V.
Jaakko Vesterisen talo oli viertotieltä oikealle lähtevän syrjätien varrella. Siellä oli muutaman kilometrin pituisen metsätaipaleen takana toistakymmentä pikkutilaa käsittävä taloryhmä, joka kyllä kuului aseman ympärillä olevaan emäkylään, mutta jota syrjäisen asemansa mukaan tavallisesti sanottiin Peräkyläksi.
Neljä Peräkylän taloista, niiden joukossa Sion Lipiäisen ja Mooses Määttäsen talot, oli jo kokonaisuudessaan joutunut venäläisille, ja näiden talojen maille oli rakennettu yhteensä parikymmentä huvilaa. Sen lisäksi olivat useimmat Peräkylän talolliset, Anton Lempiäistä ja Jaakko Vesteristä lukuunottamatta, myyneet huvilapalstoja, niin että Peräkylän mailla taisi huvilain lukumäärä nousta jo sinne kolmeenkymmeneen.
Suurempi huvilaryhmä oli kylän alkupäässä tien kahden puolen. Siellä olivat Sion Lipiäisen ja erään toisen venäläiselle myydyn tilan maille syntyneet huvilat. Toinen sakeampi ryhmä oli kylän loppupäässä Mooses Määttäsen entisen tilan mailla. Loput olivat hajallaan ympäri kylää enemmän sen reunapuolilla.
Talollisten asuinrakennukset olivat siinä huviloiden keskessä mitättömän pienine peltotieroineen yhteen ryhmään ahdettuina, aivan kuin joka taholta vihollisen piirittäminä. Hovinherra se monia miespolvia sitten oli tämmöisen yhteensullotun rakennusjärjestyksen määrännyt voidakseen paremmin pitää silmällä alustalaisiaan ja estääkseen näitä hovin metsän haaskauksesta.
Olisihan siitä rakennusjärjestyksestä kyllä voitu sitten maiden jaossa poiketa, mutta kukaan ei silloin tahtonut lähteä kylmään metsään rakennustaan siirtämään, sinne uusia peltoja itselleen raivaamaan. Jäätiin vain yhä edelleen pyörimään siihen toistensa tielle, ja niin täytyi maanmittarin palstoitella jokainen tila useampaan lohkoon, jotka olivat hujan hajan, kartanomaat ja peltotierat erikseen, niittytierat erikseen, metsäpalstat erikseen, aivan sekaisin.
Jos näissä oloissa ken olisi vielä tahtonutkin uutisviljelyksiä raivata, olisi se ollut miltei mahdotonta. Ne viljelykset olisivat joutuneet kauaksi asumuksista, ja niille päästäkseen olisi monasti pitänyt kulkea kahden kolmen naapurin maiden yli, josta tietysti olisi aiheutunut alituisia rettelöitä ja selkkauksia.
Sellaisen siunatun perinnön se orjavalta oli vielä maanjaossakin jättänyt näille peräkyläläisille ja saman perinnön se on jättänyt sadoille muille kylille Karjalan kannaksella herpaisten ja lamauttaen arvaamattoman paljon kansan ainoan luonnollisen elinkeinon, maanviljelyksen elpymistä.
Omissa huviloissaan elelevien kesäasukkaiden lisäksi asui Peräkylässä vielä melkein kaikkien talollisten luona kesäaikaan pietarilaisia, etupäässä pienempiä perheitä sekä opiskelijoita, taiteilijoita ja muita mahtavampien menijöiden liepeillä kulkeutuneita loisasukkaita. Tätä tarkoitusta varten olivatkin useimpien talollisten asuinrakennukset laitetut siten, että toinen pää rakennusta oli melkein tyyten eristetty ja sen eteen oli kyhätty kuistikon tapainen, joten se edes ulospäin näytti verrattain viihtyisältä kesämajalta.
Sisäpuolella sen viihtyisyyden laita olikin monasti niin ja näin. Rakennukset olivat silloin venäläistulvan alkuaikoina suurten vuokrien toivossa velkarahoilla laitetut, mutta kun sitten kaikki varakkaammat tulokkaat alkoivat rakentaa omia huviloitaan, eivät talolliset huoneidensa kesävuokrilla enää saaneetkaan niin suuria tuloja, että uutisrakennukset olisi kannattanut kunnollisesti sisustaa. Näin ne jäivät melkein kuin keskentekoisiksi ja semmoisina ne siitä lähtien saivat olla. Kelpasivathan ne aina jollekin ja ansaitsihan niillä parhaassa tapauksessa muutaman satasen kesässä, mutta mitään näkyvää hyötyä ei niistä tuloista ollut. Useimmilla oli vielä alkuperäinen rakennusvelkakin maksamatta.
Jaakko Vesterisen taloon päästiin viimeisiä kyläntieltä vasemmalle lähteviä kujasia myöten. Näiden samojen kujasten varrella olivat tieltä erottua ensimmäisinä Lopos-veljesten ja Salamon Hakulin talot, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen kujasia. Sitten seurasi Anton Lempiäisen talo vasemmalla puolella ja viimeisenä Jaakko Vesterisen talo kujasten päässä.
Aivan Jaakko Vesterisen pellonaidan takana oli kaksi huvilaa, jotka molemmat omisti pietarilainen puutarhuri Grigori Artemjev, kyläläisten kesken tavallisimmin tunnettu nimellä ukko Arttemi. Toisessa huvilassaan hän asui itse kesät talvet rehevien kasvimaidensa keskellä, toisen hän oli vuokrannut Sion Lipiäiselle.
Mooses Määttäsen perulle rakennetut huvilat olivat myös lähellä Jaakon taloa, siitä luoteeseen metsänlaidasta alkaen.
Jaakko Vesterisen palatessa Salamon Hakulin litkoista uinui jo koko Peräkylä ja sen huvilayhdyskunta unten helmoissa. Taivas oli kirkastunut, ja niinpä täysikuu, joka illalla oli ollut pilvien peitossa, valaisi nyt täydeltä terältään.
Kuutamon valossa Jaakko näki omille kujasilleen poikettuaan vältellä tiehen syöpyneitä kuoppia, joihin kärryt välistä voivat pudota akseliaan myöten. Vaikka heitä oli neljä taloa näiden samojen kujasten varsilla, niin ei tietä tullut konsanaan korjatuksi. Päivän vuodessa se korjaaminen olisi voinut heiltä jokaiselta viedä, mutta sitä päivää ei uhrattu. Ennen ryvettiin syyssateiden tultua kujasilla melkein pohjattomassa liassa.
Kaikissa tien varsilla olevissa taloissa olivat ikkunat perhetupien puolella, joissa tulokkaat itse asuivat, enemmän tai vähemmän rikkinäiset ja niitä oli paikkailtu paperilla, päresuikaleilla ja muulla mitä vain käteen oli sattunut. Samoin olivat pellonaidat monin paikoin kaatuilleet, pihoihin vievät portit retkottivat mikä minnekin päin kallellaan, ja tarhojen edustat pihamailla olivat täpöisen täynnä rikkinäisiä ajovehkeitä ja kaikkea muuta talouteen kuuluvaa jonninjoutavaa rojua.
Kuutamon hämyisä valo tuota rappeutumista vielä melkein kuin liioitteli. Selvällä päivällä ajaessaan ei Jaakko monasti ollut noita kallellaan retkottavia portteja ja kaatuneita aitoja huomannutkaan, mutta nyt ne pistivät niin ihmeen elävästi silmään, ja masentava alakuloisuus hiipi taasen Jaakon mieleen. Sainoista lähdettyään ja lyhyttä metsätaivalta ajaessaan oli hän tuntenut keventävää mielihyvää, kun tuli vesiselvänä miehenä lähdetyksi kotiin. Mutta nyt se hyvänmielen tunne haihtui kuin pyyhkäisten.
Eikä Jaakon mielialaa suinkaan parantanut se, että hän omaa kotiaan lähetessään näki tuvasta tulen tuikkivan: Siellä valvoi hänen vaimonsa Mari ja odotti häntä. Kaikkien toisten talojen tuvissa nukuttiin eikä välitetty tuon taivaallista siitä, milloin perheen pää suvaitsi saapua kotiin. Mutta Mari valvoi ja odotti — niin hän teki aina.
Oikeastaanhan Jaakon olisi pitänyt tuntea mielihyvää ja ylpeyttä sen johdosta, että hänen vaimonsa oli toisenlainen kuin kaikkien muiden, että se aina odotti häntä ja piti illallisen hänen varaltaan lämpimänä. Niin olisi pitänyt tuntea, mutta niin ei Jaakko tuntenut, ei ollut enää pitkiin aikoihin tuntenut. Häntä päinvastoin kiusasi se, että Mari hänen vuokseen valvoi öitään. Hän tiesi vaimonsa katselevan tätä ajurielämää ja yleensä täkäläisiä oloja hyvin epäsuopein silmin. Mari oli kotoisin Inkerinmaalta, eräästä Lempaalan syrjäkylästä, jossa Pietarin läheisyydestä huolimatta elettiin alkuperäistä maalaiselämää. Siitä johtui, ettei Mari voinut näihin oloihin tottua. Hän kyllä koetti parhaansa niihin mukautuakseen, mutta yhtäkaikki Jaakko tiesi ja näki Marin ikävöivän toisenlaisiin oloihin.
Se harmitti ja kidutti Jaakkoa. Joka kerta, kun hän myöhään ajosta palatessaan näki tulen tuvasta tuikkivan, ajatteli hän:
— On sillä Marilla taas ollut pitkä ja ikävä ilta. Monta on se ajatusta ennättänyt ajatella, vaikka ei minulle niistä puhu.
Jo monasti oli Jaakko selittänyt vaimolleen, ettei tämän pitäisi valvoa ja häntä odottaa, mutta siihen Mari vain hymähti ja odotti edelleenkin.
Tällä kertaa Marin valvominen kiusasi Jaakon mieltä vielä tavallista enemmän. Hän oli tuntikauden, ehkäpä enemmänkin viivytellyt mokomassa seurassa, ja niinpä hän hevosta riisuessaan tunsi palaavansa aivan kuin pahanteosta. Hän tiesi Marin vihaavan Tereskan sainoita enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä, ja siksi hänkin oli ruvennut sitä viime aikoina karttelemaan, ettei suotta vaimonsa mieltä pahoittaisi. Mutta pitipäs sinne taas tänä iltana hullautua menemään, vaikk'ei olisi ollut oikeastaan mitään pakkoa…
Kun Mari kuuli Jaakon kärryjen kolinan, pani hän pois ompeleensa, huoahti kevyesti ja rupesi sitten laittamaan miehensä illallista. Hän otti hellalta keittoastian, hämmenteli ja tarkasteli sitä sekä toi sen sitten puusta taidokkaasti tehdylle alustalle asetettuna pöydälle. Senjälkeen hän nouti leipää ja tuopillisen piimää, asetti viereen lautasen ja muut syömäneuvot sekä laittoi lopuksi ovensuurahille valmiiksi pesuvettä ja saippuaa.
Askarrellessaan liikkui Mari kevyesti ja nuorekkaasti. Hän oli pienenläntä, hoikkavartaloinen nainen, kasvot hieman kalpeahkot, mutta terveväriset, tukka tumma ja tavattoman tuuhea. Mari oli puettu vain lyhyeen raitaiseen alushameeseen sekä väljään, puhtoiseen röijyyn. Tukkansa hän oli irroittanut nutturalta, ja se heilahteli komeana, kahden kouran täyteisenä palmikkona hartioilla. Tämä ynnä iltapuku sai aikaan sen, että Mari ensi silmäyksellä näytti vielä hyvin nuorelta, melkein hennolta tytöltä. Lähemmin tarkatessa huomasi suun ympärillä kuitenkin muutamia hienoja juonteita, jotka kertoivat elämän kokemuksista, ehkäpä pettymyksistäkin.
Kun Mari illallisen pöytään saatuaan istahti takaisin pöydän latvapuolelle ompeleensa ääreen, saivat hänen kasvonsa miettivän ilmeen, joka näytti niille olevan ominainen. Erikoisesti pisti silmään kauniisti kehittynyt, älykkäisyyttä osoittava otsa ja syvä, ilmehikäs silmäpari, jotka epäämättömästi osoittivat Marin kuuluvan johonkin Inkerinmaan monista tunnetuista laulajasuvuista.
Tupa, jossa Mari emännöi, oli pienenpuoleinen ja yksinkertaisesti sisustettu, mutta kaikessa vallitsi tavaton puhtaus ja järjestys. Ovensuuseinällä olevan astiahyllyn reunat olivat paperiröyhelöin koristetut, uuni oli melkein kuin vasta eilispäivänä valkaistu, eikä vaarenaulakoilla ja orsilla näkynyt mitään joutavaa rojua. Perällä ikkunain välissä oli vanhaa tekoa oleva perhesänky, jonka päät olivat leikkauksin koristetut. Uuninpuoleisella sivuseinällä oli toinen sänky, jossa nukkuivat Jaakon ja Marin ainoat lapset, kolmentoistavuotias Martti ja häntä kaksi vuotta nuorempi Lauri-poika. Sänkyjen välisessä nurkassa oli iso piironki ja sen vieressä osittain poikain sängyn tukkeamana, ovi, joka vei toisiin huoneisiin. Kun niissä huoneissa kuitenkin asui pietarilaisia kesäasukkaita, ei tätä ovea konsanaan käytetty.
Jaakko tuli pimeästä eteisestä aikalailla kolistellen tupaan, nyökkäsi vaimolleen äänettömän tervehdyksen, pani ajorukkasensa uunin reunalle, ripusti takkinsa ja hattunsa naulakolle sekä ryhtyi sitten peseytymään. Hänen hoikka, jäntevä vartalonsa näytti taipuvan hiukan jäykästi kumaraiseen pesuasentoon. Ainainen kuskipukilla istuminen alkoi nähtävästi jo puuduttaa ja kangistaa Jaakon jäseniä, vaikka hänellä olikin ikää vasta kolmekymmentäkuusi vuotta. Peseydyttyään nouti Jaakko piirongin päältä käsipeilin ja tuli se kädessään pöydän luo lähelle vaimoaan sekä ryhtyi siinä lampun valossa kampaamaan sakeata, hieman vastahakoisesti jakaukselle taipuvaa tukkaansa. Sitä tehdessään hän vilkaisi tämän tästä salavihkaa Mariin, joka istui ompeleensa yli kumartuneena eikä näyttänyt häntä huomaavankaan.
Sinä turmelet, Mari, silmäsi ihan piloille, kun tuolla tavoin joka yö valvot ja ompelet, sai Jaakko vihdoin sanotuksi.
Mari vilkaisi mieheensä ja vastasi hymähtäen:
— Johan ne olisi monta kertaa nähneet piloille mennä, jos mennäkseen.
— Elä sano niin, väitti Jaakko vastaan. — Yhden kerran ne vain hyvätkin silmät pettävät, ja silloin loppui ompelemiset päivälläkin, saatikka sitten yöllä.
Mari ei vastannut enää mitään miehensä viimeisiin sanoihin, alkoi vain kiirehtiä tätä syömään, ettei keitto ennättäisi kokonaan jäähtyä.
Syöntiaikana tuli taas painostava äänettömyys. Marin neula suihki nopeasti, seinäkello naksutti tasaisesti, ja pöydän päällä riippuvan kattolampun valkea päästi välistä hiljaisen ritinän imiessään uutta öljyä sydämestä.
Jaakko mietti miten aloittaisi uudelleen katkenneen keskustelun ja saisi sanotuksi vaimolleen syyn viipymiseensä. Hän ei kuitenkaan keksinyt mielestään sopivaa alkua, mutta silloin keskeyttikin Mari itsestään työnsä, pisti neulan ompeleeseen, katsahti seinäkelloon ja päästi kevyen haukotuksen.
— Jopa taisi ruveta unettamaan, ehätti Jaakko ilostuneena, kun pääsi puheen alkuun.
— Jo hiukan, myönsi Mari hymyillen. — Kauan sinä tänä iltana viivähditkin, kello on jo sivu yhden.
— Minulla oli pitkämatkainen setakka, selitti Jaakko. — Kävin siellä sen pankkiherran huvilalla asti. Ja sitten — Jaakko viivytteli sanojaan — sitten olin vielä muuallakin.
— Saineissa? kysyi Mari naurahtaen.
— Niin, siellä… Piti näet Salamon siellä sen palstakauppansa litkoja. Kaikki toiset jäivät sinne vielä minun lähtiessäni täyden päältä juhlimaan.
— Pidettiin niitä samaisia litkoja täällä Salamonin kotonakin, selitti Mari hyväntuulisena. — Salamonin Liena juoksi hameet käärittynä jo aika päivällä ympäri kylän kutsuja heittämässä. Käväisi meilläkin ja kehui olevan monenlaiset pulkat sekä piirakat.
— No olitkos sinä siellä? kysyi Jaakko ilostuen.
— En ehtinyt menemään… Piti olla koko iltapäivä ukko Arttemia avustamassa. Siellä oli huomiseksi suuria kukkatilauksia.
Jaakko arvasi ukko Arttemin avustamisen olleen vain tekosyyn. Hänen vainionsa ei juuri konsanaan käynyt kylän eukkojen kutsuissa, ja siitäpä Maria kylällä kellättiinkin ylpeäksi.
— Olisi pitänyt mennä edes pistäytymään, sanoi hän vaimolleen lauhkeasti. — Totta puhuen ei minullakaan ollut yhtään halua niihin pitoihin, mutta pitäähän sitä mennä, kun on naapuri.
Marin kasvoille tuli päättäväinen ilme, ja hän sanoi väkinäisesti naurahtaen:
— Ehkä pitäisi, mutta hassuahan se on arkipäivinä. Olisi säästänyt pulkkansa ja piirakkansa sunnuntaiksi, sitten ehkä olisin pistäytynyt. Arkena minulla on muita hommia, sanokoot minua miksi hyvänsä.
Hän nousi ja alkoi korjata ruokia hiljakseen hyräillen.
Kun tuli oli sammutettu ja käyty makuulle, valvoi Jaakko vielä hyvän aikaa katsellen lattialle lankeavaa kuutamon valoa ja mietiskellen vaimonsa viimeisiä sanoja.
— Niin olisi minunkin pitänyt tehdä, ajatteli hän. — Mari ei milloinkaan arkaile, vaikka näyttää päältäpäin niin hiljaiselta ja taipuisalta. Luulisi, että sen käärii kuka hyvänsä sormensa ympäri, mutta eläpäs mene yrittämään.
Jaakko oli aina ihaillut vaimoaan, ja nyt hän tunsi Marin taasen kohonneen portaan itseänsä korkeammalle. Samalla hänen oma olonsa alkoi tuntua hänestä entistäkin apeammalta.