VI.
Ukko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli ilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden huvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän suunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä ostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle kauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen aivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut kaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen ja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla olevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli.
Keittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän huvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen lisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia talvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista.
Ukon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta siitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä. Työskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen Arttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja kylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut edes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa kimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä lurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä.
Vakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi palkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko Vesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo Mari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä tarvittiin.
Nämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo alusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät viipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa ne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se tarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon kauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se tarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa.
Ja kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt työskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa itselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin silmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta se laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että Jaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan ruokalistan höysteeksi.
Koetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi päiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa houkutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten äveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen tunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat siunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja haihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä muussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan ajoilta.
Orjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut säännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia tekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos milloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena yksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen semmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten tanssivat voudin raipat selässäsi.
Tästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen hovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä talonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli karsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika olisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti hän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu olevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän metkuja jäljittelemään.
Eikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin kasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia korkeintaan herraskaisille ja ryssille.
Tällä tavoin katseli asiaa Jaakkokin, luultavasti olematta sen paremmin selvillä, mistä se vastenmielisyys kasvitarhatyöhön johtui. Se vastenmielisyys oli hänellä yksinkertaisesti veressä, niinkuin kaikki muutkin orjavallan pahat perinnöt. Menepäs sitä käden käänteessä pois juurittamaan, vaikka omat silmäsi olisivat kymmenesti todistaneet käsitystesi nurinkurisuuden.
Kun Mari näki turhaksi Jaakon suostuttelun työkumppanikseen, rupesi hän opettamaan poikiansa kasvitarhatyöhön. Hän vei Martin ja Laurin silloin tällöin mukanaan ukko Arttemin kasvitarhaan, jossa pojat saivat ihailla Arttemin komeita kukkaistutuksia. Siitä se alku läksi, pojat olivat hyvin pian ihastuneet niin perinpohjin naapurinsa kasvimaahan, etteivät olisi muualla viihtyneetkään.
Mutta Mari selitti pojillensa, että heidän oma kasvimaansa, joka oli vielä pieni ja vaatimaton, saataisiin kerran myös yhtä kauniiksi, kunhan ruvettaisiin kolmisin oikein ahertamaan. No pojat olivat oitis valmiit yrittämään. He olivat pienestä paitaressusta alkaen saaneet elää miltei yksinomaan äitinsä hoteissa, ja niinpä tässäkin asiassa äidin sana ja valpas opastus lankesi hyvään maahan. Martista ja Laurista tuli pian semmoisia kasvitarhamiehiä, ettei paremmasta apua.
Jaakon kotielämään näillä perheen jäsenten eriävillä harrastuksilla oli ajanpitkään oma vaikutuksensa. Ne harrastukset alkoivat aluksi aivan huomaamatta vetää miestä ja vaimoa eri suuntiin, niinkuin vedenjakaja vie kaksi rinnatusten juoksevaa pikku purosta erilleen. Ensin ei vedenjakajan vaikutusta huomaakaan, puroset polveilevat toisiansa seutuillen, eroavat, mutta tulevat taas yhteen, kunnes odottamatta välillä oleva este jää pysyväiseksi. Silloin hyvästi purosten yhteinen, soliseva leikki! Milloin taas tavattaneenkaan, kaukaisen valtameren sylissä.
Eivät Mari ja Jaakko kumpikaan toivoneet tuommoisen vedenjakajan välilleen ilmestymistä. He rakastivat ja kunnioittivat edelleen toisiaan, mutta heidän elämällään ei ollut yhteistä päämäärää, ja niin muuttui pakosta heidän yhdyselämänsä vähitellen väkinäiseksi. Ulkokuori oli vielä eheä, mutta perhettä yhteen sitovat, näkymättömät elämänlangat alkoivat ratkeilla.
Ja pojat, Martti ja Lauri, menivät äitinsä mukana. Harvoin pyrkivät he enää aamusilla, kun Jaakko ajoon läksi, hänen mukaansa kyytiä ottamaan, niinkuin olivat monet monituiset vuodet tehneet. Kärryjen puhdistamisessa kyllä olivat totuttuun tapaan isänsä mukana, mutta vilistivät sitten heti kasvimaalle, odottamatta edes hevosen valjaisiin joutumista ja isänsä lähtöä.
Eikä Jaakko enää konsanaan kuullut Martin ja Laurin puhuvan setakanajoon rupeamisesta isoksi tultuaan. Yhteen aikaan se oli poikien mieltä tavattomasti innostanut, mutta nyt heidän ajatuksensa askartelivat muualla. Kasvimaastaan ja omista nimikkopenkeistään he puhuivat ja väittelivät isänsä apuna ollessaankin. Setakanajo oli kokonaan unohtunut.
Jaakko huomasi sen, ja se koski hänen mieleensä enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Eipä siltä, että hän tätä setakanajoa olisi ihaillut ja lapsilleen toivotellut, mutta sittenkin. Olisivat saaneet hänen mielikseen lähteä edes kyläntielle asti tuossa mukavilla rattailla kyytiä ottamaan. Eiväthän ne nimikkopenkit olisi sillä aikaa karkuun lähteneet.
Pyysikin Jaakko joskus Marttia ja Lauria mukaansa, mutta silloin pojat yhteen ääneen selittämään:
Pitää joutua kitkemään ja kasteluvettä laittamaan!
Tai:
— Äiti odottaa jo, emme me tohdi lähteä!
— No, eihän se äiti siitä mitä, kun sanotte olleenne minun mukana.
Silloin pojat nolostuivat ja alkoivat epäröidä. Voivatpa toisinaan lähteä vähäksi matkaa isänsä rattaille, mutta entinen ilo oli tipotiessään.
Martin ja Laurin sadoista selityksistä tiesi Jaakko tarkalleen, mitä ne nimikkopenkit olivat. Mari oli ne vasta tänä viimeisenä keväänä keksinyt. Hän oli erottanut Martille ja Laurille sekä samoin itselleen kullekin oman pienen tilkun yhteisestä kasvimaasta. Tämän tilkkunsa sai kukin hoitaa keväästä lähtien toisten siihen koskematta, kuokkia sen, laittaa siihen penkit, istuttaa taimet ja vaalia niiden kasvua pitkin kesää. Syksyllä sitten katsottaisiin, kenen penkeissä oli paras sato, kuka oli työnsä huolellisimmin tehnyt.
Kyseessä oli siis kilpailu, kunnian päälle käypä kilpailu. Tietenkin piti siinä sivussa myös yhteiseksi jäänyt kasvimaa hoitaa, mutta näissä nimikkopenkeissä ne varsinkin nyt syksyn lähetessä poikien ajatukset alati pyörivät. Niistä puhuttiin illoin aamuin, arvailtiin ja väiteltiin siitä, kellä olisi lupaavimmat voiton toiveet, väiteltiin loppumattomiin.
Mari otti innokkaasti osaa näihin Martin ja Laurin keskinäisiin väittelyihin, ja niinpä sai esimerkiksi aamiaispöydässä isä olla usein, äänettömänä kuuntelijana. Tuskin hänen olemassaoloaan edes muistettiin, kun alettiin laskea viikkoja, lopulta päiviä, milloin mitäkin lajia pitäisi ruveta talteen ottamaan ja miten paljon sitä arviolta saataisiin.
Jaakolta voi välistä keskeytyä syöntikin kuunnellessaan tuota väittelyä. Lusikka unohtui kuppiin pistämättä, ja kesken kaiken tuli Jaakolle semmoinen kummallinen mielijohde, että vaikka hän oli istuvinaan samassa pöydässä Marin ja poikiensa kanssa, niin nämä siitä huolimatta olivat jollakin tavoin hänestä hyvin kaukana.
Tämä mielijohde antoi Jaakolle runsaasti ajattelemisen aihetta ajossa ollessa. Se kiersi ja kääntelehti hänen aivoissaan pitkät päivät, kun hän odotteli pirssissä setakkaa tai ajeli syksyn tullen yhä autiommiksi käyviä teitä pitkin. Ja kuta useammin hän kotona tarkkasi Marin ja poikien puheita, sitä syvemmälle se mielijohde syöpyi, sitä enemmän se häntä kiusasi.
Oli tämä syksy Jaakon mielestä muutenkin tavallista ikävämpi ja kiusallisempi. Setakoita oli kyllä loppuun asti runsaasti, niin ettei sen puolesta olisi ollut mitään nureksimisen syytä. Mutta muuten oli ajossa-olo vaikeata. Satoi alituiseen, joten kuskipukilla sai päivät pitkät väristä läpimärissä vaatteissa, ja kaikki syrjätiet, joille useimmiten joutui kyytiä tekemään, muuttuivat lopulta melkein pohjattomiksi. Ajopelit niillä rypiessä pyrkivät särkymään ja hevonen rasittui ja laihtui ihan silmissä.
Kuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä liejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi Tereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa siellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin; joka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja palstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus luisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat siitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina pirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin myös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä silloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella.
Mutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä hän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla terästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta tietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen, kyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi monasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui, niin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin.
Ja vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista kotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka sattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat syyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään tavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle. Suoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli narrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää osan kesävuokraansa maksamatta.
No, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden pientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas selkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot rajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa Jaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän omille asukkailleen sen kyllä antoi.
Vielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli Marille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan Marin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena joka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa ja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja vaikka millä.
Loppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen. Kun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan kaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä putoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali meni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi.
Siitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät rahat uuden linjaalin laittamisesta.
Tapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki kaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen huomauttamatta:
— Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla. Olet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi, mutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen työn tehnyt aivan yksinäsi.
Jaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin huomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa olleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli ollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan olevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia nieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä silmäli.
Marin ja poikien kasvimaan erotti pihamaasta sievä aitaus. Martti ja Lauri äitinsä opastamina olivat pitkin kesää sitä rakentaneet, ja niin siitä lopulta tuli oikein silmänkaunistus. Siihen veti pakosta joka kerta kotiin tullessa Jaakon katseen, ja hänestä alkoi tuntua, että juuri tuo aitaus se erotti Marin ja pojat hänestä. Sen aitauksen takana niillä oli oma luvattu maansa, johon häneltä oli pääsy suljettu ja jossa häntä ei ensinkään kaivattu.
Karsain silmin, ties mistä syystä, katseli Jaakko pihamaalla askarrellessaan myös naapurinsa, ukko Arttemin kasvitarhaa kiertävää korkeata, vihreällä värillä maalattua aitausta. Kun hän näki aitauksen raoista Arttemin harmaan työpuseron ja venäläismallisen vuraska-lakin vilahtelevan, murisi hän itsekseen:
— Siellä kyykkii se höperö yhtenään. Pitipäs lemmon lähettää se aivan tähän naapuriksi!
Mutta kun ukko Arttemi huomasi Jaakon, alkoi hän sieltä kasvimaaltaan heiluttaa innostuneena lakkiaan, tulla köpitti aitauksen viereen ja viittoi viittomasta päästyäänkin, kunnes Jaakko myös käveli siihen aitauksen viereen omalle puolelleen. Ja sitten alkoi ukon suusta sanoja tulvia tähän tapaan:
— Vot, hjuva vuosi, parembi ei ni konsa ollut. Kaali kasva da mestu ei riitä, akurtsi kasva da rotinan kuulet, kaikki kasva, prekrasno! Vot, oikein hjuva miull' vuosi tulemas, da hjuva myös Marija Semjonovall' tulemas vuosi. Ei ni mitänä puutu syömisest, da kaali i akurtsi torguvoimah mennä soap, Piitterih piipahtuo. A hjuva da otshen prilesna siull' Jakov Martinovitsh, jemanda da hjuvat siull' pojat myös. Prihat niistä parahat varttumas, udalat työhön da ogorodun ihanan laittamaa, konsa bohu ikeä tuop.
Niin lasketteli Arttemi käsiänsä levitellen ja silmiänsä liputtaen. Eikä Jaakko voinut muuta kuin naurahdella ukon kehumisille. Eihän siihen äijän rehjuun kannattanut oikein työlästyä, hyvä mies se oli pohjaltaan ja rehellisellä työllä toimeentulonsa ansaitsi.
Mutta alakuloiseksi painui takaisin Jaakon mieli, kun oli ukolle selkänsä kääntänyt ja kotipihalleen tallusteli. Alakuloisena ryhtyi rattaitaan puhdistamaan, alakuloisena valjasti niiden eteen hevosensa ja alakuloisena, veltosti kuskipukilla heilahdellen läksi ajaa lotisuttamaan loasta kuohuvia kujasia pitkin maantielle. Katse harhaili tylsänä ja väsyneenä pitkin ilotonta maisemaa, näki kaatuneet pellonaidat, rappeutuneet portit, kyntämättä jääneet sänkipellot ja niille korjaamatta unohtuneet, viheliäisen pienet kaurakykköset, jotka olivat aivan hajallaan pitkin peltoja. Nälkäiset lehmät olivat niitä ohikulkiessaan näykkineet, lyhteen sieltä toisen täältä kaapanneet ja siteistään hajalle puistelleet. Ei totisesti se katseleminen mielialaa nostattanut…
Mari sen sijaan tänä syksynä iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti kesän saavutuksista. Ensi kerran hänen vähäinen kasvimaansa oli antanut siksi runsaan sadon, että hän katsoi siitä voivansa, niinkuin ukko Arttemi jo oli kehunut, myydä jonkun määrän kaalia ja muutamia muita lajeja. Tämän myynnin otti Arttemi suorittaakseen samalla kertaa, kun kävi Pietarissa omaa satoaan kauppaamassa.
Eihän siitä myynnistä tosin suuria rahoja tullut, mutta kun Mari pani nämä rahat yhteen kesän pitkään säästämiensä, marjoilla, munilla ja maitotilkkasilla kesäasukkailta saamiensa roposten kera, niin säästö nousi jo hyvän joukon toisellesadalle ruplalle.
Jaakolle ei Mari tästä säästöstään mitään puhunut. Eipä siltä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa olisi peitellyt asioitaan mieheltään. Ei, hän tahtoi vain muuten pitää tämän säästön toistaiseksi omana salaisuutenaan ja paljastaa sen miehelleen sitten vastaisuudessa sopivan tilaisuuden tullen.
Ensi kesän varalta laajensi Mari hyvin paljon suunnitelmiaan. Hän oli jo pitkin kesää katsellut navettarakennuksen takana olevaa, kasvimaahansa rajoittuvaa peltotieraa, joka oli hyväpohjaista maata ja oli nytkin antanut mukiinmenevän kaurasadon, vaikk'ei sitä oltu vuosikymmeniin kunnollisesti muokattu eikä lannoitettu. Mari päätti liittää tämän pellon kasvimaahansa ja otti asian Jaakon kera puheeksi eräänä iltana, kun he taas istuivat kahdeltaan Jaakon ajosta tultua.
Jaakko pani ensin vastaan ja selitti, että se tiera oli parasta kauramaata ja tarvittiin siis hänen hevosensa ylläpidoksi.
— Eihän siitä niin pikku alasta suurta vahinkoa tule, virkkoi Mari. — Kulin enemmän jos ostat kauroja, niin voimmehan sen rahan muussa säästää.
— Niin sinä sanot, mutta eipähän näy tulevan säästetyksi.
Marin teki jo mieli ilmoittaa tänä kesänä kasvimaastaan saamansa säästö ja kehaista Jaakolle, että paremmin se pelto hänen huostassaan tuottaisi kuin konsanaan kauramaana. Malttoi kuitenkin mielensä ja lausui vain:
— Muokkaisit hiukan paremmin muut peltosi, niin monin kerroin tulisi korvatuksi sen pikku palan menettäminen.
— Muokkaisihan sitä jos miten hyvästi, jollei olisi muuta tekemistä, vaan näethän itse, ettei ole aikaa. Ja siksi toisekseen, mitäs sinä niin suurella alalla teet? Ethän vain aikone ukko Arttemin kera kilpasille!
Jaakon sanoissa oli puolittain leikillinen, puolittain pilkallinen sävy, mutta Mari ei ollut hänen pilkkaansa kuulevinaan, virkkoi vain vakavasti:
Eihän sitä tarvitse siltä kilpasille aikoa, jos aikansa kuluksi jotakin hommailee. Eikä itsestäni niin paljon väliä, vaan tiedäthän, että pojat on pienestä pitäen opetettava työtä tekemään. Ei niistä koidu siunausta, jos tuolla pitkin kujasia saavat kesäkaudet juoksennella.
Jaakko tunsi Marin viimeisistä sanoista saaneensa kolahduksen arimpaan paikkaansa ja katui jo, että oli suotta loukannut vaimoaan. Hyvittääkseen tämän hän lupasi luovuttaa Marin pyytämän peltotieran, tarjoutuipa vielä itse sen sängestä kyntämään, jotta kasvimaaksi muokkaus kävisi helpommaksi.
Jo seuraavana päivänä hän suorittikin kynnön ajaen vaot hyvin huolellisesti ja syvään. Mutta sen tehtyään ja hevosta auransa edestä riisuessaan ei hän malttanut olla tiedustamatta, mistä Mari luuli saavansa riittämään asti kasvimaalle sopivaa lantaa.
— Sittenpähän näet, sanoi Mari salaperäisesti. — Kyllä me poikien kanssa sen lannoituksesta huolehditaan.
Itse asiassa oli Marilla jo lanta tiedossaan. Ukko Arttemi, joka syksyisin keräsi ympäristön huviloista kesän aikana karttuneen, huviloiden omistajille itselleen aivan tarpeettoman lantatavaran, oli luvannut valmiiksi sekoitettua lantaa myös Marin kasvimaalle. Niinpä ei muuta kuin Mari ja pojat ryhtyivät kynnön jälkeen tarmokkaasti kuokkimaan uutta kasvimaataan hävittääkseen siitä pois kaikki turpeet ja saadakseen maaperän muheaksi lantamehua itseensä imemään.
Sitten suoritettiin lannoitus Arttemin antamien ohjeiden mukaan, ja niin oli ensimmäisen lumen sataessa Marilla hyvä ala uutta kasvimaata valmiina seuraavan kevään kylvöä ja istutusta varten.
Marilla oli näissä sadonkorjuuhommissa sekä entisen ja uuden kasvimaan muokkauksessa ollut niin tarpeeksi ahertamista, että päivät olivat menneet kuin siivillä. Tuskin ehti siinä sivussa kaksi lehmäänsä hoitaa ja muut taloustoimet suoritella.
Ensimmäisten syyskylmien joutuessa, ja kun pojat menivät kansakouluun, joutui Mari kuitenkin taas pitkät päivät yksin tuvassa käsitöidensä ääressä viettämään. Silloin oli hänellä hyvää aikaa ajatella elämäänsä ja kutoa uusia suunnitelmiaan.
Kerran oli Mari ikävinä talvipäivinä, kun Jaakko oli ollut Kronstadtissa talviansiollaan, sepitellyt isoäitinsä runotekeleitä muistutellen pitkän laulun, jossa valitti mielihaikeuttaan, että oli eliniäkseen joutunut ventovieraisiin oloihin, joissa ei kukaan hänen koidon mielialoja ymmärtänyt. Tässä runossa hän oli myös laulanut setakan ja rahdinajosta, miten se miehet vakaiset omista oloistaan vieroitti, jätti kodit kylmille, pellot paraat rikkaruohon alle, ja miten Kannaksen kansa tavoin jäi kuni juureton puu kuihtumaan ja kuoleutumaan tuulisäiden tuivertaessa.
Silloin aikanaan oli runo Marin omasta mielestä ollut aika sattuva, ja hän oli jo mielinyt lähettää sen eräälle viipurilaiselle sanomalehdelle sekä pyytää sitä painettavaksi, mutta sitten oli ujous estänyt häntä aiettaan toteuttamasta.
Hymyillen Mari nyt muisteli runoaan, ja hänestä alkoi tuntua, että oli siinä liikoja omista apeista mielialoistaan vaikerrellut. Niitä mielialoja ei runonteolla lääkitty, ainoastaan työllä, yhtämittaisella ahertamisella. Ja työtä hän voi täälläkin tehdä, siitä unohdusta suruillensa ammentaa, siitä iloa ja tyydytystä saada. Sitäpaitsi olivathan hänellä lapsensa, joiden kasvattaminen rehellisiksi ja työteliäiksi kunnon miehiksi oli hänen velvollisuutensa. Ei siis ollut ensinkään aikaa turhiin vaikerteluihin.
Mari päättikin totuttaa Martin ja Laurin jo pienestä pitäen ahertelemaan omalla peltosarallaan, vieroittaa heidän mielistään kaikki aikeet kiiltävien kolikoiden tavoitteluun veltostavassa ja ainoastaan saamattomille nahjuksille soveltuvassa setakanajossa. Hän näki hyvin, ettei miehensäkään ollut onnellinen setakanajossa, eikähän kukaan voinut mokomasta hommasta pysyväistä onnea tavoitella. Ei semmoinen työ voinut ajanpitkään tuoda oikeata tyydytystä ja iloa miehiselle ja voimakkaalle miehelle, sellaiselle kuin Jaakko oli. Näin päätteli Mari ja siitä arvasi hän juuri johtuvan Jaakon apean mielialan, vaikkei Jaakko nähtävästi edes itse sitä oikein tajunnut.
Koetti Mari myös miettiä keinoja, miten saisi miehensä vakuutetuksi, että juuri hänen valitsemansa tie olisi sekä heidän oman että myös heidän lastensa tulevaisuuden paras perustus. Hänen eloisa mielikuvituksensa näki aivan rajattomia ansiomahdollisuuksia, jos heidän pieni maatilansa vain olisi ollut kunnollisessa hoidossa: Kasvitarhan tuotteilla ja karjanannilla saataisiin huvila-asukkailta pitkin kesää hyvät hinnat, ja liikatuotannon voisi talvella myydä Pietariin, niinkuin Arttemi teki.
Niin, jospa hän vain saisi Jaakon mukaansa, silloin muuttuisi heidän elämänsä toisenlaiseksi kuin nykyään. Jaakko ahertelisi pellollaan, hän ja pojat kasvitarhassaan. Illoin olisi iloa pirtissä, kun puheltaisiin päivän saavutuksista, laadittaisiin yhdessä uusia suunnitelmia, uusia toiveita rakenneltaisiin. Ei elettäisi silloin sattuman varassa, niinkuin nykyisin elettiin. Nyt jos rattaat sattuivat Jaakolta särkeytymään, niin jo oli leivän tulo tukossa päivän parin ajaksi. Mitäpä jos Jaakko itse sattuisi sairastumaan. Silloin ei muu neuvoksi kuin lähetä Martti-poika ajuripirssiin setakoita vuottamaan.
Semmoista tämä oli, mutta siitä oli irti pyrittävä. Ei konsanaan hänen pojistaan saisi tulla velttoja kuskipukilla vetelehtijöitä, vieraiden kumartajia, vaan suoraselkäisiä, omalla konnullaan eläviä talonpoikia.
Näin päätteli Mari hiljaisessa mielessään, päätteli syksyn pimenevinä päivinä, kun koko muu kylä kulutti kilvan kahvikestejä käyden kesän viimeisiä ansioita ja eleli Inosta tiedossa olevan, talvisen rahatulvan kuumeisessa odotuksessa.