VIII.
Inon kylä on hyvin suuri, ehkä suurin maalaiskylä koko Kannaksella. Päästä päähän on se runsaan peninkulman pituinen. Sen talot ovat parin kolmen kilometrin matkan päässä merenrannasta, melkein rannikon suuntaan juoksevan Inojoen varsilla. Paikoitellen on joen pohjoispuolta kulkevan maantien vierillä peltotilkkujensa ympäröimiä pikku taloja tiheässä kuin nappirivi ruudukkaissa liiveissä. Luulisi melkein kulkevansa jossakin tehdasalueella tai esikaupungissa.
Ino on ikivanha kalastajakylä. Talvet elää kylän miesväki kaukana merenjäällä kalastajaputkissaan, suurina nuottakuntina haileja pyydystäen. Kesät tehdään hiekka- ja kivirahtia Pietariin.
Eivät osanneet inolaiset tuonoisina vuosina uneksia kylänsä tulevasta historiallisesta maineesta ja Inonniemen strategisesta merkityksestä. Tuuli pölisytti sen niemen hiekkakasoja, niin että silmät tahtoi soeta. Oli siinä sitä tavaraa kyllältään Pietariin rahdata, ja vielä sittenkin jäi enemmän kuin riittämiin kotitarpeiksi. Ei tehnyt mieli aivan lähelle rannikkoa taloaan rakentamaan. Lentohiekka olisi siellä muutamassa kesässä haudannut pienoiset peltotierat tyyten alleen.
Mutta Inonniemi odotti aikaansa. Katseli nokka röyhkeästi merelle työntyen. Iski silmää vastapäätä olevalle Yhinmäelle ja siinä välillä olevalle Kronstadtille. Iski sävähytti itsetietoisesti silmää ja hihkaisi, tuulen hiekkakasoja tuivertaessa:
»Odottakaahan, vielä tässä näytetään mihinkä kelvataan! Tässä on justiin se väkihammas, joka puraista näpsähyttää kaulan poikki kavalalta viholliselta, jos se yrittää nokkaansa Pietarin vesille tunkea.»
Vanha Kronstadt urahti:
»Mitäs siellä iniset, mokoma hailinhirttäjien nuottaniemi. Kyllä täällä komento pidetään ilman semmoisten apua.»
Mutta Inonniemi hihkaisi kahta ilkkuvammin:
»Katso luitasi, nokinen Kattilasaari. Ettei vain lopuksi vedetä homehtuneita kirkkojasi tänne meidän niemelle aallonmurtajan vahvikkeeksi.»
Eivät ymmärtäneet ajanmerkkejä Inon miehet vielä silloinkaan, kun ryssät alkoivat ensimmäisiä patterintapaisiaan siihen heidän niemelleen suunnitella. Naureskelivat toisilleen silmää iskien:
— Ei se hiekka siitä hupene, jos vähän tonkii ja pengoskelee. Tuuli kyllä jäljet tasoittelee, niin että niemi muutaman vuoden perästä on yhtä sileä ja tasainen kuin konsanaan.
Niin naureskelivat, mutta nauru oli nyt loppunut. Oli joutunut Inon historian loistoaika, ja rauhallisen kalastajakylän elämä meni siinä kädenkäänteessä ylösalaisin.
Pitkin syksyä Kannaksella kierrelleet viestit olivat tehonneet. Talven ensi lumen maahan tulla tupsahdettua rynnisti Inoon hevosmiehiä ja jalkamiehiä niin paljon, kuin teitä myöten ikinä mahtui solumaan.
Tuli myös muuta väkeä vaikka mitä lajia. Tulivat kylän kaikki talot siinä tuokiossa tulvilleen, aivan kuin suurilla markkinoilla, joiden maine vetää väkeä kaukaisilta maanääriltä asti. Ei ollut sitä loukkoa, ei hökkeliä pienintäkään, jossa ei olisi melkein käsirysyssä oteltu asuntopaikoista. Ja sai kiittää lopulta onneaan, jos sai lahoneen saunan lattialla makuupaikan tai pääsi nokisen riihen nurkkia nuohomaan.
Vahva oli ilmassa muutenkin markkinatuntu. Kauppiaita, joita kylässä tavallisina aikoina on vain parisen kappaletta, oli äkkiä ilmestynyt niinkuin Vilkkilän kissoja. Niiden vasta rasvattuja, hät’hätää kyhättyjä myymälöitä näki kaikkialla, ja kaikki nämä myymälät olivat tulvillaan ostajia.
Mutta vasta sainoielämä saavutti ennen aavistamattoman kukoistuksen. Aiemmin semmoista liikepaikkaa Inon kylässä tuskin alunkaan tunnettiin, mutta nyt avautui sainoita joka toiseen taloon. Inon kalastajatalonpojat oli räätynään saanut valtoihinsa yleinen keinotteluhenki ja rikastumisen halu. Nuotat ja hailiverkot unohdettiin talailleen ja alettiin pienoisista asuinrakennuksista repiä pois väliseiniä, jotta sillä tavoin saataisiin mukiinmeneviä sainoiden tarjoiluhuoneita. Ei välitetty enemmän omasta kuin talossa asuvien vieraiden mukavuudesta. Siinä tarjoiluhuoneessa nukuttiin kaikki yhdessä laverissa, naiset ja miehet sekaisin, sitten kun jolloin kulloin aamuyöllä nukkumaan jouduttiin.
Tällaisia patteritöiden aikuisia sainoitupia voi Inossa nähdä kosolta vielä tänä päivänäkin. Silloin revityt väliseinät ovat, ehkä rahan puutteessa, jääneet takaisin laittamatta, ja niin tekee koko talo oudon, kumisevan tyhjän vaikutuksen. Talon ulkokuori on jäljellä, mutta sisällys on vuotanut pois, mennyt kaiken maailman tietä.
Semmoista on oikukas elämä. Tyhjinä ovat nyt Inon kylän sainoituvat, mutta eivät olleet ne silloin patteritöiden parhaillaan ollessa tyhjinä. Silloin niissä oli sisällystä monasti vähän liiaksikin. Joka ilta oli jokainen sainoin nimeä kantava tarjoilu- ja huvittelupaikka ovella painaen väkeä täynnä.
Se oli kirjavaa väkeä, patteritöiden monesta maanpaikasta kokoamaa väkeä. Siinä oli suomalaisia ja venäläisiä työmiehiä, hevosmiehiä, venäläisiä työnvalvojia, päälliköitä, vartiosotilaita, santarmeja, kevytjalkaisia naikkosia, pirtusaksoja, kaikenlaisia kaupustelijoita, pelihuijareja, kalastajia, ajureja ja mikä ne kaikki luettelikaan.
Tansseja pantiin toimeen jok'ikinen ilta, jytiseviä ja voimallisia tansseja. Suomen, Venäjän ja Inkerinmaan kaikki tanssit olivat kunniassa ja muodissa. Niitä hypittiin, niin että lattiapalkit rusahtelivat ja hiki noroina virtaili.
Tanssin virikkeeksi vuoti ryssän pirtu vuolaina virtoina. Sitä kuljetettiin joka päivä hevoskuormittain merenjäätä myöten Kronstadtista ja Ininmaalta. Sitä vedettiin myös pitkin rannikkoa Suomen puolen rautatieasemilta. Sitä oli saatavissa kaikkialla. Sitä kauppasivat patterialueella olevilla parakeilla aivan vapaasti kymmenet venäläiset pikkupomot. Melkein yhtä vapaasti sitä oli saatavissa Inon kylällä, sen kymmenissä samottavissa toistensa kera kilpailevilta suomalaisilta, inkeriläisiltä ja venäläisiltä pirtusaksoilta.
Suuressa kukoistuksessa oli myös korttipeli. Sitä harjoitettiin kaikissa sainoituvissa sekä sen lisäksi kylän ympäri monissa hämärissä loukoissa yökaudet läpeensä. Pelattiin nakkia, kunnioituksesta vanhoja traditsioneja kohtaan. Mutta ennen kaikkea pelattiin hoitoa. Se on hieno peli ja vähän aikaa ottava peli. Siinä voi onnen suosima miekkonen vilauksessa ansaita sievoisen omaisuuden, ja täällä Inon patterirakennuksella oli tulinen kiire. Tavallinen ajuritalonpoika, kun se oli sainoin kuumuudessa, tanssin huminassa ja pirtun höyryillä saanut luontonsa rohkeimmilleen nousemaan, voi arkailematta panna sataruplasen menemään yhdellä hujauksella. Kokonaisten viikkokausien ansiot siirtyivät monelta kädenkäänteessä pelihuijarien taskuihin. Mutta kukaan ei kitissyt eikä valittanut, ei tehnyt ilmiantoja eikä liioin parannusta. Helposti ansaittuja olivat ne rahat, ei niiden menettäminen pahasti itkettänyt.
On jälkeenpäin tehty patteritöitä paljon Suomessa. Mutta Inon patterityöt olivat ensimmäiset, ja ne erosivat jyrkästi kaikista myöhemmistä. Myöhemmät patterityöt suoritettiin suurelta osalta pakkotöinä. Hevosmiehet olivat ympäri maakuntien väkisten haalittuja talonpoikia, melkein palkattomia. Siksi niitä täytyi aseellisten vartijoiden pitää silmällä, ja monasti ne sittenkin livistivät karkuun työpaikoilta, kun vain vartijoiden silmä vältti, tai kun pikku lahjukset olivat pehmittäneet vartiomiesten taipuisan sydämen.
Niin ei ollut Inossa Sieltä ei kukaan karkuun yrittänyt. Siellä rakennettiin pattereja rahan voimalla, ja juuri hevosmiehet siellä työväestä runsaimman ruplasadon korjasivat. He ansaitsivat päiväpalkkoja, jommoisista ei siihen saakka näillä maankolkilla oltu osattu edes uneksia.
Mutta eivät vain työmaalla ahertelevat hevosmiehet ansainneet mainiosti. Muut välikädet, joista monilla oli hyvin vähän näiden patteritöiden kanssa tekemistä, ansaitsivat paljon enemmän. Semmoisia välikäsiä oli uskomattoman paljon. Niitä oli Inossa ja niitä oli Pietarissa. Niitä oli työmaan halvimmasta vartiomiehestä aina tsaarillisen virka-asteikon ylimmille huipuille asti.
Mestarillisesti olivat nämä patterityöt järjestetyt. Ne olivat kuin monirattainen, nerokkaasti sommiteltu, monella monituisella kiviparilla jauhava mylly, välkkyvää hopeata hienontava taikasampo. Se oli Venäjän tsaarikauden virkamieskoneiston luoma sampo, sen koneiston kekseliäiden, kolmisatavuotisessa koulussa muokattujen aivojen kehittelemä, viimeistä ratasta myöten rakentelema, viimeistä nastaa myöten napertelema patenttimylly. Se pyöri mainiosti, liikoja kolisematta. Sen navat olivat hyvin voidellut, sen rattaat ja nastat soveltuivat linjalleen toisiinsa. Ihastuksella katseli sen ihmekoneiston virheetöntä toimintaa.
Alimpana kiviparina jauhoivat rakennustarpeita, hiekkaa ja kiviä vetävät hevosmiehet. Näin oli se hiekan- ja kivenveto järjestetty:
Inon ja Puumalan kylien mailla olevilta hiekkahaudoilta ja kivilouhimoilta saivat vetäjät itse kuormansa ottaa. Patterialueelle saavuttua joutuivat kuormat ensimmäiseksi punnitsemislaitokseen. Se oli jättiläisvaaka, joka mittasi kerralla tuhannen Venäjän puutaa. Se oli asetettu portille, jonka kautta kuormat soluivat työmaalle. Vaa'an vieressä oli pieni koppi, jossa punnitsija ja hänen apulaisenaan aherteleva sihteeri eli piissari työskentelivät.
Kuorma ajettiin rekineen raippoineen vaa'alle. Seuraavassa tuokiossa huutaa huikkasi punnitsija kopissa olevan luukun kautta kuorman painon. Piissari kertasi sen koneellisesti, pyöräytti kätevästi paperilapulle painoa osoittavat numerot, iski siihen leimansa ja sysäsi luukusta lapun kuorman omistajalle. Ja niin olit valmis, aja tiehesi!
Työpaikalla olivat vastaanottajat, jotka löivät punnitsijan antamaan lappuun oman leimansa todistukseksi siitä, että kuorma oli saapunut kunniallisesti perille ja siellä tyhjennetty. Vain tällaiset laput, joissa oli molemmat leimat, lunastettiin lauantaina viikkotilissä. Se oli kontrollia petkutusten estämiseksi. Mutta ovelasti se kontrolli kierrettiin.
Punnitsijalla oli oma menetelmänsä. Hän teki yksinkertaisesti hevosmiesten kanssa sopimuksen niin ja niin suuresta viikko-osuudesta. Kymmenkunta ruplaa hevosta kohti oli tavallinen taksa, joka suoritettiin joka lauantai tilin päätyttyä.
Hyvitykseksi tästä ilmoitti punnitsija korkeamman painomäärän, tavallisesti kaksi kertaa niin suuren, kuin kuorma todellisuudessa painoi. Jos kuorma painoi neljäkymmentä puutaa, niin punnitsija hihkaisi viisariinsa vilkaisten:
— Kahdeksankymmentä!
Tai suorastaan:
— Sata — sto pudov! ja iski samassa luukusta silmää kuorman omistajalle.
Piissari kertasi kuin uskollinen kaiku:
— Sto pudov! ja pyöräytti, nokka papereissaan kiinni, numerot lapulle. Iski siihen leiman, niin että paukahti, sysäsi lapun luukkua kohti ojentuvaan käteen ja ripsahutti myöskin silmää.
Sillä tavoin se luisti. Toimituksen lomassa vaihdettiin vielä tarpeelliset kohteliaisuudet. Punnitsija ja piissari tunsivat pian nimeltä jokaisen hevosmiehen, ja kun uusi hevonen ajoi vaa'alle, huusi punnitsija:
— Tjerve tulemas, Andrei Matvejevitsh!
Tai:
— Tjerveh, Jakov Martinovitsh! Vot siull' hjuva hepone, mnogo vjetamas.
Sto pudov, prekrasno!
Ja piissari toivotti lappunsa luukusta sysäten:
— Jumala kerallasi, Andrei Matvejevitsh, aja tjervehena!
Hyvin ansaitsivat hevosmiehet. Vielä paremmin punnitsija ja piissari.
Siksi oltiin molemmin puolin tyytyväisiä.
Mutta vastaanottajain piti myös saada oma viikko-osuutensa, ja heillä oli omat keinonsa.
He asettivat punnitsemisvaa'an ja kuormien tyhjentämispaikan välimaille omat vartijansa. Siellä oli parakkien, tilapäisesti kyhättyjen työkaluvajojen, multakasojen ja rakennusaineröykkiöiden lomissa jos minkälaisia solosia ja sokkeloita. Näissä solosissa vaanivat vastaanottajat lähetit. Siellä he lyödä sukaisivat punnitsijan antamaan lappuun oman leimansa, ja ohjasivat jonkun sivutien kautta kuorman takaisin ulos työmaalta. Pienen kierroksen tehtyään sai se ajaa uudestaan vaa'alle, punnituttaa toistamiseen saman kuorman ja tulla uutena miehenä vastaanottopaikalle.
Sillä tavoin jauhoi alimmainen kivipari. Punnitsemispaikan ohi solui loputon kuormajono rakennustyömaalle ja sieltä vastaanottomiesten ohjaamana sivuteitä ulos. Jotkut veitikat kiersivät sitä piiriä kuormineen kolme neljä kertaa, ennenkuin menivät tyhjentämään kuormansa ja läksivät uutta noutamaan. Uuden noutaminen oli raskasta työtä ja vei paljon aikaa. Mukavampi oli kiertää siinä rakennustyömaalla kovaksi tallattuja teitä. Siitä ajosta ansaitsi moninkertaisesti, vaikka maksoikin punnitsijalle ja vastaanottajain arttelille viikko-osuudet.
Kiinni joutumisesta ei ollut pelkoa. Vastaanottajain artteli valvoi huolellisesti rattaan pyörimistä. Ja jos sivulliset, työkaluvajojen vartijat tai muut pikku pomot mitä huomasivat, ummistivat he silmänsä. He ansaitsivat omilla tavoillaan, eikä siis sopinut mennä toisen varpaille polkemaan.
Nämä vartiomiehet ja pikku pomot ansaitsivat etupäässä työkalujen myynnillä. Niitä kaupattiin työmaalla ja Inon kylässä. Niitä vedettiin hevoskuormittain muuanne, aina Pietariin ja Kronstadtiin asti. Sieltä saivat työkaluista huolehtivat insinöörit ja työnjohtajat niitä ehtimiseen uudestaan ostaa ja hilata takaisin työmaalle. Ne olivat ainaisessa kiertokulussa, ne jauhoivat toisena kiviparina, ja jokainen siitä jauhamisesta hyötyi. Hyötyivät vartiomiehet, hyötyivät työkalukauppiaat ja kaikkein enimmän hyötyivät insinöörit sekä työnjohtajat, sillä he teettivät kauppiaalla tavallisesti kaksinkertaiset laskut ostamistaan tavaroista.
Vielä porrasta ylempänä olivat korkeammat työnvalvojat ja sotalaitoksen rahaherrat, jotka maksoivat viikkotilit työmaalla. Nämä miehet ansaitsivat sillä tavoin, että pistivät tilikirjoihinsa työmiesten ja hevosmiesten luvun paljon suuremmaksi, kuin se todellisuudessa oli. Jos oli neljätuhatta hevosmiestä, pantiin kirjoihin kuusituhatta. Jos oli viisituhatta juoksuhaudan kaivajaa, pantiin kahdeksantuhatta.
Oli kyllä työmaalla suuri liuta kaikenarvoisia kontrollöörejä ja tarkastajia, mutta ne olivat tavallisesti tilinpitäjien kera samassa arttelissa ja tasasivat veljellisesti joka lauantai viikon ansiot, jotka semmoisella työmaalla nousivat huikeihin summiin.
Mutta asteikko jatkui yhä ylemmä. Pietarissa olivat sota- ja meriministeriöiden hankkijat sekä näiden apuna toimivat ministeriöiden virkamiehet. Näiden huolena oli järeämpien työvälineiden ja muonatarpeiden toimittaminen työmaalle. He tilasivat Baltian veistämöiltä suuria ruoppauskoneita Inon sataman syventämistä varten He tilasivat hinaajia ja proomuja rakennustarpeiden kuljetukseen. He tilasivat huikeita määriä satama- ja telakkatarpeita. He tilasivat sekä venäläisiltä että ulkolaisilta tehtailta sähkölaitoksia, moottoreja, jättiläiskokoisia junttia, nostoranoja, sementtiä, ratakiskoja ja rautaa. He tilasivat kokonaisten armeijain muonittamiseen riittäviä varastoja viljaa, säilykkeitä ja muita ruokatarpeita, joita säilytettiin joko Pietarissa tai rakennustyömaalle laitetuissa tilapäisissä varastosuojissa.
Vielä erikseen olivat linnoituksen asevarusten hankkijat. Siinä edesvastuullisessa tehtävässä hikoili monta salaista komiteaa asiantuntijoilleen ja omine, erikoisvaltuuksilla varusteltuine hankkijoilleen.
Nämä hankkijalaumat tekivät hyvää jälkeä. Ne eivät tilauksia tehdessään turhanpäiten kitsastelleet. Tehtaiden valikointi oli tärkein, ja siinä oli hankkijoilla ja näiden apureilla omat menettelyohjeensa. Ne tehtaat saivat suurimmat tilaukset, jotka maksoivat rotevimmin hankkijoille.
Mutta eivät hankkijat ja ministeriöiden virkamiehet tyytyneet ottamaan vain tehtailijoilta. Otettiin toisilla tavoin vielä suurempia summia. Rakennus- ja satamatarpeiden luetteloihin merkittiin hinaajalaivoja ja nostoranoja, joita ei konsanaan oltu tilattu, joita ei milloinkaan Inon rannikolla näkynyt. Samoin ilmestyi näihin luetteloihin kalliita sähkökoneita, väkeviä dynamoja ja erinomaisia, kymmeniintuhansiin hinnoiteltuja moottoreja, jotka toimivat vain hankkijain vilkkaassa mielikuvituksessa. Patterien perustuksiin, syvälle maanalaisten tykkiasemien alle juntattiin paperilla tavattomat määrät paaluja ja tukkipuita, jotka tuskin konsanaan olivat kasvaneet metsässä, vielä vähemmin tulleet sieltä Inoon vedetyiksi. Mutta kun ne kerran olivat merkityt upotetuiksi maan uumeniin, ei kenenkään ollut enää mahdollista niiden olemassaoloa kontrolloida.
Sangen vaikeata oli yleensä minkäänlainen kontrollointi. Jos kaivattiin olemattomia hinaajia, olemattomia satamalaitteita, olemattomia telakkatarpeita, niin huomattiin näiden hukkuneen meren myrskyjen myllertäessä. Suomenlahti nieli uskomattoman paljon tavaraa, miljoonien edestä. Se näytti nousseen leppymättömään sotaan hankkijoita vastaan ja tehdäkseen tyhjäksi Inon linnoitustyöt. Mutta hankkijat olivat itsepintaisia ja sitkeitä, ei meren mahti eikä mikään voinut näitä miehiä masentaa. He tilasivat ehtimiseen uutta tavaraa paperilla hukkuneiden tilalle. Toiset, joilla oli erinomainen mielikuvitus, sepittivät tapahtumattomista haaksirikoista tarkkoja meriselityksiä. Niitä oli, mukana viimeiseen naulanpäähän asti tehty luettelo hukkuneesta omaisuudesta, aina varastossa, jos tarkastajan huomio sattui näihin lukuisiin merionnettomuuksiin kiintymään.
Hankkijain asiamiehiä vaani kaikkialla. Niitä oli tehtaissa, niitä liikkui laumoittain työmaalla, niitä hiiviskeli näkymättöminä varjoina jokaisen tarkastajan kintereillä. Ne pitivät huolellisesti silmällä koko koneiston laajalle ulottuvaa toimintaa, ja jos joku ratas rupesi kitisemään, olivat nämä miehet oitis valmiit sitä voitelemaan, sulavaan käyntiin sovittamaan.
Mutta sattui välistä tarkastaja, joka ei antanut itseään lahjoa. Paljastui joskus aivan vahingossa liian häikäilemätön väärinkäytös, ja koko patenttimylly näytti uhkaavan seisahtua. Silloin ei auttanut muu kuin turvautua itse mylläreihin. Nämä istuivat virkatuoleissaan hyvin korkealla, ministeriöiden osastopäällikköinä tai vielä ylempänä.
Eivät nämä herrat kyllä itse suorastaan puuttuneet asioiden menoon, johan nyt! Täytyi mennä kiertoteitä, ylen varovasti ja taitavasti. Nämä kiertotiet vetivät sitä vanhaa latua, naissalonkien kautta, joiden johtavat tähdet sattuivat olemaan osastopäälliköiden ystävättäriä, tai joilla oli muita mahtavia suosijoita.
Näissä salongeissa suorittiin patenttimyllyn koneisto käyntiin, jos joku ratas rupesi pahemmin vikuroimaan. Näiden salonkien kaikkein pyhimmässä aukesivat tiet hankkijoille avaroiksi. Niiden pehmeiden, itämaisten mattojen vaimentamana sammui kuulumattomiin tarkastajain ilmoille nostama häly. Siellä katosivat jäljettömiin kaikki vaaralliset asiapaperit. Voivatpa välistä kadota tarkastajatkin, aivan kuin maa olisi ne odottamatta nielaissut.
Sillä tavoin se Inon patenttimylly jauhoi. Sen hienontamat hopea- ja kultavirrat levisivät uskomattoman laajalle. Niiden välkkyvää, häikäisevää vaahtoa pärskähteli hovin liepeillä Jaltan ja Livadian kaikkein hienoimmissa kylpypaikoissa. Niiden hyväilevinä liputtavat aallot toivat lievitystä ja hoivaa Kaukaasian vuoristokylpylöissä lojuvien salaneuvosten epäkuntoon joutuneelle hermostolle ja itsepintaiselle jäsenkolotukselle. Niiden virtojen toiset haarautumat kiertelivät ja kostuttivat Pietarin ylhäisöklubien, pelisalien ja yökahviloiden elämää. Niiden hopea- ja kultapurosten onnellistuttamat miekkoset tuhlasivat naistuttaviensa englantilaisiin rotuvaljakkoihin ja koruihin silmää räpäyttämättä kymmeniä tuhansia ruplia. Vielä enemmän tuhlattiin hermostoa kiihoittavassa uhkapelissä. Varsinkin naiset pelasivat kiihkeästi, suurista summista. Eivät enää lopulta tyydyttäneet Pietarin pelisalit. Tahdottiin vaihtelua ja ruvettiin perustamaan uusia ympäristön huvilaseuduille. Niin syntyi niitä näihin aikoihin tuhkatiheään m.m. Kannaksen huvila-alueelle, jossa viranomaisten silmälläpito ei tämäntapaisia uutuuksia sanottavasti häirinnyt.
Niin kohisi ja kuohui Inon patteritöiden irroilleen päästämä rahatulva. Satoja miljoonia sanottiin näiden töiden yhtenä ainoana talvena tulleen maksamaan. Se oli reimaa menoa, jossa ei turhanpäiten kolikoita säästelty.
Viimeiset tämän rahatulvan haarautumat, kaikkein ohkaisimpina nauhoina polveilevat puroset kostuttivat itseään Inon työmaata, sen työmaan rentoa ja remuavaa sainoielämää. Ja sieltä pirahtelivat pisarat ympäri Kannaksen viettelevinä, puoleensa vetävinä, hetkellistä hyvinvointia herättäen, tuhlailevaan elämään houkutellen. Ei ajateltu huomispäivää, ei muistettu, että nämä äkkiä puhjenneet hopeavirrat voisivat yhtä odottamatta ehtyä. Kannaksen kansa eli näihin aikoihin Egyptin lihapatojen ääressä, niinkuin Pietarissakin elettiin. Kaikki tuhlasivat kilpaa säätynsä ja arvoasteikkonsa mukaisesti vihoviimeiseen Peräkylän eläjään asti.
Siellä Peräkylässä ja kymmenissä, sadoissa muissa Kannaksen kylissä kotona oleva naisväki huvitteli päivät pääksytysten loputtomia kahvi- ja sajukestejä pitäen. Leivottiin pulkkaa ja piirakoita, laitettiin jos minkälaisia herkkuja. Siinä sivussa juostiin kauppiaalta ostamassa tarpeellista ja tarpeetonta vaatetavaraa. Ilakoitiin sen rahanrunsauden viehättäminä, kuin pikku lapset ilakoivat kevätpurosten pulputessa lelumyllyjä rakennellen. Kannaksen kansa on herkkää ja mukautuvaista. Se on saanut vuosisatoja kamppailla ainaista nälkää ja puutetta vastaan. Nyt se tunsi ensi kerran päässeensä elämään omasta mielestään todellisessa yltäkylläisyydessä, ja siinä tuokiossa haihtuivat mielistä pois menneet kärsimykset ja vastaisten pahojen päivien pelko. Kun miehet pyhäisin kotona käydessään jättivät sievoiset tukut kauniita, uudenuutukaisia ryssän setelejä ja komeasti kilisevää hopeata, niin mitäpäs tässä maksoi kitkutella ja säästää.
Patterityömaalla jauhoi mylly väsymättä. Siellä kitisivät vintturit ja nostoranat. Siellä sytkyttivät moottorit, siellä vihelsivät höyrypillit. Siellä juntat rytisten ja jumahdellen ajoivat hirsiä ja paaluja maan uumeniin.
Satamasta, aallonmurtajalta ja telakkarakennukselta tuli toisia ääniä. Siellä hakattiin kiveä, siellä särettiin jäätä, siellä suurten nostolaitosten avulla laskettiin perusarkkuja meren pohjalle. Siellä kääntelehtivät ja tonkivat pohjamutia raskastekoiset ruoppauslaitokset alati puhkuen ja ähisten, niinkuin kömpelöt merihirviöt, jotka erehdyksestä ovat uineet etelämaiden lämpimistä syvänteistä pohjan hyisille vesille ja tuntevat siellä paleltuvansa.
Tämän koneiden metelin keskeltä kuului tuhansia muita ääniä. Kuului hevosmiesten huutoja, junttamiesten hoilotusta. Kuului työn valvojien kirouksia, työmiesten laulua ja sadatuksia. Monella kielellä meluttiin, ärjyttiin, noiduttiin yhtärintaa. Jokainen koetti saada äänensä ylinnä kaikumaan ja huusi kurkkunsa käheäksi.
Ja huudon sekä muun metelin höysteeksi kohosi työmaalta yläilmoihin tomupilviä. Niihin sekoittui syvällä juoksuhaudoissa ja maanalaisissa varuskaivannoissa ahertelevien asfalttimiesten padoista nouseva, kitkerä savu. Se levisi kuin yhtenäinen uhrisauhu koko työmaan yli, kätki ja kääri sen kitkerään vaippaansa. Raskaalla pilvisäällä tämä vaippa laskeutui maahan kiinni, ja sieltä sen peitosta se tuhatääninen meteli kuului.
Kuuntelit sitä ääntä matkan päästä, ja aivan varmasti siitä olit erottavinasi raskaita huokauksia ja vaikerointia. Ei ollut se vapauttavaa, nostattavaa työn iloa, vaan toivotonta tuskan voihkinaa.
Mitä, eikö se ollutkin satamiljoonaisen Venäjän kansan huokailua, syvältä sen rinnasta lähtevää, korkeuksiin kohoavaa vaikerrusta? Sen kansan hikeä ja verta täällä jauhettiin. Vuosisatoja se oli kulkenut nöyränä, hartiat kumaraan painuneina, niinivirsut jalassaan. Ja yhä se kulki samalla tavoin, menneiden orjuusaikojen satamiljoonainen haamujoukko. Kynti rajattomia tasankojaan, laihan hevoskaakin auran edessä nuokkuessa. Niinestä oli rahkeet, aura kuin Ruurikin ajoilta peritty muinaismuisto. Kyntäjän yllä lepatti repaleinen punapaita, voimattomat hartiat tutisivat, polvet horjahtelivat jutajavaa aurankurkea pidellessä.
Ja sen satamiljoonaisen, kidutetun, näännytetyn kansan hartioilla istui kahareisin tsaarihallitus kolmisatavuotisessa satulassaan. Siihen se oli rakennellut ja naperrellut tämän myllykoneistonsa, sillä se imi elinmehua uhristaan. Miljoonista vapisevista kourista kiskotut, lian peittämät hopeakolikot virtasivat tämän myllyn kaikki nielevään rattiin, puhdistuivat sen siivilöiden ja kiviparien läpi kulkiessaan ja pursusivat ulos välkkyvinä hopeapurosina. Ja mielettöminä kaikki kihisivät näiden purosten äyräillä, niiden aarteita ahnehtien.
Kukaan ei huokauksia ja vaikerruksia joutanut kuuntelemaan. Venäjän maassa oli jo ammoin nukutettu rehellisyys ja omatunto, ja horroksiin olivat nämä hyveet myös Kannaksella hyvää kyytiä vaipumassa. Tämä hopean helinä ne tuuditteli, vaivutteli. Jokainen kahmaisi silmää räpäyttämättä sen minkä ennätti. Jumala sai tilin pitää, musikka loppulaskun suorittaa. Molemmat olivat pitkämielisiä ja kärsivällisiä.
Niin kohosivat kumulla ja humulla Inon vankat varustukset. Kohosivat hiestä ja verestä, tuskasta ja kyynelistä.
Mutta korkea kohtalo teroitti jo välkkyviä kalpojaan.