VII
Ah, ystäväiseni, kaunis ruskeasilmä, minkä paikan oletkaan vallannut sydämessäni! Jo toisen kerran olen ollut luonasi Soidinsaaressa ja nyt sieltä palattuani muistelen tätä matkaani, muistelen sinua.
Ei minulla ole vähintäkään halua mennä nukkumaan, vaikka aamun aurinko jo raottaa silmäänsä Liuskavaaran takaa, vesillä karehtii aamutuuli ja hienoisena häilyvä yön usva alkaa Liuskalahden suulta haihtua. Mitä minä nukkumisesta, minä olen suudellut sinua, suudellut ensimäisen kerran, monta kertaa, ja ne suudelmat korvaavat minulle monta valvottua yötä. Jokainen niistä erikseen korvaa monta yötä ja jokainen kauniiden silmiesi katse korvaa myös paljon, hyvin paljon.
Mitä minä nukkumisesta! Tuolla tuohimajassa kuorsata jyristävät kilpaa vanha Aapeli ja pelimanni. Ja Hilpaskin on siellä, on tällä kertaa aivan ihmeeksi, ei ole Hopeasaaren perijättären luona, ei ole Kiviharjun ylpeän Annikin aitassa. Lieneeköhän Hilpas vielä yrittänytkään Annikin aittaan vai pelkääkö Kiviharjun valpasta keisaria, se tyttösankari.
Mutta mitäpäs minä Hilpaksesta, nukkukoon rauhassa. Nukkukoot kaikki herran rauhassa tuolla majassaan, en tahdo heidän makeata aamu-untaan häiritä. Lähden hiljaa lautalta ja kapuan ylös rantakalliolle. Sinne näkyy niin hyvin Soidinsaari nousevan auringon säteiden kultaamana.
Kaisukin nukkuu nyt siellä somassa pikku aitassaan, uinailee kevyttä virkistävää aamu-untaan. Nuku rauhassa ruskeasilmä! Kauan me valvoimmekin tänä yönä, istuimme siellä aitassa lepattavan kynttilä tuikun valossa. Ja siellä minä suutelin sinua, ensimäisen kerran.
Ei, ei, minä tahdon muistella koko illan tapahtumat alusta alkaen, elää ne uudestaan. Siellä aholla me ensin olimme, marjoja poimimassa. Minä saavuin jo hyvissä ajoin karjamökille, aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Mutta Kaisu oli jo lopettanut iltatyönsä, olipa ennättänyt jo käväistä uimassakin. Niin lähdimme me ensin marjoja poimimaan, pitihän meidän taasen saada marjamaito illaksi. Me poimimme molemmat samaan tuohiseen, Kaisun tuohiseen, ja se oli hauskaa hommaa. Kun me kumarruimme saman mättään ääreen, solui Kaisun pitkä palmikko yhtenään siihen käsiemme väliin, viisti maata marjaterttuja hipoen, pyrki alati häiritsemään minun työtäni. Pitihän sitä siirtää hiukkasen syrjään marjaterttujen päältä. Kaisun posket hohtivat ja hän nauroi ruskeat silmät ilakoiden, sanoi minun huolehtivan enemmän hänen palmikostaan kuin marjojen poimimisesta.
Sitten me käväisimme siellä muutamassa kallioiden välisessä notkelmassa, poimimme sieltä niitä Kaisun ihmeellisiä kukkia. Kahlasimme heinikossa ja jouduimme lopuksi etsimään koppelon ja teiren poikueita sieltä angervotiheiköstä. Niitä me emme kuitenkaan löytäneet, Kaisu selitti meidän myöhästyneen. Koppelo- ja teiriemot olivat aamuvirkkua väkeä, mutta iltaisin ne veivät suuren perheensä hyvissä ajoin makuulle. Ja kun ne kerran olivat painautuneet sinne angervotiheikköön, koko perhe emon siipien suojaan, ei niitä saanut liikkeelle, jollei sattunut suoraan päälle tallaamaan. Olikos hän muka nähnyt sellaista makuulle mennyttä perhettä? Oli hän nähnyt ja se oli hyvin soma nähtävä, mutta sääli hänen mielestään oli niitä silloin säikytellä.
Kaisu rakastaa kaikkia lempisaarensa asukkaita, hellii ja suojelee niitä. Ei tälle saarelle ansojakaan syksyllä viritetä, sillä hänen isänsäkin tahtoi, että Soidinsaaren piti olla rauhoitetun, kun oli kerran sen nimen saanut.
Näin Kaisu kertoili. Ja sitten me kirmasimme taasen kilpaa sinne korkealle näköalakalliolle. Mutta ei, minä en saanut tällä kertaa kopata häntä syliini, en vaikka! Meillä oli mukana kukkurapää marjatuohinen ja suuri kimppu kukkasia ja niitä piti tietysti varoa. Niin että minä sain tyytyä kulkemaan hyvin siivosti, ei mitään sellaisia joutavia vallattomuuksia.
Hyvän aikaa me istuimme kalliolla. Laskeva aurinko aivan kuin tahallaan viivytteli taivaanrannalla tehdäkseen hiukan pitemmäksi Koitereen saarisia selkiä ja rantavaaroja hyväilevän iltahetken ihanuuden, meidän iltahetkemme ihanuuden. Kaisu kyllä väitti nauraen, ettei se ollut meidän vuoksi, ei aurinko meistä välittänyt, mutta oli toisia, joista se välitti. Ketäkö ne toiset olivat? Kaisu kävi äkkiä vakavaksi: Ne olivat raskasta työtä tekeviä korven raivaajia, jotka tuolla syvien metsien ja erämaiden piilossa jumalan mieliksi uusia viljamaita avasivat. Niitä kesäinen aurinko rakasti. Aurinko tiesi heillä olevan niin paljon huolta elämässään, kun pitkän päivän seurasi korkealta paikaltaan heidän uupumatonta aherrustaan. Siksi se tahtoikin heille suoda pitkän ja ihanan iltahetken, levon ja rauhan pyhitetyn hetken, ihanamman ja rauhaisamman kuin missään muualla. Niin se oli, pitihän kesäisen auringon olla heidän ystävänsä, kun muualla oli ihmisille suotu niin paljon kaikenlaista muuta hyvää.
Kaisun posket hehkuivat lämpimästi, kun hän tätä vakuutti. Hän uskoi siihen, armas ruskeasilmä, hän oli korven raivaajien tytär ja hänellä piili syvällä lämpöisen povensa kätkössä puhdas isiensä usko, luonnon väärentämätön uskonto. Ja minäkin tahdoin tulla sen uskon palvojaksi, tottahan aurinko silloin hiukan meistäkin välittäisi. Mutta Kaisu jo unohti vakavuutensa, nauroi ja selitti, että auringon suosioon oli vaikea päästä, hyvin vaikea. Varsinkin meikäläisten! Minkäkö vuoksi juuri meikäläisten oli vaikea? Hyvä isä, mitäs ansioita meillä sitten oli! Kaisu nauraa helähytti raikkaasti: Olimmepas me, kun luulottelimme itsestämme niin paljon, mokomat malminnostajat. Semmoisistako aurinko! Emmehän me muuta tehneet, kuin tyttöjen perässä juoksimme, niinkuin esimerkiksi se meidän Hilpas ja minä sitten toinen hyvä!
Vai sillä tavoin! Monenkos perässä minä olin juossut, monenko, jos sai luvan kysyä?
— Mistä sen tiesi, monenko! härnäsi Kaisu. Hän oli löytänyt kukkien joukosta heinänkorren, keihästi siihen marjatuohisesta mehukkaan mansikan ja piteli sitä veikistellen suipistettujen huultensa edessä. Siristeli silmiään ja toisteli: Mistä sen tiesi, monenko perässä olin juossut. Vai uskottelinko minä muka, että olin elänyt erakkona siellä suurissa kaupungeissa. Pyh, semmoinen erakko minä olin, mokoma!
Totisesti minä olin erakko, sen sai uskoa! Olin aina ollut hiukan erakko ja nyt olin lopullisesti päättänyt vihkiytyä siihen hurskaaseen säätyyn. Tänne rakentaisin pienoisen erakkomajan ja siinä palvoisin aamusta iltaan yhtä ainoata jumaluutta, tämän salaperäisen onnensaaren suojelushengetärtä. Nauroiko ruskeasilmäni minulle, eikö uskonut sanojani? Saatiinpa nähdä, minä olin hurskaaksi tunnettua sukua, esi-isissäni oli ollut vuorotellen tietäjiä ja pappeja, siis kauttaaltaan lujaa hengellistä pohjaa. Ja minun uskoni kirkastuisi paastojen ja katumusten kiirastulessa.
Kaisu haukkasi hiukan heinänkorressa olevan marjan reunaa ja ojensi sitten marjan mielistellen minulle.
— Kas tästä saat, erakko, mutta vain hiukkasen, hiukkasen maistaa. Ja toiselta puolen, ei samalta puolen kuin minä. Ei, ei se mitenkään sovi, katumusta aloittelevan erakon samalta puolen maistaa!
Mutta minäpä tartuin marjaa ojentavaan käteen ja maistoin kuin maistoinkin samalta puolelta, vaikka Kaisu koetti tempoa ja vääntää voimiensa mukaan. Siinä oli vähällä kaatua marjatuohinen ja ties mitä vahinkoja siinä olisi tullutkin, mutta Kaisu ponnahti äkkiä minun käsistäni seisaalleen ja selitti, että nyt meidän piti lähteä jo kotiin. Siellä sitten tarjottaisiin erakolle marjamaitoa, jos erakko osaisi olla oikein siivosti. Muuten ei tarjottaisi mitään, ovi kiinni vain ja erakko saisi jäädä ulkopuolelle katumusharjoituksiaan aloittamaan!
Aurinko oli jo laskenut, kallion alla koivikossa oli runsaasti yökastetta, niin että Kaisun piti kannatella hameensa helmoja estääkseen niitä kastumasta. Karjamökin pihalla asui kesäyön rauha, lehmät nukkuivat sammumassa olevan savuksen ääressä. Rantaniityltä hiipi usva pehmeänä aivan pihakoivikon reunaan, mutta sitä ylemmäs se ei päässytkään, koivikosta tuleva lämmin hengähdys käännytti sen takaisin. Se lämmin yön hengitys tuntui karjamökin pihamaalla niin hyväilevältä, se suojeli Kaisun kukkamaata hallalta, joka tuolla notkelmissa hiiviskeli.
Me istumme kynttilätuikun valossa Kaisun somassa aittamökissä. Siihen pikku pöydälle toi Kaisu maitokannun ja lautaset, siinä söimme me maukkaan marjamaidon ja nyt me tarkastelemme Kaisun ja hänen siskojensa käsitöitä. Niitä on aitan orsilla hyvä joukko, toiset valmiita, toiset keskentekoisia. Missäkö he olivat oppineet näin sieviä käsitöitä valmistamaan? Olivathan vain oppineet, äidiltään, ja olivat he käyneet käsityökursseillakin siellä Hiislahden kansakoululla. Pitihän sitä sen verran!
Orren alle on seinänrakoon pistelty hajuheinäkimppuja. Kaisu muuttaa kukkamaljakkoon puhtaan veden ja sovittaa siihen ne meidän poimimat tuoreet kukkaset. Kun minä katselen hänen askarteluaan, niin tulee minun kuvaamattoman hyvä olla. Kaisun tukka on löyhtynyt ja hän on pukenut ylleen väljän iltapuseron, hänen koko olennostaan huokuu niin lämmin ja hyväilevä neitseellisyys.
Ja sitten me taas istumme niiden käsitöiden ääressä. Oliko se kynttilän syy vai minkä, Kaisun posket näyttävät minusta hiukan kalvenneen. Hän painaa päätään hyvin kumaraan näyttäessään minulle, miten koristeltua kuvio-ompelusta pitää tehdä. Minä koetan tarkata hänen näppäräin sormiensa liikkeitä ja kumarran myös päätäni. Kaisun tukka hipoo minun poskeani, se kuumenee tästä kosketuksesta, ja minä tunnen Kaisun posken myös kuumenevan. Ja silloin minä en enää oikein ajattele, mitä puhelen siinä Kaisulle hänen käsityöstään… tai jostakin muusta…kuiskailen hänen korvaansa.
Armas ruskeasilmä, minä tiedän, hän ei ollut ketään miestä ennen suudellut. Minä tiedän sen niin hyvin! Minä sain ensimäisen suudelman hänen vavahtelevilta huuliltaan. Ah, miten hän suuteli, antautumisen riemusta pelästynyt tyttöseni. Sillä tavoin suudellaan vain ensimäisellä kerralla!
Alhaalta lautalta alkaa kuulua kolistelua. Vanha Aapeli on herännyt, aamuvirkku ruukinseppä; siellä hän kähmii verkalleen, tarkastelee kädellä rähmääviä silmiään varjostaen nousevaa aurinkoa ja taivaanlaella häilyviä poutapilven hattaroita. Sitten hän suuntaa katseensa auringon säteissä vipajavalle vedenpinnalle, tunnustelee tuulen suuntaa. Hän huomioi ja haistelee kaikki ilmanmerkit, ennenkuin ryhtyy sytyttämään kahvitulta. Aapeli sytytti joka aamu kahvitulen, hän säästi Hilpaksen aamu-unen, vaikka se pojan vintiö tavallisesti käytti nukkumisaikansa niin kohtuuttoman väärin, että olisi ansainnut siitä mieluummin rangaistusta kuin sääliä.
Jo ilmestyy pelimannikin majan ovesta, oikoo unesta velttoja jäseniään, päästää muutamia pitkiä haukotuksia ja ryhtyy sitten peseskelemään itseään siihen lautan reunalle kumartuneena.
Hilpas vetelee vielä makeita unia. Aapeli ja pelimanni kuuluvat puhelevan jostakin, ehkä haastelevat he kesäaamun kauneudesta, ehkä jostakin muusta. Mutta mitäpä minä heistä, minä istun hievahtamatta kalliolla, annan aamutuulen raikkaan hengähdyksen hyväillä ohimoitani, seuraan aamun riemukulkua Koitereen saarisilla selkävesillä ja rantavaaroilla. Nyt välkkyvät jo Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa kaikki ikkunat kuin olisivat tulenliekissä, Soidinsaari kylpee häikäisevän puhtaassa valossa. Minä tunnen jo näin kaukaa sen jokaisen kohouman, jokaisen nyppylän. Tuo tuossa lähinnä on pohjoispään korkein harjanne ja tuosta sen sivulta näkyy kauempana oleva näköalakallio, jonka huipulla me olemme istuneet. Sieltä mahtaisi nyt olla ihana katsella kesäisen aamun kirkastamaa maailmaa.
Mutta armas ruskeasilmäni, hän nukkuu siellä vielä, uinailee somassa aittamökissään. Aurinko jo kurkistelee koivun lehvien lomista, ilakoivat säteet hyppelevät oksalta oksalle, yhä alemmas ja alemmas. Nyt valahti jo ensimäinen katon harjalle, karkeloi siinä. Toiset iskevät koivunlehviltä silmää ja kuiskuttelevat: Hst, hst, hiljaa! Hän nukkuu vielä! Mutta yksi vallatonpa ei malta enää, vaan kurkistaa kurkihirren viereen jääneestä katon ja seinän välisestä raosta. Siitä se toisten sipistessä ja hyssytellessä vilahti sisään, väräjöi hopeaisena nauhana katonrajassa, tarkastelee ihmetellen orrelle asetettuja puhtaita vaatteita, Kaisun ja hänen siskojensa somia käsitöitä. Kaisu hymyilee unissaan, hänen tukkansa aaltoilee valtoinaan tyynyllä, poskilla on virkistävän unen tuoma punerrus. Nyt hän liikahutti hiukan silmäluomiaan, kohensi kättään unissaan: orrelta kurkisteleva päivänsäde säikähti pahanpäiväisesti, kiireimmän kaupalla se puikahti piiloon Kaisun puhtaan pyhähamosen poimuihin.
Joko heräät tyttökulta? Nuku vielä hetkinen! Vielä on aamukaste heinikossa, karjasi haukkaa vielä siellä ahon takaisessa notkelmassa mehukasta aamupalaansa, eivät vielä helähtele niiden kellot kotiin tuovalta karjapolulta. Nuku vielä, aamun uni on virkistävää, ja me valvoimme niin kauan!
Lautalta alkavat huudella minulle. Aapeli on saanut aamukahvin valmiiksi. Hilpaskin on vihdoin noussut ja syöksyy suoraan majasta tultuaan veteen. Suurta kohua hän siellä pitää, sukeltaa ja pärskyttelee vettä nenästään, kelluilee vedenpinnalla. Minä kiiruhdan alas tekemään Hilpakselle seuraa, virkistävä aamukylpy tekee minulle hyvää, erinomaisen hyvää valvotun yön perästä. Ja unohduinpa liian pitkäksi aikaa aamun lämpenevän auringon paisteeseen, se alkoi valaa jäseniin suloista raukeutta, mutta Koitereen vilpoisissa aalloissa se raukeus tyyten häviää. Ja muikea aamukahvi, se maistuu mainiolta uinnin jälkeen, aamutuulen karehtiessa vesillä, lipisyttäessä lautan reunoihin ensimäisiä aaltojaan.
Vesiltä, rantametsästä ja ilman sinestä helisee kuorona aamun ylistyslaulu. Ihana Koitereen kesäinen aamu!