XI
Seuraavana sunnuntaina oli Kiviharjussa jumalanpalvelus.
Parina edellisenä päivänä oli käynyt ukonilmoja, jotka olivat puhdistaneet ilmakehän pitkien helleviikkojen aikana kertyneistä palosavuista. Kuulaan kirkas oli lämmin elokuun sunnuntaiaamu, metsien vehreyden keskeltä paistoivat rantavaarojen pienet viljapellot jo puolikypsinä, kellanvivahteisina. Pian tuleentuu kaunis jumalanvilja Koitereen ympäristön korkeilla päivärinteillä, tuskin on keräilemällä tapahtuva heinänteko pienissä niittynotkelmissa ennätetty lopettaa, kun, on jo kiireimmän kaupalla riennettävä sirppi kädessä pellolle. Muuten varisee rutosti kypsynyt jyvä täyteläisenä nuokkuvasta tähkäpäästä ja viikkokausien vaivannäkö jää silloin huonosti palkituksi. Vaan kun on joutuisa, niin on palkintokin hyvä, raskasjyväisen sadon antavat nämä ylävien maiden kiviperäiseen multaan muokatut peltotilkut.
Tänä heinänteon ja elonkorjuun välisenä aikana pidetään Koitereen takaisissa kylissä tavallisesti jumalanpalvelus. Kirkkomatka Ilomantsin pokostalle on tältä kaukaiselta perukalta liian pitkä, viisi-kuusikymmentä kilometriä, ja se matka on sen lisäksi kesän aikaan kovin monimutkainen ja vaivaloinen. Pitäisi kulkea pitkiä huonoja kiertoteitä suuren Koitereen ympäri, tai sitten soutaa parin peninkulman alkutaival veneellä ja loppumatkaksi pitäisi lainata ajopelit onnellisemmassa asemassa olevista toisen rannan kylistä. Niin jäävätkin kirkkomatkat talviseen aikaan, mutta kesällä saapuu sielunpaimen kerran tai pari kaukaisia seurakuntalaisiaan tervehtimään. Silloin on yleinen ripilläkäynti, silloin kastetaan lapsia, joskus kaukaisimmilla perukoilla ruumiitakin siunataan väliaikaiseen hautaan.
Se on suuri tapahtuma siis, papin saapuminen näille takamaille. Ja suuri kunnia on se myös sille talolle, jossa jumalanpalvelus silloin pidetään.
Tällä kertaa oli tämä kunnia langennut Kiviharjun keisarin talon osalle ja se ei joutunutkaan silloin väärään paikkaan. Olihan keisarin talo jo melkein puolimatkassa taivaan portille noustessa, sieltä muita korkeamman vaaransa laelta se näkyä kellotti kauas joka suunnalle, niin että hyvin sinne jumalanpalvelukseen saapuva rahvas keltään kyselemättä tien osasi.
Jo varhaisesta aamusta alkaen näkyy vesillä runsaasti liikkeellä veneitä. Kun käy vireä tuulenhenki, on moniin veneisiin airomiesten avuksi nostettu koivuinen purjepuu ja siellä purjepuun vehreiden lehvien alla istuu Sunnuntaipukuista juhlakansaa kaikki paikat täpäten täynnä. Kaikki on tänä päivänä otettu mukaan, vaivaiset vanhukset ja pienet lapsetkin. Useat rantakylien taloista ovat varmaan jääneet aivan autioiksi, elo- ja vaateaitat on vain lukittu ja asuinrakennuksen lukottomalle ulko-ovelle on pistetty pönkkäpuu. Ja niin sai talo tänä rauhan sunnuntaina jäädä jumalan huomaan, ei varkaitakaan pelätty.
Mutta niin se onkin, ettei tällaisena päivänä monesti tapahdu mitään varkauksia eikä muita tihutöitä. Jos varas pahoissa aikeissa hiipii metsän peitosta tällaisen autioksi jätetyn talon pihamaalle, niin voi käydä sillä tavoin, että sen pihamaan ja koko ihmisettömän talon täyttävä hiljainen sunnuntairauha saa hiipijän hetkiseksi muihin ajatuksiin. Se voi esimerkiksi unohtua katselemaan siinä sipuli- ja tupakkipenkkien ääressä raaputtelevia kanoja, ja siinäpä se onkin hyvä alku ajattelemiselle. Siitä voi lähteä muistoja vilisemään niinkuin punaista lankaa, tulee mieleen pieni kotimökki, jonka pihamaalla hän kerran lapsosena tepasteli, ja sielläkin oli tuollainen penkkejä raaputteleva kana ja oli siellä paljon muutakin, joka kaikki nyt taas jostakin salaisesta kätköstään sukeltaa mieleen niin ilmielävänä. Ja silloin hän säikähtää pahoja aikeitaan, silmäilee vielä kerran hämillään ympärilleen ja hiipii pois aution talon pihamaalta. Niin voi käydä tällaisena kesäisenä sunnuntaipäivänä, sellainen hiljainen jumalan rauha suojelee hyvin ihmisetöntä taloa.
Mekin hankkiudumme jo aamusta alkaen jumalanpalvelukseen lähtemään. Hilpas ei ollut lautalla, hän oli jo pari päivää sitten lähtenyt sitä varakasta naissukulaistaan taivuttelemaan ja sillä matkallaan hän saattoi viipyäkin hyvän aikaa. Mutta me muut varustaudumme parhaaseen pyhäasuun, parrat puhdistetaan huolellisesti Aapelin puukkoveitsellä, jota välistä käytettiin kalojen ruokkoamiseenkin, mutta joka siitä huolimatta oli mainiossa terässä. Korkeintaan muutamia haavoja se veteli miesten kiiltäviksi hangattuihin leukapieliin, mutta sehän nyt ei ollut vahinko eikä mikään.
Kiviharjun rannassa oli tuhottomasti jumalanpalvelukseen saapuneen kansanpaljouden veneitä ja olipa siellä väkeä Kiviharjun pihamaallakin. Koko tilava pihamaa oli täpäten täynnä juhlakansaa ja papin pöytä oli siellä aittarakennuksen vieressä suurten pihakoivujen ja pihlajapehkojen siimeksessä. Nämä lehtevät puut antoivat suojaavaa varjoa myös ensimäiselle nurmikolle asetetulle penkkiriville ja siellä aivan ensimäisellä penkillä näkyi Kiviharjun keisari istuvan perheineen. Siellä he olivat ylimmällä kunniasijalla niinkuin asiaan kuului, siellä oli valju ja sairasteleva emäntä, jota Helvi ja Annikki hellästi tukivat kahden puolen, ja siellä istui Kaisukin isänsä rinnalla, istui totisen hartaana ja näkyi pitävän silmällä kahta pienempää siskoaan, jotka olivat muun lapsilauman mukana painuneet nurmikolle aivan papin eteen.
On paljon mieltäylentävää tällaisessa luojan vapaan taivaan alla tapahtuvassa juhlahartaudessa. Minua eivät milloinkaan ole erikoisesti miellyttäneet meikäläiset kirkot, joiden sisustus muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta on kerrassaan liian alastonta ja askeettista, omansa tuomaan mieleen vain ahdistavaa ikävää. Jo lapsena tunsin minä tuollaista mielenahdistusta kirkossa ollessani, mitä varten piti sen alttarin yläpuolella riippuvan Kristus-kuvan välttämättä olla niin surkean näköinen. Paljon enemmän minua miellytti siinä ristin juurella oleva Maria Mataleena, jonka täyteläinen naisellisuus ja lempeät silmät hyvin sopivat edustamaan suurta rakkautta.
Näistä häiritsevistä mielikuvista en sitten myöhemminkään ole kirkossa käydessäni päässyt vapautumaan, mutta jumalan aurinkoisen taivaan alla ei ole mitään sellaista häiritsevää. Ja eiköhän liekin niin, että kauniin luonnon keskellä se ihmisten hartaus on vasta taivaan herralle otollinen.
Hyvin pian minä olin paikan löytänyt, josta saatoin mainiosti nähdä sinne ensimäiselle penkille asti. Asetuin koivun juurelle, jonka edessä istui ja seisoskeli suuri joukko sylilapsiaan piteleviä naisia ja kukkeita naimaikäisiä tyttäriä. Ne minua hyvin suojasivat, ensimäiseltä penkiltä tuskin olisi saattanut minua huomata, jos ken olisi arvannut ruveta etsimäänkin.
Mutta kukapas siellä arvasikaan, ei ainakaan Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä. Maahan hän katseli enimmän ajan, vain silloin tällöin kohotti kauniit silmänsä pappiin, mutta laski ne sitten jälleen alas ja painoi päänsäkin kumaraan. Silloin näin vain hänen komean palmikkonsa, joka ulottui alas vyötärölle. Ei sellaista palmikkoa ollutkaan kellään toisella, ei siinä penkkirivissä eikä muuallakaan.
Kaisu näkyi seuraavan hartaustoimitusta hyvin tarkkaavaisesti. Minä luulen, että hän silloin tällöin hiukkasen itkeä tihersikin, koska näkyi painavan ruudukkaista nenäliinaa silmilleen, Jos lienee muukin naisväki siinä ympärilläni vetistellyt, en sitä niin tarkoin pannut merkille. Minä en ylipäänsä kuullut enkä nähnyt paljon mitään siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Papin sanat soivat vain epäselvänä huminana korvissani, kuin unessa näin minä edessäni ja ympärilläni alas hartauteen painettuja päitä, suuren lapsiparven, joka siinä papin edessä nurmikolla kyyhöttäen suurin totisin silmin seurasi tätä menoa, josta se ei vielä paljon ymmärtänyt. Minä näin selvästi vain ruskeasilmän tyttöni alas painetun pään, näin vain hänen nöyryytensä ja ihanat ajatukset täyttivät sydämeni. Kukapa mies ei tuntisikaan liikuttavaa hellyyttä, kun näkee rakastamansa naisen painavan päänsä jumalan kasvojen edessä, sillä se nöyryys, se puhuu sydämen suuresta rakkaudesta.
Minä kuulin ympärilläni olevista naisista jonkun kuiskaavan toiselle:
— Jopahan on Kiviharjun vallaton tytärkin tullut katumukseen.
Ja siihen toinen supisi päätään nyökytellen:
— Niin näkyy, niin näkyy, kun se katumus sitten vain lähtisi oikealta pohjalta.
Minä halusin heille supista vastaan, että olkaa huoletta, aivan huoletta. Se pohja oli oikea ja pitävä, sillä minäpä tiesin, mikä se pohja oli. He eivät sitä tietäneet, mutta minä tiesin sen.
Ja kun viimeistä kiitosvirttä veisattaessa näin Kaisun kohottavan kirkkaat silmänsä ylös, oli minun mielestäni oikein ja kohtuullista, että koko seurakunta yhtyi hartaudella siihen virteen. Vai eikö ruskeasilmäisen tyttöni sielunrauha olisi ollut yhden kiitosvirren arvoinen.
Papilla oli vielä monenlaista tekemistä, mutta hän oli väsynyt ja tahtoi hiukan levähtää ennen kastetoimituksen alkamista. Olikin niitä kastettavia, kokonaisen vuoden sato oli kerätty laajalta alueelta ja se ei ollut mikään vähäinen sato. Taivaan siunaus näkyi lepäävän tämän harvaan asutun seutukunnan yllä, onnellisina äidit tungeskelivat esille kantamuksineen, kummeja huudeltiin ja etsittiin valmiiksi paikalleen, koko rahvasjoukko joutui levottomaan liikkeeseen.
Kaisu oli hävinnyt pihamaalta, mutta Annikki järjesteli siihen puiden siimekseen papille ja muille valiovieraille kahvipöytää. Kesken tämän työnsä hän sattui minut huomaamaan, pyörähti tervehtimään ja alkoi udella, että eikös sieltä meidän lautalta muita ollutkaan hartausmenoissa. Nähtävästi Annikin levottomassa mielessä pyöri se Hilpaksen matka, varmaan Annikkikin oli äsken vähän itkeskellyt ja huokaillut sen puolesta, että Hilpas onnistuisi pehmittämään sen varakkaan naissukulaisensa sydämen.
Annikki sai minut houkutelluksi siihen vieressä olevaan tyttärien yhteiseen aittaan kahvia odottamaan. Mutta katua sain sinne menoani, sillä kenenpä tapasinkaan siellä ensimäiseksi? En ketään muuta kuin sen Kaisun kaukaisen serkkumiehen, jonka luulin jo ikipäiviksi hävinneen näiltä mailta. Kaisu itse ei sillä hetkellä ollutkaan aitassa, se serkkumies vain sisarineen ja Kaisun Helvi sisko. Ja sitten oli Hopeasaaren Hilma myöskin siellä. Hän tuli minut tavatessaan hyvin hämilleen, sillä me emme olleet nähneet toisiamme sen jälkeen, kun siellä hänen aittansa ovella erosimme.
Ja sitten ilmestyi Kaisu aitan ovelle ja hämilleen hänkin tuli, tuskin tervehtiessään katsahtikaan minuun. Mutta se Kaisun serkkumies, sepä ei tullutkaan hämilleen, itsetietoisesti ja nenäkkäästi hän alkoi tiedustella, mitenkäs se minun kaupunkilaisen aika oli kulunut malmilautalla. Hän tuntui erikoisesti korostavan sanaa "kaupunkilainen", nauroi sitten ja selitti, että jo minä olin todella hiukkasen päivettynyt, jo sen verran, että olisi saattanut melkein erehtyä, jollei olisi tietänyt mistä minä olin kotoisin.
Oli selvää, että näissä nenäkkäissä sanoissa piili joku tarkoitus, Kaisun serkkumies vainusi minussa kilpailijaa. Minä vilkaisin Kaisuun, hänen näkyi olevan hyvin vaikea pysyä alallaan.
Mutta se mies ei ollut mitään huomaavinaan, alkoi vain naureskellen kertoa, että hän oli minut huomannut jo saarnan aikana. Hän oli sisarineen istunut melkein minun vieressäni, mutta minäpäs vain en ollut heitä huomannut, mitä lienen muuta katsellut koko ajan niin tarkasti, yhtä ainutta kertaa päätäni kääntämättä.
Poika nauroi jälleen, ja silloin minun sisuni kuohahti. Minä selitin kuivasti, etten todellakaan ollut häntä jumalanpalveluksen aikana sattunut huomaamaan, mutta vielähän tässä nytkin hyvin ehdittiin tuttavuus uudistaa.
Kaisu nousi äkisti ja häkelsi jotakin, että hänen piti mennä auttamaan kahvin valmisteluissa. Aitassa tuli vähitellen painostava hiljaisuus, vihdoin pujahti Hilmakin ulos ja hänen perästään läksin minä.
Miten harmistuneena, sydän täynnä pahoja epäluuloja minä läksinkään, miten tarkoin oli särkynyt se ihana tunnelma, johon olin tuudittautunut hartausmenojen aikana. Ah, minun kauniit kuvitelmani, mihin ne olivat joutuneet, miten arkipäiväiseen todellisuuteen minä olin äkkiä pudonnut. Niin, tämä naurettava arkipäiväisyys, se minua juuri enimmän harmitti. Mitä minulla oli enää täällä tekemistä, tässä seurassa? Että Kaisu sallikin typerän serkkumiehensä tuolla tavoin, ja minä kun olin ajatellut Kaisusta niin toista, niin kokonaan toista. Oli tuskallista tällä tavoin erehtyä, pois täältä piti paeta viipymättä.
Mutta enpäs vain päässyt pakenemaan, aitasta ulos tultuani olin vähällä törmätä yhteen Hiislahden Huurinaisen kanssa. Huurinaisella olivat leveässä vanavedessään valkolakkinen Aili ja Lotta tyttönen ja Huurinainen julisti ensi sanoikseen, että nytpäs en enää pääsisi heidän käsistään karkuun pujahtamaan. Juuri minua etsimässä he olivatkin, olivat saaneet Annikilta kuulla, että minä täällä tyttöjen aitassa piileskelin ja nyt he veisivät minut mukanaan. Niin oli jo kotoa lähtiessä päätetty eikä siinä auttanut ruveta vastaan hangoittelemaan.
Vai niin, vai olivat he sillä tavoin kotoa lähtiessään päättäneet. Todellakin! Ja samassa hengenvedossa minä jo julistan, että olin valmis hetkeäkään viivyttelemättä heitä seuraamaan, niin, oikeastaan minä olin jo hiukan odotellut tätä tilaisuutta. En tiedä, miten minusta tällä hetkellä heidän ystävällinen vierasvaraisuutensa tuntuikin niin houkuttelevalta, suorastaan onnelliselta käänteeltä. Kun tarkemmin asiaa ajattelin, niin minulla olikin ollut jo pitemmän aikaa näillä vesillä ikävä, kuolettavan ikävä, minä kaipasin todella vaihtelua ja siellähän oli mieluisaa vaihtelua tarjolla.
Minä vilkaisen Ailiin ja enkös vain huomaa hänen jo hiukkasen päivettyneen ja muutenkin reipastuneen. Se oli mieluisa huomio, hyvin mieluisa minulle. Vaan mitäpäs nyt yksinään Ailista, olihan siellä myös tuo herttainen Lotta tyttönen ja kaiken kruununa itse Huurinainen, mainio mies, ja virkistävät keskustelut tieteellisistä asioista. Niin että missäs mies olisi viihtynyt, jollei siellä. Joutavia tässä harmittelemaan!
Me joudumme kaikki siihen kahvipöydän ääreen. Siinä oli Kaisukin kahvia tarjoilemassa ja minä luulen huomanneeni, että hänen kätensä hiukkasen vapisi Ailille ja Lotalle kahvikupposta ojentaessa. Ja Lotta lörpöttelee minulle, että hepä olivat jo laittaneet sen entisen huoneenkin siellä ylhäällä valmiiksi minua varten kuntoon. Ja Aili oli jo tänä aamuna vienyt sinne kukkiakin, hyvin kauniita kukkia.
— Eläpäs nyt joutavia! toruu Aili vahvasti punastuen.
Minä sanon Lotalle, että viipyisinkin nyt siellä heillä hyvän aikaa. Mitä varten minä sen sanoin siinä aivan kaikkien kuullen. Eihän sen sanominen olisi ollut niin tuiki tarpeellista, mutta ihminen sanoo välistä tahtomattaan sellaista, joka voi tuntua jostakin toisesta hyvin tuskalliselta.
Kun me lähtiessämme hyvästelimme Kiviharjun väkeä, huomasin minä Kaisun vetäytyvän kaikkein takimmaiseksi. Ja kättään ojentaessaan hän painoi päänsä alas.
Ja yhtäkkiä minusta tuntui pahalta lähteä sillä tavoin. Aivan kuin olisin menettänyt jo kesän ja kaikki, kun läksin pois näiltä vesiltä.