IX.
Raskaiden kivirekien jalakset narisivat ja vonkuivat pakkasen kovettamalla vetotiellä. Kuormia solui yhtenä nuorana louhokselta patterialueen pohjoispäässä olevalle satamarakennukselle. Louhos oli muutamien kilometrien matkan päässä Inon kylän mailla, ja vitkalleen se loputon hevosnuora sieltä suoltui. Joka solmu pysähtyi patterityömaan reunassa punnitsemislaitoksella ja luiskahti sitten työmaan poikki satamaan.
Toinen hevosnuora kulki siinä rinnalla päinvastaiseen suuntaan. Se näytti liukuvan nopeammin, hiukan epätasaisesti, solmut silloin tällöin hypähdellen ja hyvää vauhtia viilettäen. Siinä menivät tyhjät hevoset louhokselle uutta kuormaa noutamaan.
Tämä oli satamarakennuksen kiviartteli, ja siinä olivat Peräkylän miehet. Tämän pitkän nuoravyyhden häviävinä solmuina he liukuivat edestakaisin, edestakaisin.
Lähes viisisataa hevosta oli tässä arttelissa. Sen punnitsija oli suuri veijari, tunnetuimpia koko työmaalla. Kiristämällä kiristi lahjuksia. Ken ei mielisuosiolla älynnyt ruveta antamaan, sille teki punnitessaan sulaa vääryyttä, ja jos uskalsit epäillä, uhkasi kutsua santarmit ja antaa matkapassin koko työmaalta.
Useimmat näissä oloissa lahjuksia antoivat, kuka enemmän, kuka vähemmän.
Peräkylän miehistä kulki Salamon Hakuli joka asiassa toisten edellä.
Hän myös ensimmäisenä teki punnitsijan kanssa sopimuksen lahjuksista.
Siitä lähtien ei Salamonin tarvinnut panna kuormaa kuin nimeksi vain,
ja aina tuli painoa kahdeksankymmentä puntaa.
— Vot, Salimon Abramovitsb, siull' suuri kivi. Reki rutajamas!
Itse asiassa se suuri kivi oli tyhjiä säkkejä, joita Salamon oli kasannut kuormansa päälle saadakseen sen pulskemmalta näyttämään.
Salamon hankkiusi myös ensimmäisenä vastaanottajien suosioon. Jos et siellä antanut lahjuksia, sait odottaa kuorminesi rupeaman, ennenkuin komennettiin apuväkeä kiveä reestäsi pudottamaan. Kun annoit lahjukset, sitten kyllä apu joutui. Puhettakaan ei ilman lahjuksia saman kuorman kierrättämisestä toistamiseen punnittavaksi.
Salamon koetti kaikki keinot. Kulki pullo taskussa, ryypytteli vartijat, veljeili santarmien kera. Muutaman päivän kuluttua olivat kaikki hänen ystäviänsä, häntä kilvan kehuskelivat, hänelle apuaan tarjosivat.
Majapaikassa Salamon suuriäänisesti kerskui menestystään ja jakeli toisille opastuksia, miten se ja se pomo, se ja se vartija oli puolelleen voitettavissa.
Ei Salamon tässä järjestelmässä mitään alentavaa huomannut. Se oli hänen mielestään päinvastoin verraten ja oivallinen, kun päästi kerran talonpojankin hiukan pulskemmille palkoille.
Anton Lempiäinen otti asian hieman syvällisemmin Hän myönsi tämän olevan hienoista varastamista, mutta Jumala oli luonut ryssän varastamaan, ja siksi sitä ei niin suureksi synniksi luettu, jos suomalainenkin varasti ryssän arttelissa ollessaan.
Jaakko Vesterinen kulki viimeisenä kyläläistensä häntäpäässä. Hän ei viitsinyt kuunnella Salamonin neuvokkeja eikä ollut huomaavinaan punnitsijan vihjauksia, kun tämä silloin tällöin koetti houkutella häntä koppiinsa sajua maistamaan — ja tietysti siinä sivussa lahjuksista sopimaan. Miten lie ollut, mutta punnitsijan rasvainen, imelä naama ei Jaakkoa alunpelin miellyttänyt. Ei saanut millään luontoaan pakotetuksi mokoman miehen kera supattelemaan, hänelle lahjuksia tarjoamaan.
Siitä koitui paljon ikävyyksiä ja hävyttömiä haukkumisia, mutta Jaakko ei ensi päivinä niistä suuria välittänyt. Hänellä oli tarpeeksi asti muuta ajattelemista. Hänen mielessään pyöri alati kotoalähtö, viimeinen keskustelu Marin kanssa, Marin masentuneet ja syyttävät jäähyväiskatseet.
Jaakko aavisti, ettei Mari konsanaan tätä tapahtumaa unohtaisi. Mari varmaan luuli hänen lähteneen aivan kiusalla, näyttääkseen, ettei hän muka anna akkaväen talutella itseään.
Jospa Mari olisi tietänyt, miten katkerasti hän katui lähtöään, miten syvästi syytti itseään ja kirosi Antonia, joka oli aivan väkisin vienyt hänet mukaansa.
Mitä kauemmin Jaakko tätä ajatteli, sitä enemmän alkoi häntä koko tämä työmaa kyllästyttää. Teki mieli lähteä tiehensä, palata kotiin, vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt pois täältä.
Lisäsi tätä kyllästymistä myös punnitsijan hävytön käyttäytyminen. Ja jos se olisi ollut edes yksi punnitsija, mutta siinäpä se. Ennen pitkää rupesivat kaikki pomot ja vartijat käyttäytymään samalla tavoin. Joka paikassa rähistiin ja riideltiin Jaakolle. Ei osannut ajaa työpaikan teillä vartijain mieltä myöten. Ei arvannut satamarakennukselle tultuaan konsanaan ohjata hevostaan sinne, mihin vastaanottajain pomo olisi tahtonut.
Jaakko oli tästä aivan ihmeissään. Kaikki näyttivät olevan samassa köydessä, ja kun yksi alkoi ketä karsaasti katsella, sille jokainen ärhentelemään, vaikk'ei monien kanssa ollut missään tekemisissä. Aivan vaistomainen yhteistunne se näkyi kaikki usuttavan puremaan ja jäytämään sitä, ken ei empimättä alistunut heidän järjestelmäänsä.
Jaakko oli pohjaltaan läpeensä rehellinen luonne. Hän oli kyllä elämänikänsä kulkenut rahti- ja ajuriartteleissa, mutta oli aina koettanut välttää raatelemista ja lahjuksia. Milloin oli sellaisiin keinoihin erehtynyt turvautumaan, oli aina tuntenut häpeävänsä, ja vielä pitkät ajat jälkeenpäin oli muisto siitä ilkeänä ailahdellut.
Mutta täällä näytti olevan tuiki mahdoton pysyä rehellisenä. Majapaikassa alettiin pian Jaakon vastoinkäymisille naureskella. Kaikki toiset rupesivat vähitellen pääsemään perille työmaan monista ansoista ja pyydyksistä. Höyryävän teelasin ääressä istuen niitä pohdittiin pitkät illat, naurettiin pomojen ja vartijain metkuille, painettiin visusti mieleen päivän varrella saatuja kokemuksia. Useimmat miehet kulkivat jo Salamonin esimerkkiä seuraten viina- tai pirtupullo taskussaan. Hyvä ryyppy teki tehonsa alimpiin vartiomiehiin. Toisille piti antaa pieni hopeakolikko, niin sai ne sillä vaikka miten avuliaiksi. Mutta oli semmoisiakin kärkkyjiä, joille ei huolinut mitään antaa. Piti osata valita justiin ne oikeat miehet, jos tahtoi pysyä voiton puolella.
Siinä oli kokonainen huoneentaulu, joka täytyi vähitellen käsky käskyltä opetella, ja harrasta työtä tekivät Peräkylän miehet oppiakseen huoneentaulunsa.
Jaakko kuunteli toisten puheita enimmäkseen syrjästä. Loikoili pöydänpääpenkillä kyynäspäähänsä nojaten ja siinä itsekseen ihmetteli, miten miehiset miehet olivat aivan kuin päästään pyörälle joutuneet. Niin jamasivat siinä kuin rippikoulupojat läksyjään, ja Salamon oli opetusmestarina, laiskanluettajana.
Ilettävältä tuntui koko meno Jaakon mielestä. Hänen laskelmiensa mukaan täällä rehellisestikin työtä tehden ansaitsi tarpeeksi hyvin, paljon paremmin kuin Kronstadtin talviajoissa konsanaan oli ansaittu. Mutta sitä ei kukaan enää ajatellut. Villi voitonhimo oli kaikki saanut valtoihinsa, pyörrytellyt ja sokaissut, niin että alkoivat keskenään kilvoitella, kuka ovelammin osaisi vilppiä tehdä. Oli jouduttu oikeaan kadotuksen kattilaan, ja sinne vajosivat kaikki kattilan poriseviin syövereihin. Kukaan ei enää edes yrittänyt reunoissa kiinni pysytellä.
Sellaisen kuvan muovaili Jaakko itsekseen tästä työmaasta, ja hänen mieleensä juolahti:
— Mitähän Mari sanoisi, jos tietäisi minkälaisessa liemessä täällä miekkosia keitetään?
Jaakko naurahti, mutta samalla hän tunsi keventävää mielihyvää: No ei ainakaan siitä pahasta Mari pääsisi häntä syyttelemään. Ei hän aikonut alentua lahjuksilla lisäetuja tavoittelemaan, houkutelkoot pomot ja punnitsija miten hyvänsä.
Näin päätteli Jaakko siinä loikoessaan.
Mutta hänen kilvoittelunsa hetki lähestyi..
Joutui ensimmäinen viikkotili. Siinä huomattiin Salamon Hakulin ansainneen satakunta ruplaa. Puhtaita rahoja sata ruplaa, kun oli vedetty pois kaikki lahjuksiin käytetyt menot!
Jaakko Vesterinen ei päässyt kunnolla puoleen siitä määrästä. Muut kaikki jäivät siihen välimaille, mutta huonoimmankin ansio oli hyvän joukon Jaakon ansiota suurempi.
Niin nolosti kävi Jaakolle, vaikka hänellä oli hyvä hevonen ja vaikka hän oli koko viikon raatanut kunnollisesti kuljettaen suuria, raskaita kuormia.
Tästä riitti puhumista tilipaikalta tultua. Suorastaan huimaavana pidettiin Salamonin viikkopyytöä. Jos sitä menoa jatkui kaiken talvea, niin jo vainen teki niillä rahoilla ihmeitä. Rakensi vaikka huviloita, kun Salamonilla oli jäljellä vielä entisiäkin, palstakaupasta saatuja.
Niin kehuskeltiin miehissä, ja siitäkös Salamon kerskumaan:
— Osataan se meillä raha pyytää. Koettakaa vain perässä pysytellä!
Miehet uhosivat panna parastaan ensi viikolla. Hyvä oli kyllä ollut kaikkien viikkopyytö, eipä siltä. Mutta varaa oli vielä parantaa, sen oli Salamon näyttänyt. Siinä vasta mies, joka kelpasi ryssän kera kapulan vetoon.
Jaakkoa yksin sääliteltiin ja siinä sivussa myös ivailtiin. Mitä varten hän rupesi vähillä palkoilla työtä tekemään, kun voi paljon paremmin ansaita samalla tiellään.
Jaakko oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti sitä peitellä ja alkoi puolustautua:
— Mikäs huono minun viikkopyytöni sitten on. En väheksy yhtään! Tuskin kukaan teistä on näihin saakka parhaina kesäviikkoinaan viittäkymmentä ruplaa ansainnut.
— Mitäs niistä entisistä! huudahti Salamon. — Täällä ollaan leveämmän limpun äärellä. Täällä on ryssän ruunu työnteettäjänä, ja sen kannattaa panna kaks' kerrassa ruplia menemään.
— Aivan niin, kaks' kerrassa, eikä siinä säälimistä! hohotettiin kuorossa Jaakon ympärillä.
Miehet eivät tämän ensimmäisen pyhän aikana viitsineet lähteä kotona käymään, kun oli vielä riittämään asti sekä hevosten että miesten eväitä. Mitäs tässä turhia ajeli, saivat sekä hevoset että miehet levätä sen aikaa.
Lauantai-illan kuluksi päätettiin ottaa pikku liraus, kun oli kerran hyvin ansaittu, Ei sentään lähdetty kylälle huristelemaan, vaikka siellä olisi ollut jos mitä ilopaikkoja tarjolla. Arastelivat vielä Peräkylän miehet ja tyytyivät juhlimaan omassa majapaikassaan.
Se heidän majapaikkansa oli pienoinen Havian lesken talo aivan Inon kylän reunassa. Emäntä, joka oli toimekas, vielä parhaissa voimissaan oleva nainen, keitteli mielellään omalle kortteeriväelle teevettä, vaikk'ei tupansa pienuuden ja talonsa syrjäisen aseman vuoksi voinut yleisempää sainoita järjestää.
Jaakko ei toisten juhlimiseen yhtynyt. Nielaisi kiireimmän kaupalla muutaman teelasin ja pujahti sitten ulos, kun toiset alkoivat pirtupullojaan pöytään asetella. Hän oli saanut kylläkseen kylänmiestensä hammasteluista, ei mitenkään jaksanut enää niitä sulattaa.
Ulkona oli kirkas kuutamoilta. Kylältä päin kuului yhtenäinen, teillä räyhäävien juopuneiden melu. Siihen sekoittui välistä naisten kirkunaa, välistä villiä hanurin soittoa, kun tanssipaikkojen ovia satuttiin aukomaan. Siellä vietti kaikilta maanääriltä kokoontunut seikkailijayhteiskunta lauantai-juhliaan, kulutti mielettömässä mässäyksessä viikkoansioitaan, niinkuin maailmanloppu olisi ovella ollut.
Jaakkoa eivät ilopaikat puoleensa vetäneet. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ihan pakahtumaan pyrki. Hän tunsi kärsineensä veristä vääryyttä, kun oli raatanut kaikkein ankarimmin ja ansainnut vähimmän. Vielä ilkesivät tulla siitä hänelle ilkkumaan, häntä säälittelemään. Ei hän heidän säälistään välittänyt, ei ollut heidän neuvojensa tarpeessa. Osasi ilman heidän opastustaan lahjomisen konstin, jos olisi tahtonut siihen turvautua. Mutta uhallakaan ei tahtonut!
Kiihtyneenä läksi Jaakko mitään päämäärää ajattelematta kävellä viuhtomaan kylästä poispäin vetävää maantietä pitkin. Siitä alkoi pian petäjikkömetsä, mutta sinne asti kuului kylältä kantautuva ilopaikkojen remu. Se ajoi Jaakkoa takaa, niinkuin kiusallinen painajainen, se kuulosti ilkkuvan riemukkaasti:
— Sata ruplaa, sata ruplaa! Kaikki muut ovat ansainneet sata ruplaa.
Sinä vain viisikymmentä, hahaa, viisikymmentä!
Jaakko painalsi melkein juoksujalkaa päästäkseen tuon äänen kuuluvilta.
Vähitellen se lakkasikin korvissa soittamasta, tuli metsän hiljaisuus.
Raitis, kohtalainen pakkasilma ja kiireinen kävely virkistivät Jaakon
mieltä, niin että hän kykeni rauhallisesti asioita harkitsemaan.
Mutta se Salamonin sataruplanen oli kerran iskeytynyt Jaakon ajatuksiin eikä enää hellittänyt. Tulivat mieleen miesten kehumiset: »Jos sitä menoa jatkuu kaiken talvea, niin jo niillä rahoilla vaikka huviloita rakentaa.»
Jaakko ei voinut olla itsekseen laskematta ja tuli lopulta vakuutetuksi, että totta olivat miehet puhuneet. Kyllä siinä menossa talven ansioilla huvilan rakentaisi, jos olisi hirret omasta metsästä.
Kun Jaakko oli tähän asti päässyt, silloin kiusaaja aivan odottamatta kuiskasi hänelle korvaan:
— Miksi et sinä voisi samalla tavoin ansaita? Sinä olet elämänikäsi haaveillut huvilan rakentamista. Nyt on siihen tilaisuus, ja sinulla on hirret omasta metsästä!
Jaakko säpsähti ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen, etteihän vain joku leikkiä hänelle laskenut. Sitten hän tunsi sydämensä rupeavan kiivaasti lyömään. Tuli kuuma, melkein nosti hien otsalle, ja hänen polvensa vapisivat.
Olipas se mielijohde, oli totisesti: Oma huvila, kaunis, uudenuutukainen huvila, ja hän sitä kevätkuhinan alkaessa vuokraajille näyttelemässä!
Jaakko koetti naurahtaa karkoittaakseen tuon hassun päähänpiston, mutta ei siinä onnistunut. Hänen aivonsa olivat jo tulisessa työssä. Kuumeisena kyydillä ne rakensivat sitä kauan unelmoitua huvilaa:
Siihen Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle se rakennettiin. Siinä oli juuri parahiksi tilaa yhdelle huvilalle, tasaista, sileää maata, kaunis mäntymetsä ympärillä… Hirsiä oli siellä suon reunalla olevalla metsäpalstalla, oli jos miten suuren huvilan tarpeiksi. Itseltään huvilapalstalta sai kiviä rakennuksen kivijalkaan ja kellarin laittamista varten… Ei tehty liian suurta, semmoinen neljän viiden huoneen huvila sai näpeimmin asukkaat. Sai lisäksi olla pienet, somat ullakkokamarit ja kuistikko, tilava lasikuistikko sekä siro ulkonema yläkerrassa… Vaan nehän voi laittaa sitten toisina kesinä, kun oli ensin vuokrilla ansaittu. Aluksi tehtiin ilman niitä. Ja hirret jätettiin pyöreiksi, veistämättä. Kuorittiin vain varovasti, ettei puu järsiytynyt. Se oli viimeinen, suosittu muoti… Puita raivattiin ympäriltä sen verran, että tuli tilaa parille kukkapenkille. Ei sen enempää, kun petäjikkö oli niin kaunista, solkevaa… Aita oli helppo laittaa. Lazarevin aita kiersi melkein ympäri, vain kyläntielle päin oli vähän aukkoa. Siihen tuli siro portti ja portilta hiekoitettu, yhden kärrynmitan levyinen tie kuistikon eteen. Tältä tieltä erosi toinen, kapeampi käytävä ja kiersi keittiön eteen… Houkuttelevana näkyi uutuuttaan punertava katto petäjikön latvojen lomista maantielle asti, ja kun kävelit portille, näkyi siihen jo koko huvila. Viihtyisä se oli, puoleensavetävä. Sittenhän kumma, jollei se kelvannut vuokralle, jollei jo ensi kesänä neljää-viittäsataa ruplaa antanut…
Näin oli Jaakon aivoissa huvila syntynyt vallan valmiiksi, ja siinä oli jo vuokralaisetkin: Upporikas perhekunta, jolta vuokra tipahti etukäteen, silloin kun kaupoista sovittiin. Viisi kaunista sadanruplan seteliä.
Huvilaa rakennellessaan oli Jaakko kävellyt huomaamattaan pitkän matkan päähän metsään. Hän havahtui muutamassa vastamäessä ympärillään vallitsevaan hiljaisuuteen, pysähtyi ja kääntyi hiukan häpeissään takaisin.
— Eihän mitä, ei siitä mitä tule! koetti hän puoliääneen puhella itsekseen. — En minä saa sataa ruplaa viikossa, viisikymmentä korkeintaan… Ja toisekseen, eihän tiedä, mitä Mari sanoisi. Jos alkaisi vastustaa hirsien hakkaamista metsäpalstalta ja koko huvilan rakentamista. Sillä Marilla, oli aina ne omat ajatuksensa, ei konsanaan päässyt niistä oikein perille.
Mutta vaikka Jaakko miten olisi vastaan todistellut, ei huvila hänen aivoistaan enää irtautunut. Se perusti kivijalkansa sinne aivan pohjalle, ja sen pyöreähirsiset seinät, lasikuistikko ja punerva taitekatto täyttivät kaikki muut komerot, työnsivät kaiken muun rojun tieltään.
Jaakko oli elämänikänsä kulkenut ilman päämäärää, haparoinut ja alati ikävöinyt varmaa, voimia ja ponnistuksia kysyvää tehtävää. Nyt hänelle näyttäytyi semmoinen tehtävä, kangasti päämäärä ja alkoi houkuttelevana kutsua puoleensa. Se oli kuin vankka, kiinteä kallio, jolle saattoi turvallisesti kavuta kaiken tarkoituksettoman rehkimisen ja rämpimisen perästä. Kun vain sinne saakka jaksaisi ponnistaa.
Ja tulomatkallaan alkoi Jaakko aivan itsetiedottomasti jo kehitellä menettelytapoja, miten hän ensi viikolla pyrkii hyviin väleihin punnitsijan ja pomojen kera saadakseen viikkotulonsa kohoamaan sataan ruplaan. Ne olivat vieraita, outoja ajatuksia, ne säpsähdyttivät vähän päästä Jaakkoa, mutta turhaan hän koki niitä karkoittaa. Ne luikersivat takaisin salateitään, vilahtelivat esiin, näyttivät kuin elävissä kuvissa valmiiksi, miten asia sovittiin punnitsijan, miten rannassa olevan pomon kera ja miten vartiomiehet suopeiksi suostuteltiin… Hänellä oli pullo taskussaan, ja siitä kun salavihkaa kulaus maisteltiin, niin jo loppuivat rähinät, jo hänen nimensä tunnettiin, tulonsa matkan päästä huomattiin.
Täydellisen hämmingin vallassa palasi Jaakko majapaikkaansa. Pihalle jouduttua näkyi tuvasta vielä tuli ja kuului kova puheenporina. Siellä oltiin nähtävästi parhaimmalla juhlatuulella.
Jaakkoa rupesi äkkiä hävettämään naapureille näyttäytyminen.
— Jos vielä mitä huomaisivat, vilahti hänen aivoissaan, — alkaisivat hänellä ilkastella: Jopas olet tulossa meidän mukaan. Sano vain rehellisesti, että sitä siinä mielessäsi haudot!
Kuin omia ajatuksiaan paetakseen pujahti Jaakko katoksen alle hevosensa luo. Siellä alkoi hän sitä hyvitellä, lisäsi illallisruokaa, korjasi lointa, noutipa vielä kapalla kaivolta juomavettä. Sitä tarjotessaan hän viheltää luritteli hevosmiesten tapaan ja haroi vapaalla kädellään hevosen otsajouhia ja harjaa.
Mutta ajatukset kiersivät tykkänään toisaalla. Hän kuiskutteli paraikaa vastaanottajain pomon kera, sujutti salavihkaa sille kouraan kymmenruplasta.
Hevonen joi aikansa, alkoi sitten töykkiä turvallaan kappaa osoittaakseen, että oli saanut kylläkään. Kapasta läikähti Jaakon vaatteille kylmää vettä, ja se havahdutti hänet muistamaan, missä oli.
Nolostuneena hän viskasi jäteveden maahan, pani kapan rekensä seville ja kuivasi heinätukolla vaatteitaan. Sitten hän aikoi lähteä tupaan, mutta muutti rappujen eteen käveltyään äkkiä mieltään ja pyörähti kylälle päin. Siellä harhaili hän pitkin teitä ajatustensa ahdistamana, muutti ehtimiseen suuntaa, koetti vältellä vastaantulevia ihmisryhmiä.
Juhlahumu alkoi vähitellen hiljetä. Sainoit ja tanssipaikat tyhjensivät viimeisiä vieraitaan. Useimmat miehet olivat niin juovuksissa, että hädin tuskin jaloillaan pysyivät. Kaulakkain tai naikkosten tukemina he hoipertelivat teitä pitkin, sopertelivat, sadattelivat ja yrittivät välistä panna lauluksi, mutta kangertava kieli ja käheäksi painunut ääni pakottivat pian katkaisemaan aloitetun loilotuksen.
Tulia sammuteltiin, muutamat talot olivat jo aivan pimeässä. Toisista kuumotti valoa peitettyjen ikkunain takaa. Siellä oli ehkä kiihkeä uhkapeli meneillä. Siksi tahdottiin välttää syrjäisten kurkistelijain katseita.
Siellä harhaili Jaakko humalaansa uupuvan kylän keskellä. Hänen aivoissaan kiersivät ja polttivat rauhattomat ajatukset, ahdistivat häntä, kuin ajokoirat ahdistavat vähitellen uupuvaa jänistä. Vielä yritteli Jaakko ponnistella päästäkseen eroon painajaisistaan, mutta yhä heikommaksi kävi hänen vastarintansa. Rehellisyydestä, omasta ihmisarvostaan tiukasti kiinni pitävä Jaakko Vesterinen väistyi askel askeleelta. Tilalle tuli toinen mies, arasteleva, häpeilevä, syrjäteille ja pimennon puolelle pyrkivä.
Koetti Jaakko välistä rohkaistakin itseään jupisten puoliääneen:
— Niinhän tekevät kaikki toisetkin. Mitäs siinä arvelemista ja häpeämistä!
Mutta jo seuraavassa tuokiossa jysähti mieleen:
— Mitäs Mari sanoisi, jos tietäisi sinun aikovan sillä tavoin etuilemaan, sataruplasia pyytämään?
Siinä sitä oltiin. Ei päässyt Jaakko selville vesille, ei saanut sisällään riehuvaa sekasortoa asettumaan. Ylen uupuneena hän palasi majapaikkaansa, jossa jo kaikki tulet oli sammutettu.
Varovasti tuli Jaakko porstuaan, varovasti avasi tuvan oven ja varovasti, aivan kuin varkain, hiipi lattialla nukkuvien miesten lomitse karsinaseinustalla olevalle vuodepaikalleen. Kaikki makasivat raskaasti, humalassa tai puolihumalassa kuorsata jyristäen, joten hänen varovaisuutensa oli tuiki tarpeeton.
Mutta ei Jaakko sitä tällä kertaa huomannut. Ei uskaltanut edes raapaista valkeata riisuutuessaan. Niin asetteli pimeässä vaatteensa naulakolle, haparoi sieltä turkkinsa peitteekseen ja painautui sen alle olkivuoteelleen.
Tuvassa oli lämmin, tuoksahteli väkevä viinan lemu, josta päästäkseen Jaakko kääntäysi seinään päin ja veti turkin päänsä yli. Hän tunsi pian puuduttavaa raukeutta jäsenissään, mutta uni ei tullut.
Uuttera rakennusmestari hänen aivoissaan aloitti uudestaan, ehkä sadannen kerran, huvilan rakentamisen. Toinen taituri näytteli hänelle siinä rinnalla kohtauksia punnitsijan ja pomojen lahjomisesta. Ja Jaakon piti molemmissa mukana olla, vaikka miten olisi eroon pyrkinyt, unta kaihonnut.