IV.
Tereskan sainoissa kuohui sinä iltana ilo ja riemu korkealla. Oli nimittäin saatu suuri uutinen: Inosta oli vierähtänyt semmoinen viesti, että siellä niitä patteritöitä, jotka jo muutamia vuosia olivat olleet meneillä, aiottiin ensi talvena ruveta jouduttamaan tulisella kiireellä. Niinpä hevosmiehiäkin tiedettiin tarvittavan tuhansittain rakennustarpeita — hiekkaa, kiviä ja hirsiä vetämään.
Yhä paranemassa olivat siis koko seutukunnan rahanansiot. Jo oli tämä kesä ollut mainio, mutta talvi lupasi tulla vielä siunatumpi. Näihin asti olikin talvinen rahanpyytö huvila-alueilla ollut niukanpuoleista, ja niinpä monet ajuritalonpojat pitivät edelleen tapoinaan lähteä Kronstadtiin talviajoon. Nyt ei sitä niukkatuloista pyytöä huolinut ajatellakaan, saisivat nyt ryssät ja inkeriläiset kyyditä siellä yksin setakoitaan. Täällä kahmittaisiin täysin kourin ruplia melkein omilla kotinurkilla.
Näin kehuskelivat miehet isoäänisesti. Saineissa alkoi tuntua entisestäänkin kohoamassa olevan ruplakuumeen esimakua, samanlaista kiihtymystä kuin uusi, tarumainen kultalöytö herättää kaiken maailman seikkailijoissa. Kannaksen talonpojalla on vilkas mielikuvitus, ja se mielikuvitus pääsi tuokiossa valloilleen. Toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja kerrottiin suunniteltujen patteritöiden laajuudesta. Nämä työt lupasivat tulla paljon suuremmaksi rakennushommaksi kuin aikoinaan kuulu Iisakin kirkko, jonka rakentamista vanhempi polvi oli pitänyt tämän maailman valtavimpana ihmeenä. Kummako siis, jos mielet innostuivat, jos silmiin syttyi outo kiilto ja miekkoset haltioissaan tekivät ennakkolaskelmia ensi talven ansioista.
Näiden ansioiden toivossa alettiin sainoissa juhlia. Miehillä oli yhtenään supattamista Martiska-Maijan Israelin korvaan. Hikihatussa sai tämä juosta salaisessa käyntipaikassaan, josta palatessa hänellä joka kerta oli povet pullollaan. Näiden käyntien seurauksena melu perällä olevissa pilttuissa kasvoi kasvamistaan ja alkoi sieltä vähitellen siirtyä yhteiseen vierashuoneeseenkin.
Mutta toisessa pilttuussa isännöi Salamon Hakuli vieraineen. Hän piti siellä niitä lupaamiaan litkoja sen palstakauppansa rotinoiksi.
Salamonilla oli vierainaan valittu seura. Siihen kuuluivat ensinnäkin se tilansa valtioneuvos Lazareville myynyt Mooses Määttänen sekä kalasaksa Sion Lipiäinen, molemmat tunnetuimpia Tereskan sainoin kantavieraita. Joukon jatkona olivat vielä Salamonin naapureina elelevät Lopos-veljekset Juonas ja Topias sekä vanha Anton Lempiäinen. Kaikki kolme ajureja ja pikkutilallisia niinkuin Salamon itsekin.
Lopos-veljekset olivat sangen keskinkertaisia sekä ulkonäöltään että älyltään, mutta he olivat saaneet tänä iltana armon Salamonin silmissä sen vuoksi, että olivat molemmat Salamonin hartaita ihailijoita. Varsinkin vanhempi veli Juonas oli jokaisessa tilaisuudessa valmis myönnyttelemään Salamonin puheita ja kehumaan niitä. Hänen huulensa höpöttivät koko ajan, kun Salamon puhua paasasi. Hän kertasi ihastuneena itsekseen jokaisen sanan. Sitä tehdessä hänen oikea olkapäänsä työntyi vahvasti eteenpäin tehden koko miehen vinoksi ulkonäöltään. Ei tämä ollut mikään synnynnäinen vika, se juonti alkunsa siitä, että tämän Juonaksen oli tapana istua kuskipukilla aina vinottain, puoliksi setakkaan kääntyneenä. Tässä asennossa hän piteli ohjaksia oikealla kädellään nykien ja lappaen niitä yhtenään, joten ei ollut ensinkään kumma, jos se olkapää alkoi vähitellen pyrkiä melkein eri taloksi muusta ruumiista.
Harras Salamonin ihailija oli myös Mooses Määttänen. Hän ei kyllä ihailuaan milloinkaan sanoiksi pukenut, mutta Salamon tiesi ja tajusi sen muutenkin. Suoraan sanoen Mooses olikin liian laiska ja hidas puhumaan. Jo päältäpäin hän oli hyvin laiskan näköinen: lihavahko, pyöreänaamainen, katse tyhmän unelias.
Tilansa myytyään oli Mooses syönyt siitä saamansa rahat muutamassa vuodessa ja oli jo joutumaisillaan puille paljaille, mutta silloin armahti häntä Lazarev ottaen hänet palvelukseensa semmoiseksi pihamiehen tapaiseksi. Mooses sai kesäaikaan lakaista ja hiekoitella Lazarevin huvila-asukkaiden käytäviä ja talvisaikaan pitää silmällä tyhjiä huviloita. Tästä toimestaan hän sai Lazarevilta sen verran palkkaa, että perhe tuli miten kuten toimeen. Vanhoja vaatteitaankin lahjoitteli Lazarevin herrasväki, ja tästäpä johtui, että Mooseksella oli paraikaa aito ryssäläinen puku ja jaloissa vormusaappaat, joita hän koetti parhaansa mukaan saada näytteille, kohotellen siinä tarkoituksessa ehtimiseen lyhkäisiä koipiaan ja asetellen niitä vuoron perään toistensa päälle, mikäli ahdas tila suinkin myöten antoi.
Nykyiseen oloonsa oli Mooses itse ylen tyytyväinen, ja kaikki muutkin pitivät hänen elantoaan miltei kadehdittavana. Kelpasi siinä näet elellä semmoisen hyvänahkaisen ja upporikkaan pohatan vornikkana. Ei huolta kerrassaan mistään, vaikka miekkosen sanottiin olevan niin saamattoman, että eukon piti jok'ikinen aamu sukia rasvan kera Mooseksen tukkakin, kun ei näet sopinut niin jalosukuiselle herrasväelle sinä entisenä pörröpää-Mooseksena näyttäytyä.
Kokonaan toista maata kuin Mooses oli kalasaksa Sion Lipiäinen. Hän oli pitkänhuiskea, kaitaluinen mies, posket kuopallaan, suu vahvasti vinossa ja alahuuli lerpallaan kuin olisi sitä marhamintana käytetty.
Tämäkin mies oli ensimmäisten joukossa myynyt polkuhinnasta tilansa ryssälle, mutta ollen yritteliäämpi mies kuin naapurinsa oli hän viime tingassa keksinyt itselleen mukiinmenevän liikealan. Hän kävi kesäaikaan ostelemassa Metsäpirtin kalastajilta tuoretta Laatokan lohta hevoskuorman kerrallaan. Lohet hän kuljetti jäihin ja tuoreihin sammaliin pakattuina huvila-alueelle ja myyskenteli siellä huvilalta huvilalle ajellen. Talvella hän taas kuljetti Uudenkirkon rannikkokalastajien haileja Pietariin ja Kronstadtiin.
Tämä homma löi sen verran leiville, ettei Sionin perheen, joka asui vuokratussa huvilamökissä melkein Jaakko Vesterisen pellonaidan takana, tarvinnut konsanaan pahempaa puutetta kärsiä. Mutta eipä säästöjäkään tullut, sillä Sionilla ei ollut liikaa varakoitumisen halua. Kun oli saanut kalakuormansa kaupatuksi, niin istuskeli sen päälle pari kolme päivää Tereskan sainoissa rästiksi jääneitä pakinoita pakajamassa. Muuten hän olisi tuntenut jäävänsä pahasti ajastaan jäljelle, ja sainoin kantaseura olisi myös pannut pahakseen hänen poisjäämisensä.
Viimeinen Salamonin litkavieras, Anton Lempäinen, nautti myös suurta arvonantoa Tereskan sainoiseuran kesken. Hän ei kyllä tätä arvonantoa millään lailla tavoitellut, mutta se lankesi hänen osakseen luonnostaan Hän olinpaikkaansa niitä karjalaisia talonpoikia, jotka köyhyydestään ja kaikista elämän kovista kolahduksista huolimatta säilyttävät synnynnäiset seuramieslahjansa.
Salamon Hakulin rinnalle asetettuna oli Anton monessa suhteessa edellisen täydellinen vastakohta. Jo ulkonäössä pistivät nämä vastakohdat silmään. Kun Salamon oli iso, romuluinen miehen vonkale, oli Anton pienoinen, summarakenteinen. Kun Salamonin punoittava päälaki oli melkein kalju, oli Antonilla tuuhea, hiukan harmahtava tukka, joka oli suitta keskeltä jakaukselle. Niinikään oli hänellä leuassa lyhyt, kähärä ja hiukan harmahtava täysparta.
Käytöksessäänkin erosivat nämä miehet jyrkästi toisistaan. Kun Salamon esiintyi aina isällisen rehentelevästi, isoäänisesti, esiintyi Anton säyseästi, hillitysti. Vain viinapäissään hän voi joskus lämmetä ja silloin kävi hän mielellään väittelyyn, mutta aina silloinkin säilyi hänen olennossaan jotakin miellyttävää, puoleensavetävää.
Tämmöinen oli Salamon Hakulin vakituinen litkaseura. Mutta näiden valittujen lisäksi kävi pilttuussa kosolta muitakin tuttavia ja ystäviä. Tämän tästä niitä ilmestyi pilttuun ovelle mies tai kaksi kerrallaan puoliksi tyhjennetyt teelasit kourassaan. Salamon ymmärsi näiden käyntien juonen, auliisti hulautteli hän sorokan pirtupullosta terästystä ovelle ilmestyvien miesten laseihin, ja siitäpä hänen litkojensa maine kohosi pian kattoon asti koko sainoissa.
Mutta yksi odotettu vieras viipyi poissa vielä: Salamonin lähin naapuri ja riitakumppani Jaakko Vesterinen, jolle Salamon asemalta ajoon lähtiessään oli kutsunsa heittänyt. Jo oli monta sorokan pulloa tyhjennetty, jo alkoivat kieltenkantimet olla tykkänään irrallaan, mutta Jaakkoa ei vain kuulunut.
Jo monta kertaa Salamon harmitteli Jaakon viipymistä ja alkoi lopulta rehentelevällä tavallaan morkata naapuriansa, mutta kun joku tiesi mainita Jaakon saaneen pitkämatkaisen setakan, niin siihen asettui Salamon sillä kertaa.
Totta puhuen eivät Salamonin litkat Jaakko Vesteristä puoleensa vetäneetkään. Hänellä oli tänä iltana niin paljon ajattelemista, että hevonen viertotielle jouduttua oli jo itsestään kääntymäisillään toisaanne lähtevästä tiehaarasta kotiin päin. Mutta silloin juolahti Jaakon mieleen, että ehkä Salamon alkaisi hämmästellä, jos hän jäisi kokonaan pois. Sitä iloa ei hän tahtonut naapurilleen suoda ja niin pyöräytti hän hevosensa asemalle päin sekä hoputti sen juoksuun.
Sainoin pihalla oleva pidinpuomi oli täynnä torkkuvia hevosia. Sitaistessaan sen päähän kiinni omaa ajokastaan ajatteli Jaakko halveksivasti naurahtaen:
— Koollapa näkyvät kaikki olevan. Kyllä siellä nyt taas kaskuilemista piisaa.
Metsän puhtaasta, vilvoittavasta yöilmasta saavuttua löi sainoin sakea höyry mieltä ellottavasti vastaan. Tupakansavua oli huoneessa niin vahvasti, että katosta riippuvat kaksi lampputuikkua häämöttivät sen läpi vain kellahtavina pisteinä.
Jaakko katui jo, että oli tullut ensinkään, mutta myöhäistä oli enää peräytyä. Hänen ilmestymisensä nostatti meluisan riemun, ja tämän melun houkuttelemana ilmestyi pilttuun ovelle Salamon Hakulin hikinen, punoittava naama. Nähtyään Jaakon sysäsi hän oven selkoselälleen ja painoi polvet notkahdellen vierastaan vastaan julistaen rehentelevällä tavallaan:
— Jopas tuli lopultakin paras litkavieraani, tuli kuin tulikin. Jo aloin pelätä tässä, että menit Marisi kylkeä lämmittämään.
Ja tarraten Jaakon käsipuoleen alkoi hän retuuttaa tätä pilttuuseen selitellen:
— Kas tännepäin, naapuri, tänne hiukan peremmälle. Täällä ne minun litkani maistellaan ja taitaa ollakin jo toiset sajut menossa, veli veikkonen.
Jaakko istutettiin monissa miehin litkaseuran keskeen ja alettiin toimittaa hänelle maisteltavaa. Yksi kaatoi teetä, toinen ajoi siihen joudukiksi isoja, ryssäläisiä sokeripaloja, ja itse Salamon valmistausi jo kaatamaan sorokan pullosta terästystä.
Tässä touhussa pyrkivät kaikki lasit läikähtelemään, eikä Jaakko malttanut olla huomauttamatta:
— Vahvatpa taitaa Tereskan sajut ollakin tänä iltana.
— Ne pitää olla vahvat minun litkoissani, rehenteli Salamon, — ja mie maksan kitisemättä.
— Niin, tämä Salamon maksaa, hoki Juonas Loponen työntäen olkapäätään eteenpäin.
— Maksan mie, ja sinun pitää kumota ensi lasisi kerralla pohjaan, muuten jäit tykkänään jälelle hyvästä seurasta.
— Oikein haastoit, Salamon, pohjaan, pohjaan! kaikui kuorossa Jaakon ympärillä.
Jaakko ei ollut kehoituksia kuulevinaan. Hän maistoi varovaisesti ja päätti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahtaa tiehensä.
Mutta hänelle alettiin kilvalla toimittaa illan suurta uutista Inossa alkavista patteritöistä. Anton Lempiäinen puheli:
— Sie, Jaakko, tietysti tulet mukaan meidän artteliin. Me tässä näet pistettiin jo peukaloa, että lähdetään.
Lähden tästä miekin sinnepäin, selitti Sion huultaan venyttäen ja silmiänsä räpytellen. — Lähden katselemaan, jos kalakauppa kannattaisi. Siellä ovat lähellä ne uuskirkkoisten hailiapajatkin.
— Sie vain yhäti niitä hailejasi meille syöttäisit, pauhasi Salamon.
— Paremmat siellä sakuskat olla pitää, jos kerran rahanpyytö tulee
semmoinen kuin hokevat. Läskiä, parasta läskiä ja lohta, sitä samaa
Laatokan lohikalaa, jota kesät täällä vallasväelle kaupittelet.
— No, no, johan sie, Salamon, lopen komeasti käkeät elämään ruveta, kun oikein Laatokan lohikalat pitää sakuskaksi olla, pisteli Anton.
— Mikäs eläessäni, intoili Salamon käsiänsä levitellen. — Vaikk'en läksisi ensi talvena alunkaan sinne teidän artteliinne, niin eläisin sittenkin. Eihän tässä mitä pakkoa ole lähteäni.
— Eipä ei, eihän mitä pakkoa sinulla, mutta meillä muilla on, kun ei olla tässä palstoja myyty ja leipä on perheelle pyydettävä.
— No jokos siekin alat siitä palstakaupasta puhetta pitää. Myisit pois itsekin etkä toista kadehtisi.
Näin oli tarina aivan huomaamatta vierähtänyt taas mihin palstakauppoihin, ja Jaakko heristi korviaan kuullakseen, mitä Anton vastaisi Salamonille. Anton oli näet niitä harvoja, jotka eivät olleet vielä ensinkään maata myyneet. Se herätti sitä enemmän ihmettelyä, kun Antonilla oli kymmensuinen perhe rahdin- ja setakanajolla elätettävänä.
Mutta Anton aloitti säyseästi:
— En kadehdi, veikkonen, en hivenen vertaa. Mutta toinen on asia, myynkö itse vai enkö. Tähän asti en ole myynyt, mutta saattaahan tulla toinen aika, että on pakko myydä.
— Mitä siitä säästämisestä, eihän tämä maa mikä epäjumala ole, että sitä kannattaisi pitää tyhjän panttina, silloin kun helisevät ruplat siitä tarjotaan.
— Oikein haastat, Salamon, puuttui puheeseen Sion Lipiäinen. — Eihän maa mikä epäjumala ole. Mie tässä olen myynyt maani kokonaan ja elän yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.
— Paremmin, veikkonen, elät, paljon paremmin! innostui Salamon. — Ajelet kuin herra konsanaan lohikuorminesi, ei huoli ovia kolkutella, kauppoihin suostutella. Kun näkevät, niin tielle juoksevat ruplat valmiina kourassaan. Siinä punnitset, käärit rahat liiviisi. Elätkös sie, Anton, mainesi ja mantuinesi niin mukavasti?
— Tiedättehän, miten mie elän, mitäs tässä siitä vetelemään. Mutta emmehän me kaikki voi kalasaksoiksi ruveta, niinkuin Sion. Jo taitaisivat silloin heretä ruplineen perässä juoksemasta.
Mutta Salamon ei antanut perään, alkoi kehua myöskin Mooseksen mukavaa elämää Lazarevin vornikkana. Loppujen lopuksi hän päätyi Mooseksen vormusaappaisiin huudahtaen voitonriemuisesti:
— Näethän esimerkiksi nuo saappaat, jotka on Mooseksella jalassaan. Aivan kuin valtioneuvoksella itsellään! Kannattaakos meikäläisen kävellä semmoisissa?
Moosekselle oli tämä puhe peräti mieleen. Hän nosteli vormusaappaitaan ja haasteli naama säteillen:
— Hyvät nämä ovat ja pehmeät, ihan kuin minua itseäni varten tehdyt.
— Saattavat olla hyvät ja pehmeät, puhui Anton naurahtaen, — mutta onhan siinä toinenkin puoli siinä maan myymisessä. Näettekös, saappaat ovat vain saappaat. Ne kuluvat ja katoavat, mutta maa ei kulu eikä katoa. Siinä on erotus, jota te ette näy ymmärtävän.
— Vai ei sitä tässä ymmärrettäisi, rähisi Salamon. — Jopa sie lopen typeriksi meidät arvasitkin, kun ei muka osata erottaa maata ja saappaita toisistaan. Kyllä se sinun maasi kulumattomuus käsitetään. Mutta mitäs siitä on sinulla siunausta? Nälkää saat sen äärellä nähdä, et mitään muuta.
— Vaikkapa näkisin nälkääkin, puheli Anton yhä säyseästi, — niin maatani säästän sittenkin. Se maa on näet minun, meidän kaikkien ainut esikoisuutemme, ja siksi sitä ei ilman pahinta pakkoa pitäisi vaihtaa vormusaappaisiin, olkoot miten pehmeät ja luontevat hyvänsä. Pitäisi meidän kaikkien muistaa, että sen maan edestä ovat isä ja taatto ropottia tehneet ja voudilta selkäänsä saaneet. Siksi se maa on kallista tavaraa.
— Niin, niin, kallista on se maa, kultaa kalliimpaa! jankkasi Juonas kokonaan unohtaen, että hän näin joutui kehumaan toisen mielipiteitä eikä Salamonin.
Toisetkin alkoivat tulla Antonin puolelle. Sion Lipiäinen hoki huuli lerpallaan juopuneella, itkunsekaisella äänellä:
— Oikein haastat, Anton, ihan panet minut itkemään. Pahoin olemme tehneet, kun möimme esikoisuutemme, ainoan esikoisuutemme. Mutta minkäs mahtoi, kun emme raukat osanneet siitä muuten hyötyä ottaa.
— Sehän se juuri on meidän kirouksemme, se orjavallan paha perintö, selitti Anton, — Se ei vedä maan puoleen, se vetää rahtikuorman päälle ja kuskipukille, kun ovat siinä vielä ne ruplat houkuttelemassa. Emme me luota maahan, emme osaa siitä elatustamme ottaa, mutta näin mie yhäti ajattelen kuskipukilla ja rahtikuorman nokalla värjötellessäni: Tulee vielä toinen aika, saavat lapsemme enemmän sivistystä ja ehkä oppivat ottamaan elantonsa maasta. Silloin olisi se maa hyvä olemassa, silloin loppuisi tämäkin viimeinen ropotti, sillä ropottia tämäkin on eikä mitään muuta.
— Johan nyt joutavia puhut, että tämä olisi ropottia, koetti Salamon vielä inttää vastaan. — Eihän ropotista palkkaa maksettu, ja voudin raipat vielä selkänähän kirjavoitti. Mutta sinä saat kirkkaat rahat ajostasi eikä raipoista tietoakaan.
— Saanen palkan ja päässen ilman raippoja, mutta ropottia tämä on yhtäkaikki. Eikä tämä milloinkaan lopu, jos myymme maan, ainoan esikoisuutemme. Silloin olemme sekä itse että lapsukaisemme ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut.
— Niin, niin, kaikki mennyt, ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut! vaikeroi haikealla äänellä Sion Lipiäinen vedet silmistä valuen.
Lopos-veljekset yhtyivät, viinan hellyttäminä Sionin vaikerruksiin, vaikka heillä olikin yhteinen maatieransa vielä myymättä. Mooses piilotti, kuin pahanteosta kiinni tavattu, vormusaappaansa pöydän alle ja katseli typerä, nolo ilme naamallaan suoraan eteensä.
Salamon puolestaan koetti sotkea häviötään siten, että ryhtyi suurella touhulla kaatelemaan terästystä kaikkiin laseihin ja vaati unohtamaan kaikki vaikerrukset tänä iltana.
Ne unohdettiinkin vähitellen. Puhelu muuttui yhtenäiseksi, sekavaksi pörinäksi. Kaikki olivat äänessä yht'aikaa, halailivat toisiaan ja läikyttelivät lasejaan sekä pöydälle että toistensa päälle. Sion rupesi taas laulamaan, ja toiset olivat oitis valmiit sekavana kuorona häntä avustamaan. Sainoin puolelta tuli pilttuuseen uusia vieraita, ja Salamon oli ylen aulis näitä kaikkia kestitsemään. Israel sai vielä kerran lähteä salaiseen käyntipaikkaansa, vaikka niin hyvin Salamon itse kuin kaikki toisetkin alkoivat olla jo aivan liemenä.
Jaakko Vesterinen yksin oli selvä. Hän ajatteli, tuskin ensinkään huomaten ympärillään rähisevää miesjoukkoa, Anton Lempiäisen taannoisia sanoja: Ropottia — niin, semmoista tämä oli koko homma. Anton näkyi sen hyvin tajuavan. Kaikki tekivät ropottia, niin hyvin Anton itse kuin kaikki nuo toisetkin viinapäissään horisevat ja veljeilevät naapurit. Olivat tehneet kaiken ikänsä, ja niin hänkin oli tehnyt. Eikä siitä ollut mitään pääsyä, ei näkynyt mitään muuta keinoa, kun oli perheelle leipä pyydettävä. Alentavaa se oli, mutta jatka vain samaa latua. —
Katkerasti naurahtaen havahtui Jaakko mietteistään. Huone oli tupakansavua täynnä ja tukahuttavan kuuma. Sion Lipiäinen oli aikansa itkettyään ja laulettuaan torkahtanut pöytää vasten, ja siinä rajalla näkyi jo Salamon itsekin häilyvän.
Jaakko aikoi ensin ruveta houkuttelemaan toisiakin kotiin, mutta jätti sitten sen sikseen ja pujahti muiden huomaamatta sainoin puolelle sekä sieltä kiireimmän kaupalla ulos.