X.
Maanantai-aamu.
Hämärä haihtuu. Kaakkoiselta taivaanrannalta kajastaa ulapan yli selkeän talvipäivän aamurusko.
Savuja kohoaa tyyneen talvi-ilmaan. Jo kuuluu sieltä täältä viittä kilometriä laajalta työmaalta moottorien sytkytystä, vintturien kitinää. Satamarakennuksella puhaltaa merkkipilli.
Jättiläinen herää, hieroo unta silmistään, oikoo jäseniään, alkaa äännähdellä.
Tulvanaan virtailee joka suunnalta loputtomia työmiesjonoja patterialueelle. Siinä menee satoja, tuhansia. Juoksujalkaa ne menevät, hätiköiden, toisiaan sysien. Kymmenkunta avaraa porttia nielee niitä kilvalla. Jättiläisenä on nälkä, se tahtoo vankan aamusuuruksen. Se aukoo mahtavia leukojaan, päästää toistamiseen pitkän, kutsuvan vihellyksen.
Missä viipyvät hevosmiehet? Ettekö kuule kutsua? Ahmatti alkaa käydä kärsimättömäksi. Joutukaa sukkelaan avoinna ammottavaan, odottavaan kitaan! Siellä tarvitaan enemmän jauhamista.
Mutta hevosmiehet eivät pidä kiirettä. Vasta muutamia hiekka- ja kivikuormia ajelee louhoksilta patterialueelle päin. Toiset nahjustelevat kuorman ottopuuhissa. Viimeiset aikailevat vielä majapaikoissaan tai teiden varsilla olevissa sainoituvissa.
Hevosmiehet tekevät työtä kuormalukuun. Siksi tässä ei niin tulista hoppua ole. Pitää ensin pyhäajan pohmelo kunnolla selvittää. Odottakoon jättiläinen.
»Hoh-hoi, kun kulmia jomottaa! Lasi kuumaa sajua, tyttö-ihminen, sukkelaan!»
»Ja pulahdus pullosta sekaan, pitkä, luklattava pulahdus!»
Hevosmiehet ovat herroja. Niillä on pomot ja punnitsija puolellaan.
Peräkylän miehistä oli Jaakko Vesterinen ennen muita louhoksella. Sai kuormansa ja ajelee hevostaan hoputtaen punnitsemislaitokselle. Ei näy edellä ketään, taisi joutua aivan ensimmäisenä kuormineen taipaleelle.
Ja povella on pirtupullo. Siellä turkin alla tuntee sen molskottavan, mutta päällepäin ei moniksi näy.
Ei ole Jaakko oikein selvillä, miten se pirtupullo sinne povelle joutui. Ajoi jo monen sainoin ohi. Viimeiseen sisälle pistäysi, kun ei sen pihalla näkynyt muita hevosia. Sieltä tullessa se oli povella.
Taisi myös tulla maistelluksi kuuman sajun kera. Vatsan pohjalla lämmittää, korvallisissa kiertelee niin suloisesti.
Mutta oudolta tuntuu yhtäkaikki olo. Sydänalaa ahdistaa, ohjaksia pitelevät kädet vapisevat. Katse harhailee epävarmana, levottomana yli heräävän talvimaiseman. Näkee Jaakko nuorana nousevat savut, näkee kaukaa mereltä sulan reunasta pakkashuurut, mutta ei jaksa silmä niihin kiintyä.
Välistä vilahtaa aivoissa:
— Hyvä, jos punnitsija ei vielä olisi kopissaan. Saisi silloin odottaa toisten joutumista.
Näin välistä vilahtaa aivoissa, mutta samassa taas nykäisee käsi ohjaksia ja huulet maiskahuttavat kiirehtien.
Ja kun joutuu lähemmä punnitsemislaitosta, alkavat silmät kiihkeästi tähystää kopin katolle johdettua, ohkaista peltitorvea: Näkyykö siitä savua, punnitsijan ja hänen piissarinsa samovaarin savua?
Savua näkyy!
Jaakon sydän hakkaa, niin että luulisi sen halkeavan. Mielessä vilahtelee sekavia muistoja elämän varrelta. Ne kehoittavat pysähtymään, pyörtämään takaisin. Vilahtavat myös Marin piirteet, silmissä vakava, moittiva katse. Mutta niiden yli vilkuttaa uuden huvilan punerva katto mäntymetsän lehvien lomitse.
Jaakko istuu kuin neulojen päällä, nykii hermostuneena ohjaksia. Hänellä on sama tunne kuin ajaisi petollisella, merivirtojen repimällä jäällä, jossa milloin hyvänsä voi rekineen raippoineen humahtaa lumikuorman alla piilevään salarailoon. Melkein silmänsä pitää ummistaa.
— Vieköön minne vie, myöhä enää takaisin kääntyä!
Punnitsijan turpea viinanaama kurkistaa luukusta. Ensin vilahtaa hänen katseestaan kummastus ja epäröinti, mutta sitten leviää naaman yli rasvainen, mielistelevä hymy ja silmät alkavat kiilua.
— Aa, Jakov Martinovitsh, stravstvuite! Nomer juks tulemas da suuri kivi vjetamas.
Jaakko koettaa naurahtaa vastaukseksi ajaessaan kuormansa vaa'alle. Mutta punnitsija ei pidä kiirettä. Irvistää vielä matelevammin ja tiedustaa:
— A tshai maistumas, stakantshik tshaju? Pakkane puremas, a tshai kuuma, hjuva tjekemas!
Silloin Jaakko naurahtaa toistamiseen ja kuulee itsensä kysyvän:
— Onkos saju valmis näin aikaisin?
— Aina olemas tshai valmis! nauraa punnitsija, naama yhtenä aurinkona.
Ja vilkaisten apulaiseensa päin komentaa hän:
— Trifon Antonovitsh, jeh Trifon, juks stakantshik bolshe! Jakov
Martinovitsh olemas vilu, tshaju tahtomas.
Niin se vetäisi Jaakon aivan huomaamatta punnitsijan koppiin. Siellä löyhähteli jo varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vahva viinan lemu. Mutta Jaakolla ei ollut aikaa sitä eikä muutakaan ajatella. Trifon Antonovitsh, piissari ja passari, tunki jo höyryävää teelasia hänen nenänsä alle.
Jaakon käsi sukelsi vaistomaisesti turkin povelle, ja kun pullo ilmestyi sieltä esiin, ei punnitsijan ja piissarin ihastuksella ollut mitään rajoja.
Kilistettiin ja haukattiin. Siinä välillä pyöräytti piissari esimiehensä muistuttamana lapun Jaakon kuormasta. Siihen tuli painoa täydet kahdeksankymmentä puutaa.
Käsi vielä hiukan vapisten tunki Jaakko lapun povelleen ja onki samalla sieltä esiin rypistyneen kymmenruplasen, joka oli sinne varattu valmiiksi.
Seteli vilahti vain kadotessaan punnitsijan turpeaan, niljakalta tuntuvaan kouraan, mutta Trifon Antonovitshin ahnaat silmät ennättivät nähdä sen vilahduksen. Niiden silmien kaihoisa katse kiintyi odottavana Jaakon auki reuhottavan turkin rintamuksiin.
Jaakko tunsi vaistomaisesti sen katseen ja hämmentyi. Tämä menoerä häneltä oli unohtunut laskuista. Muisteli toisten puheista kuulleensa, että punnitsija ja piissari tasasivat saaliinsa.
Mutta eipä siinä auttanut. Kun olit kerran alkanut penkoa taskujasi, pengo vain edelleen.
Ja Jaakko penkoi, aprikoiden samalla hätäpäissään, paljonko pitäisi piissarille antaa. Ei hän päässyt siitä selville, mutta kun sai lopulta sormiensa väliin kolmiruplasen, niin veti sen esiin.
Luontevasti, edes sinne päin vilkaisematta, sieppasi Trifon Antonovitsh setelin oikealla kädellään, samalla kuin vasen käsi ja koko miehen huomio oli kiintynyt teelasien täyttelemiseen.
Jaakon piti tietysti vielä nekin terästää, ja siinä leikissä alkoi hänen pullonsa sisällys arveluttavasti huveta.
Ei Jaakko sitä kuitenkaan enää surkeillut. Hän alkoi päästä hienoiseen hiprakkaan, ja se kohotti kuminan paljon hänen itseluottamustaan. Nolous ja epäröivä arkuuden tunne olivat kuin pois pyyhkäistyt. Kun punnitsija hyvästellessään taputteli häntä olalle, solkkasi Jaakko jo viheliäistä venättään sen minkä kieli kerkisi.
Rekensä kannoilla rantaan ajellessaan teki Jaakon mieli pistää lauluksi, niin tuntui kevyeltä olo. Korvallisissa humisi kohoavat viinanhöyryt. Silmiin näytti siltä, kuin tomun ja nokisen lumen peittämät rakennusaineröykkiöt, tien vierillä viruvat rojukasat olisivat eilisestä saaneet pehmeämmän, miellyttävämmän muodon. Siellä täällä seisoskelevat vartijat näyttivät hymyilevän, ja Jaakko hymyili heille vastaan. Viskasipa silloin tällöin kokkapuheen ohimennessään, ja siitäkös asianomainen ilostui. Alkoi pyydellä sajua tarjoamaan, ja Jaakko lupasi tarjota, kunhan itselle ennättäisi jano tulla.
Rannassa toimitti Jaakko asiansa jo aivan toisella luontevuudella kuin punnitsijan kopissa. Ei tunkenut, etukäteen kymmenruplastaan, vaan teki pomon kera sopimuksen luvaten viikkotilissä suorittaa. Iski vain pomolle silmää, ja tämä pyörähti koppiinsa, joka oli olevinaan hänen virkahuoneensa.
Siellä oli oikein peretniekalla varustettu passaripoika pihisevää teekeittiötä hoitelemassa. Siellä terästettyä sajulasia haukkaillen asia sovittiin kättä päälle lyöden.
Sattui siinä lähistöllä seisoskelemaan santarmi, ja senkin vihjasi
Jaakko koppiin sajua maistamaan.
Santarmille oli tämä huomaavaisuus peräti mieleen. Alkoi kehua Jaakon hevosta, taputteli sitä lautaselle ja vähältä piti, ettei lopuksi pyrkinyt Jaakon reen kannoille kyytiä ottamaan.
Sillä tavoin luiskahti Jaakko Vesterinen toisten hiihtämälle ladulle. Iltapäivällä pääsi hän jo niin pitkälle, että kierrätti viimeisen kuormansa toistamiseen punnittavaksi.
Silloin oli jo hämärä. Jaakko oli vähitellen maistellut pullonsa tyhjäksi ja oli parahultaisessa säkenessä. Eikä silloin tuntunut miltään, jos antoi ryssän ruumin maksaa kahdet rahat samasta kuormasta.
— Ei tässä muuten sataruplasille päästä! ajatteli Jaakko ohjatessaan muutamassa solassa hevosensa syrjätielle. Ja kun hevonen tätä käännöstä näytti oudostelevan, sivalsi Jaakko sitä ohjasperillä ja päästi kipakan sadatuksen…
Toiset Peräkylän miehet eivät ensi päivänä Jaakko Vesterisen lankeemusta huomanneet, mutta yhtäkaikki tuntui Jaakosta siltä, että se oli huomattu. Vaikka miehet majapaikassa koko iltakauden selvittelivät omia sen päivän kolttosiaan, oli Jaakko mielessään vallan vakuutettu, että kaikkien puheet tarkoittivat yksistään häntä. Hänellä oli koko illan se tunne, että miehet yhtenään salavihkaa tarkastelivat häntä ja iskivät tämän tästä toisilleen silmää, aivan kuin sanoakseen:
— Näettekös, miten se tekeytyy viattomaksi, mutta kyllä me huomataan, millä poluilla mies on kähminyt.
Se oli kiduttava ilta Jaakolle. Kun viinanhöyryt olivat päästä haihtuneet, tuli tilalle tympäisevä väsymys, mutta päivän muistelot eivät jättäneet häntä rauhaan. Vähän päästä hän säpsähti; oli kuin joku näkymätön käsi olisi koskettanut häntä, taputtanut häntä olalle, hipaissut hänen kättään. Se hipaisu tuntui ilettävän niljakalta, aivan kuin kylmä sisilisko olisi hänen paljaan kätensä yli vilahtanut. Se oli sen punnitsijan turpean, hikisen käden kosketus. Se ei antanut Jaakolle hetken rauhaa, ja sen perästä tulivat yhtenäisenä sarjana kaikki toiset: rannassa oleva pomo, santarmit, silmää iskevät vartijat. Vielä unessakin ne Jaakon ympärillä hääräsivät. Hän koetti paeta niitä, juoksi henkensä edestä, mutta aina ne olivat kintereillä, nauraa virnistelivät hänelle, tuppautuivat kilvalla puristamaan hänen käsiään, vaikka hän miten koetti huitoa ja hätistellä. Ja kaikkien niiden vietävien kädet olivat kylmän niljakat, ota anna kuin lauman kähiseviä kyymatoja tai silmille keikkuvia sammakoita olisi seurakseen saanut…
No kaikkeenhan miehinen mies tottuu vähitellen. Mutta kovalle se tottuminen ensi päivinä pani Jaakko Vesterisen luonnon. Monta monituista kertaa rupesi kesken kaiken ilettämään, niin että teki mieli hylätä hitolle koko homma ja lähteä tiehensä.
Mutta ei auttanut lähteä, jos mieli ansaita, ja Jaakko tahtoi ansaita. Hän oli jyrkästi päättänyt jo ensi tilissä päästä Salamon Hakulin rinnalle, siepata sataruplasen, ja siitä päätöksestä ei hän enää peräytynyt.
Niin hän pakottamalla pakotti luontonsa mukautumaan uuteen asiain menoon. Hän tunsi miltei vihaavansa mielisteleviä pomoja, lahjusten toivossa imartelevia vartijoita ja santarmeja. Hänen täytyi välistä purra hammasta, jottei niiden kera puheisiin joutuessaan paljastaisi pohjimmaisia ajatuksiaan, haukkuisi heitä pahanpäiväisesti tai sylkäiseisi suorastaan silmille.
Nuoruudessaan oli Jaakko Vesterinen ajuriartteleissa viettänyt aika-ajoin huimaa elämää, ryypiskellyt raisusti ja viinapäissään tehnyt monta mainehikasta kolttosta. Se huimapäisyys oli vuosien varrella talttunut. Naimisiin jouduttuaan oli Jaakko alkanut kartella väkeviä ja muuttunut vähitellen pidättyväksi, omissa mietteissään viihtyväksi mieheksi.
Nyt koetti Jaakko uudelleen päästää nuoruutensa huimapäisen luonnon valloilleen. Hän alkoi liikkua työmaalla varmana, häikäilemättömänä, välistä melkein ylimielisenä, ja jollei se muuten onnistunut, sai pirtupullo tulla avuksi.
Joka aamu hankki Jaakko semmoisen taskuunsa jostakin matkan varrelle sattuvasta sainoituvasta. Hän uskotteli itselleen sen olevan tuiki välttämättömän pomojen ja vartijain mielen hyvikkeeksi, mutta yhtä paljon hän kaipasi itse sitä vahvistavaa lääkettä. Se sai ihmeitä aikaan, kun osasi sen oikealla tavalla käyttää. Sen kera tuntui niin turvalliselta, ajeli kuin hyvän toverin seurassa. Semmoinen mestari on se sorokan pirtupullo.
Ei Jaakko kyllä liiemmäksi pirtua viljelemään ruvennut, mutta silloin otti lämpimän, vahvasti terästetyn sajulasin, kun löi aivan puulla päähän veljeily pomojen ja santarmien kera. Ja kun pirtun lämmittävä höyry alkoi kihahdella korvallisissa, niin silloin seiso vaikka päälaellasi!
Ja Jaakko Vesterisellä oli menestystä. Häntä olivat ennen kaikki katselleet karsaasti, melkein vainonneet. Nyt hänelle alkoi tulla ystäviä, hänelle osoitettiin avuliaisuutta, välistä melkein alamaisuutta.
Ei Jaakko ollut mitenkään mateleva, liehakoiva, niinkuin Salamon Hakuli ja monet muut. Vaikka hän lahjoi pomoja, hyvitteli santarmeja, niin teki sen liikoja sanoja tuhlailematta, selvitti asiansa suoraan ja kursailematta. Mutta venäläisen leveä, rasvarahkeen luontevuudella luistava luonne sopeutuu mainiosti semmoiseenkin seuraan. Semmoinen mies, jos on vielä muukalainen, kohoaa alemman luokan venäläisten kesken käden käänteessä porrasta ylemmäksi.
Niin kohosi Jaakko Vesterinen aivan huomaamattaan. Häntä alettiin pitää miehenä, jonka ystävyydestä kannatti kilpailla. Se kutkutteli Jaakon itserakkautta, sai hänet esiintymään yhä yltiöpäisemmin. Hän alkoi tehdä liian ahnaille ja vähäpätöisemmille vartijoille häikäilemättömiä kepposia, joille pian kaikissa hevosmiesten artteleissa naurettiin.
Niinpä kerran eräs vartija, mikä lie ollut uusi tulokas, nosti rähinän, kun Jaakko nokka pystyssä vihellellen ajeli tavallista kierrostaan punnituttaakseen kuormansa toistamiseen. Vartija kai luuli säikähdyttävänsä Jaakon ja kiskovansa suuret juomarahat.
Mutta siinäpä hän erehtyi, Jaakko kyllä tiesi kenelle lahjuksensa tunkea. Muitta mutkitta hän sivalsi vartijaa ohjasperillä ja huusi nauraen:
— Siinä sinulle, terveydeksesi!
Sekä ajeli sen tempun tehtyään edelleen taakseen vilkaisematta.
Miesparka sai punaiset naarmut naamalleen ja hölmistyi niin pahanpäiväisesti, ettei hyvään aikaan osannut muuta kuin ihmetellä. Ja kun hän sitten meni valittamaan santarmeille, niin nämä hänelle nauramaan ja neuvomaan, että ensi kerralla hänen pitää seistä smirnassa, kun Jakov Martinovitsh suvaitsee ajella ohi.
— Vot, se siull hjuva tjekemas, oikke hjuva! Sinu olemas durak, a Jakov
Martinovitsh olemas barin!
Niin selittelivät santarmit suomea tavoitellen ja vilkuttivat silmää ympärille keräytyneille hevosmiehille. Santarmit olivat kaikki Jaakon sajutovereja. Mene niille vaivojasi valittamaan!
Majapaikassa ei Jaakolle enää naureskeltu.
Hän oli nyt toisten veroinen, vieläpä monia etevämpi, ja itse Salamon Hakuli alkoi osoittaa Jaakolle ystävyyttä. Kehuskeli häntä toisille hyvänä esimerkkinä ja julisti aina tietäneensä, mikä mies Jaakko oli, kun vain viitsi unen silmistään karistaa.
— Se Mari se on tämän Jaakon pannut joutavia ujostelemaan. Se on semmoinen kyliä kartteleva ihmiskaihi, ja tämä Jaakko kulkee liiemmäksi sen hamosten lumoissa.
Niin selitteli Salamon tavallisella kursailemattomuudellaan. Toiset hyväksyivät piloja pannen nämä selitykset ja kehoittelivat Jaakkoa unohtamaan mielestään kotoväen, kun oli kerran jouduttu elelemään näin verrattomissa artteleissa.
Jaakkoa harmittivat nämä kehumiset ja nämä neuvot. Hän oli aina työmaalta palattuaan huonolla tuulella, tunsi itsensä läpiväsyneeksi kuin näännyttävän raadannan perästä, ei jaksanut millään toisten ilonpitoon innostua.
Toiset maistelivat ahkerasti iltapuhteiden kuluksi, maistelivat sekä omassa majapaikassa että alkoivat pian kulkea myös kylällä huristelemassa.
Salamon Hakuli se joka ilta heti työmaalta tultuaan komensi sajuveden tulelle ja alkoi kaivaa pirtupulloaan esille. Yhtä janoinen oli myös toinen Peräkylän kuuluisuus, matala, lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, vanha hevosparisniekka ja markkinain kävijä.
Tämä Taavetti oli aikanaan elänyt hyvin leveästi, mutta sitten mennyt alituisissa kaupoissaan rutiköyhäksi, niin että talorähjänsä oli jo velassa melkein harjahirsiä myöten. Se oli masentanut Taavetin mielen. Viime aikoina oli hän raihnaisuuttaan valitellen pysynyt kotimiehenä ja antanut kahden täysikasvuisen poikansa ajossa kulkea.
Nyt oli Taavetti sentään lähtenyt liikkeelle Inon kehutun työmaan innostamana. Hänellä olivat myös molemmat poikansa mukanaan, ja kun kolmen miehen viikkopyytö kohosi sangen korkealle, pääsi Taavetti hyvin pian entiseen vireeseensä. Alkoi jo kilvoitella itsensä Salamon Hakulin kera suun soittamisessa ja rahojen reimassa käyttelyssä meni melkein hänestä edellekin.
Niinpä Taavetti ensimmäisenä Peräkylän miehistä rupesi pelipaikoissa kulkemaan. Vanhin poikansa Herman, joka kaikin puolin oli isänsä ilmetyinen kuva, oli hänellä näillä retkillään mukanaan, ja joka kerta majapaikkaan palattuaan kehuskelivat isä ja poika voittaneensa suuria summia. Hermannista kehittyikin käden käänteessä oikea pelurityyppi. Hän kulki alati korttipakka taskussa, eikä kauan kulunut, kun hän jo sai pelin käyntiin omassa peräkyläläisten majapaikassa.
Siitä lähtien menivät illat yhtenäisessä viettämisessä. Vuoroin ryypiskeltiin ja pelattiin omassa majapaikassa, vuoroin käytiin kylällä onneaan koettamassa.
Jaakkoa koeteltiin houkutella mukaan, mutta hän kieltäysi jyrkästi iltaisin maistelemasta ja korttipelistä. Hän oli päättänyt säästää ansionsa ja hän pysyi päätöksessään. Yksi sorokan pullo sai mennä päivää kohti työmaalla, mutta kotona ei ainutta tippaa.
Välistä oli kyllä kiusaus suuri. Kun työmaalta tultua tunsi tympeätä väsymystä, niin silloin olisi kuuma, terästetty sajulasi tehnyt hyvää. Ihan vesi herahti Jaakon kielelle, ja vatsan pohjalla kiersi hiukaisevia ailahduksia, kun keittotouhusta punoittava emäntä alkoi kilistellä teelaseja ja miehet asettelivat kilvalla pirtupullojaan pöydälle.
Silloin pakeni Jaakko tavallisesti ulkosalle. Hommaili siellä pitkän rupeaman hevosensa luona ja läksi sitten harhailemaan pitkin kylänteitä. Siellä tuli hänelle vähitellen tavaksi hakea kaikkein meluisimpia kulkupaikkoja. Alussa oli hän niitä kartellut, mutta nyt hän niitä hakemalla haki. Ohjasi askeleensa sinne, niissä oli sakeimmassa sainoitupia, missä kuului yhtenäinen hanurien räminä ja juopuneiden mekastus.
Tällä metelillä Jaakko kiihoitti itseään. Hän ei muuten päässyt päivän rehkimistä seuranneesta puutumuksesta, mutta kun pysähteli tanssipaikkojen ikkunain alla, kuulosteli siellä sisällä käynnissä olevaa, rähinän ja hurjan hanurinsoiton säestämää jauhamista ja jytkytystä, ja kun välistä sai melkein nyrkeillään raivata tiensä vastaan hoipertelevien miesjoukkojen ohi, niin silloin alkoivat veret päästä liikkeelle, silloin alkoivat ajatukset Jaakon aivoissa kiukkuisina kiehahdella. Ne kiersivät alati yhtä ja samaa latuaan, tähän tapaan:
— Tuolla tavoin ne tuhlaavat viikkopyytönsä, ja minunko pitäisi tässä jättää oma osani ottamatta? Kuka siitä hyötyisi? Noiden vietävien mässäykseen menisi nekin kolikot, ja minä saisin kulkea naurun alaisena. Ilkkuisivat: jätä vain sataruplasesi meille, kyllä se tänne kelpaa ja selvä siitä tehdään.
Jaakosta alkoi tuntua vallan oikealta, että koetti hyötyä niin paljon kuin mahdollista keinoista välittämättä. Sitä oikeammalta se hänestä tuntui, kun hän aikoi käyttää ansionsa toisella tavoin kuin kaikki muut, aikoi panna ne hyötyä tuottavaan yritykseen, huvilan rakentamiseen.
Siitä syventyi Jaakko taas huvilasuunnitelmaansa, kävi yksityiskohdittain läpi sen kaikki rakennusvaiheet ensimmäisen hirren kaatamisesta vihoviimeiseen kuistikon koristenäpräykseen asti. Kiihkeästi hän sen ohella laski edessä olevia sydäntalven viikkoja ja arvioi, miten paljon ennättäisi säästää, jos joka viikko pääsisi sataan ruplaan asti.
Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua, ettei sadan ruplan viikkopyydöillä ehkä säästyisikään niin paljoa, kuin huvilan rakentamiseen tarvittiin. Siitä tietysti pani mieleen poltteen, että pitäisi ansaita enemmän, pitäisi osata kohottaa viikkopyytönsä niin korkealle kuin mahdollista.
— Parempi pitää varansa, ettei huvila jää vesikattoon!
Tällä tavoin kulutti Jaakko iltakaudet, aivan kuin erakko, lihansa himoja kuolettava pyhimysmunkki; joka taivaan tiellä kilvoitellakseen kurkistelee ikkunoista synnin loassa rypevien maailman lasten orgioita sekä menee sitten yksinäiseen koppiinsa ja ruoskii siellä rukouksia höpisten ruumiinsa verille.
Päivisin oli Jaakko toinen mies, kestitsi pomoja, puijasi häikäilemättä ryssän ruunua. Kulki leimana ja rohkeana, patterityömaan hyrisevän hopeamyllyn kieputuksen huumaamana, monasti myös pirtuhöyryistä humaltuneena.
Tämä kaksoiselämä kulutti miestä, löi hyvin pian leimansa Jaakon ulkonäköön. Kasvonpiirteet laihtuivat, silmiin tuli melkein vauhko katse, suupielet usein oudosti vavahtelivat.
Mutta menestys oli Jaakolla hyvä. Jo toisessa viikkotilissä hän tavoitti Salamon Hakulin ja kolmannessa hän meni kaikkien kyläläistensä edelle.
Se herätti yleistä hämmästystä Peräkylän arttelissa. Jaakko Vesteristä alettiin katsella ihailulla, ja kaikki utelemaan, millä keinoilla hän oli pomojen mielet niin tyyten puolelleen taivutellut.
Mutta Jaakko ei ruvennut liikoja selittelemään. Naurahti vain tylysti ja virkkoi:
— Mitä kumman keinoja siihen huolisi. Ryyppy oikealla paikalla, rupla oikean miehen kouraan, ja niin anna soitella! Osaahan tuon konstin kuka hyvänsä, vielä kyselemään, miehiset miehet.
— Siinä saitte, nauroi hyväntahtoinen Anton Lempiäinen. — On sillä omat salataikansa tällä Jaakolla, mutta niitäkös se rupeaisi meille selittelemään.
Anton tarkkaili ja ihmetteli monasti itsekseen Jaakossa tapahtunutta muutosta, mutta ei antanut muiden ajatuksiaan huomata. Laski vain kevyttä leikkiään, kun Jaakon pakoa yhteisistä illanistujaisista välistä ruvettiin kummastelemaan.
— Eukolleen kai se Jaakko kolikoita säästelee. Tai jos on löytänyt minkä salaisen käyntipaikan, jossa iltakaudet kähmii.
Tämän viimeisen otaksumisensa lausui Anton sen enempää ajattelematta, mutta se jäi kuin otolliseen maaperään viskattu sienien itämään peräkyläläisten aatoksissa. Siitä päivästä lähtien uskottiin yleiseen Jaakolla olevan salaisen naistuttavan, jonka kera eleli luvattomassa suhteessa. Mitäs muuta varten mies olisi niin kummallisesti käyttäytynyt.
Tätä uskoa lujitti vielä se seikka, ettei Jaakko toisen eikä kolmannenkaan pyhän seutuna lähtenyt kotona käymään. Useimmat muut kävivät eväsvarastojaan täydentelemässä, mutta Jaakko selitti, ettei viitsinyt lähteä suotta ajelemaan, kun joulunpyhät olivat jo aivan ovella.
Itse asiassa ei Jaakolla ollut ensinkään halua kotiin lähteä. Tuli mieleen ero vaimostaan ja tämä nykyinen meno.
Kun sitä ajatteli, sysäsi niin vastaan, että olisi toivonut lähenevät joulunpyhätkin olemattomiin.