II
Kokonaisen viikkokauden minä olen jo ollut malminnostajani lautalla ja minusta alkaa vähitellen tulla tottunut malminnostaja.
Paljon uutta ja ihmeellistä olen saanut kokea tämän yhden viikkokauden aikana. Me olemme lauttoinemme meloneet ja sauvoneet Koitereen soiluvia salmivesiä, kopeloineet lahdenpohjukoita, joskus suotuisan tuulen mukana uskaltautuneet leveämmänkin selkäveden yli. Lehväinen koivu silloin kohotetaan melojen avuksi ja kun vetävä vihurinpuuska nujuuttaa sitä, mennä lullittaa puolilastissa oleva honkahirsilautta parahultaista kyytiä. Aallot liplattelevat niin leppoisasti lautan reunoihin ja me haaveilemme uusista ihmeellisistä aarrehaudoista, jotka meitä odottavat tuntemattomalla rannalla. Malminnostajan elämä on aina aarteiden etsintää, täynnä houkuttelevaa viehätystä.
Ja kun tulee sakea sumu, käärii saaret selälliset, rantavaarat kaikki tyyni pehmeään peittoonsa, silloin malmilautalla tuntee vasta joutuneensa salaperäisten yllätysten taikakehään. Sumupeitosta kuuluu kaikenlaista ääntä ja kolketta, soutajien lunkutusta, nuotanvetäjien kolistelua. Rannan poukamissa narisevat sorsaparvet, kaukana sumuisella selällä rallattelee alliparvi tahdikasta kuorolauluaan. Joka puolella on elämää ja liikettä, vaikka se on meidän silmiltämme peitetty. Se on salaperäistä elämää, täynnä tuntemattoman odotusta, seikkailun houkutusta.
Nyt on meillä parhaillaan sellainen sakea sumu. Me olemme melkein kuin säkissä ja taivas on yhtenä röykkiönä vetisiä pilven juhkuroita, jotka köllehtivat laiskoina kuin hyvin syötetty lehmikarja. Niiden raskaina riippuvat utaret hipovat korkeiden rantavaarojen sakaroita ja niistä tihkuu yhtenään lämmintä tuhusadetta. Ei se varsin rumasti kastele, mutta yhtenä sumusta takertuvan kosteuden kanssa se kutoutuu ja kääriytyy vaatteisiin seitin tapaiseksi vesihernekudelmaksi, joka sitten vähitellen imeytyy läpi ja panee ihoa vasten lämpenevän paidan höyryämään.
Me olemme työssä Liuskavaaran alaisella rannikolla. Siinä on pitkin rannikkoa riuttarivi ja sen reunamia me puhdistamme. Kosteata on tosin lautalla työskentely, mutta eipä tässä oikein viitsi sääpitoakaan pitää. Keskellä lauttaa on meillä soma tuohimaja, jonne kyllä kaikki mahtuisimme sadetta pitämään. Ja siinä tuohimajan edessä on oikein rautainen tulisija, jossa olisi mukava aikansa kuluksi kahvia keitellä. Tuli palaakin siinä kotialttarilla, pienoinen valkea, mutta se on vain sitä varten, että saa sen ääressä työstä huoahtaessaan vaatteitaan hiukan kuivatella.
Sumu on niin tiheää, että häthätää eroittaa siinä aivan vieressämme jyhkeänä kohoavan Liuskavaaran. Tuolla Liuskalahden toisella puolella on vielä korkeampi Kiviharju, joka jo melkein kokonaan katoaa sumun ja pilvien peittoon. Minun rinnallani kauhoo vanha Aapeli, savustunut ruukinseppä Möhkön tehtaalta. Hän on meidän lauttakuntamme kaikkitietäväinen esimies ja hän haastelee minulle yhtenään työnsä ratoksi. Salmivedellä me siinä olemme ja malmi, jota jokaisella kauhauksella nousee kohtalaisen runsaasti, on kaunista ja tasaista hernemalmia, peijakkaan raskasta ja rautapitoista. Ei sitä sellaista muualla muodostukaan kuin tällaisilla salmipaikoilla, joissa pohjavesi on alituiseen hiljaisessa liikkeessä. Siellä se vesi mutaisissa pohjamujuissa hiljakseen huljuttelee, huljuttelee pienestä pirpanasta kehittyvää kaunokaista, ja lopulta on malmikerros tasaista herneparpeloa, ota anna kuin raudaksi rakentuneita jäniksen papeloita. Mutta seisovista lahdista, sieltä saadaan korppumalmia, rahanmuotoisiksi tai kuusikulmaisiksi latuskoiksi savipohjaan kiteytynyttä.
Nämä ovat raudansyntyjä syviä, Koitereen aarrehautojen salaisuuksia ja niistäpä Aapeli minulle kertoilee. Ja sitten hän alentaa ääntään ja juttelee salaperäisen tarinan Koitereen malminnostajain aaveilmestyksestä. Se näyttäytyy vain tällaisen sakean sumun aikana, sellainen tyhjä malmilautta, lipuu äänettömästi ohi, ilman melojaa, ilman sauvojaa. Sumusta se sukeltaa näkyviin ja niin katoaa taas sumuun, ei jätä vedenviriä ei mitään jälkeensä, mutta pahaa merkitsee se näkijälle se tyhjänä lipuva lautta. Uutta lauttamiestä se on silloin etsimässä, melan heiluttajaa, sauvoimen pitelijää ja niin se on kuin pestin saaminen sen näkeminen. Pois se ottaa omansa, jonka on kerran sillä tavoin valinnut.
Ja Aapeli kertoo vielä enemmän ääntään alentaen, miten se on sen ja senkin malminnostajan ottanut. Lähtivät saaren selällisen rannalla olevalta lautaltaan mantereelle soutamaan pikku veneellä. Oli olevinaan kaunis ilma, parahultainen purjetuuli, mutta siellä selällä yllättikin pyörrepuuska, tuli pilvenpatsaana puhisten, vettä seuloen ja kieputtaen, sinne veti ja nieli veneineen päivineen kurimuksen kiehuvaan kattilaan. Ei edes niin paljon, jotta veneestä olisi jälkeenpäin löytynyt minkäänlaista merkkiä.
Se on tarina Koitereen malmimiesten aaveilmestyksestä. Uskonko minä sitä tarinaa? Tietysti minä uskon täydellisesti, kun vanha Aapeli hartaalla vakavuudella sen kertoo. Ja minä tarkastelen uteliaana tiheää sumuseinää, eikö sieltä jo sukeltaisi näkyviin se äänettömästi lipuva tyhjä lautta. En minä sitä pelkää, mutta uteliaisuus minua kiihoittaa. Saisi tulla, minun sieluni alkaa jo ikävöidä seikkailua, ja onhan siellä tuolla sumun kätkössä mitä hyvänsä. Kenties siellä parhaillaan soutaa vene, tuolla jossakin aivan lähellä, ja sielläkin ikävöidään yllättävää elämänkosketusta.
Ikävöinkö minä naista? Niin, minä en tosiaan ole nähnyt naista, sitten kun tänne malmilautalle tulin. Minä en ainoatakaan kertaa ole käynyt maissa. Siellä olisi kyllä naisia, rantakylien taloissa, siellä olisi kuuleman mukaan somia tyttölapsia, joiden aitanovi voisi avautua. Nuori Hilpas, joka tuolla lautan toisella reunalla suurella kohulla ja kolinalla käyttelee malmikauhaansa, hän juoksee ahkerasti maissa ja hänellä on paljon tyttöseikkailuja. Mutta minä en ole vielä kertaakaan yrittänyt, minusta ei siinä ole oikeata viehätystä, naputella aittojen ovia, jotka edellisenä yönä ovat toiselle avautuneet ja jotka seuraavana yönä taas avautuvat toiselle. Ei, minä jätän ne aitat Hilpakselle, minä odotan parempaa, kuuntelen sumusta tulevia ääniä. Sinne kätkeytyy se, jonka tuleman pitää, eikä minulla ole vielä mitään kiirettä.
Nyt kuuluu kuikan laulu kaukaa sumuiselta selältä. Pitkä ja valittava on sen uilotus, on kuin itkisi se ikäväänsä siellä, etäisten selkävesien merirosvo, kaikkien vihaama ja karttelema. Siinä se on, kuikka rakastaa yksinäisyyttä, elää omaa voimakasta elämäänsä, ja siksi sen laulussa vaikeroi niin syvä ikävä, että sitä kuullessa sydän oudosti vavahtaa. Yksinäinen kuikka, se vain osaa sukeltaa syviin pohjavesiin, tuntee sinne kätkeytyvät salaisuudet, mutta laumaeläjät sitä sellaista tuntemista pelkäävät.
Hilpaksen rinnalla kauhoo pelimanni Jussi, pitkä ja hoikka mies, hiukan keuhkotautinen. Veltosti hänen vartalonsa heilahtelee, kun hän kohottaa pitkävartisen kauhansa pohjasta vedenpintaan ja huljuttelee sitä siinä puhdistaakseen malmin savi- ja multakokkareista. On pelimannin poskilla vielä heikko kajastus menneestä nuoruudesta, joka lienee ollut jotenkin myrskyinen. Nykyään ei pelimanni enää rakasta paljon muuta kuin viuluansa. Se riippuu tuolla tuohimajan seinällä, vanha viulu, kannet monesta kohti halkeilleet, mutta kauniin pehmeät se äänet antaa, kun pelimanni iltahetkinä sen käsilleen ottaa. Harvoin hän sentään jouhella soittelee, istuu enimmäkseen iltakaudet rakas soittokojeensa polvillaan, istuu mietelmiinsä vaipuneena ja pitkät laihat sormet ne vain omia aikojaan rimputtelevat viulun kieliä. Sellainen on pelimanni, sopuisa mies, mukava tarinoissaan, oikea taiteilija jumalan armosta.
Mutta paras nähtävyys on sentään vanha Aapeli, kun hän pitkävartista malmikauhaansa käsittelee. Hän rakastaa intohimoisesti tätä ammattiaan, joka kesä hän karkaa ruukinpajasta Möhköltä, tulee pariksi kuukaudeksi tänne Koitereelle malminnostorahtiin. Ei seitsemänkymmenen vuoden ikä, ei mikään pidätä Aapelia, kesäisen Koitereen kauniit vedet ja huoleton bohemielämä malmilautalla, ne houkuttelevat Aapelia, niinkuin kesäiset pesimispaikat houkuttelevat kaukaisten maiden muuttolintua. Niin kauan kun siivet kantavat, pitää sinne lähteä yrittämään, ja Aapelin siivet kantavat vielä melko hyvin. Hän on sitkeä mies, tämä savustunut ruukinseppä, käsivarret ja koko ruumis paljaita mukuraisia jänteitä, ja malmikauhansa käsittelyn on Aapeli kehittänyt oikeaksi taiteeksi, jota on nautinto katsella.
Kas näin se käy: Ensin Aapeli painaa kauhansa pohjaan, hivuttaa sitä siellä varovasti eteenpäin, laiha luiseva vartalo kumaraan vääntyneenä, suuvärkki mutuillen, ylöskäärittyjen paidanhihojen paljastamat, laihuuttaan pitkiksi venyneet käsivarret jännittyneinä. Ei hän sysää kauhaansa niin, että leukarauta kaapaiseisi liian syvältä pohjamutaa, ei, sen pitää käydä taiten ja tasaisesti, pyyhkäistä vain pohjaan muodostunut malmikerros kauhan teräslankakopperoon. Sitten Aapeli kohottaa kauhansa harkiten tapahtuvalla keikauttavalla liikkeellä vesipintaan, asettaa kauhan varren siihen lautan reunapuuhun iskettyyn pystyhankoon, huljuttelee siinä hyvän aikaa kauhaustaan, niin että kaikki savi- ja multakokkareet tarkoin pois karisevat. Mutta ei sillä hyvä, nyt keikauttaa Aapeli kauhansa koholle vedestä, alkaa hämmennellä malmia harottavilla, vasaran varressa koukkuun parantuneilla sormillaan. Hän tekee tämän toimituksen perinpohjaisella hartaudella, sirpostelee ja hyväilee, hyväilee ja sirpostelee pitkän aikaa kauhaan kertynyttä malmisaalista, noukkaa vielä viimeisen kivenmujusen, multakokkareen. Vasta tämän jälkeen hän heilauttaa kauhansa taitavalla liikkeellä malmikorin laidalle, kumoaa sen sisällön sinne kolistelematta ja tasoittelee vielä viimeiseksi malmikasan kauhansa leukaraudalla.
Niin sen piti käydä, huiskimatta, hosumatta. Nuorta Hilpasta koettaa Aapeli yhtenään neuvoa ja taltutella. Hilpas kun näet oli työssään malttamaton, painalsi joka kerran kauhansa liian syvälle pohjamutaan, nosti sen vesipintaan täynnä kaikenlaista törkyä ja suoritti siinä sitten huuhtelun sellaisella kohulla, että koko lautta heilahteli. Mutta minkäs Hilpas luonnolleen, kesytön varsa, pyrki vielä vikuroimaan ja hänen hyvin kehittyneissä käsivarsissaan pursusi hillitön elinvoima. Sen piti saada purkautua, ja hyvä poika Hilpas muuten oli, hoiti kokin viran ja muonan hankinnan, näperteli ja touhusi tuohimajassa, oli altis mihin palvelukseen tahansa. Siinä sivussa hän hoiteli omat yksityisasiansa, juoksi rantakylien taloissa jokaisen hameniekan perässä, naputteli öisin tyttöeläjien aittojen ovia. Semmoinen yritteliäs poika oli meidän Hilpas, entinen savotan kokki tai kokin apulainen sieltä jostain Aunuksen vesiltä.
Sumun peitosta alkoi kuulua lähenevän veneen airon ääniä, seuraavassa tuokiossa sukelsi jo venekin sumuseinästä näkyviin. Se oli aivan tavallinen kalastusvene, kiveräkokkainen, perässä juureva äijän jämiläs, soutajana naisihminen, joka oli käärinyt sateen suojaksi väljän ja resuisen miehen takin ympärilleen. Sen huppuun katosi koko soutaja, niin että vain hiukkasen nenän nypykkää näkyi pystyyn nostetun takin kauluksen sisästä.
En minä sen enempää välittänyt koko veneestä, ei tämä ollut se, jota minä odotin. Mutta Hilpas, jolla oli emännän huolet, heti huutelemaan, että eikös olisi kaloja myytäväksi. Ja mikäs siinä, olihan siellä kaloja, äijä ohjasi veneensä lautan viereen.
Siinä kalojen valikoimistouhussa pyrki vene irtautumaan lautan kyljestä, ja vasta nyt hoksasin minä joutilas mies rientää soutajan avuksi, ojensin hänelle köydenpätkän.
Näin jouduimme me venettä pitelemään, särkeä paistattamaan, ja silloinpa minä huomasinkin, että sinne resuisen takin sisään oli kätketty ihastuttava olento, aivan harvinaisen soma tyttölapsi. Silmät olivat ruskeat ja eloisat, nenänypykän juuressa muutamia kesakoita, jotka vain somistivat tervettä hipiää. Ja entäs sitten palmikko, sepä vasta olikin muhkea, ei se mitenkään näyttänyt mahtuvan huivin ja resuisen takin pystyyn nostetun kauluksen alle.
Minä sain tietää, että hänen nimensä oli Kaisu, ja tuolta he olivat Kiviharjusta. Siellä oli heidän kotinsa vaaran korkeimmalla nyppylällä. Olinkos minä sen nähnyt? Tietysti minä olin sen nähnyt, siellähän se kellotti aivan kuin taivaan pankolla. Vai sitä minä en olisi nähnyt, ja tiesinpä minä senkin, että heitä oli siellä monta tytärtä, oikein sievoinen katras. Ja hänkös niistä olikin Kaisu, olinpa minä jo hänestäkin kuullut.
Kaisu hiukkasen punastui ja vilkaisi kulmainsa alta minuun. Venepohjalla hölkähteli runsaasti märkien verkkojen mukana noussutta vettä ja siltä koetti tyttö suojella parhaansa mukaan helmojaan. Minä nauroin, että hän nostaisi ne vain arkailematta vieläkin ylemmäksi. Eihän tässä tarvinnut mitään ujostella.
Taas värjäsi herkkä punastus Kaisun poskia ja ruskeat veitikkasilmät vilahtivat salavihkaa minuun. Mutta sitten Kaisu helähti nauramaan ja selitti, että tuopas meidän tuohimajamme sitten vasta näytti hullunkuriselta.
— Mikäs siinä on vikana?
— Mikäkö muka vikana? Niin turhan pikkuinenhan se on, aivan kuin lasten leikkimaja ikään.
Kaisu ei mitenkään uskonut, että me kaikki neljä miestä mahduimme sinne sisälle nukkumaan. Jos nyt vielä istua kyyröttämään mahduimme, mutta nukkumaan, senpä hän olisi tahtonut kerran nähdä.
Me väittelimme tästä asiasta hyvän aikaa Kaisun kanssa ja minä kehuin, että mahtuipahan sinne majaan vielä paljon muutakin tavaraa. Jos hän olisi noussut lautalle, niin olisipa saanut nähdä miten runsaasti meillä oli majassamme kaikenlaista maallista hyvyyttä. Eikä se näyttänytkään enää niin turhan pikkuiselta, kun sinne ovelta sisään kurkisti.
Minä nyhjin köyden pätkästä ja koetin houkutella Kaisua lautalle nousemaan, mutta tyttö selitti, ettei hän siitä välittänyt. Mitä hän meidän lautasta, mokomien kulkurimiesten.
Eikös hän tulisi, jos minä kerran oikein veneellä tulisin häntä noutamaan?
Vai vielä hän tulisi, saisinpas nähdä, lähtisikö hän minun veneeseeni.
Näytinkös minä sitten niin vaaralliselta? Taisin näyttää oikein merirosvolta, hän varmaan pelkäsi, että minä ryöstäisin hänet. No siinä hän saattoikin olla oikeassa, hän näytti tosiaan aika houkuttelevalta saaliilta, ja sellainen merirosvo minä olin vain, että hänen oli parasta olla varuillaan. Saatoin hyvinkin kerran ilmestyä ja kopata hänet saaliikseni, silloin kun hän kaikkein vähimmin osasi sellaista aavistaakaan.
Kaisu nauroi niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Ja sitten hän sanoi yhtäkkiä, että minäpäs en taitanut ollakaan näiltä mailta. Mistä lienen ollut muualta.
Mistäkö hän muka sen näki? No eipä tuota näkemään paljon silmiä tarvittu, veikkaa hän olisi ollut valmis panemaan, että minä olin melkein aloittelija malmilautalla, vaikka koetin näytellä tottuneempaakin.
Kaisun ruskeat silmät liirasivat salavihkaa. Ne silmät osasivat sitten olla ihastuttavat eikä tyttö enää muutenkaan pahasti ujostellut. Hyvin pian meistä olisi tullut hyvät tuttavat, mutta kalakauppa oli nyt tehty ja äijä komensi tytön soutamaan.
Sinne hävisi heidän veneensä takaisin sumuun, josta oli tullutkin. Mutta kauan tähystelin minä vielä sen jälkeen ja muistelin niitä ruskeita silmiä ja sitä komeata palmikkoa, joka ei mitenkään tahtonut mahtua sen takkiresun kauluksen alle.
Vanhan Aapelin ja pelimannin puheista minä sain kuulla, että tätä äijän jämilästä sanottiin Kiviharjun keisariksi. Siellä oli hänen kotinsa vaaran nyppylällä, ota anna kuin keisarin linna, ja muutenkin kuului hän olevan sellainen tiukka äijä, niin että keisarin nimi sopi hänelle mainiosti. Sillä nimellä hänet tunnettiin laajalti näillä mailla.
Minä olin tehnyt siis itsensä keisarin tyttären tuttavuutta. No sepä alkoi olla vähän sinne päin, eivät ne sumusta kuuluvat äänet suotta niin houkutelleet. Kaisun ruskeat silmät olivat todella sellaiset, että niihin olisi mielellään hiukkasen syvemmällekin katsellut.
Mutta mistähän se ruskeasilmä havaitsikaan, etten minä ollut näiltä mailta ja että olin vielä aloittelija malmilautalla? Minä koetan tarkastella asuani ja eihän siinä pitänyt olla mitään erikoista, mutta näkipäs se tyttö vain ja nauroi vielä niin makeasti ihmetykselleni. Sellainen välitön luonnonlapsi ja siellä hän asui Kiviharjun nyppylällä, keisarin korkeassa kodissa. Siellä hän oli ylennyt, ihastuttava ruskeasilmä, suuren sisarusparven keskellä, valioiden kassapäiden joukossa. Sumusta oli ihme ilmestynyt. Terve kaunis Koitere, sinun vaaraisten rantojesi kätkössä taisi piillä monta ihanaa aarretta, joista malmilautalle eksynyt muukalainen ei vielä paljoa tietänyt.