VI
On sunnuntai-päivä, vanha Aapeli ja pelimanni ovat menneet maihin hieman jaloittelemaan. Minä olin heitä saattamassa veneellämme ja palasin sitten yksinäni lautalle.
Minä olenkin nyt aivan yksin, sillä myöskin Hilpas on kateissa. Jo eilisiltana hän lähti eikä ole vieläkään palannut. Missä kulkenee omilla retkillään, kenties Kiviharjun ylpeää Annikki tytärtä saattelemassa, kenties muualla. En minäkään viihdy yksin lautalla, vaan lähden soutelemaan ja siellä minä viihdyn erinomaisesti. Tuulta ei ole paljoa, vain Hopeasaaren eteläkärjen riutoilla hiukan kohahtelee vaahtopäitä, mutta kun soudan siitä ulommas selälle, keinuu vene sävyisästi päivänkilossa välkkyvillä aalloilla. Joskus vain hankasen kohdalta tyrskähyttää hiukkasen vettä vaatteilleni, tuollaisen ystävällisen tervehdyksen, mutta se ei ole mitenkään vaarallista. Voin vaikka jättää veneeni kokonaan aaltojen valtaan ja paneutua teljolle selälleni, tuutia ja heilahdella siinä, tarkastella taivaalla ajelehtivia poutapilven hattaroita ja nauttia sunnuntaipäivän pyhäisestä rauhasta.
Niin, missäpä lieneekään se rauha niin täydellinen kuin täällä Koitereen vesillä. Ei täällä häiritse huvijahdit, ei höyrypursien ja moottorien sätkätys tai muut sunnuntaimatkailijain venoset soiluvien salmien ja saarten välisten selkien yksinäisyyttä. Ei niin ainutta vesien kulkuneuvoa näy liikkeellä ja saarien metsät näyttävät myös kauempaa katsoen niin vehmailta, kuin ei ihmiskäsi niitä vielä konsanaan olisi koskenut. Tuolta rantavaaroilta vain paistaa pienen pieniä peltotilkkuja, joilla vihannoi kaunis vilja. Mutta ei sieltäkään kohoa tänä päivänä kaskisavuja. Siellä levätään myös, noissa pikku taloissa, paistatellaan päivää nurmikoilla. Tyttärien aitassa istuskelee naapurin sorea poika, tai on nuori väki mennyt marjatielle, ensimäisiä ahojen reunamilla kypsyneitä mansikoita poimimaan.
Minä lepäilen teljolla, annan aaltojen kuljettaa venettäni minne mielivät. Mitäpäs minä matkani määrästä. Aurinko alenee tosin, jo näkyy joutuneen iltapäivä, mutta vähitellen asettuva aallokko keinuttaa sitä pehmeämmin, melkein unettamaan rupeaa.
Mutta mitäs sieltä kuuluu, aallokon vaimeaa kohua rannan kiviä vasten? Ja tuossahan vilahtelee jo metsääkin, korkeita rantakuusia melkein pääni päällä. Olenpa nähtävästi ajautunut jonkun saaren rannalle aivan huomaamattani. Minä nousen istumaan ja tarkastelen ympäristöä: Totta totisesti, tämähän on Soidinsaari! Tännekö siis aallot minut kuljettivatkin!
No eipä sitten, tarkastellaan hiukkasen tätä saarta, kun on kerran tänne asti jouduttu. Siinä minä olen aivan saaren pohjoispääkallioiden alla. Selänpuoleisella sivulla näkyy olevan hiukan rannasta ulkona luotoja ja matalikoita, mutta niiden ja rannikon välillä on parahiksi tilaa. Siinä minä soutelen, painun välistä pieneen lahukkaan, jonka perältä paistaa hietikkoläikkä, kierrän taas kivikkoniemekkeen. Saaren luonto muuttuu vähitellen etelään päin, ilmestyy lehtimetsää rannan kuusikon lomiin ja tuossapas avautuu jo hiukkasen suurempi lahti. Sen perällä näkyy olevan pieni niittypatama ja niityn takana paistaa solkeva koivikkometsä, korkeaa koivikkoa, rungot tasaisen kauniit ja valkeat. Vaan mitäs sieltä vilahti valkean koivikon keskeltä? Punaistahan sieltä, pikku rakennuksia… karjamökki!
Löytyipäs!
Näin jouduin minä Soidinsaaren pienen karjamökin venevalkamaan. En ollut tänne asti aikonut, vaan tuuli toi tahtomattani. No samahan se, saipa hieman tarkastella tätä valkamaa, jos ei muuta mitään. Venettä täällä näkyy harvoin käytetyn, nähtävästi on kiviharjulaisten vakituinen venevalkama saaren toisella puolella, täällä ovat telapuut aivan kulumattomat.
Mutta uimaranta on tässä, ihana uimaranta. Rannan heinikkoa on tallattu, pehmoisessa hietikossa näkyy avojalan jälkiä, siroja pikku jälkiä. Soidinsaaren karjamökin sirkeäsilmäinen emäntä on tässä kylpenyt, ah, tuossahan on kannon päässä saippuapalanenkin, jolla on peseytynyt.
Minä nenästän veneeni rannalle, teen uteliaana huomioitani. Onpas täällä rauhallista, tuossa avautuvat laajat selkävedet, vain kaukaa näkyy vehmaita saaria, luultavasti nekin asumattomia. Mitäpäs muuta, tietysti ne ovatkin asumattomia, olenhan minä täällä tyhjässä autiomaassa, löytöretkeilijä, alkuaikojen mies. Minä olen jo löytänyt näistä viljavista vesistä raudan siemenen ja nyt olen minä lähtenyt uusille löytöretkille etsimään itselleni mieluisaa asuinsijaa. Ja minä olen kuullut kumman tarinan, että täällä Koitereen sadan saaren joukossa olisi yksi ihmeellinen onnensaari. Malmimiesten nuotiolla sitä tarinaa kerrotaan: Sen saaren notkelmissa on ihana kasvullisuus, luojan itsensä siunaama, niin että mieluisaa olisi siellä asua kalaiset rannat ympärillään. Ja minä tiedän vielä jatkoakin siihen tarinaan, minä tiedän että siinä onnensaaressa elää ypöyksinään kaunis ruskeasilmä tyttö. Vanhemmistaan ja heimostaan on hän eksynyt ja joutunut siihen salaperäiseen saareen ja siellä on hänellä pieni karjamökki. Ja on luvattu, että joka tämän onnensaaren löytää, se saa omakseen sen ruskeasilmäisen tytön, karjamökin, koko saaren kalaisine rantoineen, se miekkonen löytää itsellensä siunatun onnelan tämän aution ja asumattoman maan keskellä. Monet ovat sitä saarta etsineet, mutta eivät ole löytäneet. On sellainen suojelijansa sillä saarella, jos joutuu veneineen sen lähettyville, silloin lyö sumun vesille, sillä tavoin eksyttää. Tai voi käydä vielä pahemmin, nousee äkkimyrsky, hukuttaa veneen ja kaikki sen salaperäisen saaren louhisille rannikkoriutoille.
Mutta minäpäs olenkin nyt löytänyt sen salaperäisen onnensaaren. Näenhän minä sen ruskeasilmän tytön paljaiden jalkojen jäljet tuossa rantahiekalla ja tuolta koivikosta kumottaa myöskin karjamökki. Ja nyt lähden minä onnenpoika jatkamaan löytöretkeäni. Kun ei vain se ruskeasilmä tyttö sattuisi olemaan kotona, jotta saisin ensin hiukkasen paikkoja tarkastella.
Niittypataman reunaa vie polku karjamökille, vain hiukan tallattu polku. Sen minkä ruskeasilmä on sitä tallannut täällä uimarannassa käydessään. Ja tuo niitty näkyy olevan vasta metsästä raivattu, siellä täällä suuria, miehen korkuisia kiven möhkäleitä, mutta niiden lomissa kasvaa sankka heinikko. On siinä maaperässä voimaa, putkia tunkee miehen mittaisia, villiä nurmikasta ja lehtiheinää ja kukkia vaikka mitä lajia. Yhtenä helakan kirjavana mattona koreilee koko pieni niittytiera ja lemu on niin väkevä, että järveltä tultua nenään aivan pistää. Ei tarina valehdellut, niin on todella kuin luojan itsensä siunaama tämän saaren kasvullisuus sen ruskeasilmän tytön onneksi ja kesäisten päivien iloksi.
Minä sain rauhassa vakoilla paikkoja, karjamökillä ei ollut ristinsielua. Pikkuisen tuparakennuksen takana olevalla metsään raivatulla aukeamalla kyti puoleksi sammunut savus ja sen ääressä märehti kylläisiä lehmiä, toiset jo makuulla, toiset seisaalla torkkuen. Aikaisinpa emäntänsä oli ne palastellut ja lypsänyt, niin köllehtivät siinä tyytyväisinä. Pienen tuparakennuksen eteisovi oli avoinna, kurkistin siitä sisään ja huomasin tuvan ovenkin avonaiseksi. Se oli soma pikku tupanen, pöydällä iso röykkiö piimimään asetettuja maitopyttyjä, päällä päreistä tehdyt ritilät suojaamassa niitä kärpäsiltä.
Olipahan tämä lumottu paikka, aivan kuin näkymätön hengetär täällä emännöisi, jalan kapseen kuulumatta askaroisi. Sen huomaan oli jätetty kaikki, hyvän suojelijan valvontaan, ei pelätty varkaita. Niin, mitäpäs niistä olisi pelättykään, eihän tätä salaperäistä onnensopukkaa vielä kukaan ennen ollut löytänyt. Minä olin täällä ensimäinen vieras, minä onnellinen löytöretkeilijä.
Minä palaan pikku pihamaalle. Sen toisessa reunassa on koivujen varjossa aivan erillään pienen pieni aittatönö, sekin punaisella ruostemaalilla sivelty ja hyvin hauskan näköinen, ihan kuin mikä puistikkoon kyhätty leikkihuone. Ahaa, sielläpä se onkin ruskeasilmän tytön makuusuoja, tämän onnensaaren valtijattaren salattu neitsytkammio, jonka kynnyksen yli ainoakaan mies ei ole vielä jalkaansa astunut.
Minä menen uteliaana aitaa ovelle, pysähdyn siihen vaistomaisesti henkeäni pidättäen, etten vain säikäyttäisi tämän onnensopukan näkymätöntä hengetärtä. Sitten varovasti kosketan ovea, painan sitä hiukkasen… ovi aukeni! No en minäkään astu tämän kynnyksen yli, en tunkeudu tähän pyhitettyyn suojaan, vain hiukkasen ovelta kurkistan. Sisällä vallitsee puolihämärä, katonrajasta vain kuultelee päivänvalo. Nurkassa näkyy puhdas vuode, orsilla naisen vaatteita ja vastaani lemuaa hajuheinä, johon sekoittuu noista vaatteista ja tuosta vuoteesta lähtevä hyväilevä lemu, selittämätön tenhovoima, jota ei unohda milloinkaan, kun on kerran sen saanut tuntea kauniina kesäisenä iltana maalaistytön aitan ovella seistessään. Siinä lemussa on alkuperäisen luonnon syvää runoutta, se lumoaa nuoren korvenraatajaurhon, sytyttää hänen poveensa syvän onnenkaipuun ja oman kodin ikävän.
Lumottuna seison minäkin, löytöretkeilijä, alkuaikojen erämies, ruskeasilmän saaren tytön neitsytkammion ovella. Sitten vedän oven hiljaa kiinni ja istahdan siihen rappusille odottamaan.
Siinä istun, riisun hattuni ja annan mielikuvitukseni vapaasti kulkea tarujen kaunista polkua. Ympärilläni on niin hiljaista, vain sammuvan savuksen luota kuuluu silloin tällöin vaskikellon helähdys. Se helähdys muistuttaa, ettei elämä täällä ole nukahtanut salaperäiseen, loihdittuun uneen. Se levähtää vain sunnuntai-illan rauhassa ja hiljaisessa levossaan se kertoo hyväilevää tarinaansa tämän rauhanmajan sirkeäsilmäisestä haltijattaresta. Sen haltijattaren, ruskeasilmän tytön henki täyttää koko tämän paikan, hänen kätöstensä jälkiä näkyy kaikkialla. Ja minä löytöretkeilijä olen nyt tullut tänne, odotan vain hänen saapumistaan ottaakseni hänet ja koko tämän salaperäisen saaren omakseni. Onhan tarinassa luvattu niin, että se onnellinen mies, joka tänne tiensä löytää, perille asti pääsee, saapi myös tämän onnelan pitää. Niin on luvattu tarinassa ja tietysti minä pidän tämän omanani. Tuonne alan raivata uusia viljelysaloja, tuohon pitkin rantaa tulee kaunis niitty ja tuolta metsästä näkyvän jyhkeän kallion alle, siihen avataan laaja ojitus, jossa raskastähkäinen vilja lainehtii. Ja tuohon pihamaalle laitetaan kaunis kukkamaa… hänelle iloksi. Siinä on jo nyt pieni pyörylä, mutta sitä laajennetaan, laitetaan uusia penkkejä. Mutta tämä aitta täällä koivujen siimeksessä, tämä on meidän häähuoneemme. Ja tämän oven me silloin… hääyöksemme… kaunistamme koivunlehvillä. Siellä salaperäisessä hämyssä me vihkiydymme toisillemme ja vasta katonraoista kurkistelevat aamuauringon säteet näkevät meidän suuren onnemme.
Niin minä uneksin ja minusta tuntuu naurettavalta muistella kummia kuulemiani ihmissuvusta, joka on kerran elänyt suurissa kaupungeissa kummallisissa kivestä tehdyissä rakennuksissa, aivan kuin niihin elävältä muurattuina, sullottuina satoja ihmisiä samaan suojaan päälletysten, toistensa ylä- ja alapuolelle. Ne kaupungit ovat nyt hävinneet maan päältä ja koko se omituinen ihmissuku on näivettynyt ja kuollut sukupuuttoon ja minä olen täällä uuden sivistyskauden tienraivaaja. Enkä minä kaipaa niiden hävinneiden kaupunkien onnea, niiden näivettyneitä nautintoja, minä olen löytänyt itselleni uuden onnelan satasaarisen Koitereen keskeltä. Hyvä kohtalo on minun veneeni ohjannut tähän satujen saareen, jonka maaperää ei ennen minua vielä yhdenkään miehen jalka ole tallannut. Ja tänne minä jään, täällä lasken vankan perustuksen uudelle terveelle sivistyskaudelle, ja hän, ruskeasilmäinen saaren tyttö, on tuleva uuden voimakkaan sukukunnan kantaäidiksi. Häähuoneeni ovella nyt odotan hänen saapumistaan.
En minä huomannutkaan, milloin hän oli siihen pihamaalle ilmestynyt. Hän se todella oli, Kaisu, minun unelmieni ruskeasilmä, ja täysinäinen marjatuokkonen oli hänellä kädessään.
Hämilleen hän tuli minut nähdessään, punastuen hän ojensi minulle kätensä tervehdykseksi.
Miten ihmeessä minä olinkaan tänne löytänyt, alkoi hän tiedustella.
Mutta minä nauroin: Olikos siinä sitten mitä ihmettelemistä! Eikös hän tietänytkään vielä kuka minä olin, eikös hän tietänyt, että minä olin onnellinen löytöretkeilijä, aivan erikoisesti onnen suosikki. Suopea tuuli oli tuonut minun veneeni airon nostamatta tämän salaperäisen saaren rantaan, suoraan tuonne niittypataman alla piilevään venevalkamaan.
Minä sain jo Kaisunkin nauramaan. Olinpas minä, runoilija, juttelin aina sellaisia hullutuksia!
Eivät ne olleet hullutuksia, ne olivat löytöretkeilijän todellista elämäntarinaa. Ja minä kerroin Kaisulle, miten pitkälle minä jo olin ennättänyt löytöretkelläni… melkein jo hääyöhömme asti.
Olipas se… vähän liian nopeaa menoa, aivan liian nopeaa! Kaisun kasvot värjäsi kaunis puna, mutta sitten hän reipastui ja sanoi, että pitihän minun, löytöretkeilijän, nähdä hiukkasen enemmän tätä saarta. Jos en sitten sattuisi mielistymäänkään ja katuisin vielä kauppojani!
Ja Kaisu ehdotti, että kapuaisimme siihen läheltä metsän suojasta näkyvälle kalliolle. Se oli hänen näköala-kallionsa, paljon paljon korkeampi kuin se meidän kalliomme siellä Hopeasaaren rannalla. Koko saaren eteläpää ja paljon muutakin sanoi Kaisu näkyvän sinne ylös, niin että sieltä saisin tarkastella, miellyttikö tämä saari vai ei.
Kaisu vei marjatuokkosensa aittaan. Sitten sieltä kalliolta palattua tarjottaisiin löytöretkeilijälle marjamaitoa, sitten vasta, ei ennen!
Ylös kalliolle johti metsästä jyrkkä mutkitteleva polku. Siinä olikin hikeen asti kapuamista, ennenkuin kallion laelle jouduttiin. Kaisulle oli polku entuudestaan tuttu ja hänpä minulle tietä näytti, kevyesti kuin pikku vuohi hän hyppeli kiveltä kivelle. Minä ehdin vain nähdä hänen joustavien nilkkojensa vilahtelun ja hänen komean palmikkonsa heilahtelun notkahtelevilla lantioilla. Välistä hän vilkaisi taakseen posket hehkuen, silmissään reipas ilon hohde. Työllä ja tuskalla minä perässä pysyin, yritin välistä hänet kiinni tavoittaa, mutta siinä jo Kaisu livahti käsistäni, keikahti ylemmälle kallion kielekkeelle ja ilakoiden hän nauroi sieltä minulle.
— Etpähän tavoittanut!
— Saanko kopata syliini, jos tavoitan?
— Saat!
Nyt alkoi hengen päälle käypä kilpajuoksu. Minä en enää ehtinyt katsoa mihin jalkani harppasin, vaistomaisesti seurasin vain Kaisun jalkojen nopeita liikkeitä, hyppelin umpimähkään. Kaisu pakeni edelläni hengästyneenä, oli jo pääsemässä aivan kallion huipulle, mutta silloin… huiskis! Hänen jalkansa lipesi pahasti melkein viimeisellä hypyllä, hän horjahti ja putosi suoraan minun syliini. Vähältä piti, etten menettänyt tasapainoani ja molemmat lähteneet vierimään yhtenä keränä jyrkkää louhikkorinnettä alas.
Minä olin voittanut, tiukasti pitelin huohottavaa saalistani, kannoin hänet lopun matkaa sylissäni. Kaisun palmikko kääriytyi käsivarteni ympäri, minä tunsin miten rajusti hänen sydämensä löi. Kaisun posket hehkuivat ihanammin kuin milloinkaan, ja Kaisun katse, jonka vain vilahdukselta tapasin alas luotujen luomien alta, siinä oli arkaa odotusta, melkein pelästystä, mutta se oli sittenkin hyväilevä, antautuva. Mutta minä en suudellut Kaisua, en vielä! Kosketin vain huulillani hänen korvaansa ja kuiskasin:
— Sinä et pääse pakoon minulta, et pääse, ruskeasilmä tyttö!
Omituista oli saaren eteläpään luonto. Vähän päästä samanlaisia, ehkä hyvän joukon matalampia kallionyppylöitä kuin se, jolla me seisoimme. Muutamat kalliot olivat aivan yksinäisiä möhkäleitä, aivan kuin luoja olisi ne kiireessään sinne viskonut ehtimättä mitenkään reunuksia pienemmillä kivillä täytellä ja tasoitella. Kallioiden välisissä notkelmissa kasvoi lihavaa lehtimetsää, jonka keskeltä kohosi siellä täällä jättiläissuuri naavakuusi, paikoilleen harmaantunut metsänvartija. Sinne tänne oli raivattu pieniä niittypatamia, ne näyttivät vain kämmenen levyisiltä, mutta Kaisu kertoi niiden antavan runsaasti heinää.
Niin, Kaisu vilkastui pian, unohti arastelunsa ja alkoi näytellä minulle, missä notkelmassa oli paras heinänkasvu, mistä oli löydettävissä kauneimpia kukkia, oikein väkevätuoksuisia ja niin puhdasvärisiä, ettei missään vertoja. Ja metsässä kun siellä muutamin paikoin kasvoi angervoa. Se ulottui kainaloihin asti ja laajat lehvät peittivät tiheänä katoksena maanpinnan. Siellä oli runsaasti koppelon ja teiren pesiä, ilmankos tämän saaren nimi olikin Soidinsaari. Siellä ne angervotiheikön kätköissä pesivät ja siellä ne suuret poikueet nyt jo emonsa perässä juosta piipersivät. Oli hän niitä nähnyt joka päivä, mutta menepäs niitä sieltä kiinni tavoittamaan.
— Ja tuolla on meidän suuri luhtaniitty saaren eteläpäässä, näetkös?
Näinhän minä hyvin. Luhta näytti näin kaukaa katsoen ulottuvan siellä aivan kiinni mantereeseen, nähtävästi oli salmi siltä kohdalta hyvin matala. Pääsiköhän sieltä ensinkään veneellä kulkemaan?
— Pääsee sieltä, mainiosti. Ei tämä saari mantereeseen kiinni kasva!
Sepä oli hyvä asia tietää, että pysyttiin mantereesta erillään. Rajat piti olla selvät ympäriinsä, sitten tämä saari oli niinkuin olla piti, oikea muusta maailmasta eristetty onnensaari, löytöretkeilijän unelmoima saari.
Kaisu punastui ja loi silmänsä maahan. Ja sitten me läksimme alas, sillä siellä somassa aittamökissä odotti se luvattu marjamaito..