XI.
Kahdet vietetään joulunpyhät Kannaksen huvilaseudulla perätysten:
Suomen joulu ja ryssän joulu.
Karttuu siinä sillä tavoin pyhiä melkein kuukauden päivät yhteen menoon. Kun kerran aloitti omana jouluaattona juhlimisen, niin vasta vanhan allakan Hiiva-Nuutin päivänä joutaa joulupohmeloaan selvittämään.
Suomen jouluna syödään ja juodaan kotona, käydään kyliä piirakka- ja rieskavakat sekä monenlaiset muut eväät mukana. Mutta kun ryssän joulu alkaa lähetä, silloin loppuivat kylättelyt. Silloin on toiset toimet edessä.
Saapuu silloin Pietarista joukoittain kesällisiä huvila-asukkaita maaseudun rauhassa pyhiänsä viettämään. Huvilaseudulla herää silloin suuren maailman elämä pariksi viikoksi talviunestaan. Asemilla on taas liikettä ja kuhinaa, välistä melkein yhtä paljon kuin parhaina kesäkauden viikkoina. Taas tungeskellaan asemalaiturilla junien tuloa odotellen, pöyhistellään höyheniään, näytellään uusia hienoja turkkejaan, mäiskytellään suukkoja, puhua pajatetaan talvikauden muotiuutuuksista ja seulotaan salonkijuoruja.
Ja paikkakunnan alkuasukkaat ovat viimeistä sorkkaa myöten juhlahumussa mukana, kuka pietarilaisia pyhävieraita luokseen maanittelemassa, kuka setakoita pyydystämässä, kuka muuten vain joukon jatkona. Siinä on junien saapuessa oikea ajometsästys käynnissä. Toistensa nenän alta siepataan vieraat, riidellään ja rähistään, kehutaan ja kiitetään omia asumuksia, välistä melkein käsikähmässä tapella nujuutetaan tulijan matkatavaroista. Sillä jos kerran ne saapi anastetuksi, on omistajan melkein pakko seurata tavaroidensa perästä.
Joku outo muukalainen suutahtaisi mokomasta tungettelevaisuudesta pahanpäiväisesti, mutta venäläinen ei suutahda. Hän on semmoiseen tottunut kotonaan, se meno kuuluu hänen käsityksensä mukaan maailman luonnollisimpaan asiain järjestykseen. Ja itse asiassa se onkin leikintekoa siihen tungettelevaisuuteen verraten, jonka uhrina hän olisi saanut olla pitkät pyhät kotonaan Pietarissa. Siellä olisi juossut kaikki tuttavat ja alaiset onnittelujaan lavertelemassa. Syötä niitä, juota niitä aamusta iltaan ja jaa vielä pyhälahjuksina kaikki taskurahasi tungettelijoille. Täällä maalla pääsee sentään hengähtämään, kun on pahimmasta alkunujakasta ehein nahoin selvinnyt.
Seutukuntalaisille merkitsee tämä pietarilaistulva keskellä talvea samaa kuin virkistävä kosteikko erämaan taivaltajalle. Tavallisissa oloissa tulevat viimeiset kesäkauden pyydöt näppiä nuollen syödyiksi omina joulunpyhinä. Jopa monasti pitää kauppiaalta velaksi jouluvarukset hankkia.
Siinä tarpeeksi syydä olla varpaillaan, kun pietarilaiset tulevat joukolla rupliansa kylvämään. Kun osaa olla kerkeä, saa niitä siepatuksi niin paljon, että pahin puute poistuu moniksi monituisiksi viikoiksi…
Eipä siltä, että tänä talvena puute olisi pakottanut pietarilaisia jouluvieraita odottamaan, niiden perässä juoksemaan, niille palveluksia tekemään. Hyvin elettiin ilman niitä Inon patteritöiden ansioilla. Oli syöty ja juotu omina joulunpyhinä, niin että vatsa lopulta pyrki pakahtumaan sitä herkuttelun paljoutta. Ja olisi riittänyt vielä ryssän jouluksikin syömisiä ja juomisia.
Mutta niinkuin jalon metsänriistan jäljille joutuminen saa synnynnäisen jahtimiehen veret joka tilanteessa liikkeelle, niin saa myös pietarilaistulva Kannaksen huvilaseudun väestön jalkeille, tulipa se tulva milloin hyvänsä. Siinä on oma vetovoimansa siinä pietarilaiskuhinassa, ei sitä voi vastustaa.
Niin se veti tänäkin talvena kaikki mukaansa, veti aseman ympäristöläiset, veti Peräkylän miehet ja naiset. Vieläpä oltiin melkein kahta innokkaammin touhussa kuin muina talvina. Jouluvieraiden pyydystäminen tuli kunnian päälle käyväksi kilvoitteluksi, jossa ei kukaan mielisuosiolla tahtonut jäädä alakynteen.
Niinpä eräs aseman lähistöllä elävä ajuritalonpoika oli Suomen jouluna käynyt Valkjärvellä ja toi sieltä tullessaan uuden, sirotekoisen ajurireen, jota hän heti tulonsa jälkeisenä päivänä ylvästellen kävi näyttelemään Tereskan sainoin pihalla.
— Olettekos, pojat, nähneet oikeata rekeä, joka ei ole mikään vene eikä pesukaukalo. Siihen sopii istahtaa pietarilaisen, vai mitä sanotte?
Miehet myönnyttelivät kuorossa, että sopi kyllä istahtaa, olipa vaikka kenraali miehekseen.
— Vaikka ministeri! intoutui reen omistaja. — Eivät Nevskillä ajele tämmöisillä, vaikka siellä onkin se ajurien sääty olevinaan valittua, niinkuin tiedätte. Oikein rotuhevoset niillä pitää olla niillä.
Nevskin pika-ajureilla, mutta tätä rekeä en menisi niiden ajovehkeisiin huikkimaan.
— No, ehkä sentään kannattaisi huikkia, epäili joku.
— Eipäs kannattaisi, kivahti reen omistaja. — Sano, veikkonen, mikä kohta tässä reessä olisi vielä korjattava. Sano se, jos ajopelien päälle mitään ymmärrät!
Vastaanväittäjä ei voinut sitä sanoa, ja niin lumosi uusi reki koko miesjoukon. Seuraavina päivinä tuli monille muille kiireellistä asiaa Valkjärvelle.
Peräkylän Salamon Hakuli riensi sinne ensimmäisten joukossa. Oli Salamonilla sielläpäin kaukaisia sukulaisiakin, ja tekosyyksi tuli niiden luona kylättely. Mutta lähtö tapahtui niin tulisella hopulla, ettei emäntä Lienalla ollut aikaa leipoa edes kunnollisia kyläeväitä.
Kun Valkjärven ajopelimestarit huomasivat, että heidän valmisteilleen tuli odottamatta runsas menekki, koroittivat he tuntuvasti rekien hintaa, mutta siitä eivät nämä tulvanaan rientävät ostajat välittäneet. Kilvalla vietiin kaikkein parhaimmat reet, pyysipä mestari niistä mitä hyvänsä.
Mutta ei tyydytty vain uusien rekien hankkimiseen. Kun joku hyväkäs siihen lisäksi osti uudet upeat silavaljaat, niin tietysti kaikilla muillakin piti olla samanlaiset jo seuraavana päivänä.
Ei ajateltu näiden uusien ajopelien hankkimistouhussa sitä, että ne tulivat ostetuksi melkein tyhjän pantiksi. Useimpien tämäntalvinen setakanajo supistui näet ryssän joulunpyhiin, ja siinä ajassa ei ennättänyt kunnolla puolta ajopelien ja valjaiden hinnasta ansaita, vaikka miten olisi yrittänyt.
Ehkä joku sitä ajattelikin, mutta viitsikös yksin jättäytyä vanhoja ajopelejä pietarilaisille näyttelemään, kun kaikilla toisilla oli uudet. Eipä tietenkään viitsinyt, ja siksi toisekseen, olihan noita Inossa pyydettyjä ruplia. Mitäs niistä säästelemään, kun oli tässä semmoista hienon maailman väkeä palveltava. Osasivat ne näet valita kyytimiehensä pietarilaiset, kun tulivat pyhinä maalle hupia ajelemaan.
Mutta totta tosiaan kelpasi niiden nyt valita. Oikein ilo oli ensimmäisten juhlajunien tulon edellä katsella aseman ajuripirssissä pitkänä rivinä odottavia hevosia. Keveiden, sirotekoisten rekien maalaus välähteli uutuuttaan. Samalla tavoin välähtelivät uudet silavaljaat, ja länkien nokassa helisivät uudet kulkuset.
Yksin ajokkaatkin näyttivät tavallista pirteämmiltä ja paremmin hoidetuilta. Ne eivät torkkuneet päät riipuksissa, vaan kuopivat tannerta, vilhuivat ympärilleen, hirnahtelivat ja pitivät keskenään pientä riidan kopua. Ne kuulostivat tiuskivan toisilleen: »Mitäs siinä rehentelet, on minulla yhtä hyvät vehkeet kuin sinullakin. Jos ei liene hieman paremmat, kun tarkalleen katsellaan.»
Pietarilaisia tuli runsaasti, ja pian ne huomasivat seutukunnan ajurien varakoitumisen. Kiittäviä kehumisia sai yksi ja toinen hienoista ajopeleistään ja hyvästä kyydistä. Eikä vain kehumisia, tuli myös runsaita juomarahoja, sillä kitsastelematta elää parempaan säätyyn lukeutuva pietarilainen joulumatkoillaan.
Mutta jos pietarilaiset elivät kitsastelematta, niin yhtä kitsastelematta elivät myös heidän kyyditsijänsä. Tereskan sainoi tuli taas junien väliaikoina ja iltaisin ajurien tavalliseksi kokouspaikaksi. Siellä oli tungokseen asti väkeä, eikä siellä moni paljaaseen sajuveteen tyytynyt. Martiska-Maijan Israelilla oli täysi työ, jos mieli pitää kaikkien kielenkantimet oikeassa vireessä.
Peräkyläläisten tavallinen seura, johtajinaan Salamon Hakuli ja lenkoluinen Taavetti Rehmonen, istui jok’ikinen ilta viimeisinä Tereskan kantavieraina. Olivat joukkoon taasen ilmestyneet myös kalasaksa Sion Lipiäinen ja Mooses Määttänen.
Mooses olikin toisten kyläläistensä Inossa ollessa saanut viettää verrattain ikäviä päiviä. Ei viitsinyt aina naapureissa kylätellä, kun siellä oli kotona vain naisväkeä. Ja jos käveli Tereskan Saineille asti, niin ei liioin siellä tuttavia yhyttänyt. Ei muuta neuvoksi kuin makaile vain kotona ja kuuntele Justiinan haukkumisia päivät pitkät aamusta iltaan. Semmoista oli talvisaikaan Mooseksen elämä. Kummakos jos hän nyt istuskeli sitä ahkerammin.
Sion puolestaan ei ollut viettänyt joutilaita päiviä. Kehuskeli jäiden lujittumista odotellessaan ajaneensa Metsäpirtistä muutaman kalakuorman Pietariin, mutta pyhien jälkeen, kun merikalastus pääsisi vakiintumaan, lupasi Sion tulla Inoon ja perustaa sinne oikean kalakaupan.
— Sillä kääräistään suuret rahat kevääseen mennessä, selitteli Sion silmiänsä räpytellen ja venytteli reuhottavaa alahuultaan.
— Mikäs kääräistessä, kun on kalakaupan päälle niin paljon lukenut, innostui Salamon. — Minä sinuna antaisin toisten miesten ajella kalakuormia. Itse istuisin tiskin takana ja vetäisin hopeanuottaa.
Sitäpä olen alkanut vähin tässä ajatella, myönsi Sion. — Jos tämä ensi yritys luonnistaa, niin keväällä avataan tuoreen kalan myyntipaikka tänne kotiaseman huvilaseudulle. Kuulostaa olevan tulossa entistä satoisampi kesä, jos enteet paikkansa pitänevät.
Sionin puhe oli totta. Seuraavaksi kevääksi odotettiin oikein tarumaista pietarilaistulvaa. Nyt jo vuokrattiin kilvalla uusia liikehuoneistoja, ja maatilojen sekä huvilapalstojen kysyntä oli yhäti vilkastumassa. Maakeinottelijoita kierteli kaikkialla ympäristöllä, ja ne alkoivat tarjota yhä korkeampia hintoja, kun talonpoikien ei tänä talvena tarvinnut suoranaisessa puutteessa tilankauppoihin ryhtyä.
Hyvinvoinnin yltäkylläisyydessä elettiin Kannaksen huvilaseudulla. Rieskaa ja hunajaa vuotivat Inon patterityöt. Hopearusoissa kangasteli tuleva kevät. Kannatti hyvin yhden kuukauden päivät joulunpyhiä juhlia.