VII
Talvi teki tuloaan. Viimeiset myöhästyneet kesäasukkaat olivat lähteneet kovia syyskylmiä pakoon. Roudan röysteisiksi kovettamilla huvilakylän teillä oli kesän kuohuva elämä kuollut. Vain silloin tällöin näki siellä harhailemassa talven ajaksi Kannakselle pesiytyneitä pietarilaisia, mutta niitä ei ollut niin paljoa, että seutukunnan tavallinen talvisajan elämä olisi sanottavasti vilkastunut.
Viertotien varrella vieri vieressä olevien suurten muotiliikkeiden ovet ja ikkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, kesällä monivärisinä komeilleet reklaamikirjoitukset syyssateiden tuhrimat. Näki kyllä siellä täällä aivan kuin unohtumalla auki jääneen, vaatimattoman sekatavarakaupan, mutta ei niissä ollut minkäänlaista liikettä. Puotimies torkkui pimennossa tiskinsä takana tai seisoskeli ovella katsellen alakuloisena tiellä vallitsevaa autiutta.
Tuota autiutta lisäsivät vielä laihoilla hevosillaan, rattaat tyhjinä pitkin teitä verkalleen ajelevat setakan pyydystäjät. Vanhasta tottumuksesta taivalsivat ne asemalle Pietarin junia vastaan, torkkuivat siellä junan tuloon asti ja painuivat sitten, useimmiten tyhjän tavattuaan, Tereskan sainoihin aikaansa kuluttamaan.
Apeaksi, vie mielen syysmyöhällä Kannaksen huvila-alueilla liikkuessa. On kuin kulkisi hylyksi jääneessä kullankaivajain kaupungissa: Kultasuoni on ehtynyt, ja niin hylättiin asumukset, pelisalit, tanssipaikat. Ovet kiinni, luukut ikkunain eteen, ja koko voitonhimon sokaisema seikkailijayhteiskunta samosi toisille maille, uusien, pettävien elämän virvatulien viettelemänä.
Tereskan sainoissa oli vielä elämää, mutta kuoleutumaan rupesi se pian sielläkin. Muina vuosina oli juuri tämä aika ollut Tereskan liikkeen satoisinta kukoistuskautta, mutta toisin oli tänä syksynä.
Inon odotetut patterityöt olivat tähän syynä. Ajuritalonpojilla, Tereskan sainoin uskollisimmilla kantavierailla, oli paljon hommaamista kotona. Piti rakennella kivirekiä ja hiekanvetolaitoja, piti hommata karjanrehua ja talvipuita kotiväelle. Ja siinä sivussa piti vielä kylätellä naapureissa perustelemassa yhteisiä työartteleja, ettei jouduttaisi siellä tuhansiin nousevissa hevosmiesjoukoissa elämään aivan sattuman varassa.
Peräkylän miesten tavallisin yhtymispaikka näissä valmistuksissa oli Salamon Hakulin tupa. Se sai tällä kertaa korvata Tereskan sainoita. Siellä istuskeltiin pitkin päivää, sieltä haettiin neuvoja työvehkeiden laadinnassa, sieltä saatiin varmimmat tiedot ilmanmerkeistä, milloin ne lunta alkaisivat luvata.
Salamon tiesi kaikki, ja hän jakeli neuvojaan auliisti. Melkein yhtä auliisti jakeli myös Salamonin kielevä emäntä Liena hellalla päivät pitkät hautuvan teekeittiönsä tulikuumaa sisällystä. Sitä särvittiin mahamäärin, niin että hikihelmet noroina virtailivat. Eikä siinä silloin Tereskan sainoita oikeastaan enää kaivattukaan.
Jaakko Vesterisen tuvassa, vaikka se oli siinä aivan Salamonin naapurina, eivät käyneet juuri konsanaan muut kuin vanha Anton Lempiäinen. Tämä sen sijaan istui siellä sitä ahkerammin, unohtuen välistä iltakausiksi pakinaa pitämään.
Koko kylän väestä oli Anton ainoa Jaakon emännän mielivieras. Anton osoitti edes jonkunlaista ymmärtävää mielenkiintoa Marin harrastuksille, vieläpä hän välistä innostui niitä suorastaan kehumaan kaikille esikuvaksi kelpaavina.
Jaakko myös tunsi Antonin vieraana ollessa aivan kuin keveämmäksi ja luontevammaksi olonsa. Hänen ja Marin välille syntynyt näkymätön vedenjakaja, joka pitkin syksyä oli Jaakon mieltä kiusannut, hävisi Antonin läsnäollessa miltei olemattomiin. Anton tuli itse aavistamattaan sillaksi, jonka välityksellä Jaakko ja Mari tunsivat taas pääsevänsä lähemmäksi toisiaan. Siksi kumpikin suorastaan ikävöi Antonia, jos tämä sattui vain yhden päivän poissa viivähtämään.
Usein kyllä Antonin hyväntahtoiset kehumiset johtivat väittelyyn, jossa ei päästy yksimielisyyteen Niinpä eräänä iltana Anton aloitti taas kesken kaiken:
— On tämä sinun emäntäsi, Jaakko, toista maata kuin muu meidän kylän naisväki. Tupa puhdas kuin pappilan vierashuone, ja entäs nuo Marin penkit tuolla pellon reunamalla. Ihan silmälle teki kesällä hyvää niiden katseleminen.
Mutta kun Mari puuttui puheeseen ja kysyi, miksi ei Anton itse samanlaisia penkkejä laittanut ja yleensä maansa hyväksi työtään uhrannut, niin huudahti Anton:
— Mitenkäs minä, hyvät ihmiset, voisin semmoiseen puuhaan ryhtyä vanhoilla päivilläni? Siinähän pitäisi olla alkupeliksi monen monituisen vuoden leipä tiedossa, ennenkuin niistä laihoista peltotieroista voisi mitään tuloa toivoa. Eihän siitä mitä lähde, keppikerjäläiseksi vain joutuisi.
— Mutta voisihan sentään yrittää, virkkoi Mari. — Jos tuolla tavoin ajatellaan, niin eivät ne pellot tule konsanaan viljellyiksi. Ainaiseksi jäädään elämään näin sattuman varassa, melkein vierasten almuilla.
— Totta on mitä sanotte, myönsi Anton, — almuilla me eletään. Mutta sillä tavoin on yhtäkaikki meikäläisen pakko ajatella. Tämä Jaakko, nuorempi mies, ehkä voisi vielä yrittää, jos tiukan luonnon päällensä ottaisi.
— Luuletkos sinä sen leivän näistä minun pelloistani löyhemmässä olevan? naurahti Jaakko.
— No ehkä ei löyhemmässä, mutta eihän tämä sinun nelisuinen perheesi niin pian mierontielle vierähtäisi.
Sinne se taitaisi vain viedä, kun ei ole entisiä säästöjä ja rahantulo äkkiä tyyten katkeaisi.
Kyllä te olette kaikki merkillisiä miehiä! puhkesi Mari harmistuneena puhumaan. — Näette omin silmin, miten naapurinne Arttemi tuossa mokomaa maatieraa viljellen menestyy. Mutta ette vain itse uskalla samaan köyteen tarttua, ette edes koetteeksi.
— Saa sen tyhjän uskoa koettamatta, ei meistä siihen hommaan ole, selitti Anton. — Arttemilla on pojasta pitäen hankittu kokemus ja omat ammattisalaisuutensa. Ei niitä niin varastamalla kaapata.
— Ei ne salaisuudet niin ihmeellisiä ole! nauroi Mari.
— Ovat ne meikäläiselle. Te olette jo hyvällä alulla, ja mikäs teidän on jatkaessa. Yrittäkää vain edelleen, pitäähän tämä Jaakko sillä aikaa hyvän huolen leivänpyydöstä.
Maria harmitti, että hänen puuhansa arvioitiin niin vähäpätöiseksi, aivan kuin joutavaksi leikittelyksi, jota voitiin suvaita vain sikäli kun toisaalta oli varma leipä tiedossa. Hän aikoi jo sanoa suoraan, että luotti tulevaisuudessa paljon enemmän omiin suunnitelmiinsa kuin konsanaan heidän setakanajoonsa. Jätti sentään sanomatta ja ryhtyi laittamaan illallista.
Kun Anton yritti poislähtöä, sanoi Mari leikillään:
— Jääkäähän nyt maistamaan sen kasvimaan tuotteita, jonka tulevaisuuteen teillä näkyy olevan niin vähän luottamusta. Hyvältä sen antimet vain Jaakon suusta maistuvat, en teistä tiedä.
— Eihän mitä, kyllä minäkin ne antimet aina hyvänä pidän! huudahti Anton. — Kun vain oma eukko olisi teidän veroinen, niin onnellisena pitäisin itseäni.
Siihen kiersi siis takaisin Anton: Naiset kyllä saivat yrittää maaemon antimia herutella, siinä ei mitään sanomista. Mutta miehet olivat tuomitut kuskipukille. Siitä ei uskallettu hievahtaa, muuten luultiin siinä paikassa hampaiden naulaan selviävän.
Mari katsoi hyödyttömäksi väittelyn jatkamisen…
Muutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen satoi ensimmäisen lumen. Silloin riensi Anton jo aamupuhteella Jaakon tupaan hoputtamaan lähtövalmistuksia. Kaikki muut Peräkylän miehet aikoivat näet jo samana päivänä työntyä taipaleelle. Oli pidettävä kiirettä, jotta Inon kylästä ehdittäisiin saada talvikortteerit, ennenkuin koko kylä ennättäisi tulvata täyteen joka haaralta rientäviä hevosmiehiä.
Antonin viesti säikähdytti Maria aikalailla. Hän oli salaisesti toivonut saavansa pidätetyksi Jaakon kotona joulunpyhiin asti. Kotona oleskellessa, niin oli Mari ajatellut, koettaa hän innostaa Jaakon hankkimaan sammalsuolta edes hiukkasen karjanlannan höystettä talven ajaksi.
Oli Marilla toinenkin, ehkä vielä tärkeämpi syy: Hän oli uneksinut toisten kaikkien matkoihinsa mentyä saavansa elää muutaman viikkokauden Jaakon kera kahdeltaan minkäänlaisten rahanpyytöhommien häiritsemättä. Marilla oli mielestään niin sanomattoman paljon Jaakolle puhumista. Heidän välilleen, heidän kotionneaan häiritsemään, oli päässyt karttumaan kylmentävää jäähilettä, ja Mari tahtoi saada sen sulatetuksi, ennenkuin olisi liian myöhäistä.
Näin oli Mari ajatellut, mutta nyt hän näki Antonin viestin puhaltavan Jaakon veriin täyden lähtökuumeen. Heti alkoivat miehet yhdessä valmistella lähtöä, vetivät Jaakon reslareen pihamaalle ja kuormittivat sen hevosen eväsvarusteilla.
Päivän valjetessa läksi Anton kotiinsa laittautuakseen siellä lähtökuntoon. Silloin Mari kutsui Jaakon aamiaiselle ja päätti tehdä yrityksensä Jaakon taivuttamiseksi lähtöhommista luopumaan. Tahallaan hän oli antanut poikien syödä aikaisemmin ja toimittanut heidät kouluun saadakseen jutella Jaakon kera rauhassa.
— Voisit sinä, Jaakko, minun mielestäni aivan hyvin lykätä lähtösi
pyhien yli, aloitti Mari pöytään istuttua näköjään aivan huolettomasti.
— Emmehän me sen köyhemmiksi mene, jos annat hevosen hieman voimistua.
Paremmin jaksaa sitten kiskoa niitä raskaita kivikuormia.
— Eihän sitä voi jäädä, kun kaikki muut menevät, selitti Jaakko. — Jäisin pois yhteisestä arttelista ja tuskin saisin sitten asuntoa alunkaan.
— Kyllä sen arttelin aina tavoitat, eikä siellä talot niin täyteen tule, ettei yksi mies milloin hyvänsä löydä kattoa päänsä päälle.
— Ei siinä kehumista ole. Ja mitäpäs minä täällä kotonakaan tekisin joutilaana vetelehtimässä?
— Kyllä täällä aina tekemistä on, ja vaikkapa olisit muutaman viikon hieman helpommalla. Olethan monet monituiset vuodet ollut menossa kesät talvet konsanaan levähtämättä. Ihan alkaa lopulta sääliksi käydä.
— Mitä minussa säälimistä, naurahti Jaakko hiukan katkerasti. — Menossa sitä on oltava, jos mieli leivissä pysyä. Eipä tuota näy vain rikastumaan pääsevän.
Mitäs me siitä rikastumisesta, hyvinhän on tähän asti eletty. Eikä siltä leipä lopu, jos muutaman viikkokauden levähdät, vaikka minun mielikseni.
Vähänpä minusta taitaisi sinulle iloa olla, tämmöisestä vanhenevasta miehen köntyksestä.
— Vanhetaanhan me molemmat, aloitti Mari. — Mutta eihän sitä vanhenemista minun mielestäni olisi pakko aivan tahallaan ilottomaksi tehdä, niinkuin mekin olemme tehneet. Niinhän tässä ollaan jo vuosikaudet eletty kuin ihan sattumalta samaan majapaikkaan eksyneet matkalaiset. Talvisin tavataan toisensa korkeintaan kerran kuukauteen. Kesät kyllä ollaan elävinään yhdessä, mutta semmoista on se elämä silloinkin. Yösydännä nukahdetaan saman katon alla, mutta päivät kulkee kumpikin omissa hommissaan toisestaan välittämättä. Aivan kuin ei olisi mitään yhteisiä rihmoja kehrättävänä.
Marin ääni oli ruvennut värisemään, vaikka hän koetti sitä hillitä. Jaakko jäi ällistyneenä katselemaan vaimoaan unohtaen syömisen sikseen. Näin suoraan ei Mari ollut konsanaan vielä puhunut heidän yhdyselämästään. Jaakko oli kyllä aavistanut, ettei se Maria tyydyttänyt, mutta ei hän ollut osannut arvata Marin niin kovin kärsivän ja ikävöivän yksinäisyydessään. Sääliä hän tunsi ja syyllisyyttä vaimonsa edessä. Näihin tunteisiin sekoittui myös mieltä värähdyttävää hellyyttä. Mutta yhtäkaikki hän koetti puolustautua.
— Tiedäthän, Mari, etten tahallani ole sinun luotasi paennut, puhui hän sanojaan tapaillen. — Ei tämä ajossa kulkeminen minusta niin mieluista ole, etten sen himosta kotona viihtyisi. Vaan pitäähän sitä tehdä, kun ei muuhun pysty, pitää, jottei sinun ja lasten tarvitseisi edes puutetta kärsiä. Sitä varten yksistään olen koettanut ahertaa.
— Mieluummin kärsin vähän puutettakin, kun vain silloin tällöin saisimme muutaman viikkokauden elää niinkuin mies ja vaimo, nauttia edes murusen onnea ja tyytyväisyyttä toistemme rinnalla. Ethän sinäkään, Jaakko, ole konsanaan tyytyväinen ja onnellinen, sen minä näen. Ja mitenkä tämmöinen elämä voisi ketään onnelliseksi tehdä. Toisenlaista sen pitäisi olla.
— Mitenkäpäs me sen muutimme toisenlaiseksi, voihkaisi Jaakko. — Jo olen liian vanha muuksi muuttumaan.
— Enhän minä niin suurta muutosta pyydä. Sen verran pyydän, että nyt jäisit kotiin joulunpyhiin asti, ja sehän ei ole mahdotonta.
Jaakko ei vielä antanut varmaa lupausta, mutta hänen lähtöaikeensa rupesi horjumaan. Hän käveli syömisen lopetettuaan pihamaalle ja seisahtui siellä epätietoisena puolivalmiiksi kuormatun reslarekensä luo. Marin sanojen herättämät tunnelmat kuohuivat voimakkaina hänen sisällään.
Jaakko tajusi nyt entistä selvemmin, että oli rikkonut raskaasti vaimoaan vastaan, tehnyt Marin eliniäkseen onnettomaksi, vaikka oli omasta mielestään koettanut juuri tämän onnen hyväksi ahertaa. Ja samalla liikahti syvällä pohjaton kaipauksen tunne. Se tunne sanoi, että hän itse myös oli kulkenut elämässään umpisilmin oman onnensa ohi. Se oli ollut hänelle joka päivä tarjolla, mutta hän ei ollut kyennyt sitä omakseen ottamaan, vaikka oli sitä alati ikävöinyt, alati tavoitellut. Se oli karvas, masentava tunne. Jaakon olisi ihan tehnyt mieli itkeä omaa ja Marin surkeata kohtaloa ajatellessaan. Mitä varten he elivät yhdessä, kun eivät voineet toistensa kalseata kohtaloa lämmittää. Kärsivät vain molemmat toistensa rinnalla.
Vai muuttuisiko kaikki toisenlaiseksi, parantaisiko edes hiukkasen, jos hän noudattaisi vaimonsa pyyntöä, jäisi tällä kertaa kotiin? Mari oli niin hartaasti pyytänyt, ja voisihan hän hyvin jäädä. Suoranaista lähtöpakkoa ei ollut, ei ainakaan ennen joulua.
Jaakko tarttui jo reslareen aisoihin aikoen ruveta lykkäämään sitä takaisin katoksen alle. Mutta silloin kuuli hän kylätieltä kulkusten helinää, rekien ratinaa ja reippaita, iloisia huudahduksia Hän pysähtyi ja kääntyi, toinen aisa yhä kädessään, katselemaan sinne.
Siellä ajoi ripeätä ravia muutamia lähtövalmiita hevoskuuria Salamon
Hakulin talolle päin. Näkyivät kiirehtivän jo yhteiseen lähtöpaikkaan.
Ensimmäisen talvipäivän ilma oli kuulakan kirkas, vasta satanut lumi teki sen niin puhtaaksi ja raikkaaksi, että pakosta rupesi veri suonissa koskena kuohahtelemaan, kun sitä sisäänsä veti. Ilmankos ajajat huutaa huikkailivat niin hilpeästi.
Ja tuo kulkusten helinä. Se kajahti kuin outo, kiehtova kutsu. Se toi ihan kuin lumouksena Jaakon mieleen aikaisimman nuoruutensa ensimmäisen rahtimatkan: Heitä ajaa loputon hevosjono merenjäätä myöten Kronstadtiin. Ilma on seesteinen, meri rannaton, avara. Kulkuset helisevät, ajajien laulu kiirii reestä rekeen siirtyen. Aurinko silmiä häikäisee, niin että lumi jäällä näyttää säkenöivän ja tanssivan. Sitten alkavat kaukaisena kangastuksena kumottaa Kronstadtin kullalta välkkyvät kirkontornit. Hän näkee ne ensi kerran elämässään, ja outo, värisyttävä tunne täyttää hänen sielunsa. Hän istuu kuin unessa korkean rahtikuormansa nokalla, luulee kummaa satua katselevansa. Tuo rannattoman meren keskeltä kohoava kumotus, ennen näkemätön, se panee sydänalan vavahtamaan, se kutsuu, maanittaa…
Nykyisen olonsa unohtaen seisoi Jaakko nuoruusmuistelojensa tenhoamana, seisoi kuunnellen kulkusten helinää ja hengittäen keuhkoihinsa ensimmäisen talvipäivän veriä kiihdyttävää raikkautta.
Hänet havahdutti Anton Lempiäinen, joka juoksujalkaa kiiruhti omasta pihastaan ja alkoi sanoja tulvanaan lasketellen ihmetellä, mitä Jaakko siinä töllisteli eikä jouduttanut rekeään lähtökuntoon.
Jaakko oli kuin puusta pudonnut eikä osannut ensi tuokiossa mitään sanoa. Sitten sukelsi äkkiä muisto äskeisestä keskustelusta Marin kanssa ja hänen kotiinjäämis-aikeensa. Mutta ties mistä syystä häntä alkoi odottamatta hävettää, eikä hän viitsinyt aiheestaan sanallakaan Antonille mainita.
Anton tarrasi aikaa tuhlaamatta reslareen viereen valmiiksi vedetyn raskaan kivireen sepiin ja patisti Jaakkoa auttamaan. Jaakko totteli koneellisesti. He nostivat kivireen kumolleen reslan päälle. Anton ryhtyi sitä kätevästi nuorittamaan hoputtaen Jaakkoa itseään hevosta valjastamaan.
Mari sattui silloin vilkaisemaan ikkunasta. Hänen sydämensä tuntui kutistuvan kokoon, kun hän näki Jaakon hätiköiden valjastavan hevostaan lähtövalmiin reen eteen.
Täydellistä puutumista jäsenissään tuntien nouti Mari kesäsäilystä valmiiksi Jaakon lyhyen matkaturkin ja huopikkaat. Sitten alkoi hän täyttää kannellista eväsvakkaa. Sitä tehdessä tahtoi itku aivan väkisin esille purskahtaa. Mutta Mari nieli sen, väänsi vakan kannen kiinni ja läksi sitä sylissään kantaa retuuttaen pihalle.
Reelle jouduttuaan ilmoitti hän lyhyesti Jaakolle turkin ja huopikkaiden olevan valmiina tuvan penkillä. Alkoi sitten kaivaa vakalle koperoa heinäsäkkien lomaan.
Jaakko tuskin uskalsi vilkaista vaimoonsa tuvasta palattuaan. Häntä hävetti ja suututti oma arkamaisuutensa. Hän näki Marin olevan itkun rajoilla, ja hänen sydäntään kouraisi tuskallisesti. Hän halusi jäädä kotiin, jäädä Marin luo, mutta ei vain saanut sanaa suustaan ilmoittaakseen sen Antonille.
Mari katseli ohuissa vaatteissaan väristen miesten lähtöä. Anton hyvästeli hänet iloisesti lörpötellen. Jaakko murahti vain jonkun epäselvän sanan, hyppäsi sitten rekensä seville ja nykäisi melkein vihaisesti hevosensa lähtöön.
Kun reki oli painunut kujasille, kääntyi Mari ja palasi tupaan. Siellä tuntui niin tyhjältä ja autiolta.
Oli niinkuin Jaakko olisi mennyt viimeisen kerran.