VIII
Minä olen nyt riippumaton mies, Hilpas kadehtii minua, sillä minä olen saanut oman veneen. Se on ihkasen uusi sirotekoinen vene, kevyt soutaa ja sen nimi on "Aallotar". Vaikka se on pientä kokoa, on se mainio aallokossa, sillä se on koko Koitereen ympäristön parhaan venemestarin käsistä lähtenyt ja se on paljon sanottu.
Hiislahden Huurinaiselta minä sain lahjaksi "Aallottaren". Minä olin nimittäin vierailemassa Huurinaisella ja siellä valmistettiin minulle tämä riemullinen yllätys.
Oikeastaan minä saan kiittää Lotta tyttöstä veneestäni. Asia on nimittäin niin, että Huurinainen oli kutsunut kotiinsa venemestarin tekemään Lotalle ja Ailille kevyttä soutuvenettä, jolla tytöt voisivat kahdeltaan vesillä liikkua. Ja kun silloin sattui sutjakoita venelautoja olemaan liikaa, niin sai Lotta päähänsä, että tehtäisiin toinenkin vene ja lahjoitettaisiin se sitten minulle.
Siitäpä se johtuikin, että tytöt odottelivat minua niin hartaasti vieraaksi. Heillä oli se vene odottamassa, he olivat itse maalanneet sen kokkalaitaan "Aallotar"-nimenkin. Monta päivää he olivat ensin vaivanneet pikku päitään sillä nimikysymyksellä, ja hyvin kauniisti se nimi on sitten maalattukin. Minä luulen, että se on Ailin käsialaa.
Tyttöjen oman veneen nimi on "Sulotar", ja nämä molemmat veneet ovat kuin kaksoissisarukset ainakin, aivan samaa kokoa ja näköä, ota anna kuin samasta mallista lähteneitä. Vain nimestä ne voi eroittaa.
Minun ikuisen kiitollisuuteni on Lotta tyttönen tällä lahjalla voittanut. Minä sanoinkin Lotalle, että jos minä itse olisin ollut tätä venettä ristimässä, niin olisin luultavasti tehnyt siitä hänen kaimansa. Tästä Lotta ensin ihastui, taputti käsiään ja huudahti, että voitaisiinhan se nimi vielä muuttaa, Aili sen kyllä uudestaan maalaisi. Mutta sitten hän hiukan mietti asiaa, tuli hämilleen ja sanoi:
— Ei sentään, annetaan olla vain se entinen nimi. Kun sinulla on toisiakin tuttavia, suuria tyttöjä, niin ne voisivat ajatella vaikka mitä.
Ihastuttava olento, miten hyvin hän jo tuntee sukupuolensa heikkoudet, ja hän ei ole itserakas, ei välitä kadehtijoista.
Me olimme kaikki kolme monta kertaa "Aallottarella" soutelemassa. Sitä ei oltukaan ennen minun tuloani vesillä käytetty, mutta oivalliseksi se osoittautui näillä koematkoilla. Kävipä vielä niin, että Lotta ihastui "Aallottareen" enemmän kuin omaan veneeseensä ja samoin hän väitti Ailinkin siihen ihastuneen.
Silloin ehdotin minä vaihtokauppaa, mutta tästä eivät tytöt tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Heidän veneensä maalaus oli jo hiukkasen nuhraantunut ja tietysti minun piti saada lahjani uutena, sehän oli nyt selvä kuin päivä.
Lotan keväälliset aavistukset Ailista näkyivät käyneen toteen. Hänellä on, niinkuin jo kuvasta näin, kauniit uneksivat silmät, mutta muuten hän on aivan liiaksi kaupunkilainen. Kerran minä erehdyin tiedustelemaan, minkälaista luonto on täällä Hiislahden ympäristömetsissä, mutta siihen ei Aili osannut antaa mitään varmaa vastausta.
No olivathan he tietysti käyneet metsässä Lotan kanssa, kun Lotta niin rakasti metsää? Olivat, kyllä he olivat metsässä käyneet, vaikka hän hiukan pelkäsikin siellä käärmeitä. Ja sitä hän pelkäsi vielä enemmän, kun Lotta metsässä tuli niin vauhkoksi ja kesyttömäksi, aivan kuin villiintyi. Voi vielä sattua vaikka mikä onnettomuus ja muutenkin, Lotta oli sentään jo niin suuri tyttö.
Minä nauroin Ailin pelolle ja sanoin, että kyllä ne vielä ennättävät siellä kaupungin koulussa Lotan tarpeeksi kesytellä, antoi hänen vain nauttia täällä vapaudestaan. Lotta oli ihastuttava lapsi, tuhansine kujeineen ja vallattomine päähänpistoineen hän oli ihana kappale väärentämätöntä alkuperäistä luontoa. Hänen suonissaan kohisi ja pulpahteli vielä ylitsevuotavana Koitereen seutujen kevät, suuri ja ihana kevät, tulviva Koida-joki ja kaikki muut ihanuudet, joita suvinen tuuli toi mukanaan tänne takamaille. Lotalle olisi tehty vääryyttä, jos hänen vapauttaan olisi pyritty liikoja kahlehtimaan.
Hiukan hämilleen Aili joutui minun sanoistani. Mutta kun minä olin kerran päässyt vauhtiin, jatkoin samaa latua. Huomaamattani karkasivat kai ajatukseni Soidinsaaren metsiin, minä aloin maalailla Ailille kaikkia niitä ihanuuksia, joita metsässä oli, puhuin angervotiheiköstä, metson ja teiren poikueista, mistä lienen puhunutkaan. Silmät suurina kuunteli Aili, en tiedä, pitikö hän minuakin jo hiukan vauhkona ja villiintyneenä.
Oikeassa oli Huurinainen, Ailia pitäisi kädestä pitäen opastaa, saattaa hänet oikeaan kosketukseen, sydäntä vavahduttavaan kosketukseen alkuperäisen luonnon kanssa. Nyt hän kulkee täällä vielä vieraana muukalaisena. Hänen mielestään on sopimatonta, että Lotta, niin suuri tyttö, vieläkin joskus karkaa paimenien mukana metsään. Ah, hänelle itselleen tekisi niin hyvää joutua kerran reippaan ja voimakkaan paimenpojan seuraan. Se voisi kasvattaa häntä yhtenä päivänä enemmän kuin kymmenen salonkiromaania, joita hän nähtävästi lueskelee aivan liian ahkerasti.
Vesillä viihtyy Aili paljon paremmin kuin metsässä, mutta ei hän sielläkään ole vielä varsin pitkälle päässyt. Niinpä hän ei esimerkiksi ole vielä nähnyt malmilauttaa ja hän kuuntelee kuin ihmeellistä satua minun kuvauksiani meidän malminnostajain elämästä, aivan tavallisia kuvauksia. Minkäkö vuoksi hän ei sitten kertaakaan ole käynyt malminnostajain lautalla? Ei ole sattunut olemaan niitä täällä lähistöllä tänä kesänä, niin siitä syystä se on jäänyt. Nolostuttavan näytti Ailia hiukan, kun hän oli vielä niin tietämätön.
Lotta mielistelee minua, sillä hän tietää minut lujaksi liittolaisekseen. Minä luulen, että se ovela tyttönen on salaa kuunnellut minun ja Ailin puheita. Kerran hän, kun satuimme jäämään kahdeltaan, karkasi äkkiä minun kaulaani ja sopotti minulle korvaan:
— Puhu sinä vain enemmän semmoista Ailille, semmoista ihanaa. Sitten ei Aili olisi enää niin ikävä; nyt hän on välistä niin hirveän ikävä, että ihan itkettää.
Minulle oli Huurinaisella varustettu hauska huone, soma kammio rakennuksen yläkerrassa, josta oli komea näköala Hiislahdelle ja kauas Koitereen saarisille vesille. Mutta kun olin asustellut siellä neljä päivää, nauttinut kaikista niistä mukavuuksista, joita hyvin varustettu varakas talo voi tarjota, aloin ikävöidä takaisin malmilautalleni. Ei auttanut, että kaikki tekivät parhaansa saadakseen oloni niin viihtyisäksi kuin mahdollista, molemmat tytöt ja kaikki muutkin. Minä ikävöin sittenkin malmilautalle, nähtävästi minä olen jo hyvää kyytiä villiytymässä. Minusta tulee kuin tuleekin se alkuaikojen mies, jolle tämän nykyisen sivistyskauden hempeydet ovat kauhistus.
Nauraen minä kerroin Huurinaiselle huomioni, ja hän, mies kaikki kokenut, lausahti:
— Ei se mikään ihme, on minullakin vielä jälellä malmilauttakaipaukseni. Varsinkin syksypuoleen, kun näen tuolta kaukaisten saarien rannoilta malminnostajana nuotiotulia, niin silloin hipaisee niin kummasti sydänalasta.
Me puhuimme Huurinaisen kanssa hiukan "tieteellisistäkin" asioista ja siinä kertoi Huurinainen minulle, että joka syksy hän lähtee muutamaksi viikkokaudeksi Koitereen takalistosaloille erämieheksi. Asustelee siellä nuotioiden ääressä, metsästelee, kuuntelee suuren metsän ikuisia tarinoita. Se on hänen jokavuotinen kesälomansa ja se hänen pitää saada, muuten ei tulisi mitään. Ja hän huudahti:
— Tule silloin mukaan, se on vasta elämää!
Me löimme kättä sen asian päälle. Ja sitten sattuikin Huurinaiselle tulemaan pari nuorta geoloogia, kalliotieteilijää, mistä lienevät tulleet Pielisjärven puolelta kallioita koputtelemasta ja kun löysivät matkansa varrella vierasvaraisen talon, niin jäivät pariksi päiväksi levähtämään. Silloin katsoin minä hetken sopivaksi lähteä karkuun, olihan täällä nyt ilman minuakin hyvää seuraa Lotalle ja Ailille, oli myös itselleen Huurinaiselle. Osasivat nämä nuoret miehet puhua tieteistäkin, jos niin vaadittiin.
Ja nyt olen minä omilla vesilläni. Omalla veneelläni minä matkan tänne tein, taivalta tosin oli viitisentoista kilometriä, mutta ihana oli se matka. Tuuli ei ollut liian kova, parahiksi se vain koetteli, mihin minun "Aallottareni" kelpaa. Matkan varrella lepäilin saarten selällisten rannoilla, pistäysin parilla malmilautallakin sanomassa Huurinaiselta terveisiä.
Vanha Aapeli ja pelimanni ovat ihastuneet minun veneeseeni; Hilpas kadehtii minua, niinkuin jo sanoin. Ja mitä onkaan meidän vanha yhteinen veneemme "Aallottaren" rinnalla, raskas se on soutaa kuin synti, tuskin viitsii ensinkään nousta aallon harjalle, laiska hylkimys, Vaan kyntää syvimpiä uomia ja särpii jokaisen aallon niskasta vettä sisäänsä. Sellainen vanha kaukalo, en minä vain viitsisi enää käydä mokomaa soutamaan.
Ja sitten vielä, se on vain sekin kaikkien yhteinen. Mutta minä olen nyt riippumaton mies, milloin haluan, silloin lähden, minne mielin, sinne soudan. On ihanaa elää maailmassa kenestäkään riippumattomana. Tuskin olen tätä milloinkaan niin hyvin tajunnut kuin nyt täällä malmilautalla, kun olen saanut oman mainion veneen.
Itse Kiviharjun keisarikin on jo antanut "Aallottaresta" lausuntonsa. Sattui kalastusmatkallaan keisari käväisemään meidän lautalla, haasteltiin siinä yhtä ja toista, niin jo keisari kiintyi tarkastelemaan "Aallotarta". Punnitsi ja sihtaili kädessään airoja, tarttui lujalla kouralla kokkaan ja puistalti, niin että sutjakat kylkilaudat notkahtelivat.
— Jopa on siro vene, on siihen sattunut mestarin käsistä lähtemään vene niinkuin pitää. Kun ravistat kokasta, niin silleen vavahtaa niinkuin olisi sillä elävä henki ruumiissaan.
Tämä oli keisarin lausunto "Aallottaresta". Minä huomasin miten Hilpas keisarin sanat kuullessaan kutistui omissa silmissään mitättömän pieneksi minun rinnallani.
Nyt odotan minä vielä "Aallottaresta" yhtä lausuntoa. Tällä viikolla on Soidinsaaren karjamökillä Helvin vuoro, mutta pyhän jälkeen alkaa taasen Kaisun vuoroviikko.