XII.
Paljon oli Marilla ajattelemista pitkinä joulun alusviikkoina Jaakon
Inoon lähdön jälkeen.
Oli Mari ennenkin talvisaikaan tällaisia yksinäisiä viikkoja viettänyt, kun Jaakko oli Kronstadtin talviajoissa tai pitkillä rahtimatkoilla. Mutta ei ollut yksinolo Marista milloinkaan ennen tuntunut niin apealta ja tyhjältä kuin tällä kertaa. Monasti valottomina syystalven päivinä, kun pojat olivat koulussa, unohtui Mari tyhjässä pirtissä kangaspuidensa ääreen toimetonna istumaan. Sukkula luiskahti väsähtäneestä kädestä, ja ajatukset palasivat yhä uudestaan Jaakon lähtöpäivään. Ei voinut Mari sitä millään saada mielestään.
Mitä varten Jaakko lähtiessään aivan tahallaan oli näyttänyt tahtovan olla hänelle töykeä ja tyly? — Sitä kyseli Mari kyselemistään itseltään, ja kuumat kyyneleet vierähtivät usein poskipäille. Hän kaipasi elämää, oikeata miehen ja vaimon elämää. Syvällä hänen hiljaisen olemuksensa sisällä asui se kaipaus voimakkaana, sammumattomana. Ei tahtonut se millään tyytyä siihen, että hänen ja Jaakon karun yhdyselämän viimeisetkin rihmat revittiin armottomasti rikki, niinkuin Jaakko näytti tahtovan tehdä.
Mutta ehkäpä ei Jaakko tahallaan ollut tahtonutkaan häntä loukata. Ehkä Jaakko olisi halunnut jäädä kotiin, jollei olisi siihen väliin tullut Antonia. Jaakko käyttäytyi välistä niin kummallisesti, ei tietänyt oikein itsekään, mitä tahtoi, mitä ei. Tämä ainainen ajossa kulkeminen, tämä vetelehtivä loiselämä se oli Jaakon semmoiseksi murjonut ja tylsistänyt. Rehellinen ja hyvä mies Jaakko oli pohjaltaan, ja varmasti Jaakko sydämensä syvyydessä vielä kaipasi ja rakasti häntä, ikävöi yhtä paljon kuin hänkin ikävöi Jaakkoa..
Näin todisteli Mari itselleen, näin koetti keksiä jos mitä syitä Jaakon puolustukseksi.
Mutta sitten sukelsi taas mieleen tuskallinen kysymys: Mitä varten Jaakko ei koko aikana tullut ainutta kertaa kotona käymään? Tai jos ei itse tullut, miksi ei edes toisten kyläläisten kera lähettänyt mitään viestiä itsestään? Vaikka Antonin kera olisi voinut ilmoittaa sen verran, että oli terveenä ja ettei hänen vuokseen tarvinnut huolehtia. Niin oli Jaakko muina talvina tehnyt, ja se tuntui aina paremmalta kuin tämmöinen tietämättömyys. Tämä pyrki ihan mielen masentamaan, ja melkein pakko näytti olevan lopulta ruveta uskomaan, ettei Jaakko halunnut töykeätä lähtöään millään lailla sovittaa.
Jo teki Marin eräänä pyhänä mieli, kun sai kuulla Antonin tulleen kotona käymään, lähteä jalansyten Antonilta tiedustamaan, etteihän vain Jaakkoa ollut Inossa mikään onnettomuus kohdannut. Mutta ei sitten sentään lähtenyt. Ajatteli:
-— Ehkä rupeaisi Anton vielä naureskelemaan: Jopas tuli muka ikävä Jaakkoa! Ja kertoisi sitten vielä käynnistäni Jaakolle, lavertelisi mitä hyvänsä. Ei, jos kerran Jaakko tahtoo näin, niin olkoon.
Näin päätti Mari, mutta karvastelevan itkun tämä päätös tahtoi pusertaa esille. Tunsi itsensä niin onnettomaksi ja hyljätyksi, ettei koko seuraavana yönä saanut unta silmiinsä.
Sattui sitten vielä Mari muutamana päivänä kauppiaalla käydessään ohimennen kuulemaan, millaista elämää Inossa vietettiin, miten siellä rehoitti juopottelu ja uhkapeli, lahjominen ja julkea varastelu jokaisella askeleella.
Ei Mari sillä kertaa kuulemaansa sen enemmän huomiota kiinnittänyt. Mutta se jäi itsestään itämään hänen ajatuksiinsa, ja muutama päivä jälkeenpäin se aivan varkain, ihan kuin vieraan äänen kuiskaamana sukelsi odottamatta esille hätkähdyttävänä kysymyksenä:
— Entäpä jos Jaakkokin on Inossa vetävän virran mukana joutunut huonoille teille ja sentähden häpeää tulla kotona käymään?
Mari aivan säikähti tuota yllättävää ajatusta ja koetti sen siinä tuokiossa karkoittaa mielestään. Hän alkoi kiihkeästi vakuutella itselleen:
— Eihän semmoisessa mitä järkeä ole. Ei Jaakko konsanaan huonoille teille lähde. Vaikka mitä muuta, mutta semmoista en ikinä usko. Onhan Jaakko elämänikänsä kulkenut ajuriartteleissa, viereksinyt Kronstadtissa ja vaikka missä, mutta aina pysynyt rehellisenä, erossa huonoista seuroista.
Niin koetti Mari todistella, mutta mieleen iskenyt salainen pelko ei niin vähällä hellittänyt. Se alkoi kiusata pahan aavistuksen tavoin. Se sukelsi ehtimiseen esiin päivän askareissa, se kääntelehti hänen aivoissaan pitkinä, unettomina öinä, se ei lopulta antanut hänelle hetken rauhaa. Se kuiski kuiskimistaan kavalasti, itsepintaisesti:
— Miksikäs Jaakko sitten ei tulisi kotona käymään, jollei hänellä olisi mitä peitettävää?
Mari oli ihan onneton, kun ei saanut tuolta pelolta millään rauhaa. Milloin oli hän näkevinään Jaakon humaltuneena juomapöydässä, milloin hiestyneenä kiihkeässä korttipelissä. Hänen mielikuvituksensa maalasi nuo kuvat niin ilmieläviksi, että teki mieli pakoon juoksemaan päästäkseen niitä näkemästä. Epätoivossaan ajatteli Mari:
-— Hyvä Jumala, kunpa joulu lopulta joutuisi, jotta saisi nähdä Jaakon, jotta pääsisi edes tästä kidutuksesta. Vaikka miten tyly olisi Jaakko, kunhan vain saisi nähdä hänet entisellään.
Mutta joulu läheni hitaasti. Vielä sai Mari monta pitkää päivää rauhatonna odotella, ennenkuin aaton aluspäiviin jouduttiin.
Silloin alkoivat peräkyläläiset palata yksi toisensa perästä, mutta Jaakkoa ei kuulunut. Martti ja Lauri varustivat jo aaton edellisenä päivänä pienen joulukuusen ja hokivat siinä touhussa toivehikkaina:
— Isä tuo tullessaan koristeita ja makeisia, niin että kuusi saadaan oikein kauniilta näyttämään.
Mutta köyhästi koristetuksi jäi poikien kuusi, sillä Jaakko ei tullut vielä aattoaamunakaan. Ei tullut ennen kuin iltamyöhällä.
Mari ja pojat olivat häntä nääntyäkseen odottaneet. Olivat sitten jättäneet jo kaiken toivonsa. Joulusauna oli jo puoliksi jäähtynyt, mutta ei tehnyt heidän mieli lähteä ilman odotettua isää kylpemään. Sytyttivät vain rahille asetettuun kuuseen muutamia ohkaisia, värikkäitä pikku kynttilöitä ja istahtivat masentunein mielin sen ääreen. Pojat painautuivat kuin turvaa hakien tiukasti kiinni äitiinsä, ja niin koetettiin kolmisin laulaa. Mutta ei tahtonut laulukaan luistaa. Itku kurkussa pojilla karvasteli, eikä se varsin kaukana Marillakaan ollut.
Silloin vasta tuli Jaakko. Ulkoa kuultiin hänen rekensä ratina, ja kilvaten riensivät pojat lyhdyn kanssa isäänsä auttamaan. Mari alkoi asetella teevehkeitä pöydälle, mutta kevyesti ei siinä hommassa hänen jalkansa liikkunut. Tuntui niin toivottomalta enää jouluiloa odottaa.
Eikä sitä jouluiloa tullutkaan. Raskaan, painostavan mielialan toi Jaakko vain tullessaan. Oli kuin hänen matkassaan olisi pirttiin työntynyt näkymätön painajainen, joka kylmänuhoa henkien täytti koko pirtin, valtasi sen jokaisen loukon, pyrki illan henkeä ahdistamaan.
Ei monta sanaa vaihdettu ennen kylyssä käymistä, eikä paremmin puhe luistanut sieltä palattuakaan. Mari yritti tiedustella, miten Jaakkoa oli Inossa luonnistanut ja miksi hän oli ollut koko ajan kotona käymättä.
Mutta Jaakko vastasi Marin uteluihin hyvin vältellen ja väkinäisesti.
Näki hyvin, ettei hän halunnut tehdä minkäänlaista selkoa asioistaan.
Niin istuskeli pöydänpääpenkillä kyynäspäihinsä nojaten, kuin olisi
tuntenut itsensä vieraaksi koko tässä pirtissä.
Jaakon oudoksuttava, itseensä sulkeutunut käyttäytyminen täytti pelolla Marin sydämen. Illallista laittaessaan hän tarkkasi salavihkaa Jaakkoa, ja silloin huomasi hän vasta täydelleen, miten paljon Jaakko oli entisestään muuttunut. Jaakon laihtuneiden kasvonpiirteiden ilme näytti Marin mielestä aivan kuin jollakin tavoin särkyneen, ja itsepintaisesti Jaakko väitteli Marin tutkivaa katsetta tarkastellen koko ajan lattiaa, kuin olisi sen saumoista mitä uutuuksia huomannut.
— Hyvä Jumala, mitähän Jaakolle lie tapahtunut, kun on tuommoiseksi muuttunut? kyseli Mari hädissään itseltään.
Hän oli viimeiseen asti koettanut taistella salaisia aavistuksiaan vastaan, mutta nyt näytti olevan ihan pakko ruveta uskomaan, etteivät Jaakon asiat olleet oikealla tolalla. Ehkä oli Jaakko ruvennut Inossa juomaan ja pelaamaan tai erehtynyt muuhun semmoiseen, jota tahtoi salata ja peitellä. Ehkä…
Mari ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hänet aivan lamasi varmuus, että Jaakko oli antanut houkutella itsensä tekemään semmoista, josta hän tähän saakka oli tyystin erossa pysytellyt. Se ei voinut viedä muuhun kuin onnettomuuteen. Vavisten tunsi Mari sen onnettomuuden uhkaavan lähenemisen. Oli kuin maaperä olisi alkanut horjua heidän jalkainsa alla, kuin olisi odottamatta revennyt eteen ammottava tyhjyys. Jaakko oli jo horjahtanut sinne tyhjyyteen ja veti raskaana, painavana riippana häntä ja poikia, heitä kaikkia mukanaan.
Pojatkin huomasivat herkällä lapsen vaistollaan, ettei isä ollut ennallaan. Vierastellen ja arkoina he pysyivät koko illan. Isä ei ollut muistanut tuoda heille mitään tuomisia ja vaihtoi heidän kanssaan tuskin ainoata sanaa. Tuskin viitsi edes vilkaista heidän koulutodistuksiaan, kun he kilvalla tahtoivat niitä hänelle näyttää. Äiti oli kehunut niitä todistuksia, mutta isä ei niistä välittänyt. Se pojilta mielen masensi kerrassaan. Noloina ja neuvottomina he veivät nuo omasta mielestään kalliit paperit takaisin äidin talteen sekä vetäytyivät sitten äänettöminä ja nyrpeinä mahdollisimman kauas isänsä lähettyviltä.
Illallinen syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikkien pöydän ääressä istujan kurkkuun pyrkivät palat kiinni takertelemaan, eikä pöydästä noustua kukaan näyttänyt olevan oikein selvillä, mitä muuta olisi vielä tehtävää.
Kuusen ohkaiset kynttilät olivat palaneet lopuilleen ja alkoivat toinen toisensa perästä oksia kärvennellen sammua. Hetkisen vielä Martti ja Lauri sitä alakuloisina katselivat, mutta hiipivät sitten hämärään peittyvällä karsinaseinustalla olevaan sänkyynsä.
Jaakko seurasi pian poikien esimerkkiä. Mari jäi yksin valveille korjaamaan illallisen jätteitä ja pesemään astioita.
Kuusen kynttiläin sammuttua paloi vain pieni lampputuikku uunin reunalla. Se jätti suurimman osan pirttiä hämärän peittoon, ja Marista tuntui, kuin se hämärä olisi alkanut liikkua ahdistavana, uhkaavana. Hän vilkaisi peloissaan akkunoihin, sulki sitten raollaan olevan juskan ja siirsi lampputuikun pöydälle.
Sen niukassa valossa hän kampasi kylyn jäljeltä irralleen pyrkivän tukkansa, letitti sen tiukasti sekä riisui lopuksi päällyshameensa, puhalsi lampun sammuksiin ja kapusi jalkopäästä varovasti leveään sänkyyn.
Sinne päästyään hän painautui pieneen myttyrään omalle reunalleen, kauas Jaakosta, vetäen peitteen päänsä yli.
Häntä värisytti…