XIII.
Ensimmäisenä joulunpyhien jälkeisenä arkiaamuna hiihteli Jaakko metsässä. Hän tarkasteli ensin hyvän aikaa siinä kylän reunassa Lazarevin maiden keskessä olevaa palstaansa sekä painui sitten syvemmälle metsään. Siellä oli suon reunassa hänen varsinainen metsäpalstansa, joka kasvoi kaunista, solkevaa männikköä.
Jaakko oli tehnyt tämän saman hiihtomatkan molempina pyhinä viipyen metsässä melkein iltahämärään asti. Niitä pyhällisiä latuja noudatellen hän nyt taas hiihteli, ja tällä kertaa oli hänellä kirves kainalossa.
Oli vielä hiukan aamuhämärä. Solkeva mäntymetsä seisoi puolitorkkuen. Vain silloin tällöin kuului ylhäältä latvoista heikko tohahdus kuin yksinäinen huokaus. Jossakin nakutteli tikka einettään etsien.
Jaakko hiihteli verkalleen puiden alla. Hänellä oli sama tunne kuin varkaalla, joka menee kirkkomaan pyhättöjä ryöstämään.
Puut katselivat häntä kummissaan. Ylväslatvainen, nuori petäjä suhahti naapurilleen:
»Mitä se tuo mies täällä alati hiihtelee? Kun ei hautoisi pahoja mielessään.»
»Eipä luulisi, sehän on tämän meidän kauniin rantapalstan omistaja», humisi naapuri. »Tunnen isävainaansa ulkonäöltä.»
»Vai on tämä sen Suotuvan vanhan Martti-vainaan poika. Sehän yhteen aikaan piti meistä niin hyvää huolta, raivasi kuivuneita pökkelöitä ja joutavia vesoja, jotta saatiin me terve polvi parempaa tilaa ja enemmän valoa.»
»Sen saman miehen poika.»
»Vai niin, vai niin. Eipäs se paljon näytä meistä perustavan.»
»Eihän se enää isäkään lopumpana ikäänsä», puuttui puheeseen kolmas, hyvin suuri petäjä. »Alussa huolti ja hoiteli sen maanjaon jälkeen.»
»Mitenkäs se olikaan se maanjako?» muistutteli nuori petäjä.
»Mitenkäkö oli?» hymähti suuri petäjä. »Pianpa te nuori polvi asiat unohdatte. Sitenhän se oli: Se Martti sai tämän meidän kauniin palstan hyvitykseksi siitä, kun se viimeinen hovin vouti antoi hänelle ennen poislähtöään viimeiset raipat tuolla tien vierellä jurottavassa piinapetäjässä. Moni olisi tätä palstaa tahtonut, mutta maanmittari antoi Martille. Sanoi: pidä muistona! Ja siksi kai se Martti-vainaa alussa niin hyvin meitä hoitelikin.»
»Siksi, siksipä tietysti», suhistiin kuorossa ympärillä.
Hetkisen vallitsi metsässä hiljaisuus. Sitten aloitti taas nuori petäjä arastellen:
»Se on kuivunut tuo piinapetäjä. Mikähän siihen syynä lienee?»
»Kirous siihen on syynä, niin hokevat», kuiskasi naapuri. »Sanovat, että se aikanaan tällä tavoin kirottiin: Kasva kaltto siihen asti, kun saat elinmehusi ruoskittavien puolisojen ja lasten kyynelvesistä. Kun et enää saa, kuivu, kuivu, kuole pois! — No, nyt ovat ne kyynelvedet loppuneet, ja petäjän piti kuivua. Niin kirous määräsi.»
»Niin on pitänyt kuivua», totesi ajatuksissaan suuri petäjä. »Ja kuivunut on myös siinä sen vieressä ollut lampipatama. Tyhjä kuoppa on vain jäljellä.»
»Mikäs sen lammin kuivasi?» humisivat nuoremmat ympärillä.
»Mikäkö lammin? No, se oli se lampi, nähkääs, niistä samoista kyynelvesistä. Luojan armosta oli herunut ja syntynyt siihen petäjän juurelle niiden ruoskittavien raukkojen tuskien lievikkeeksi. Kun pudotettiin ne alas petäjän kyljessä olevasta riiputuskoukusta ruoskimisen loputtua, niin siihen päätäsuoraa heittäytyivät lampipatamaan raipanjälkiä hautelemaan.»
Vavahtava puistatus kävi metsän läpi. Sitten kuiskasi joku arka ääni:
»Vieläköhän se rautakoukku on paikallaan?»
»Vielä sanovat olevan», vastasi naapuri samanlaisella kuiskauksella.
»Huh, tuntuu pahalta olla tässä melkein naapurina», suhahti ensimmäinen petäjä. »Jo saisivat sen kummituksen hakata pois.»
»Jo saisivat, jo saisivat!» suhistiin joka puolella yhteen ääneen.
Tämän keskustelun aikana oli hiihtäjä painunut näkymättömiin ja unohtunut.
Mutta äkkiä kuului kaukaa, melkein palstan päästä kajahtava kirveen isku, ja sitä seurasi hätääntynyt parkaisu:
»Se hakkaa, hakkaa!»
Säikähtyen heräsi koko metsä tähän huutoon.
Puulta puulle toisteltiin hätäviestiä:
»Se hakkaa, hakkaa, hakkaa»!
Suuret petäjät pudistelivat vihaisina ylväitä latvojaan, nuoret petäjät humisivat neuvottomina, pelosta vapisten.
Mutta kirveen iskut kajahtelivat yhä tuimempina. Niiden kaiku kiiri kauas tyynen pakkasaamun hiljaisuudessa. Puun kyljessä aherteleva tikkakin säikähti, lopetti siihen paikkaan kolonsa poraamisen, lentää pyrähti korkeammalle naapuripetäjään ja kuulosteli siellä päätään kallistellen, mistäpäin se outo meteli kuului. Pian se sentään, rauhoittui ja palasi työhönsä. Sen aamuateria oli ankaran lukon takana. Ei kannattanut turhiin taivasteluihin hetkiä hukata.
Jaakko ei ollut elämässään monta hirttä hakannut, ja niinpä työ sujui alussa kömpelösti. Pyällys tuli epätasainen, jäätyneestä puusta irtautuvat lastut lentelivät minne sattui pyyhkäisten välistä vihaisesti hyvin lähitse Jaakon kulmia. Se kiukutti Jaakkoa; hänelle tuli mieleen, että kirves ja petäjä tekivät hänelle tahallaan kiusaa, vastustivat hänen aikeitaan. Hammasta purren hän iski, niin että säkenet silmistä sävähtelivät ja hiki alkoi kohota otsalle. Hänen aivoissaan kiehahteli:
Sepähän kumma, etten minä omalle metsälleni saisi tehdä mitä mielin. Ei tässä kannata turhia kaunistuksia pitää. Ei kannata ja sillä hyvä. Ei Marilla eikä muilla mukisemista.
Puu alkoi huojua ja kallistua, Jaakko antoi sille viimeiset vihaiset iskut. Silloin se pahasti parkaisten kaatui lähellä olevaa petäjää vasten tarraten siihen oksin kiinni kuin hädässään tukea tavoittaen.
Jaakko alkoi sysiä kirvesponnella saadakseen sen irtautumaan, mutta silloin lipsahti tyvi kannolta ja raapaisi maahan syöksyessään Jaakon kengänvartta. Vain nopeasti syrjään hypäten pelasti Jaakko koipensa murskautumasta.
Eikä puu sittenkään kaatunut, naapuri piteli sitä hellittämättä veljellisessä syleilyssään. Vapisten harmista käilläsi Jaakko vastustelemaan asettuneen petäjän juurelle ja alkoi hakata sitä voimiensa takaa.
Kiihkossaan unohti Jaakko kokonaan päänsä päällä häilyvän vaaran. Mutta kun tukena olevan puun pyällys oli tullut siksi syväksi, että se taakkansa painosta rupesi huojumaan, luiskahtivat sitä vasten kaatuneen puun oksat äkkiä irralleen ja rymisten sortui petäjä alas. Jaakko syöksyi pakoon, mutta kaatui syvään upottavassa hangessa. Sen verran pääsi hän vain syrjään, ettei jäänyt suorastaan rungon alle, mutta oksat rusikoivat ja repivät pahoin hänen vaatteitaan tehden myös kasvoihin näkyviä verinaarmuja.
Tämä tapaturma kuohutti Jaakon sisun pohjiaan myöten. Kun hän hetken hangessa rähmittyään ontuvana ja hengästyneenä, lunta suustaan syljeskellen pääsi jaloilleen, oli hän niin raivoissaan, että olisi luultavasti ollut valmis iskemään kirveellä ketä hyvänsä, joka sillä hetkellä olisi hänen tielleen ilmestynyt.
Mitään muuta kuulematta ja näkemättä alkoi hän hakata vielä pystyssä huojuvaa kiusantekijäänsä. Ja kun se oli kaatunut, siirtyi hän seuraavalle puulle, sitten sitä seuraavalle, malttamatta edes henkeään välillä vetää.
Hän hakkasi valikoimatta, katsomatta minnepäin mikin kaatui. Hän sorti puita ristiin rastiin toistensa päälle, niinkuin raju ukkosilma olisi ne sikin sokin heitellyt. Hiki virtasi noroina hänen otsaltaan, pyrki suolaisena valuen sokaisemaan hänen silmänsä, mutta ei malttanut hän pysähtyä sitä kuivaamaan. Välillä hän vain sivalsi kiireesti pois takkinsa ja viskasi sen kaatamansa puurykelmän päälle. Pian saivat samaa tietä mennä myös hattu ja rukkaset. Paitahihasillaan, paljain päin, avokäsin riehui hän kuin mielipuoli. Parahdellen sortuivat petäjät toinen toisensa perästä. Hätä ja hämminki täytti hiljaisen metsän. Pikku linnut lentelivät pelästyneinä tirskuttaen ympärillä. Orava heräsi suon reunassa kasvavan kuusen latvakerkän sisään rakentamassaan turvaisassa pesässä. Se alkoi silmät pyöreinä tirkistellä reiästään, ujuttautui sitten kokonaan ulos, loikkasi pitkällä ilmahypyllä alemmaksi ja tirskahutti kiukkuisena hammasta tuolle kutsumattomalle rauhan häiritsijälle. Vakavina huojuttelivat suuret petäjät ylväitä latvojaan.
Mutta Jaakko hakkasi yhä. Hakkasi siihen asti, kunnes kirvesvarsi luiskahti hänen hervonneista käsistään ja hän vaipui voimatonna viimeksi kaatamansa puun tyvelle. Hän oli saanut kellistetyksi parikymmentä petäjää, hyvä ala metsää oli sekasortoisena kaskena, jonka keskelle pystyyn jääneet nuoret puut seisoivat rusikoituina ja alastomina kuni orpouttaan itkien.
Ei Jaakko sitä kuitenkaan huomannut. Ylen tyytyväisenä silmäili hän alulle panemaansa hävitystä. Hänen sisällään kiehahdellut kiukku oli näännyttävässä raadannassa vähitellen lauhtunut. Jaakko melkein jo myhäili äskeisille kommelluksilleen ja puoliääneen tapaili hän ajatusjuoksuaan.
— Alulla, alullapas on lopulta työ, ja hyvin tuntuu metsä kaatuvan, kun vauhtiin päästään. Loppiaiseen mennessä on hirret hakattu, kun ei pietarilaisten pyhäajoihin aikaa tuhlata. Sitten loppiaiselta taas tulisen kiireellä Inoon ruplia pyytämään. Hirret saavat odottaa viimeisiin kevätkeleihin… Sitten hankiaisen aikaan ne vedetään sinne Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle. Siellä on jo paikat katsottu… Rakennustyö annetaan urakalla Launiais-veljeksille. Ne ovat siellä Inossa, sielläpähän on aikaa niiden kera sopia urakasta. Kyllä ne pojat mielihyvällä jättävät patterityöt, kun pääsevät huvilaa rakentamaan. Se on niiden oikea ala… Itse avustan kesäajojen lomassa, laitan kellarit, ulkosuojat…
Jaakko unohtui valoisiin mietelmiinsä niin kauaksi, että vilu alkoi riipoa hänen hiestynyttä selkäänsä. Silloin hän nousi, puki kiireesti takin ylleen, otti hatun päähänsä, avorukkaset käteensä ja ryhtyi puita karsimaan sekä latvomaan.
Mutta voimat olivat pahasti huvenneet. Tuskin jaksoi Jaakko kunnolla kirvestä heiluttaa, ja puita kasaan vieritellessään hän juopuneen tavoin horjahteli. Polttava jano kuivasi kurkkua, mutta kun sitä sammuttaakseen oli tuokion lunta ahminut, niin jo potkaisi hiukaisevan nälän tilalle. Vatsanpohja tuntui niin onttuneen tyhjältä, että olisi voinut luulla kokonaisen viikkokauden paastonneensa eineen palaa maistamatta.
— Näkyypäs kysyvän, mitä on mies syönyt, myhähteli Jaakko iltahämärissä kotiin hivuessaan.
Mutta toisena päivänä ei Jaakkoa myhäilyttänyt. Jäsenet olivat aamulla makuulta noustua niin kipeät ja jäykät, että töintuskin sai käsivartensa suoriksi. Kämmenpäihin ja sormiin oli kohonnut helliä rakkuloita, joihin koski turkasesti jo suksisauvoja pidellessä, saatikka sitten hirsiä hakatessa.
Ei tahtonut sinä päivänä työnteosta tulla mitään valmista. Hyvän aikaa sai Jaakko jäseniään verrytellä, ja kun kirves rupesi lopulta heilumaan, niin huonosti se puri jäätynyttä puuta. Rupeaman sai hakata, ennenkuin ensimmäinen petäjä kellistyi.
Mutta hammasta purren Jaakko ponnisteli, kiihoitti itsensä vähitellen yhtäläiseen vimmaan kuin edellisenäkin päivänä. Ja silloin sortuivat taas rytisten solkevat petäjät, sortuivat parahdellen, hätähuutoja päästellen.