III
Heleijaa, jo sukelletaan sumusta seestyvän päivän kirkkauteen!
Kauan se tuhjotti, vasta seuraavana päivänä alkavat pilvet ohentua, ahdas ilmapiiri avartuu. Sumuseinä hataroituu, pakenee kauemmaksi, sukeltaa saari ja toinen näkyviin, jyhkeän Liuskavaaran liepeiltä eroittaa jo talot, metsiköt, peltotierat.
Auringon kehä rupeaa kumottamaan ohentuvien pilviröykkiöiden lomista. Välistä se katoaa, mutta jo seuraavassa tuokiossa tulee uudestaan näkyviin yhä selkeämpänä, selkeämpänä. Sieltä se kurkistelee paksujen uudinten takaa, päivän valtijatar, majesteetti. Kurkistelee aamuvaipassaan, sukii valtoinaan aaltoilevaa kultatukkaansa, oikoo pehmeitä käsivarsiaan. Kauan tuli nukutuksi, nyt se siellä peilailee itseään, päästää vielä pienen haukotuksen, ihana unikeko. Nyt se hiukkasen raotti uudinta, kurkisti ulos, hymyili: Odottakaa rakkaat lapsukaiset, pian minä tästä joudun valmiiksi!
Ahaa, tulipas silloin pilville kiire ja hoppu, tulipahan peijakkaille. Kauan siellä rehentelivät, köllehtivät laiskoina, tuskin viitsivät niin paljon, jotta paikaltaan hievahtaa. Nyt ne ovat levottomassa liikkeessä, yrittävät yhtäälle, yrittävät toisaalle, sysivät toisiaan, tuuppiloivat, eivät oikein tiedä minne pakonsa ottaisivat.
Heleijaa toisen kerran! Nyt repesi laaja rako pilvien lomaan, aurinko rävähti täydeltä terältään paistamaan. Kirkastuksen humaus käy yli vetisen ja sumuisen maanpiirin, vesillä välkkyy ja väräjöi, rantavaarojen epätasainen jono seestyy ja selvenee. Ne ovat nuo vaarat kuin uudesta syntyneet, kylvystä tulleet, höyryävät auringon lämmössä, niiden palteiden paljailla kallioilla on kostea kiilto.
Tuolla kaukana Tyrjänsaaren puolella kangastelee haihtuva sumu väräjävänä sateenkaarena, joka muuttelee paikkaa, häviää ja taas ilmestyy. Etäiset pikku saaret, yksinäiset metsätylvöt näyttävät kohonneen sumun mukana ilmaan, siellä ne kuvastelevat vedenpinnan yläpuolella kauniina kangastuksina. Ja entäs pilvet, mihin ne hävisivätkään, yläpihojen laiskat lihavat karjalaumat. Vähänpä niistä on enää jälellä, vain hajallaan haihatteleva lammaskatras, joka pinkoo pakoon saparot lipattaen.
Heleijaa sitä riemua, mikä rantametsien kätköistä ilmoille puhkesi! Siellä on tirskutusta ja liverrystä. Kauan saivat pienet siivekkäät kyyrötellä oksallaan pää kosteisiin höyheniin painuneena. Nyt ne puistelevat ja sukivat höyhenpukuaan, kirmailevat ilman sinessä, heittelevät iloisia kuperkeikkoja, verryttelevät puutuneita siipiään, pitävät lentoharjoituksia.
Niin hälveni sumu vesiltä, katosivat pilvet taivaalta. Avartunut maailma on puhtaaksi pesty, kirkastunut, tahraton ja synnitön, niinkuin luomispäivän jälkeen. Selkeä on kaukaisten salojen siinto, vehmaan tuores rantavaarojen metsien väri. Hyväilevän tuulen lipisyttämä vedenpinta välähtelee ja välkkyy päivänkilossa. Kun katselee sitä kauemmin, näyttää se rupeavan poreillen kiehumaan, siitä lähtee säkeniä ja tulisäikeitä, jotka häikäisevät silmää, kutittelevat hyväillen luomia.
Mihinpä vertaisin Koitereen tällaisena luojan päivänä, sumun ja seestyneen sadeilman jälkeen? Satujen oinaan talja se on, kulta- ja hopeakarvallinen, sankarien tavoittelema. Sata ja yksi tummaa, viheriään vivahtelevaa täplää on luoja siihen leikitellen siroitellut ja jyrkkänä päärmeenä on rantavaarojen tuores vehmaus. Niiden kehykseen on tämä satujen talja ommeltu, kulta- ja hopearihmoin sininiitiseen loimeen kudottu.
Ja me olemme ne onnelliset, joille tämä talja kuuluu kaikkineen, päärmeineen päivineen.
Siinä me olemme lauttoinemme Liuskalahden suulla ja me aiomme lähteä matkalle. Hilpas on soutanut maihin koivuista purjepuuta noutamaan, Aapeli ja pelimanni kokoilevat sauvoimia ja malmikauhoja yhteen kasaan. Puolilastissaan oleva lautta pyöriskelee irrallaan liplattavilla laineilla, ja minä tarkastelen viimeistä kertaa siihen korkeiden rantavaarojen väliin murtautunutta Liuskalahtea. Sulalta hopeajuovalta se näyttää, siihen se on läikähtänyt uurteisten vaarojen rakoon pitkään halkeamaan. Sinne se mennä suikertaa ja katoaa lopulta olemattomiin, päättyy lenkojen rantakuusten kätkemään puron uomaan. Olenhan minä siellä käynyt, olen soutanut sinne monta kertaa ja ihaillut jyhkeiden rantavaarojen jyrkkyyttä. Paikoitellen niiden paljaat kalliot melkein riippuvat suoraan pään yläpuolella. Jospa ne sieltä kerran irtautuisivat ja putoaisivat alas, huh, kadonnut olisi silloin vene ja kaikki, kadonnut koko kaunis lahti olemattomiin.
Hyvästi nyt kaunis lahti! Ja hyvästi myös sinä Kiviharju, keisarin korkea kotivaara! Vaikka emmehän me oikeastaan niin kauaksi lähde, tuonne vain salmen vastapäiselle rannalle, Hopeasaaren puolelle. Näkyyhän sinnekin hyvin Kiviharju, mutta tähän se näkyy paljon paremmin. Aivan tarkoin voin eroittaa kaikki punaiseksi maalatut pikku suojat, pihakoivut ja hiukkasen kauempana pellon pientarella kasvavan jättisuuren kuusen. Se on talon suojelusjumalan pyhä puu, keisarin esi-isät ovat varmaan sitä hellien vaalineet, ehkäpä ovat sen juurelle uhrejakin kantaneet.
Alempana vaaran palteella on pari muuta pikku taloa, siinä ne kyhjöttävät aivan vaaran kylkeen painautuneina. Näkeehän sen, ne ovat siinä vain keisarin luvalla, ylempänsä turvissa, koettivat tekeytyä niin pieniksi kuin mahdollista. Eihän se näet sopinut linnan liepeillä, valtaistuimen juurella liikoja levennellä.
Nyt astelee keisari auransa perässä tuolla pienellä kesantopellolla. Vakaasti hän astelee ja hyvin minä arvaan, mitä hän haastelee hevoselleen. Olisipa vain kiikari, niin voisin hyvin eroittaa, mitä tuolla pihamaallakin toimitellaan. Tuo pikkuinen rakennus tuolla hiukan syrjässä, pihakoivujen suojassa, se on kai tyttöjen aitta. Kenties sen ovi on avoinna, kenties istuskelee ruskeasilmä Kaisu siellä kynnyksellä, tekee käsityötään. Neula suihkii sukkelaan, pikku sisaret telmivät ja ilakoivat pihamaalla, Kaisu heitä toruu ja varoittelee työnsä äärestä.
Niin siellä eletään ja aherretaan, keisarin korkeassa kodissa. Mutta hyvästi nyt, Hilpas palasi purjepuineen ja nyt me lähdemme taipaleelle.