytä.
Eikä sillä hyvä. Launiais-veljeksiltä sai Jaakko kuulla, että kylällä liikkuessa heiltäkin ehtimiseen udeltiin:
— Miten te menitte semmoisen tyhjän miehen artteliin? Lopettakaa jo ajoissa, hyvät miehet, muuten hampaanne naulaan selviävät.
Varsinkin Salamon Hakulilla oli tekemistä Jaakon huvilahommasta. Se sitten ennätti joka paikkaan sitä ivaamaan. Oli juossut jo kauppiaitakin varoittelemassa, etteivät vain erehtyisi semmoiselle hassahtavalle miehelle velkaa antamaan. Eihän se muka konsanaan saisi huvilaansa katto päälle.
Se oli tietysti kateutta, kun olivat itse tuhlanneet viimeistä kopeekkaa myöten Inon pyytönsä. Ainoa mies, joka ei ottanut osaa toisten ivailuihin, oli Anton Lempiäinen. Mutta Jaakko oli niin myrtynyt, että käänsi Antonillekin selkänsä, jos tämä milloin yritteli hänen kanssaan juttusille.
Ja hän vannoi julmaa kostoa naapureilleen. Kyllä hän niille ivaajille näyttäisi, kunhan varoihinsa pääsisi ja saisi ne velkaantumaan itselleen. Silloin hän niitä kiristäisi, ajaisi tuonkin Salamon Hakulin, muutaman vetelyksen, mierontielle. Siitä saisivat sitten nähdä, kenelle ovat nauraneet.
Ajatuksissaan Jaakko jo melkein hypähteli tasajalkaa, kuvitteli jo tallaavansa saamattomia, yhäti alaspäin meneviä ja valtoihinsa joutuneita naapurejaan anturapohjillaan, niinkuin tallataan maan matosia, joista väkevämmän menijän ei huoli paljoa välittää.
Niin vei huvilahomma Jaakolta mielen tasapainon. Mari oli ennustanut oikein. Jaakko oli pohjaltaan liian rehellinen, semmoisille teille soveltumaton. Toiset voivat kevyesti mukautua kaikkeen, Jaakolle se ei onnistunut. Jaakon oma, pohjimmainen luonto taisteli ja tenäsi koko ajan vastaan, vaikka Jaakko koetti itselleen uskotella, että muiden kiusa ja kateus se vain hänelle harmia tuotti.
Siitä syntyi kalvava, raateleva ristiriita, joka kulutti miestä. Se pani Jaakon varman käynnin hermostuneesti nytkähtelemään, se kynti uusia vakoja hänen laihtuneille kasvoilleen. Se ristiriita teki hänet rauhattomaksi, se riisti häneltä monasti yön unen niinäkin lyhyinä hetkinä, jolloin olisi tahtonut nukahtaa.
Mutta hammasta purren, kiukustuneena puski Jaakko kerran alkamaansa tietä. Hän kuvitteli saavuttavansa onnen ja tyydytyksen, kunhan pääsisi suurten suunnitelmiensa perille. Hän ponnisteli kuin kiusattu juhta, jota viuhuvalla ruoskalla ajetaan eteenpäin.
Jaakon ja Marin yhdyselämästä ei voinut enää puhua. Se oli suorastaan väkinäistä. Mari toimitteli tuvassa omat taloustehtävänsä huolellisesti, mutta monta sanaa ei hän vaihtanut Jaakon ja Launiais-veljesten kanssa. Näytti monasti siltä, kuin ei Mari olisi edes huomannut näiden läsnäoloa.
Ja kun oli työnsä tuvassa tehnyt, niin pujahti heti ulkosalle ja kiiruhti kasvimaalleen, jossa Martti ja Lauri jo tavallisesti odottivat. Siellä oli tänä keväänä paljon työtä, ja siellä ahersi Mari poikineen aamuvarhaisesta iltamyöhään. Huvilarakennus ei näyttänyt Maria ensinkään liikuttavan.
Antero Launiainen, jolla oli avoin luonne ja vilkas huomiokyky, havaitsi pian, etteivät Jaakon ja Marin välit olleet oikealla tolalla. Hän näki sen Marin käyttäytymisestä, ja yhtä hyvin näkyi se myös Jaakosta. Tosin Jaakko koetti esiintyä urakkalaistensa nähden kotona ylen varmasti. Puheli kovaäänisesti Pekko Launiaisen kera kaiken maailman asioista ja tavoitteli semmoista huoletonta isäntämiestä. Tämä huolettomuus oli kuitenkin onttoa, teennäistä. Siitä ei Antero voinut erehtyä.
Yritteli Antero välistä rakennustyömaalla jutella veljensäkin kera huomioistaan. Mutta Pekko oli karkeampisyinen luonne eikä semmoisista seikoista paljoa välittänyt. Pekon mielestä oli Mari hieman omituinen nainen ja kerrassaan liian hiljainen nuhjustelija. Semmoinen varma aikamies kuin Jaakko olisi ansainnut pätevämmän eukon.
— Kumpihan lienee pätevämpi, arveli Antero.
— No näkeehän tuon kuka hyvänsä. Jaakko on mies, joka tietää tehtävänsä, mutta Mari…
— Eiköhän sekin tietäne.
— Elä haastele joutavia. Arka kyyhelö, joka ei pysty muuhun kuin noita kasvintaimia nöpelöimään. Luulottelee kai olevansa oikein herraskaista sukuperää.
Antero ei jatkanut väittelyä, mutta piti oman ajatuksensa. Usein hän aamulla työhön lähtiessään ja illalla palatessaan pysähtyi Marin kasvimaan aitovierelle. Katseli siinä aitaan nojaten Marin ja poikien ahertelua. Ja mikä kumma, monasti päivälläkin palasivat hänen ajatuksensa sinne kasvimaalle. Silloin unohtuivat häneltä pitkäksi aikaa viheltely ja laulun luritukset.