X
Mennyt on se ihana viikko, kesän kaunein viikko, ja Soidinsaaren pienillä niittypatamilla on nyt alkanut heinänteko. Kaisu ei ole enää yksinään karjamökillä, itse Kiviharjun keisarikin on siellä ja paljon muuta heinäväkeä. Soidinsaaren pienellä karjamökillä kuhisee kaikki paikat täpäten täynnä ihmisiä ja ruskeasilmä Kaisu häärii koko sen suuren väkijoukon emäntänä. Enkä minä saa enää mennä tapaamaan Kaisua, ruskeasilmäistä tyttöäni. Hän ei tahdo, että kukaan muu kotiväestä aavistaisi mitään siitä, mitä meidän välillämme on tapahtunut. Siksi minun pitää pysyä poissa Soidinsaaren karjamökin lähettyviltä. Minulla on ikävä, kuolettava ikävä malmilautalla. Ilmatkin muuttuivat sellaisiksi, ettei voi olla muu kuin ikävä, tulivat heinäkuun loppupuoliskon hiottavat helteet. Ja koillisella ilmanrannalla, jossakin kaukana rajasaloilla on syttynyt suuria metsäpaloja, joista savu pitkän tyvenen vallitessa leviää tänne Koitereelle asti. Se kohoaa vaalean harmaana autereena pilvettömälle auringon radalle, se käärii kaukaisemmat rantavaarat ja saaret pehmeään, liikkumattomaan harsovaippaan. Keskipäivällä nousee lämpö melkein tukahuttavaksi, ilmassa on kitkerää palon katkua, öljytyyni vedenpinta näyttää pihisten kiehuvan raskaana painavan ilmakehän alla. Silmäluomia rupeaa kirveltämään, kun hetkisen sitä yhteen menoon katselee.
Ah, tätä painostusta! Ei lehti liikahda rannan puissa, uneliaina närähtelevät sorsat lahdelmissaan. Kaikki veneet ovat vesiltä hävinneet, ihmiset ahertavat heinätöissään saarien ja rantanotkelmien pienillä niittytieroilla. Me olemme yksin unohdetut ja hyljätyt, vietämme horrostilaan nukahtaneen vesierämaan keskellä jonkunlaista nuivaa varjoelämää.
Ikävä on muillakin eikä vain minulla. Pelimanni kulkee päivät päästään puolinukuksissa, vanha Aapeli valittelee rähmäävien silmiensä savusta kärsivän. Eikös hän sitten ole siellä ruukinpajassa savuun tottunut? Onpa tietenkin, miksei hän olisi savuun tottunut, mutta ei se siellä niin pahasti käy kuin täällä päivänkilossa kiehuvien vesien keskellä. Täällä se ottaa vanhan miehen silmiin niin turkasesti.
Niin se tietysti ottaa, mutta on yksi mies, joka ei savusta eikä mistään kärsi. Se on meidän Hilpas. Hän menestyisi varmaan, vaikka vietäisiin Saharan keskelle. Yhtenään hän pulikoi haaleaksi käyneessä vedessä ja väliajat oljentelee puolialastomana lautalla; hänen kuparinkarvaiseksi paahtunut ihonsa aivan välähtelee terveyttä ja hyvinvointia.
Onnen lellipoika, hänelle valkenivat makean leivän päivät, kun Kiviharjun valpas keisari meni Soidinsaareen heinätöitä johtamaan. Annikki on nyt melkein yksinään kotimiehenä, vain pikku sisaret ja sairasteleva äiti ovat hänen seuranaan, mutta niistähän ei Hilpaksen öisille retkille ole paljon haittaa.
Niin ne vaihtuvat osat tässä maailmassa, ja Hilpas ottaakin nyt asian oikein toden kannalta. Se pojan vintiö suunnittelee salakavalaa hyökkäystä itseensä keisarin linnaan tai ainakin siihen linnan liepeille. Asia on nimittäin niin, että toinen siinä Kiviharjun palteilla olevista pikku taloista kuuluu nykyään olevan melkein isännätön, ja Hilpas on uskonut minulle suurena salaisuutena, että sitä taloa hän nyt katselee itselleen ja Annikille. Mistäkö hän muka rahat saisi sen isännättömän talon ostoon? Hilpas nauraa virnistää, vai hänkö ei muka rahoja saisi. On hänellä muuan varakas sukulainen, vanhempi naisihminen, ja kun sen luo mennään, niin eiköhän vain rahoja heltiä. Aina hän on ennenkin naisista selvinnyt, ja nyt seuraavat häntä vielä matkalla Annikin lämpimät toivotukset.
Ja sitten kun se talo on vallattu, sitten kosimaan ja niin pesiydytään lujasti siihen vaaran palteelle. Siitäpä on sitten mukava kavuta vaikka hiukan ylemmäs, kunhan keisarista aika jättää. Kadehdinko minä Hilpasta? En tiedä, mutta hiukan liian jokapäiväiseltä hänen sotasuunnitelmansa haiskahtaa. Vanhan naikkosen turvin, josta Hilpas tähän päivään asti ei ole luultavasti hiventäkään välittänyt, niin, senpä turvin hän nyt käy keisarin ylpeätä tytärtä omakseen kosiskelemaan. Ja ylpeä Annikki antaa suunnitelmalle siunauksensa, kenties kirjoittaa vielä Hilpaksen mukaan makean kirjeen pehmitelläkseen sen vanhan leski-ihmisen sydämen. Ah, Annikki, missä on nyt sinun ylpeytesi, kenokaula nainen. Niin talonpoikaismaista, niin perin talonpoikaismaista, mutta arvaapas suostuisiko Kaisu, minun ruskeasilmä tyttöni, sellaiseen. Mentäisiinpäs hänelle ehdottamaan, suostuisiko!
Sinähän hommasit Kaisullekin miestä. Huolehdit ja holhosit ensin muuten ja sitten toimitit sieltä Uimaharjun puolelta sen serkkumiehen, itsetietoisen nulikan. Mutta missäs hän onkaan nyt, se sinun toimittamasi serkkumies, eipäs häntä ole sen päivän perästä näillä mailla näkynyt. Taisi Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä antaa sille pitkät lähtöpassit!
Mutta tämä on laihaa iloa minulle. Ruskeasilmä tyttöni on otettu minulta pois ja minut on tuomittu yksinäisyyteen. Minä jätän kuparinkarvaiseksi paahtuneen Hilpaksen haaveilemaan ovelaa sotasuunnitelmaansa ja soudan pois lautalta, soudan kauas avaroille vesille, Hopeasaaren kohdalta näkyvien tiiraluotojen lähettyville.
Vedenpinta uinuu rasvatyynenä, mitä iloa on minulle tällaisella ilmalla kauniista "Aallottarestani". Ah, nousisipa myrskytuuli, kohoaisivat vaahtoavat Koitereen kuhilaspäät kuohumaan, ne sokkeloisten selkien nostattamat kuhilaspäät. Silloin nähtäisiin, mihin minun "Aallottareni" kelpaa, silloin saisi minun sorja veneeni eloa, saisi sen elävän hengen ruumiiseensa, josta Kiviharjun keisari puhui. Keisari ymmärtää nähkääs, mikä on hyvä vene, kun on itsekin tehnyt veneitä.
Minä istun luodon kivellä, tarkastelen ympäristöä. Aurinko alkaa lähetä laskuaan ja saa punertavan hohteen. Sinervä savu lepää liikkumattomana kaukaisten saarien vaiheilla, tiirat lentelevät pääni yläpuolella, mutta nekin näyttävät väsyneiltä, niiden kirahtelu on uneliasta. Ja muualla ei missään näy elonmerkkiä, ei ainutta venhettä vesillä, ei niin liikahdusta. Tämä on se liikkumaton tyhjyys, nirvana, josta itämaiden kansat uneksivat. Mutta minä en vielä halua nukahtaa nirvanaan, minulla on ihana nainen, ruskeasilmä saaren tyttö, ja hän ikävöi minua siellä karjamökillä. Ah, minä tiedän miten hän ikävöi, mutta itse keisari on siellä valppaana vartijana ja paljon muuta heinäväkeä, joille Kaisun pitää emännöidä.
Illan joutuessa hiottava helle hiukan viilentyy, auringon radalle kohonnut savuauer synnyttää päivänlaskun hetkinä värikylläisiä rusoja, niin että luulisi hetkiseksi siirtyneensä johonkin satujen maailmaan. Ja tuo savun katku, joka päivällä tuntui niin kitkerältä, sekin lemuaa illan viilentyessä miltei miellyttävältä. Siinä on samanlaista tuoreutta kuin kytölemussa virkistävän sateen jälkeen. Sitä lemua auransa perässä asteleva maanmies nautinnolla keuhkoihinsa vetää, sillä se lemu lupaa hänelle satakertaisen sadon möyheäksi palaneeseen kyvetykseen siroitetusta siemenestä.
Mutta mitäpäs minä sellaisia uneksin, kytölemuista. Olenkos minä se voimakas alkuaikojen mies, luotu kytöjä raivaamaan? Olisikohan minusta todella siihen… Soidinsaaren hedelmällisyyttä uhkuvissa notkelmissa?
Minä havahdun siihen, että huomaan illan hämärtyvän ympärilläni.
Todella yöt rupeavat jo pimenemään, kesä lähenee loppuaan. Nytkö jo?
Minä nousen väsyneesti, soudan "Aallottarellani" kesäyön hämärään. Viimeinen rusoitus päivänlaskun puolella on sammunut, vesillä asuu suuri hiljaisuus, painostava hiljaisuus.
Aikani kuluksi olen ryhtynyt opiskelemaan keittotaidon salaisuuksia.
Hilpas kun nykyään lyö melkein kokonaan laimin emännän velvollisuudet,
niin on meidän joka miehen vuoronsa perään täytynyt ruveta keittämään.
Hopeasaaren Hilma jää joskus lautalla käydessään hetkiseksi avustamaan.
Niin on meistä Hilman kanssa tullut hyvät ystävät.
Lauantaina, ensimäisen piinaviikkoni viimeisenä päivänä pyysi Hilma, että lähdettäisiin seuraavana päivänä käymään Kiviharjussa. Olisi hän muuten yksinäänkin, mutta ajatteli, että jos haluaisin tulla mukaan, kun kaikki Kiviharjun tyttäretkin olisivat luultavasti sunnuntaina siellä kotosalla.
Hilma punastui tätä sanoessaan, mutta minä selitin, ettei hänen tarvinnut ensinkään punastella. Me olimme kaksi unohduksiin jäänyttä orpoa ja sovimme siis erinomaisesti toistemme seuraan. Minä tulin mielelläni hänen mukaansa.
Mutta matkasta tuli minulle suuri pettymys, en saanut nähdä ruskeasilmäistä tyttöäni sielläkään. Aamupäivällä oli Kaisu tosin käväissyt kotona, he olivat olleet Helvi siskonsa kanssa, mutta olivat vain pikimmältään pistäytyneet ja menneet jo takaisin Soidinsaareen.
Annikki tuli alas venevalkamaan meitä saattamaan. Hän on viime aikoina huomattavasti muuttunut, ei pidä enää niskojaan niin ylpeästi takakenossa kuin aikaisemmin. Niinpä niin, Kiviharjun ylpeä tytär alkaa kypsyä laskeutumaan alas vaaransa laelta sen juurelle, valmistuu kulkemaan ikeen alaitse. Ah, se rakkaus, se saa monenlaisia ihmeitä aikaan.
Me aikailimme Hilman kanssa vesillä iltaan asti, sillä Hilmalla ei ollut mihinkään kiirettä. Hän kertoi sopineensa palvelustytön kanssa, että tämä tekisi yksinään iltatyöt, jos hän sattuisi kylässä viivähtämään. Pitihän se Hilman vapaa pyhäpäivä siis jotenkin kuluttaa.
Hilma oli koko päivän hiukan surumielinen. Lieneekö huomannut hänkin Kiviharjun Annikissa tapahtuneen muutoksen ja arvasi tietysti mistä se aiheutui. Ja hänkin oli kerran katsellut lempeillä silmillä meidän Hilpasta, mutta nyt Annikki veikin Hilpaksen häneltä. Olihan siinä jo tarpeeksi aihetta surumielisyyteen, Hilman kesä näytti menevän aivan tyhjiin ja Hilmalla ei ollut enää niin paljon kesiä tyhjiin menetettäviksi.
Hilman pehmeä surumielisyys sopi niin hyvin yhteen minun mielialani kanssa, minä tunsin kuin viihdyttävää lepoa Hilman seurassa. Huomaamattani läksin vielä rannastakin häntä saattamaan. Huomaamattani jouduin Hilman aitan ovelle… talossa nukuttiin jo… huomaamatta painuin matalasta ovesta sisään. Lieneekö Hilmakin ollut hiukan hajamielinen… vai miten lie joutunut siellä puolipimeässä aitassa minun syliini. Hänellä oli ikävä ja minulla oli ikävä… aamun sarastukseen asti viivyin Hilman aitassa.
Seuraavana iltana satuin ikävissäni soutamaan Soidinsaaren pohjoispääkallion luo. Nousin hetkiseksi kalliolle ja siitä muutamalta tasaiselta kiveltä löysin runsaasti sormeiltuja ja katkottuja arpaheiniä. Kiven vieressä kalliolla oli kuihtunut kukkaiskimppu.
Minä harmistuin itseeni ja minä tunsin kaunaa myös Hopeasaaren Hilmalle. Mitä varten minun pitikin ottaa Hilma "Aallottareen". Kaisu oli nähtävästi istunut koko pyhäisen iltapäivän täällä Soidinsaaren pohjoispääkalliolla minua odottamassa. Täällä oli hän ikävissään istunut, ruskeasilmä tyttöni, pannut arpaa ja katsellut Hopeasaaren vesille. Kenties hän on nähnyt sieltä minun veneenikin, mutta siinä oli minulla toinen tyttö. Ja Kaisulla on ollut kukkakimppu minulle; minä otan sen kuihtuneen kukkakimpun käteeni ja unohdun kalliolle hämärän tuloon asti. Mutta Kaisu ei enää tullut, eihän tietysti ruskeasilmä tyttöni enää tullut, kun oli kerran saanut turhaan odottaa.
Muutamana iltana saan päähänpiston soutaa Soidinsaaren karjamökin tuttuun valkamaan. Eihän minua siellä kukaan huomaa, kun hämärän tultua varovaisesti soudan. Ja minua haluttaa nähdä, millaista siellä nyt on, kun heinä on rantaniityltä pois korjattu.
Mutta outoa on siellä tutussa valkamassa, tuskin tunnen paikkoja entisiksi. Heinänteon jälkeen on koko ranta kuin alastomaksi ryöstetty, ja sitten on vielä niin pimeää ja tyhjää, niin pimeää, että saan pinnistää näköäni, ennenkuin eroitan koivikon piilossa olevia pikku rakennuksia. Tuntuu kuin tahtoisivat ne tahallaan kätkeytyä minun silmiltäni. Minne lienee heinätkin viety, ei ole suovaa eikä mitään tyhjäksi ryöstetyllä niityllä. Nähtävästi ne on viety pihalatoon, mutta typerästi ne siinä tekivät, hyvin typerästi. Olisivat laittaneet tuohon keskelle niittyä pieleksen, niin ei olisi näyttänyt läheskään näin autiolta. Mutta eipäs vain Kaisukaan ole sitä huomannut… jos Kaisun sanaa kysyttäneenkään näissä asioissa.
Hopeasaaren Hilmaa en ole tavannut sen jälkeen. Seuraavana päivänä unohdun kuitenkin lautalle tavallista kauemmaksi. Reppuani kaivellessa tuli käsiini tukku rypistyneitä käsikirjoituksia ja niitä minä nyt tarkastelen, Siinä on olevinaan romaanin alku, olen siitä jo puhunut kustantajallekin ja saanut eturahoja. Minun piti kesän aikana kirjoittaa tämä romaani valmiiksi, mutta olen koko homman tähän päivään asti unohtanut.
Kun nyt tarkastelen näitä lehtiä, niin tuntuu minusta koko keskentekoisen kirjani aihe niin kaukaiselta ja unohtuneelta, menneen sivistyskauden muinaismuistolta, mutta aivan mielenkiinnottomalta muinaismuistolta. Paperi on pahoin kellastunut ja yhtä kellastunut ja väljähtänyt on sisältökin, ja tällaista minä olen yritellyt oikein vakavissani. Jopas on, jopas on erehdytty, kummalliset päähänpistot ne näyttivätkin mielenkiintoisilta siellä näivettyneen sivistyskauden silmälaseilla katseltuna. Mutta olipa onni, että jäi alkuunsa tämä tekele, hävetä olisin saanut minä alkuaikojen oloihin siirtynyt mies tätä tuotettani. Ja mitähän, jos tämä olisi joutunut vielä Kaisun, minun ruskeasilmän tyttöni käsiin. Mitähän Kaisu, terve ja voimakas luonnonlapsi olisikaan tästä ajatellut.
Minä unohdun istumaan kellastuneet paperit käsissäni ja siitä tapasi minut Hilma. Hän kurkistaa majan ovelta, tervehtii hiukan arasti hymyillen ja jää siihen ovelle hetkiseksi juttelemaan. Vihdoin hän tiedustaa, saisiko hän sytyttää tulen valmiiksi, jos me aioimme ruveta ruokaa laittamaan.
— Sytytä vain tuli ja minullapa onkin täällä mainioita sytykkeitä. Saat nähdä, että ne leimahtavat vähän iloisesti!
Minä konttaan majasta paperit käsissäni, istahdan tulisijan ääreen ja Hilman rikitellessä valkeaa alan tunkea siihen yksin lehdin kellastuneita käsikirjoituksiani. Hilma ottaa yhden lehden käteensä, ennenkuin se on ennättänyt tulta ottaa, tarkastelee sitä uteliaana ja alkaa kysellä, mitä papereja nämä olivat. Enhän minä vain mitään tärkeitä papereja polttanut.
— Eivät nämä ole niin erikoisen tärkeitä, nauroin minä. — Tässä menee vain tulen ruuaksi muuan romaanikirja, melkein valmiiksi kirjoitettu ja jo puolittain myöty ja syötykin. Eikä niinkään huono romaanikirja, moni tyttölapsi siellä suuressa maailmassa olisi varmaan tätä sydäntään pidellen ja huokaillen lueskellut. Tästä piti näetkös tulla oikein sellainen hieno salonkiromaani, mutta nyt se taitaa jäädä ilmestymättä. Kas näin, annetaanpas hiukan enemmän, näkyy mielistyneen Panun poika minun henkeni tuotteisiin.
Minä heitän kokonaisen tukun lehtiä tuleen. Hilma tempaa ne säikähtyneenä pois.
— Hyvä jumala, ethän vain kaikkia aio polttaa. Niin paljon valmiiksi kirjoitettua kirjaa!
— Anna sen vain palaa, elä yhtään sääli! Minä ryöstän lehdet Hilman kädestä ja tungen ne uudestaan valkeaan. Hilma katsoo minuun melkein säikähtyneenä, minä lohdutan häntä:
— Ei tämä mitään, joutavia kellastuneita papereja säälimään. Tämä romaani oli kellastunut jo ennen syntymistään, on paljon parempi, että se saa näin ajoissa iloisen hautauksen.
— Mutta meneehän siinä niin paljon työtä hukkaan, vaikeroi Hilma.
— Mitä tämä nyt, parin kuukauden työ. Se on vähäpätöinen harhaisku, elämässä sattuu paljon, paljon pahempia harhaiskuja, joiden jälkiä ei hävitetäkään näin helposti. Katsos Hilma, nämä häviävät tuossa paikassa olemattomiin ja vielä saadaan niiden hinnalla kalakeitto iloisesti kiehumaan.
Hilma ei virka enää mitään, katselee vain palavia papereja, silmät täynnä kyyneliä. Välistä hän vilkaisee salavihkaa minuun, melkein pelokkaasti.
Sinä iltana minä läksin taas Hilmaa saattamaan. Me kävelemme rinnastusten hämärtyvää metsäpolkua, minä ojennan hänelle käteni rapakkojen yli harpatessa. Pitkään aikaan me emme puhuneet mitään, vihdoin kysyy Hilma arasti, olinko minä tavannut Kaisua.
— En ole tavannut, naurahdan minä, — on sattunut olemaan kova onni. Sinä ainoana päivänä, jolloin olisin kenties voinut tavata häntä, olin toisessa seurassa. Niin mukavasti voi välistä sattua!
Minä nauroin ääneen. Hilma katselee syrjään, mutta näenhän minä hämärässäkin, miten veri on karahtanut hänen poskilleen. Kun ei vain hänen silmiinsä olisi taasen kohonnut kyyneleitä, minä koetan ystävällisesti lohdutella:
— Ei siitä niin väliäkään, jos ei ole satuttu tapaamaan. Luultavasti on siten kaikkein parasta, ja sitäpaitsi tiedäthän sinäkin, Kaisulla on tätä nykyä niin paljon muutakin tekemistä. Kun näet pitää olla suuren heinämiesjoukon emäntänä, niin siinähän sitä on huolta aivan tarpeeksi.
Hilman aitan ovella seisomme taasen hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin ojentaa Hilma kätensä hyvästiksi ja sanoo tuskin kuuluvasti:
— Sinä olet varmaan minulle suuttunut!
— Ei Hilma, sinä erehdyt! Jos minä olen kenelle suuttunut, niin olen vain itselleni. Minä tahtoisin vielä jatkaa, mutta en saa mitään sanotuksi. Pitelen vain Hilman kättä, kunnes hän vetää sen arasti pois ja kuiskaa nopeasti:
— Kiitos saattamisesta!
Hän alkoi hätäisesti sovitella avainta lukkoon. Minusta hänen kätensä näyttävät vapisevan eikä hän koko aikana kertaakaan katsahtanut minuun. Minä seison kuin paikalleni kiinni naulittuna, en saa kättäni liikautetuksi auttaakseni Hilmaa. Minä tahtoisin puhuakin hänelle, sanoa että hän jäisi vielä vähäksi aikaa, mutta kun ovi lopulta avautuu, sanonkin vain:
— Joko sinä menet Hilma?
Hilma kääntyy ovessa, hänen poskensa ovat aivan kalpeat ja silmät täynnä kyyneliä.
— Mitäpäs minä muutakaan, kuiskaa hän epävarmasti.
— No niin, kenties onkin niin parasta. Kiitos sinulle Hilma ja hyvää yötä!
— Hyvää yötä!
Ovi painui äänettömästi kiinni. Kuin sumun läpi välähti minun aivoissani, ettei sitä pantu hakaan. Kaikki oli siis oikeastaan vielä ratkaisematta, Hilma odotti vielä jotakin. En tiedä miten kauan olisin siinä seisonut, mutta silloin kuului aivan läheltä pellolta ruisrääkän ääni. Minä havahduin ja katsahdin ympärilleni, näin sakenevassa hämärässä rakennukset, korkean kaivon vintin, siinä aivan lähellä olevan heinähaasian. Ne kaikki näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat pimeässä tarkastelleet minua epäluuloisesti.
— Onpas tosiaan jouduttu vieraille vesille! naurahdan minä ja poistun nopeasti halkopinojen ohitse. Siitä painun pimeälle metsätielle.