IX
Tärkeä tapahtuma, me olemme muuttaneet Hopeasaaren selänpuoleiselle rannalle. Tosin jäi sinne mantereen puolelle vielä kokemattomia paikkoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi. Nyt keskikesän tasaisten ilmojen aikana puhdistamme Hopeasaaren ulkoreunat ja sitten syksypuoleen palaamme takaisin Hopeasaaren suojaan myrskyjä piiloon. Palaamme, jollei satu matka vetämään jonnekin kauemmaksi. Mistä ne näin etukäteen tietää omat mielihalunsa, aarteenetsijää houkuttelevat uudet löytöpaikat.
Siellä rannan puolella olikin jo kaikki tuttua, täällä on aivan toisenlaista: Avartuneita näköaloja, laajoja selkiä, melkein Koitereen suurimpia, joita rajoittavat kaukana Keski-Koitereen suuret vehmaat saaret; siinä välillä muutamia pikku saaria ja luotoja. Siellä on tiirojakin, kirkuvia tiiroja parvittain jokaisen luodon ympärillä. Se on täällä uutta, selkävesien raikas tuntu ja houkutus, mutta jotenkin turvattomia me täällä olemme, jos nousee myrskytuuli ja paha ilma. Ei ole täällä niinkuin mantereen puolella suojaisia poukamia, missä sääpitoa pitää.
Ja sitten kaipaan minä myös niitä tuttuja rantavaaroja, Liuskavaaraa, Kiviharjua ja muita; ne kaikki jäivät Hopeasaaren metsien suojaan. Ja vielä kaipaan minä sitä kaunista rantakalliota, joka oli siellä vakinaisen ankkuripaikkamme vieressä. Se on sitä aarteenetsijän kotipaikkarakkautta, sattuivat ensimäisiä näkemiäni olemaan nuo paikat täällä malmilautalla ollessani, ja niin niitä nyt ikävöin.
Ei täällä ole mitään niiden vastinetta, mataloita ja rosoisia ovat rantakalliotkin; mikä lie vihainen jättiläisvoima niitä aikojen alussa runnellut. Tästä kovasta kohtalostaan ne näyttävät kovin loukkaantuneen, epäystävällisesti ja salakavalasti ne tunkevat rosoiset jalustansa monin paikoin veden alle kauas rannasta, vaanivat siellä varomatonta venemiestä. Jos tahtoo malmilauttansa niiden ohi edes jonkunlaiseen suojaan keinotella, niin siinäpä on vasta puuhaa.
Hopeasaaren ainoa talo näkyy tuolta vähän matkan päästä metsän aukeamasta. Mitään muita taloja ei olekaan tänne näkyvissä, Hopeasaaren Hilman koti on ainoa.
Hilma käy nykyään harva se päivä meidän lautallamme. Hänestä on tullut meidän vakituinen muonittajamme ja tunnollisesti hän tämän tehtävänsä täyttää, tuo kantamuksittain meille tuoretta ja hyvää ruokatavaraa.
Hilpas ei enää paljon välitä Hilmasta, hän on tätä nykyä korviaan myöten rakastunut Kiviharjun ylpeään Annikkiin. Mutta pelimanni juttelee mukavia Hilmalle ja Hilma hymyilee yhtenään, tuollaista hiukan alakuloista hymyä. Minäkin saan joskus osani Hilman hymyilystä ja vasta nyt minä olen alkanut huomata, ettei Hilma ole ensinkään hullumman näköinen tyttö. Hänen pehmeä naisellisuutensa on vain sellaista lajia, ettei se vaikuta äkkiyllätyksenä, se sulattelee, sulattelee vähitellen routaiset paikat. Minä luulen, että Hilma ikävöi miestä, hän on jo siinä kypsyysijässä; hänen pitäisi saada rakkautta ja alituista hellittelyä, silloin hän varmaan olisi naisista parhaimpia.
Hilma luo kaihoisia katseita minun "Aallottareeni", minä arvaan, että hän läksisi sillä niin mielellään soutelemaan. Kenties vienkin joskus Hilman soutelemaan, mutta nykyään on minulla muuta ajattelemista. Soidinsaaren karjamökillä on tällä viikolla ruskeasilmäinen Kaisu emäntänä ja siellä asuvat minun ajatukseni. Pitäisihän Hilman se tietää, siellä ovat minun ajatukseni aamusta iltaan ja hyvissä ajoin iltapäivällä, usein jo keskipäivällä karkaan minä itsekin sinne.
Mitäkö Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä sanoi minun veneestäni? Ah, ihastunut hän siihen oli, se oli kaikin puolin hänen mielensä mukainen. Melkein liian hienoksi hän arvioi "Aallottaren" ensi näkemällä, liian hienoksi näihin täkäläisiin oloihin.
Mutta kun minä sanoin, ettei "Aallotar" ollut ensinkään liian hieno hänelle näytettäväksi, niin silloin sain Kaisun silmistä katseen, joka puhui paljon. Ja sitten Kaisu alkoi huolellisesti tarkastella "Aallotarta", siveli hyväillen sen maalattuja laitoja, paineli hellävaroen sormillaan tullakseen vakuutetuksi, etteihän se maalaus vain koskettaessa nuhrautunut, kun se näytti vielä aivan tuoreelta.
Minä kerroin Kaisulle, mitä hänen isänsä oli sanonut "Aallottaresta".
Kaisu nyökkäsi hyväksyvästi.
— Isä tekee itsekin veneitä, niin totta hän silloin myös ymmärtää, mikä on hyvä vene.
Me olemme tehneet "Aallottarella" unohtumattomia soutumatkoja, kierrelleet ja tarkastelleet Soidinsaaren eteläpään rannikkoa. Harvinaista on tämä rannikko, vuoroin kohoaa äkkijyrkkä kallio suoraan vedestä, joka siinä kallion varjossa kuvastelee sinisen mustana ja syvänä, niin että melkein väristystä tuntee siihen kallion alle pikku veneellä soutaessaan. Kallion vieressä avautuu pienen pieni lahdenpoukama, sen rannalla on metsä ikuista ryteikköä, jättisuuret lenkokuuset kallistuvat kauas vedenpinnan yläpuolelle. Niiden alle katoaa vene kokonaan ja siellä varjossa saa tarkastella näiden kuusten juuria, joiden alta aallot vuosien vieriessä ovat onttaneet maaperän pois, niin että koko juurikehys on jäänyt korkealle ilmaan. Mutta pitkillä väkevillä varpaillaan ne sentään toisella puolen tavoittavat vankkaan kallioperustaan, välistä ne ovat kietoutuneet suuren kiven ympärille ja eikös vain kivi ole vähitellen vääntynyt maasta koholle niiden heltiämättömässä otteessa. Se on metsän itsepäistä taistelua päälle tunkevaa vihollista vastaan, rantakuuset eivät väisty paikaltaan, kun ne on kerran pantu siihen etuvartijoiksi. Mutta pari aironvetoa vain tämän ikimetsän ryteikön alta ja niin ollaan toisessa lahdelmassa, parhaassa rehevyydessään koreilevan niittypataman alla, jossa hyväilee silmää pieni hiekkaläikkä ja jossa kisailevat jänikset ovat rantapenkereen sakeaan putkiheinään polkujansa tallanneet.
Me nenästämme veneen hiekkarannalle pienen puronuoman suulle ja nousemme niitylle. Korea on se silmälle ja hyvää on angervon ja putkilehvän sekainen heinikko, niin pitkää ja sakeata se on, että oikein työlästä on siinä kahlata. Ja siellä suikertelee se puronen heinikon alla, kirkasvetinen elämänsuoni, siellä suikertelee ja polveilee se kokonaan mättäiden piilossa. Ei sen kulkusuuntaa tottumaton voi keksiäkään mutta tottuneen silmä sen heti huomaa: sen äyräillä on kukkien väriloisto helakampi kuin muualla ja kasvullisuus muutenkin runsaampi, sen salassa piileskelevän elämänsuonen siunaama. Kaisu tietää, että nyt ovat mesimarjat jo kypsyneet, ja näitä marjoja me nyt lähdemme etsimään, seurailemme purosen uomaa, kunnes metsän reunaa lähetessä heinikko hiukkasen ohenee ja puron äyräsmättäät muuttuvat sammaleisiksi. Näillä sammalmättäillä se mesimarja kasvaa, osaa se marja jumalan luoma, pohjolan paras ja hienointuoksuinen marja hyvin kasvamispaikkansa valikoida. Siellä se kypsyy salassa suikertavan niittypurosen äyräillä, pehmeää sammalta kasvavien mättäiden kyljissä, melkein sammaleen sisään peittyneenä. Kaisu tiesi ne kätköpaikat, pian on meillä tuokkonen täynnä kauniita ja mehukkaita marjoja. Ja sitten me lähdemme etsimään niitä metsän peitossa piileviä lähteitä, joista nämä niittypuroset saavat alkunsa. Siellä lähteen reunoilla kasvaa ihania kukkia, niin kauniita, ettei niiden veroisia ole missään muualla. Sylin täyden me niitä poimimme ja istahdamme sitten siihen lähteen partaalle korkean metsän siimekseen saalistamme valikoimaan. Kaisu rakentelee kukkavihkoa, minä kiskon valkoisen koivun kyljestä tuohta, laitan siitä pienen lipposen ja sillä maistelemme lähteen kylmää ja kirkasta vettä, oikeata elämänvettä. Ei sitä sen makuista vettä olekaan muualla kuin näissä Soidinsaaren lähteissä.
Sellaisia löytöretkiä me teemme ja miten paljon Kaisu tietääkään kertoa lempisaarensa merkillisyyksistä, miten tarkoin hän tunteekaan kaikki paikat, jokaisen sokkelon tässä kauniissa, muiden silmiltä kätketyssä valtakunnassaan. Eräällä lähteellä hän sanoo asuvan itsensä Soidinsaaren haltijan, ja sillä lähteellä kävivät jänikset hyvin ahkerasti juomassa. Tietäähän sen, haltija rakasti niitä turvattomia olentoja; niillä oli niin paljon vihollisia, mutta haltijapa olikin niiden ystävä ja suojelija. Tätä lähdettä lähenemme me aina hyvin varovasti, hiljaa hiipien, jottemme vain säikähdyttäisi haltijaa ja hänen suojattejaan. Ja emmekös vain kerran tavanneetkin siellä kolmea jäniksen poikasta. Siellä ne meidän lähetessämme istuivat aivan veden partaalla, kaikki kolme rinnakkain, pitkiä korviaan heristäen, pienet etutöppöset somasti lerpallaan. Niin ne istuivat korvat keppinä puikottaen, niin liikkumattomina kuin kivestä tehdyt pikku patsaat. Me painaudumme pensaan juureen ja Kaisu sopottaa minun korvaani:
— Katsohan, miten ne ovat somia!
Näinhän minä, että ne olivat somia. Mutta niiden suojelija, itse haltijapa kyyhöttääkin siinä minun rinnallani, kyyhöttää metsän lumoavasta tenhosta vapisten. Ruskeasilmä tyttöni, ei hän tällä hetkellä huomaakaan, että minun käsivarteni kiertyy hänen hartiainsa ympäri ja hänen tukkansa hyväilee minun kasvojani. Ja millainen on hänen poskiensa hehku, ihana haltijani! Ja nytpä hän onkin minun vankinani, oman lempilähteensä äyräällä minä hänet syliini puristan. Ja tuuhea lehtikatos kätkee meidän onnemme hetken, vain hiukan lehtien raoista vilahtelee taivaan sinikatto, pilkoittaa kuin pienistä, huimaavassa korkeudessa olevista ikkunoista. Ah, olisinko voinut olla syliini puristamatta metsän tenhosta vapisevaa, hehkuvaa ruskeasilmääni. Eihän muut nähneet kuin hyvät enkelit korkealta ikkunoistaan meidän onneamme, ja enkelit eivät koskaan kerro näkemiänsä.
Mutta me teemme "Aallottarella" kauemmaskin löytöretkiä. On siinä Soidinsaaren kohdallakin kaukana selällä muutamia pieniä luotoja ja sinne me lähdemme tiiran pesiä etsimään. Soidinsaaren rannalle näkyy sieltä vain muutama kivi, mutta kun soudamme lähemmäs, onkin siellä kokonainen luotoryhmä, hyvä ala kuivaa maata, kaunista hietikkoa ja keskellä röykkiönään suuria kiviä. Kevätjäät ne ovat kasanneet kivet yhteen siihen luodon korkeimmalle harjalle ja siihen niiden ympärille ovat aallot tulvan aikana tuoneet paljon muutakin tavaraa, joka siinä alkaa vähitellen maatua. Jo on siihen ripahtanut saraheinän siemen, jo yrittelee kiven koloissa juolukkapensas kasvuaan. Muutama vuosi vielä aikaa ja jo ilmestyy siihen ensimäinen puuntaimikin, uusi saari on silloin valmis, kaunis Koitere on tullut sitä rikkaammaksi.
Niin se tapahtuu maailman luomistyö. Miten hyvin tällaisella yksinäisellä luodolla suurten selkävesien keskellä ymmärtääkin raamatun luomistarun: Ja kaunis maa kohosi kuohuvien vesien syvyydestä, neitseellisen puhtaana ja synnittömänä se tuli näkyviin ja uhkuvilla parmaillaan se kantoi elämän siementä, joka vain odotti hedelmöittämisen hetkeä. Ei ollut vielä muita eläviä kuin kalat vesissä ja taivaan linnut, jotka eivät paljon jalallensa leposijaa kaivanneet. Mutta nyt syntyivät myöskin maan eläimet ja kauniit metsät rupesivat kasvamaan tulvavesien hedelmöittämillä lietteillä. Ja nuori maa peittyi kukkasiin ja puissa kypsyi monenlaisia hedelmiä, jotka olivat ihanat nähdä ja hyvät syödä.
Niin, tällaisella yksinäisellä luodolla on tämä tarina kirjoitettu. Yksinäinen mies, joka puusta koverretulla ruuhellaan meloskeli selkävesien syvyydestä kohoavien luotojen vaiheilla, hän se kirjoitti tämän tarinan. Nousi ruuhestaan levähtämään luodon kiville, katseli siinä ympärilleen, näki jo kaukaa vehmaita saaria, jotka ensimäinen nuori metsä oli seppelöinyt. Ja silloin hän kirjoitti luvun maailman luomisesta, ja palkinnoksi tästä antoi jumala hänen löytää ihanan naisen, joka teki hänen elämänsä päivät suloisiksi ja hänen yönsä onnellisiksi.
Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, minun ruskeasilmä naiseni, miten hyvin hän ymmärtää luonnon suurta runoutta. Monta kertaa me olemme muistelleet täällä Koitereen kauniiden selkien keskellä tarinaa maailman luomisesta, ja vaikka se on ikuisesti vanha tarina, tuntuu se meistä täällä aivan uudelta, kuin olisi se vasta eilispäivänä kirjoitettu. Ja sitten me kuvittelemme itsemme ensimäisiksi ihmisiksi tässä vesien syvyydestä kohoavassa nuoressa maailmassa. Meidän omaamme ovat kaikki nuo vehmaat saaret, joita näemme joka puolella ympärillämme, ja nyt olemme täällä uudella löytöretkellä, odotamme tämän uuden saaren syntymistä. Meille on tämä saari luvattu huomenlahjaksi ja kauniina meidän silmämme kerran näkevät tämän Soidinsaaren rannalta tuoreessa vehmaudessaan, kun metsä on tänne kasvanut ja nyt vielä paljas maanpinta saanut peitteekseen kukkaseppeleen. Paljon on täällä jo nytkin elämää, monta tiiran pesää olemme löytäneet, monta muuta ihmeellistä aarretta keksineet, me onnelliset löytöretkeilijät. Paljain jaloin istuu minun ruskeasilmä naiseni pehmeällä hietikolla ja siihen hänen syliinsä kannan minä löytöjäni, kirjavia tiiran munia, koukeroisia järvisimpukoita, aaltojen sileiksi hankaamia pikku kiviä ja kosteita lumpeenkukkia, joita hyvin saan käsiini rantavedessä olevien kivien vierestä.
Kerran yllätti meidät luodolla ollessamme sadepilvi. Silloin vedimme me "Aallottaren" maalle ja käänsimme sen kumoon siihen hietikolle suuren kiven viereen. Mainio sateen suoja oli meillä sen alla, ruskeasilmä naiseni lepäsi minun sylissäni ja siinä pehmeällä hietikolla otin minä hänet omakseni, naisista ainokaisen, jota ei yhdenkään miehen käsi ennen minua ollut koskettanut. Ja Kaisu puristautui rajusti minun kaulaani ja sopotti palavin kuiskauksin korvaani, etten minä saanut enää mennä Hiislahden Huurinaiselle. Jos minä vielä kerran menisin sinne, tulisi hän hyvin mustasukkaiseksi sille valkolakkiselle kaupunkilaisneidille. Niin, hän oli jo nytkin hiukan mustasukkainen ja tiesipä hän sen valkolakkisen nimenkin, Aili, se oli. Mistäkö hän sen tiesi? Tiesipähän vain, vai luulinkos minä, ettei hän olisi sitä tietänyt. Ja tiesipä hän senkin, että Aili ikävöi tätä "Aallotarta" sen vuoksi, että se oli minun veneeni. Eikös muka ikävöinyt? Ikävöipähän, ikävöi hyvin paljon! Siitä hän sen tiesi, kun oli löytänyt »Aallottaren» valkoisesta reunalaudasta sellaisen kirjoituksen. Minulla ei tietysti ollut siitä mitään aavistusta, mutta olipas hän sen salaisuuden keksinyt; sellaisella lapsellisella käsialalla se oli siihen töherretty.
— Sen on Lotta tehnyt, se ajattelematon tyttönen. Mutta eiväthän hänen sanansa mitään merkitse!
Vai eivät muka merkinneet mitään, merkitsivätpähän! Kyllä hän hyvin tiesi, että ne merkitsivät paljon ja sen vuoksi minä en enää saanutkaan sinne mennä. Pois hän oli jo hangannut sen kirjoituksenkin ja siinä oli ollutkin aika puuha, kun piti varoa, ettei kaunis maalaus nuhraantuisi. Milloinkako hän oli sen hangannut? Kaisu nauraa hihitti silmiään siristäen. Olinkin minä aika sokko, en tietänyt paljon mistään, mutta hänpäs tiesi kaikki minun salaisuuteni, aivan kaikki. Ja hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että se valkolakkinen Aili vielä kerran istuisi "Aallottaressa". Ei, yksinään hän tahtoi pitää minut ja "Aallottaren", aivan yksinään tämän kesän ajan. Ei saanut se valkolakkinen ajatellakaan minua, mitä oikeutta hänellä oli minua ajatella ja ikävöidä "Aallotarta". Mutta hänpäs tiesi, että Hilmakin olisi niin mielellään lähtenyt "Aallottarella" soutelemaan ja enköhän vain jo liene ollutkin Hilman kanssa, kun Hilma yhtenään kävi siellä meidän lautallamme.
Minä sanoin, että Hilma kenties olisi lähtenyt, mutta minäpä en huolinut häntä veneeseeni. Ei ainoatakaan kertaa Hilma ollut vielä "Aallottaressa" istunut eikä istuisikaan. Eikä Ailikaan enää istuisi. Mitä merkitsivätkään minulle Aili ja Hilma ja kaikki muut naiset, kun olin kerran saanut katsoa niin syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä. Ja minä tahdoin katsoa niihin vielä syvemmälle, unohtaa koko muun maailman olemattomiin. Armas ruskeasilmäni, kun olin tämän sanonut, tahtoi hän tukehuttaa minut suudelmillaan. Ja hän itki ja nauroi ja soperteli minun korvaani, että kaikki saikin mennä olemattomiin tämän kesän jälkeen. Tämän yhden kesän hän tahtoi vain minut pitää, ja sitten saisi tapahtua mitä hyvänsä, ei hän siitä enää paljon välittänyt.
Ruskeasilmä tyttöni, miten hyvä olit minulle sinä päivänä siellä yksinäisellä Koitereen luodolla, kun sadepilvi yllätti meidät ja me makasimme sylityksin, kumoon käännetty "Aallotar" suojanamme, pehmeä lämmin hiekka vuoteenamme. Miten paljon rakastit minua niinä nopeasti kiitävinä iltapäivän hetkinä.
Sade oli jo aikoja sitten tauonnut, aurinkokin oli jo painunut lähelle taivaanrantaa. Vasta silloin me lähdimme paluumatkalle. Sateen jälkeen näyttivät etäiset metsäsaaret niin tuoreilta, todella oli tämä maailma vielä nuori, meidän uusi maailmamme.
Rinnatusten me istuimme, emme paljon soutaneet, sillä tuulenviri oli myötäinen. Liplattavat aallot hyväilivät "Aallottaren" laitoja, kuljettivat sitä eteenpäin.
Ja Kaisulla oli helmassaan ne kosteat lumpeenkukat. Ah, hän oli itsekin vielä niin tuores, ruskeasilmä naiseni. En minä enää ikävöinyt uusille löytöretkille, kun hän oli minun rinnallani.