V
Meillä on ollut ensimäinen tilipäivä.
Tilipäivä on aina suuri merkkitapaus Koitereen malminnostajan elämässä. Möhkön ruukin pikku hinaaja, malmimiesten rahalaiva, tulee silloin pari proomua perässään kiertomatkalle, kerää ympäri Koitereen kaikkien malmilauttueiden varastot ja suorittaa samalla tilityksen.
Me saimme runsaasti rahaa. Kun kassa tasattiin, tuli siitä joka miehelle sievoinen tukku kauniita uudenuutukaisia setelejä ja helisevää hopeata. Ei minusta vielä elämässäni mitkään rahat ole niin arvokkailta tuntuneet kuin nämä rahat, jotka olin ansainnut rautamalmilla. Ne olivat minun mielestäni kuin ihmiskunnan näkyvä kiitollisuudenosoitus siitä, että olin etsinyt salatuista kätköistään sitä sivistyksen siementä, jota ilman kansojen elämä olisi niin raskasta ja vaivaloista.
Se oli siis aivan erikoinen merkkipäivä, tämä ensimäisen tilityksen saaminen. Ja sitten tuli myös Hiislahden Huurinainen käymään meidän lautalla. Kun Koitereen pienissä rannikkokylissä ei ole juuri ainoatakaan kauppasaksaa, niin Huurinainen on jo kauan aikaa ollut Koitereen malmimiesten tavaranhankkija. Aina tilipäivän jälkeen hän tulee suurella viisilaitaveneellään, joka on ahdettu täyteen kaikenlaista tavaraa ja jossa on oikein valkoinen mastopurje. Siitä se jo kaukaa tunnetaan, ja myös rannikkokylien naisväki rientää silloin Huurinaisen veneelle tekemään pikku ostoksiaan. Niinpä siis tuli Huurinainen meillekin vieraaksi ja päivän kunniaksi oli meillä oikein pienet tanssikemut siinä tasaisella rantakalliolla. Naisväkeä tuli monta venekuntaa ostoksille ja niin antoi pelimanni viulunsa laulaa.
Kiviharjun tyttäret tulivat myös meidän tilipäiväiloihin ja heillä oli mukanaan kaksi serkkuaan, veli ja sisar, jotka kuuluivat olevan jostakin kauempaa Uimaharjun puolelta kotoisin. Kaisu se näin esitteli vieraansa ja selitti, että tuskin he muuten olisivat tulleetkaan, vaan pitihän näiden vieraiden nähdä malmilautta. Ja sitten, oli heillä vähän muutakin asiaa, äidille piti tehdä pikku ostoksia.
Se Kaisun serkkumies osti Kaisulle kauniin silkkihuivin Huurinaisen varastosta. No siinä nyt ei olisi ollut mitään, saihan hän sukulaismies tietysti sellaisen pikku lahjan Kaisulle antaa. Mutta kun hän antoi tämän lahjansa sillä tavoin, niin itsetietoisen näköisenä, kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että tämä kunnia lankesi hänen osalleen, juuri hänen eikä kenenkään toisen. Tämä itsetietoisuus minua närkästytti, mutta minä koetin niellä harmini.
Annikki sai myös lahjahuivin, meidän Hilpakselta. Hilpas näkyy jo iskeneen silmänsä Kiviharjun ylpeään tyttäreen, eikä Annikkikaan näy olevan aivan välinpitämätön. Pitkin päivää he kuhertelivat ahkerasti ja Annikille Hilpas lahjansa osti.
Mutta Hopeasaaren Hilmalle ei kukaan lahjaa ostanut, vaikka Hilma olikin tänä päivänä meidän emäntämme. Me näet tarjosimme kaikille vieraille kahvikestityksen ja Hilma keitteli meille kahvia suurella pannullaan siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla.
Se oli tietysti nolo asia, että meidän emäntämme jäi ilman lahjaa, kun kaikki toiset tytöt saivat. Niinpä siis minä menin Huurinaisen veneelle ja valikoitsin sieltä huivin. Sattui löytymäänkin oikein kaunis huivi ja sen minä vein Hilmalle, kääräisin takaapäin hänen kaulaansa ja sanoin, että hän oli aivan yhtä hyvä saamaan tällaisen pikku lahjan kuin toisetkin.
En minä olisi uskonutkaan, että Hilma osaisi niin kauniisti punastua kuin hän todella punastui. Ja Kaisultakin minä sain lämpimän kiitollisen silmäyksen. Kaisu oli kenenkään pyytämättä ryhtynyt avustamaan Hilmaa emännöimisessä ja tietysti hänkin tunsi noloutta, kun ei Hilmaa kukaan muistanut. Ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä vihdoin huomasin pelastaa meidän lauttakunnan kunnian.
Myöhemmin, tanssin väliajalla, istuimme me Kaisun kanssa siinä lähellä tanssikalliota ahon reunassa. Kaisu oli tanssinut paljon, kaikki olivat kilpaa häntä pyöritelleet ja hän oli hyvin hengästynyt. Hän nauroi ja vakuutti, ettei hän ollut vielä ikinään näin paljon tanssinut. Kaisun tukkakin oli löyhtynyt ja liimautunut kosteille ohimoille ja se lahjahuivi oli solunut alas hartioille.
Se oli hyvin kaunis huivi, oli se mies osannut valikoida, kun vain olisi osannut paremmin antaa. Minä kohensin huivia ja sanoin Kaisulle, että olisin toivonut tämän huivin olevan toisen miehen lahjan enkä sen hänen serkkumiehensä. Kaisu ensin punastui ja tuli hämilleen, mutta sitten hän naurahti hiukan väkinäisesti.
— Eläpäs sanokaan niin siitä serkkumiehestä.
Miksi minä en saanut sanoa niin. Hän sai antaa anteeksi, mutta minä sanoin vielä enemmänkin, minä sanoin, ettei se hänen serkkumiehensä minua ollenkaan miellyttänyt. Saattoi muuten olla vaikka miten mukiin menevä poika, mutta…
Kaisu siristi silmiään ja katseli minuun. Veret heloittivat hänen kasvoillaan ja hän alkoi naurahdellen kertoa, että sepä serkkumies olikin jo melkein niinkuin katsottu hänelle. Kukako sitten oli sen miehen hänelle katsonut? Tietysti Annikki sisko, kukapas muu! Äiti kun oli vähän sairaloinen, niin Annikki se huolehti ja holhosi heitä kaikkia, koko sisarusparvea. Helvi siskostakin se piti huolta, vaikka Helvi olikin kaikkein vanhin. Ja häntä se Annikki holhosi aivan erikoisesti, kun hän oli hiukan tällainen, vallaton ja ajattelematon Annikin mielestä. Kaisu nauraa helähytti. Niin, ne näkyivät kaikki pitävän sitä jo melkein kuin päätettynä asiana, vaikka hänen mieltään ei oltu ensinkään kysytty.
— Ja jos sinun mieltäsi kysyttäisiin? Kaisu katseli maahan, vilkaisi sitten vaivihkaa minuun, vilkaisi sellainen kujeileva veitikka silmänurkassa.
— Mistäpäs minä tiedän, typerä tyttö, jos ovatkin oikein valinneet. Jos hän on vaikka miten sopiva mies minua vallatonta ohjaamaan!
Mutta minä sanoin, että se hänen serkkumiehensä tekisi hyvin viisaasti, jos häviäisi hyvin sukkelaan takaisin sinne Uimaharjun puoleen, josta oli tullutkin. Niin, ja vaikka tuo huivi olikin hyvin kaunis, niin saattaisi hän sen jättää aivan hyvin pitämättä. Ei siitä ensinkään niin suurta vahinkoa tulisi!
— Ja minkä vuoksi minä en saisi tätä huivia pitää?
Kaisu tekeytyi niin viattomaksi, puna väräjöi hänen kasvoillaan, kohosi aivan silmänalustoille asti. Osasi hän olla hurmaavan kaunis, ruskeasilmä veitikka, ja hän toisti vielä, että mitäs pahaa siinä sitten olisi, jos hän pitäisi tätä huivia.
— Saatpahan sitten nähdä, mitä siitä tulee!
Ja minä uhkasin, että jos hän vielä kerran tämän päivän jälkeen ottaisi tuon vaatekappaleen hartioilleen, niin… no, en minä sanonut sen enempää, mutta sittenpä hän saisi nähdä.
— Mutta Hilma, hän tietysti saapi pitää sitä huivia, sitä jonka…
Siinä sitä oltiin, menepäs puhumaan järkeviä sanoja tälle hupakolle. Hetkinen sitten hän oli ollut niin niin kiitollinen, kun huomasin lahjoittaa sen huivin Hilmalle. Ja nyt se lahja olikin jo pahasta. Niin, se oli hyvin pahasta. Kaisu toisti silmiään siristellen, että kylläpäs hän näki, miten mieluinen se lahja oli Hilmalle, ja tietysti Hilma saisi sitä pitää ja näytellä jokaisessa tilaisuudessa. Mutta hän ei saisi pitää serkkumiehensä lahjaa, ei sitten…
Ja niin helähti Kaisu nauramaan ja juoksi tiehensä. Oli siinä soma ruskeasilmä, niin juoksivat sen päässä ajatukset kuin muidenkin tyttölasten. Ei sitten niin loogillisuuden hiventäkään, mutta ehkäpä juuri sen vuoksi hän olikin niin soma, niin kerrassaan ihastuttavan soma.
Huurinainen ja vanha Aapeli olivat nähtävästi tanssin aikana maistelleet hiukan sitä tavaraa, jonka ääressä Huurinainen puheli niin mielellään tieteellisistä asioista. Posket punottaen ja hajasäärin hyvästeli Aapeli vieraita. Ja entäs Huurinainen, hänen kielensä sitten kävi herkeämättä. Hän oli jo moneen kertaan sanonut minulle Lotta tyttösensä ja sen toisen, sen Lotan kaupunkilaisen kesätoverin terveiset. Mutta nyt hän poislähtiessään vielä kerran muisti ne toistaa ja vakuutti, että minua odotettiin sinne jo hyvin hartaasti vieraaksi. Ja oikeastaan oli hyvin tärkeätäkin, että minä saapuisin. Huurinainen nauroi:
— Se meidän kaupunkilaisneito olisi niin opastajan tarpeessa, se kun ei ole perehtynyt näihin täkäläisiin oloihin. Siksi se siellä niin ikävöi ja odottaa, ja tottahan nyt nämä tämän puolen tyttölapset sinut muutamaksi viikkokaudeksi päästänevät.
Kiviharjun tyttäret ja heidän vieraansa olivat juuri lähdössä. Veneessään he jo istuivat, ja minua harmitti, että Kaisun piti kuulla vielä tuon Huurinaisenkin jaarittelu. Kaisu istui yksinään kokassa, siellä hän levitteli ja käänteli serkkumiehensä lahjahuivia saadakseen sen paremmin näkyviin. Niin, eikös vain se ruskeasilmä lopuksi huiskuttanut sillä huivillaan meille jäähyväisiksi.
Siihen päättyi meidän ensimäinen tilipäivämme.