XIV.
Ensi päivinä Jaakko koetti Marilta peitellä metsähommiaan. Marin uteluihin selitti hän jurosti tekevänsä vain vähän lisähalkoja, ettei niistä kesken talven tulisi puutetta.
Sitä ei Mari kuitenkaan uskonut. Heillä oli kotona halkoja riittämään asti, ei ollut mitään pelkoa niiden loppumisesta ennen kevättä. Ei, muut puuhat vetivät Jaakkoa metsään, mutta mitä ne puuhat olivat?
Aloitettuaan metsässä kulkemisen oli Jaakko tullut entistään salaperäisemmäksi, vähäpuheisemmaksi. Iltaisin metsästä palattuaan hän istuskeli omiin ajatuksiinsa unohtuneena, näytti alati hautovan omia, salaisia suunnitelmiaan.
Siitä tuli Mari yhä varmemmin vakuutetuksi, että Jaakon asiat olivat joutuneet Inossa huonolle tolalle. Ehkä oli hänet viekoiteltu hulluihin kauppoihin, ja nyt piti niiden hyvitykseksi panna menemään heidän ainut lastensa perintö, kaunis metsäpalstansa, jota he tähän asti olivat säästäneet kuin silmäteräänsä.
Lopulta ei Mari enää saanut rauhaa, vaan lähetti pojat muutamana päivänä katsomaan mitä Jaakko metsässä aherteli. Hän antoi poikien mukaan pullollisen lämmintä kahvia, että näyttäisi olevan jotain asiaakin isän luo.
No pojat tietysti läksivät kilvaten hiihtää lykkimään isänsä tekemää latua myöten. Heidän oli jo monta kertaa tehnyt mieli pyrkiä isänsä mukaan, mutta eivät olleet rohjenneet, kun isä näytti aina niin tylyltä ja vierovalta. Mutta toinen oli asia, kun äiti lähetti heidät asialle. Silloin pojat uskoivat käyntinsä olevan isälle mieleen.
Mari arvasi Jaakon suuttuvan tästä urkkimisesta, mutta hän tahtoi päästä selvyyteen. Ei saanut tämä salakähmäisyys enää päivääkään jatkua.
Ja hän pääsi selvyyteen. Metsästä palattuaan pojat kilvalla toimittivat:
— Hirsiä isä metsässä tekee. On jo monta isoa läjää valmiina, ja niistä rakennetaan huvila!
— Huvila, mikä huvila? kysyi Mari kuin ukkosen lyömällä.
— Ka semmoinen huvila, niinkuin muillakin on. Meille tehdään oma huvila ja se vuokrataan sitten kesällä pietarilaisille. Niin selitti isä.
— Ja mihin se huvila rakennetaan? tiedusteli vielä Mari henkeä pidättäen.
— Tuohon, tuohon Lazarevin huviloiden väliin! kiiruhtivat pojat ikkunasta viittoen selittämään. — Siihen meidän omalle palstalle.
Nämä poikien tuomat tiedot antoivat Marille lopuksi päivää ajattelemista. Ja kuta enemmän hän mietti tätä huvilan rakentamishommaa, sitä mielettömämmältä se rupesi hänestä näyttämään. Se oli vähintään yhtä turmiollinen yritys, kuin jos Jaakko olisi hukannut suorastaan pelissä tai hulluissa kaupoissa metsäpalstan. Heillä ei ollut rahoja huvilan rakentamiseen, ja hullua oli Jaakon, kokemattoman miehen, semmoisiin puuhiin velkarahojen turvin antautua. Kuka liekin Jaakon saanut verkkoihinsa kiedotuksi, mutta varmaan perikatoon he tälle ladulle lähdettyään lopuksi luisuisivat. Menisi metsäpalsta ja hyvässä menossa muu tilatiera kaupanpäälliseksi. Mierontielle jouduttaisiin kaiken muun onnettomuuden lisäksi.
Jaakon kevytmielinen puuha oli Marin mielestä niin raskas rikos, että hän tunsi suoranaista ahdistusta sydänalassaan. Ja hän päätti vaatia Jaakon tilinteolle jo samana iltana.
Illallisen syötyä, kun pojat olivat painuneet makuulle, ottikin hän sitten asian puheeksi. Hän kysyi suoraan, miten Jaakko oli antanut narrata itsensä moiseen hulluun yritykseen.
— Ei minua kukaan ole narrannut, selitti Jaakko väkinäisesti. — Näethän itse, että tuo palsta tuossa Lazarevin maiden keskessä on aivan joutilaana, ja kun et kuitenkaan salli sitä myydä pois, niin siitä se ajatus minulle tuli. Jotain tuloahan siitä pitäisi koettaa hankkia, ei tässä liian rikkaina eletä.
— Mutta millä rahoilla sinä sen huvilan rakennat? tiukkasi Mari. — Aivan mieletöntähän on velkarahoilla yrittää, ja kukapas meikäläisille menijöille velkaa uskoisikaan.
— Eihän sen rakentaminen nyt niin ihmeitä vedä, ja sitä vartenhan olen Inossa rahaa pyytämässä, selitti Jaakko hermostuneesti naurahtaen ja katseli syrjään.
Jaakon naurahdus ja arasteleva epävarmuus herätti Marissa epäluulon. Hän katseli hyvän aikaa Jaakkoa läpitunkevasti ja sanoi sitten painokkaasti:
— Ja uskotko sinä itsekään niillä pyydöillä huvilaa rakentamaan pystyväsi? Pitäisihän sinulla olla entisistä talvipyydöistäsi sen verran kokemusta.
Jaakkoa kiusasi ilmeisesti yhä enemmän Marin tutkistelu. Hänen äänessään kuulahti melkein kiukustumista, kun hän ivaa tavoitellen haasteli:
— Entisistä ja entisistä. Ja pitäisikö ne talvipyydöt aina olla entisen laisia eikä milloinkaan parempia. Elä luule minun ihan umpisilmin tähän yritykseen ryhtyneen. Pitäähän miehisen miehen osata laskea, minkä verran talven pitkään pystyy säästämään.
Jaakon sanat saivat Marin melkein hätkähtämään. Hän oli juuri illallispöydästä astioita korjaamassa, mutta pysähtyi siihen paikkaan ja katseli hyvän aikaa mitään virkkamatta Jaakkoa. Jaakko oli riisunut sukat jalastaan, katseli ja käänteli niitä käsissään koettaen välttämällä välttää Marin tutkivaa katsetta. Lopulta Mari sentään sen melkein vahingossa tapasi, ja silloin Jaakko näytti aivan pelästyvän sekä läksi kiireesti uunin luo sukkiansa kuivamaan asettelemaan. Mari oli kuitenkin ehtinyt nähdä kylliksi. Siinä tuokiossa hänelle ihan kuin välähdyksessä selvisi syy Jaakon kummalliseen käyttäytymiseen: Jaakko ei ollut enää entinen, rehellinen Jaakko, vaan hautoi mielessään vieraita, outoja suunnitelmia, oli koko ajan niitä hautonut. Mari haastoi hiljaisella, tuskan ahdistamalla äänellä:
— Näenhän minä, hyvä Jaakko, ettet sinä itsekään usko tavallisella pyydöllä niin paljoa säästäväsi. Muihin keinoihin siinä pitää turvautua. Mutta oletko ajatellut, että ne keinot voivat koitua sinun itsesi ja meidän kaikkien turmioksi. Sinä et ole enää entiselläsi, sen olen nähnyt ensi hetkestä, kun Inosta palasit. Olen salaisen pelon vallassa ajatellut asiaa jos minne päin, mutta nyt arvaan mille tielle olet luisumassa.
— Saapihan tuon arvata, puhui Jaakko ääni kiukusta vapisten ja suu väkinäiseen nauruun vääntyen, — saapi minun puolestani vaikka kahdesti arvata. Mutta ei se tie nyt niin vaarallinen ole, jotta mokomasta niin ihmeesti hätääntyä. Tavallinen tie, jota siellä Inossa on pakko kulkea, kun mieli leivissä pysyä. Muuten ajaisivat tiehensä koko työmaalta.
— Ei se niin tavallinen tie ole, kun on jo sinut tämmöisiin outoihin suunnitelmiin vietellyt. Etpähän ennen ole mitään tämäntapaisia ajatuksia mieleesi saanut, vaikka olet elämänikäsi ajossa kulkenut.
— Ehkä en ole ennen saanut, kun en ole osannut eteeni katsoa, naurahti Jaakko katkerasti. — Typerä olen ollut ja niin olenkin saanut aina palata kotiin taskut tyhjinä, vaikka monasti olisin voinut hankkia hyviä ansioita. Nyt olen saanut silmäni auki ja koetan pitää puoleni Enkä ole mielestäni sen pahempi kuin toisetkaan.
— Voi, hyvä Jaakko, elä puhu tuolla tavoin, sanoi Mari vakavasti. — Sinä et tunne vielä itseäsi, mutta minä tunnen sinut. Sinua ei ole luotu niillä teillä kulkemaan, joille nyt olet lähtenyt. Sinä et ole samanlainen kuin toiset. Toiset voivat ehkä kevyesti mukautua kaikkeen. Sinulle se on vaikeata. Sinuun jättää semmoinen elämä syvemmät jäljet, sillä sinä olet pohjaltasi liian rehellinen. Sinä menetät pian mielesi tasapainon, olet sen jo Inossa menettänyt, niin että näytät aivan sairaalta. Ajattele, hyvä Jaakko, mihin se lopulta voi päättyä.
Mari pysähtyi. Jaakko istui penkillä kyynäspäät polviin nojaten ja tuijotti synkkänä, hampaat tiukasti yhteen purtuina lattiaan. Sydämensä syvyydessä täytyi hänen myöntää Marin olevan aivan oikeassa, mutta sitä ei hän tahtonut edes itselleen tunnustaa. Mari pyyhki pöytää ja katseli sitä tehdessään häntä syvällä osanotolla. Sitten hän tuokion kuluttua jatkoi:
— Toisenlaiseksi minä olin ajatellut tämän meidän elämämme, Jaakko, ja usko minua, että sinäkin olisit sillä tavoin eläen onnellisempi kuin nyt olet. Ajattelepas, hyvä Jaakko, asiaa näin. Jos sinä edes pienen osan niistä ponnistuksista, mitkä monien pitkien vuosien vieriessä olet pannut ruplien pyytämiseen setakanajossa, olisit uhrannut esimerkiksi siihen metsäpalstamme reunassa olevaan suohon. Jos olisit sen tehnyt, niin olisi siinä tällä hetkellä jo monta kaunista viljasarkaa. Se olisi oikeata työtä, pysyväistä jälkeä jättävää työtä, ja se työ toisi meille siunausta. Se olisi luja perusta sekä omalle onnellemme että myös lastemme tulevaisuudelle. Sille perustalle voisimme ehkä kerran huvilankin rakentaa lisätuloja saadaksemme. Nyt sinun täytyy turvautua tämmöisiin outoihin keinoihin ja hakata vielä perintömetsäsi, jonka lunnaiksi oma isävainajasi on piinapetäjän kyljessä riippunut. Siitä tulee meille liian kallis huvila, jos se edes milloinkaan valmistuu. Ja jos se valmistuukin, niin uskotko sinä, hyvä Jaakko, sen konsanaan tuovan meille siunausta?
Mari oli puhuessaan saanut pöydän kuivatuksi ja painunut penkille istumaan. Lopulla hänen äänensä värisi esille pyrkivästä liikutuksesta, mutta hän koetti sitä hillitä. Jaakko istui Marin lopetettua vielä tovin aikaa ääneti. Sitten hän näytti aivan kuin havahtuvan, nousi ja kömpi puolikumarassa, vaimoonsa vilkaisematta avatun sängyn luo. Siihen makuulle asetteleidessaan hän sanoi katkeralla äänellä:
— Jopahan nyt saarnoja sepitellään mokomasta asiasta. Ja osataan maalata onni ja siunaus ja niin ollaan muka varmat niiden hersumisesta, kun tässä vain sinun mielesi mukaan elettäisiin. Minä en saisi mitään yrittää. Jos mitä yritän, niin jo manataan isävainajakin minua tuomiolle vetämään ja syyttämään. Mikä lienenkin jo pahantekijä ja turmantuoja.
— Elähän suutu sanoistani, hyvä Jaakko, pyyteli Mari. — En minä tahtonut mieltäsi katkeroittaa enkä sinua syyttää. Tiedänhän minä, miten olet koko elämänikäsi saanut kovaa kokea meidän hyväksemme. Mutta tämmöistä kokemusta en olisi sinulle toivonut, sillä se koskee sinuun liian syvältä. Se vanhentaa sinut ennen aikojaan.
— Ja välipä tällä vanhenemisella, murisi Jaakko peitettä korvilleen vetäen. — Myöhä tästä asiasta enää puhua, ei se siitä muutu. Minä yritän tämän kerran ja sillä sai olla. Vielähän tässä sittenkin ennättää sinne suolle onnea ja siunausta hakemaan.
— Kaukana on jo nyt suo mielestäsi, tässä hommassa jää se yhä kauemmas, sanoi Mari hiljaa.
— Se tie viepi miehensä perille asti, kun kerran sitä läksit kulkemaan.
Jaakko ei enää vastannut Marin viimeisiin sanoihin. Painoi päänsä tyynyyn ja oli nukkuvinaan.
Mari jäi vielä pitkäksi aikaa penkille istumaan. Hän nojasi väsyneesti pöytään ja katseli kostein silmin hiljaa ritisevää kattolampun liekkiä.
Hän oli jäänyt yksikseen. Jaakko oli töykeästi lähtenyt omaa tietään, jolle hänen toivotuksensa eivät voineet askeltakaan seurata. Jaakosta oli tulemassa epärehellinen keinottelija. Jaakko puhui jo pilkaten tähänastisesta rehellisestä elämästään, sanoi sitä typeryydeksi.
Se viilsi kuin veitsellä Marin sydäntä. Tosin oli hän jotakin tämmöistä jo kauan aavistanut ja pelännyt. Olihan Jaakon ammatti alati viettelemässä semmoiseen. Sille tielle veti koko ympäristö, koko tämä vetelehtivä loiselämä, tämä vieraan almujen kärkkyminen ja takaa-ajo. Kirouksen tavoin se painoi maahan rehellisyyttä, tukahutti sen.
Mutta sittenkin Jaakon antautuminen täydelleen virran valtoihin oli liian yllättävä isku Marille. Hänestä tuntui, kuin katto olisi romahtanut heidän päälleen. Hän tiesi Jaakon pian joutuvan perikatoon sillä tiellä. Jaakkoa ei oltu luotu keinottelijaksi, mutta kerran siksi antauduttuaan Jaakko puskisi sokeasti eteenpäin, sillä hänellä oli voimakas, peräänantamaton luonne. Se ristiriita juuri koituisi Jaakon tuhoksi, se jäyti ja kalvoi jo Jaakon sisintä olemusta yötä päivää. Hän näki sen selvästi.
Sydän käski säälimään Jaakkoa, tukemaan häntä. Mutta samalla veti häntä toinen velvollisuus, joka pakosta repi rikki viimeiset siteet hänen ja Jaakon väliltä: Hänen piti suojella lapsiaan, pelastaa edes ne siitä turmeluksesta, jonka pauloihin Jaakko oli jo sortunut.
Niin, hän ja pojat kuuluivat yhteen, jos muu oli mennyttä. Ja hän aikoi kasvattaa pojat oman mielensä mukaan.
Lämmin aalto läikähti Marin sydämessä. Ja hän sai palavan halun hiipiä karsinaseinustalla olevan poikain sängyn luo, painaa päänsä siihen yhteiselle tyynylle, itkeä siinä kyllältään sydäntuskansa lievitystä.
Hän jo liikahti, mutta malttoi samassa hetkessä mielensä: Häneltä oli se lohtu kielletty. Ei poikien tarvinnut tietää hänen sydänsurujaan, yksinään hänen täytyi ne kantaa.
Kauan istui vielä Mari tuijottaen himmeästi valaisevaa kattolampun liekkiä. Vierähti kyynel ja vierähti toinen kosteata vakoaan. Mutta hennot hartiat eivät vavahtaneet.
Niin aloitti Mari äänettömän taistelunsa…
Eikä sen päivän perästä Jaakon ja Marin kesken puhuttu huvilahommasta ainoata sanaa.
Jaakko ahersi metsässä päivät päästään, monasti myöhään iltapimeään asti. Ei hän koko pyhien aikana ainutta kertaa kylillä käynyt, ei pietarilaisten pyhäajoihin puuttuakseen hevosta valjastanut. Saivat olla ne pyhäajot toisten hoidossa.
Mari puuhaili kotona poikien kera. Vielä pari kertaa pojat pyrkivät metsään hirrentekoa katsomaan, mutta Mari esti sen lempeästi selittäen, että se vain viivyttäisi isää. Parempi että annettiin hänen olla rauhassa.
Sen sijaan Mari opetti pojat hevosta hoitamaan, ja tämä puuha poikia tavattomasti innostutti. Jo ensi iltana he kilvan sitä isälle kehumaan ja vakuuttelemaan, ettei isän kotona ollessaan enää tarvinnut yhtään hevosestaan huolehtia.
Tietysti pojat tästä palveluksesta toivoivat myös kiitosta isältään, mutta niukaksi se kiitos jäi. Ja siitä pojat taasen mielelle nyrpeälle. Eikä heidän sen perästä haluttanut siitä huvilan rakentamisestakaan isän kera juttusille käydä.
Äidin kera yrittivät joskus siitä puhella, mutta äiti osasi aivan poikien huomaamatta kääntää keskustelun muihin asioihin. Koko huvila siirtyi poikien ajatusmaailmassa vähitellen taka-alalle, melkein näkymättömiin.
Heti loppiaiselta Jaakko läksi Inoon. Hän oli saanut hirret hakatuksi ja kasoihin vieritellyksi keväthankia vuottamaan. Ja kun illalla sai sen työn päätökseen, niin jo seuraavana aamuna läksi kiihkeän polton hoputtamana: Hän oli hakannut hirsiä siksi paljon, että niistä sai suuren huvilan, suuremman kuin oli aluksi aikonutkaan.
Siitä se polte, joka ajoi häntä takaa, sai hänet yötä päivää miettimään uusia keinoja pyytöjensä lisäämiseksi.
Marille oli Jaakon lähtö suuri huojennus. Ennen hän oli koettanut Jaakkoa pidättää, nyt hän odotti Jaakon lähtöhetkeä kuni pelastusta tukalan taakan alta. Liian piinallista oli heidän olonsa saman katon alla. Ei ollut heillä enää ainoatakaan sanaa sanottavana toisilleen.
Ja kun piti vielä poikien vuoksi olla, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Se pyrki menemään yli Marin voimien.
Jaakon lähdettyä saavutti Mari vähitellen mielensä tasapainon. Ja hän alkoi kaikessa hiljaisuudessa entistä kiinteämmin työskennellä omien suunnitelmiensa eteen: Hän hankki runsaasti kasvitarhakirjallisuutta ja muita teoksia, joissa opetettiin tuntemaan jumalan kaunista luontoa ja rakastamaan sitä.
Näitä kirjoja hän luki iltakaudet yhdessä poikien kera, sittenkun koululäksyt oli ensin valmistettu. Ja hupaisasti kuluivat illat sillä tavoin, aivan kuin siivillä pyyhkäisten.
Oli Mari ennenkin kirjoja lukenut, mutta ei milloinkaan siinä mielessä kuin nyt. Nyt oli hänellä varma päämäärä, johon pyrki lukemisellaan. Jokaisen kirjoista löytämänsä opetuksen, jokaisen uuden seikan hän painoi visusti mieleensä, liitti sen omiin, kasvitarhatyössä saamiinsa kokemuksiin. Tällä tavoin hän nopeasti hankki verrattain monipuoliset ja laajat tiedot omalta ammattialaltaan, tiesi pian olevansa viisaampi kuin monivuotinen opetusmestarinsa ukko Arttemi, jolla ei ollut kirjatietoja ensinkään.
Mutta hyödyn lisäksi tahtoi Mari myös avartaa maailmantuntemustaan. Hän läksi kirjojen opastuksella uusille löytöretkille. Kuin kiehtovaa satua luki hän kuvauksia kaukaisten maiden rikkaasta kasvi- ja eläinmaailmasta, lintujen ihmeellisistä muuttoretkistä ja merien syvyyksiin kätketystä elämästä.
Mari koetti luettaessa parhaan taitonsa mukaan valaista asioita myös pojille, ja innostuksella pojat antautuivatkin hänen ohjattavikseen. Niin kuljettiin luonnon suuren satumaailman rikkauksien keskellä aina uusia löytöjä tehden, aina uusia ilon aiheita keksien.
Lukemisen väliaikoina pidettiin pitkiä keskusteluja tulevan kesän tehtävistä. Mari esitti pojille yksityiskohtaisen suunnitelman, minkä mukaan kasvimaata kevään tullen ryhdyttäisiin laajentamaan. Se suunnitelma innostutti poikia sanomattomasti. Jokaisesta penkistä, jokaisesta taimi- ja siemenlajista piti erikseen tehdä selvää, ja sitten ruvettiin kaikki kolmisin arvailemaan, miltä kasvimaa kokonaisuudessaan näyttäisi, kunhan se saataisiin täysin laitetuksi ja pääsisi parhaaseen kasvuvoimaansa. Ja poikien yksimielinen vakaumus oli, että komealta se näyttäisi, kelpaisi vaikka ukko Arttemin tulla sitä katsomaan.
Näin vierivät keskitalven pitkät, pimeät viikot ahkerassa ja hyödyllisessä työssä. Mari iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti, kun tiesi kylvävänsä poikiensa sydämiin hyvää siementä. Se siemen ei voinut olla hedelmiä kantamatta, kuu sitä vain huolella vaalittiin. Varmasti hänen poikansa tajuaisivat maa-äidin kutsun, rakentaisivat kerran tulevaisuutensa sen ehtymättömien aarteiden varaan ja kaivaisivat ne aarteet esille oikealla, rehellisellä työllä.
Marin iloon sekoittui kuitenkin painavia huolia. Usein piti hänen valvoa unettomia öitä lukemisen loputtua. Kun tuli mieleen, millä teillä Jaakko kulki, niin siitä piisasi ajattelemisen aihetta, eivätkä olleet valoisia ne ajatukset. Tuskallisin mielin Mari kyseli itseltään, millaiseksi heidän yhdyselämänsä keväällä Jaakon kotiin palattua muodostuisi. Piinallista se oli ollut jo joulun aikaan, ehkä muuttuisi se vielä piinallisemmaksi, varsinkin jos Jaakko tosiaan pääsisi yrittämään sitä huvilansa rakentamista.
Aivan huomaamattaan alkoi Mari toivotella Jaakolle jos mitä vastoinkäymisiä, jotta Jaakon olisi vain pakko luopua siitä mielettömästä yrityksestä. Saisi vaikka Jaakon hevonen kuolla tai mitä muuta. Niin, saisi vaikka Jaakko itse sairastua, ei vaarallisesti, sen verran vain, jotta olisi pakko keskeyttää työnsä ja palata kotiin. Sillä tavoin Jaakko vähitellen pääsisi irti siitä lumouksesta.
Näin toivotteli Mari, mutta hänen toivotuksensa eivät toteutuneet. Viikko viikon perästä vierähti, mutta Jaakkoa ei kotiin kuulunut, ei edes käymätieltä käymään.
Nähtävästi hänellä oli hyvä menestys Inon työmaalla.