XV.
Joulun jälkeen ei Jaakko Vesterinen mennyt Inossa enää asumaan peräkyläläisten yhteiseen majapaikkaan, Havian lesken taloon. Hän etsi asuinpaikakseen vielä syrjemmässä olevan torpan, johon ennen häntä oli majoittunut vain pari muolaalaista hevosmiestä.
Jaakolla oli omat syynsä miksi hän pakeni pois kyläläistensä seurasta: Hän ei voinut sietää naapuriensa uteluja ja kateudensekaisia vertailuja jokaisen viikkotilin jälkeen. Jaakko tahtoi ansaita omat ansaitsemisensa puhumatta niistä kenellekään mitään.
Yhtä vastenmielisiä olivat Jaakolle naapuriensa alituiset tiedustelut, mihin hän muka niin kitsaasti säästi näitä helposti ansaittuja ruplia. Jaakko tahtoi tyystin salata huvilahommansa naapureiltaan. Saisivat ällistyä sitten keväällä, kun hänen huvilarakennuksensa pantaisiin komeasti alulle. Jos nyt saisivat tietää, niin mene tiedä yksi ja toinen naapureista ryhtyisi samanlaiseen yritykseen, ja semmoista ei Jaakko toivonut. Aivan huomaamattaan hän alkoi halveksia naapurejaan, pitää heitä saamattomina nahjuksina, joille ei huolinut kaikkia suunnitelmiaan paljastaa. Saivat typerinä ja eteensä katsomatta kulkea omaa tietään, tuhlata viikkopyytönsä ja jäädä yhtä köyhiksi kuin olivat ennenkin olleet. Hitto heitä opastamaan ja ohjastamaan!
Jaakko kuvitteli jo mielessään sitä aikaa, jolloin hän olisi upean huvilan omistaja, kantaisi siitä runsaita vuokria ja liikkuisi rahakkaana, merkitsevänä miehenä kyläläistensä kesken. Semmoinen ajatus ihan mieltä hytkähdytti, ja siitä sikisi ihan itsestään toisia ajatuksia ja hämäriä suunnitelmia, miten hän niillä suurilla rahoilla ryhtyisi uusiin yrityksiin. Ei Jaakko ollut vielä oikein selvillä mitä hän tekisi, mutta kyllä hän näyttäisi naapureilleen, kuka tässä osasi eteensä katsoa, parempien ihmisten rinnalle pyrkiä.
Näitä ajatuksia hautoi Jaakko iltakaudet mielessään, ja päivisin ne olivat kannustamassa häntä uusiin, yhä rohkeampiin kepposiin pyytöjensä lisäämiseksi. Hän ei tyytynyt enää punnituttamaan samaa kivikuormaa kaksi kolme kertaa perätysten. Se oli liian hidasta tuloa ja sitä osasi kuka hyvänsä tehdä. Jaakko meni askeleen pitemmälle niinkuin uhkapeluri, jota menestys yllyttää. Hän houkutteli muutamana pimeänä iltana punnitsijan mukaansa, vei hänet syrjäiseen sainoitupaan ja ehdotti siellä höyryävän, pirtulla terästetyn lasin ääressä suunnitelmansa: Hän tarjoutui maksamaan kaksin- kolminkertaiset lahjukset, mutta siitä hyvästä hänen tuli myös saada kahdenkertaiset laput kuormistaan, niinkuin olisi ajanut kiviä kahdella hevosella.
Kaupoista sovittiin, ja siitä lähtien kulki Jaakko Vesterinen kahden hevosmiehen kirjoissa. Nimikin keksittiin toinen Jakov Martinovitshin lisäksi, ja se nimi rekisteröitiin sitten kaikessa hiljaisuudessa myös vastaanottajani pomon papereihin, jotta kaikki olisi laadullisessa järjestyksessä. Se kyllä vaati lisälahjukset sekin, mutta ne lahjukset maksoi Jaakko kitsastelematta. Samoin osasi hän sulkea vartijain suut, jos nämä sattuivat saamaan vihiä hänen näkymättömästä kaksoisolennostaan.
Se oli rohkeata leikkiä, siinä piti joka hetki kulkea varuillaan, pitää alati pikku rahoja käden ulottuvilla ja pirtupullo povellaan. Mutta Jaakkoa luonnisti, hän osasi taitavasti väistää kaikki työmaalla vaanivat vaarat, hän luovi kuin vanha, ovela salakuljettaja saariston sokkeloissa piileksivien tullipurtten nenän editse, ja hänen viikkopyytönsä kohosi lähes puolella entisestään.
Hermoja se kyllä kysyi. Monasti Jaakko tunsi illan jouduttua itsensä niin nääntyneeksi, että piti heti majapaikkaan tultua oikaiseutua penkille pitkäkseen. Ei jaksanut lähteä ulkosalle itseänsä tuulluttelemaan, niinkuin alkuaikoina oli tehnyt.
Mutta kun oli siinä penkillä hetkisen lojunut, niin jo ajatukset itsestään vierähtivät vanhalle ladulle. Taas tuli mieleen huvila ja sen perästä kaikki muut suuret suunnitelmat. Niissä eli Jaakko unen tuloon asti, niihin nukahti ja niistä jatkoi uinailua unten mailla.
Peräkylän miehiä Jaakko työmaalla karttamalla kartteli. Milloin sattui kohtaamaan jonkun näistä, niin koetti päästä sanaa vaihtamatta ohi livahtamaan. Ja jos piti pakosta juttusille käydä, niin vastaili Jaakko aivan tahallaan hyvin töykeästi, ja silloin annettiin hänen mennä menojaan.
Kyläläistensä kesken alettiin Jaakkoa pitää kopeana, mutta siitä ei Jaakko välittänyt. Saivat pitää, jo hän omasta mielestään olikin hieman korkeammalla portaalla.
Muuten olisi jo olo Jaakon mielestä mennyt mainiosti, mutta sunnuntaipäivät olivat kuolettavan ikäviä. Eikä haluttanut lähteä kotona käymään, siellä näkemään vaimonsa äänettömiä, syyttäviä katseita. Jaakko kyllä koetti itselleen uskotella, ettei hän niitä katseita enää pelännyt; lapsellistahan olisi ollut niitä pelätä, niistä välittää.
Niin hän koetti uskotella, mutta yhtäkaikki rohkeus petti, kun koti ja Mari tulivat mieleen. Vielä keväisten hankien jouduttuakin Jaakko lykkäsi päivästä toiseen kotiinlähdön, vaikka olisi jo ollut aika ajatella niiden hirsien vetoa.
Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä, jos mieli saada hirret rekikelissä vedetyksi. Silloin Jaakko muutamana iltana laski vielä säästönsä moneen kertaan ja tuli omassa mielessään varmasti vakuutetuksi, että ne hyvin riittivät huvilan rakentamiseen, kun ei vallan ylettömiä komeuksia laitettaisi.
Niin läksi hän mieli toivehikkaana Launiais-veljesten majapaikkaan sopimaan rakennusurakasta.
Hän tapasi vanhemman veljen Pekon kotoisalla, pyysi hänet mukaansa läheiseen sainoitupaan, etsi siellä nurkkapöydän ja sen ääressä terästettyä lasia maistellen esitti asiansa.
Pekko ällistyi aika lailla kuultuaan Jaakon aikeet. Pian hän sentään tointui ja sysäten hattureuhkan takaraivolleen kysyi puolipilkallisesti:
— Ja oletko sie veikkonen harkinnut, mitä semmoinen suuri homma nykypäivinä tulee maksamaan? Ei sitä huvilaa puhaltamalla pystyyn panna.
Jaakkoa suututti Pekon pilkallinen kysymys, mutta hän malttoi mielensä ja sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:
— No sanohan sie, kun näyt olevan asioista perillä, mitä se homma tulee maksamaan. Sitä vartenhan mie asian puheeksi otinkin, jotta pääsisin selvyyteen.
— No sanon mie, laukaisi Pekko topakasti härpäten pitkän kulauksen lasistaan. — Sanon mie sen verran, jotta tuhatta ruplaa vähemmällä ei kannata alunpelin yrittää. Siinä on näet monta menoa, vaikka hirret liekin valmiina. Ne hirret on vain hirret, niistä saapi seinät, paljaat seinät. Mutta muut rakennustarpeet on myös otettava lukuun, niin että se tuhatruplanenkin on oikeastaan vähän. Sillä saapi mitä saapi, mutta ei oikeata sortin huvilaa.
Pekko katseli kyynäspäät pöytään nojaten ja silmät sirrillään Jaakkoa nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hän odotti Jaakon hölmistyvän pahanpäiväisesti kuullessaan summan suuruuden. Mutta niinpä ei käynyt. Mielihyvästä hykähdellen kopaisi Jaakko vaistomaisesti povitaskuaan, jossa pullotti paksu, huolellisesti riepuun kääritty setelitukku. Hän haasteli taltutellen:
— Jopa sanoit suuren summan ensi pöläyksellä. Mutta maistellaanhan sajua eikä joutavaa säikytellä. Ainahan tässä nyt sen verran, jotta yksi tuhatruplanen, kun kerran huviloita ajatellaan.
Pekko tarkasteli edelleen Jaakkoa ilmeisesti epäillen. Hän oli kyllä kuullut Jaakon hyvistä viikkopyydöistä puhuttavan, mutta hän tiesi Jaakon entuudestaan typötyhjäksi mieheksi eikä osannut uskoa, että Jaakko millään hiton konstilla olisi saanut niin paljon säästymään. Hän sanoikin suoraan, lepyttävästi naurahtaen:
— Elähän pane pahaksi naapuri, jos puhutaan suut puhtaaksi. Mie kyllä otan urakan mielelläni, mutta ymmärräthän: Me ollaan kumpainenkin köyhiä miehiä eikä tässä silloin auta. Etukäteen pitää olla asiat selvillä, jottei jouduta molemmat puille paljaille.
Jaakko nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi ympärilleen vilkuillen aukoa liivinsä nappeja. Kun ei ketään sivullisia istunut viereisessä pöydässä, kaivoi hän setelikäärön esiin. Miehet kumartuivat päät melkein yhteen pöydän yli. Vapisevin käsin ja ylen varovasti selvitteli Jaakko likaisen kääreen, ja kun sieltä vähitellen tuli esiin paksu tukku kauniita, sileitä sataruplasia, pääsi Pekolta puoliääneen ihmettelevä kuiskaus:
— Onpas sinulla totta tosiaan rahoja. Jo uskon ensi näkemällä, jotta katto päälle menee se huvila tuolla tukolla, meneehän peijakas, jos ei mitä muuta poikenluomaa väliin satu.
— Saapi nämä laskeakin, ei ne siitä hupene, selitti Jaakko mielihyvissään ja alkoi yksitellen oikoa setelejä. Päät painuivat vielä alemma, ja niin laskettiin setelit huolellisesti. Niitä oli hyvän joukon yli puolentoista tuhannen ruplan.
Pekon epäilyt oli lopullisesti voitettu.
Sovittiin niin, että Pekko seuraavaan iltaan mennessä puhuisi asian valmiiksi veljensä Anteron kera. Sitten tavattaisiin uudestaan ja lyötäisiin kaupat lukkoon. Pekko kehaisi itsellään olevan työrepussa jos minkälaisia huvilapiirustuksia, joita hän aina kuljetti mukanaan. Niistä olisi helppo valita, kun kerran tarkalleen tiedettiin, minkä verran Jaakolla oli hirsiä.
Seuraavana iltana kohtauspaikkaan taivaltaessaan oli Jaakko kuin tulisilla hiilillä. Sydän jyskytti niin ankarasti, että sen kohdalla povitaskussa molskottava pirtupullo koholla hyppeli. Ja ihan kuumaksi savahutti koko ruumiin se ajatus, että Launiais-veljekset ehkä peräytyisivät viime tingassa eivätkä tulisikaan kohtauspaikalle. Mistäs silloin urakkalaiset yhtäkkiä kopattaisiin.
Mutta Launiais-veljekset tulivat, ja piirustuksia oli Pekolla myös iso tukku kainalossa sekä tarkka ehdotus valmiina kaikkine arviolaskelmineen.
Huvilasta päätettiin tehdä parahultaisen tilava varakkaamman perheen kesäasunnoksi: kuusi huonetta alakertaan, somat ullakkohuoneet yläkertaan; alakertaan tilava, koristeltu lasikuistikko ja ylös pienet, sirot ulkoilemat. Vielä päätettiin heti alussa laittaa hyvät uunit, jotta huvila kelpaisi myös talviasunnoksi.
Pekon laskelmien mukaan piti Jaakon rahojen suunnilleen riittää, ja jos minkä vähän uupuisi, sen Jaakko kyllä saisi kesäajossa säästetyksi.
Pekko, joka oli tunnettu taitavaksi ja varmaksi tehtävissään, kehaisi selittelyjensä lomassa:
— Ja sen mie sanon sinulle, naapuri: Saat kutsua vaikka arkkitehdin tähän paikkaan, niin nämä numerot eivät muutu. Kun mie tekaisen numerot, niin ne pitää!
Ja kun urakka oli sovittu ja kättä päälle lyöty, julisti Pekko pitkän ryypyn kulauttaen:
— Sie olet mies, Jaakko, ja sinusta tehtiin nyt huvilapomo. Terve, naapuri, — niin saat sanoa Lazarevin herralle — vertaisia ollaan!
— Eihän tässä vielä, esteli Jaakko, vaikka Pekon sanat hivelivätkin hänen korviaan.
— Mikä jottei! kivahti Pekko. — Pakosta tuli, kun minä kerran kättä löin. Ihan jo nasahti niinkuin viimeinen naula paikalleen, vaikka pestirahat ottaisit valmiiksi pietarilaiselta.
Se oli suuri ilta Jaakko Vesterisen elämässä. Ensi kerran koko talvena hän otti tuntuvamman hiprakan. Hän tunsi kohonneensa kuulumattomiin korkeuksiin, jonne toiset Peräkylän miehet saisivat varpaisillaan kurkotella.