XII
Kun on kauniina elokuun sunnuntaina tehnyt pitkän purjehdusmatkan Koitereen vesillä, ei sitä ikinään unohda. Meillä oli juuri sellainen ihana matka, tuulta parahiksi sen verran, että se hyvin veti ilman airomiesten apua. "Aallotar", jonka minä olin ottanut mukaan paluumatkaani varten, tuli kauniisti kelluen Huurinaisen suuren viislaidan vanavedessä. Soutajiksi varatut Huurinaisen naapurimiehet rallattelivat joutilaina kokkateljolla, Huurinainen itse hoiteli tottuneesti peräsintä, minä purjenuoria ja Aili ja Lotta livertelivät iloisina siinä purjepuun alla. Aili oli riisunut pois valkoisen lakkinsa, jottei silloin tällöin häilähtävä purje pyyhkäiseisi sitä mukaansa. Tuuli sai näin aivan vapaasti pöyhiä hänen tukkaansa, joka oli harvinaisen vaalea ja kihartui somasti ohimoilla. Kun kauemmin katselin sitä tukkaa, tulin vähitellen vakuutetuksi, ettei se ollut ensinkään hullumman näköinen. Se sopi mainiosti Ailin kasvojen väriin, joka oli muuttunut entisestään paljon terveemmäksi ja reippaammaksi.
Aili ja Lotta kertoilivat kilpaa niistä ihmeellisistä löytöretkistä, joita he olivat tehneet metsiin. Niin, Aili ei nyt enää pelännyt metsässä käärmeitä, jo olivat he käyneet etsimässä teirenpoikueitakin, joista minä silloin viime kerralla olin puhunut. Ja olivat he jo pari kertaa olleet malminnostajana lautallakin. Niitä olikin nykyään useampia lauttueita siellä heidän lähettyvillään, ja tottahan minäkin heidän kanssansa lähtisin niitä tervehtimään, kun itsekin kuuluin siihen samaan joukkoon. Tietysti minä lupasin lähteä, sitä varten minä olin ottanutkin "Aallottaren" mukaan, että sillä tehtäisiin pitkiä soutumatkoja, ja sittenpä he vasta saisivatkin nähdä, miten oivallinen minun veneeni oli. Ei se heidän veneensä ollut mitään minun "Aallottareni" rinnalla.
Me sivuutimme matkalla monta malminnostajain lauttaa, huutelimme heille ohimennessä tervehdyksiämme. Muitakin vesillä liikkujia tapasimme runsaasti, tänä kauniina elokuun sunnuntaina oli Koitereella harvinaisen vilkas liike. Kaikki oli kaunis päivä houkutellut venematkoille, jossakin Kivilahden puolella kuului olevan häät ja varsinkin sinne päin oli runsaasti menijöitä. Peninkulmaisten taipalien takaa, Koitereen toiselta puolelta oli lähtenyt venekuntia täynnä ilakoivaa nuorisoa.
Näimmepä muutamassa leveässä salmessa lähellä Hiislahtea vielä harvinaisemmankin ihmeen: komea hirviperhe, emo ja kaksi puolikasvuista poikaa siellä uida viiletti saaresta mantereelle. Kauniina näkyvät vehmaat saaret ne houkuttelevat välistä tämän Koitereen ympäristöllä niin runsaslukuisena esiintyvän jalon otuksen tällaisille löytöretkille, ja kenties oli tämäkin perhekunta sillä tavoin, saaresta saareen uiden, retkeillyt yli koko Koitereen.
Aili ja Lotta seurasivat ihastuneina hirvien matkaa ja komeapa olikin se näky, kun nämä uljaat otuksen päät korkealla vedestä hyvää vauhtia aaltoja halkoen pyyhkäisivät melkein meidän veneemme editse. Hyvin siinä taival katkesi, sievoista kyytiä olisi venemies saanut soutaa perässä pysytelläkseen. Viimeiksi näimme nämä vesille uskaltautuneet komeat metsien otukset, kun ne kahlaten nousivat rantamatalalle, puisteleutuivat siinä pitkät koivet huojahdellen ja sitten nopeasti katosivat sakean rantametsän suojaavaan syliin.
Huurinaisella oli varattu minulle todellakin ihanat olot ja sattui vielä niin mainiosti, että juuri siellä ollessani tulivat elokuun ensimäiset kuutamoillat. Hyvin minun olisi siis pitänyt siellä viihtyä ja kuitenkin valtasi mieleni jo ensimäisinä päivinä kumma levottomuus. Minä ikävöin takaisin omille vesilleni, omalle malmilautalleni vanhan Aapelin ja pelimannin seuraan. En oikein tiedä, mitä lienenkään ikävöinyt, mutta aivan ventovieraalta tuntui minusta koko Hiislahden ympäristö, vaikka se on aivan yhtä kaunista kuin siellä Kiviharjun ja Liuskavaaran seuduillakin.
Huurinainenkin huomasi pian levottomuuteni. Hänellä oli kokonainen koskematon laatikollinen sitä tavaraa, jonka ääressä tavallisesti tieteellisistä asioista puhutaan. Mutta se laatikko jäikin melkein niinikään koskemattomaksi, minusta ei oikein ollut Huurinaisen puhekumppaniksi, ja Huurinainen on sitä lajia mies, ettei hän yksinään osaa tieteistä puhua. Hän kyllästyi minuun jo toisena iltana ja alkoi murista, ettei hän ollut kutsunut minua luokseen Koitereen vettä juomaan. Sitä kun minä sain aivan tarpeeksi oman lauttani vierestä, ei sitä varten tarvinnut peninkulmien päähän soutaa.
— Mutta Koitereen vesi on hyvin terveellistä. Vesi yleensäkin on hyvin terveellistä juomaa ja Koitereen vesi aivan erittäin. Siinä on näet niin perhanasti rauta-aineen puolta, niinkuin meidän Aapeli sanoo. Ja se rauta-aineen puoli, se se juuri antaa miehelle luontoa.
— Eläpäs haastele roskaa, murahti Huurinainen. — Sinusta on hävinnyt rauta-aineen puoli ja muu luonto aivan olemattomiin. Ei sinusta näy enää olevan tieteistä puhumaan, saat mennä hameväen pariin.
Ja niin jätti Huurinainen minut hameväen pariin. Itse hän seuraavana päivänä hävisikin kokonaan näyttämöltä, selitti että hänellä oli muutamia tärkeitä metsäasioita Enon puolella ja sinne hänen piti nyt lähteä.
Aililta minä sain suurena salaisuutena kuulla, että taisi Huurinaisella siellä Enon puolella olla hiukan muitakin kuin metsäasioita. Huurinainen oli leskimies, ja Aili kuiskutteli hiukan punastellen, että siellä jossakin Enon kirkolla päin huhuiltiin hänellä olevan uuden mielitietyn. Joka toinen viikko Huurinainen kuului sinne matkoja tekevän ja saattoi käydä niin, että vielä tänä syksynä pidettäisiin Hiislahdella komeat häät, Huurinainen toisi uuden ehtoisan emännän uljaaseen taloonsa.
Ahaa, siinäpä sitä oltiinkin, Huurinaisen itsensä mieli paloi hameväen pariin ja minut oli hän tänne houkutellut vain kotimieheksi, jottei Ailille ja Lotta tyttöselle tulisi kahdeltaan kovin ikävä. Ovela veijari tosiaan se komeapartainen, iloluontoinen Karjalan priha, mutta pitihän minun alistua kohtalooni ja olla kotimiehenä.
Me teimme tyttöjen kanssa ahkerasti "Aallottarella" souturetkiä, koetimme hiukan kalastellakin ja käväisimme monta kertaa muutamalla malmilautalla, joka oli aivan siinä Hiislahden suulla parin pikku saaren rantoja puhdistamassa. Tämän lautan miehet kertoivat olleensa melkein koko kesän sieltä kauempaa selältä näkyvien saarien luona ja kuului sinne vieläkin jääneen toinen lauttue. Reippaita poikia kuuluivat olevankin kaikki ne sinne selkävesille jääneet, olisi meidän kannattanut käväistä kerran niitäkin tervehtimässä.
Muutamana kauniina kuutamoiltana me Ailin kanssa sitten lähdettiinkin sinne. Olimme silloin siinä lahden suulla "Aallottarella" soutelemassa ja huomasimme sieltä kaukaa saaren selällisen rannalta pienen nuotiotulen tuikkavan. Aili alkoi udella, että mikähän se tuli mahtoi olla, näkyi sieltä niin houkuttelevan salaperäisenä, niinkuin mikähän satujen virvatuli. Minä selitin, että luultavasti se oli juuri niiden malmimiesten nuotiotuli.
— Voi, uskaltaisikohan sinne mennä hiukan lähemmäs katsomaan? puhui
Aili melkein kuiskaten.
— Mikähän siinä, jottei uskaltaisi, soudetaan vain perille asti.
Ah, sepä olisi!
Ailin ääni vapisi. Luultavasti ensimäisen kerran tarttui Koitereen yön salaperäinen lumo häneen ja nyt oli tulossa oikea seikkailu. Minun hiljaa soutaessani hän kertoi, että jo hänen monta kertaa oli tehnyt niin mieli tuonne saariin selällisiin lähtemään, mutta kun nuo malmimiehet näyttivät hiukan villeiltä.
— Eivät ne puraisematta niele! nauroin minä.
— Ja oikeastaan, sitä samaa joukkoahan minäkin olen, niin jospa minä tänä yönä tekisinkin sinulle sen, jota pelkäät niiden villien miesten tekevän. Minä näetkös olen myöskin jo hiukan villiintynyt, saanut sellaisia ryövärin tapoja.
Enhän minä mitään sellaista tekisi, naurahti Aili. Mutta hänen äänessään ja naurahduksessaankin oli vavahdus, hänen sydämensä värisi jännittävän seikkailun odotuksesta.
Nuotiotulella oli todellakin malminnostajia. Olivat vaihteen vuoksi nousseet lautalta maihin yöksi ja virittäneet siihen rantakallion suojaan oikein kunnollisen rakovalkean. Siinä he häärivät illallispuuhissa meidän saapuessamme. He näyttivät siinä loimottavan nuotion valossa todella hiukkasen villeiltä, ja minä tunsin miten Aili vapisi, kun minä autoin hänet veneestä rannalle.
— Mitäs vieraita sieltä tulee? kuului nuotion äärestä.
Oltiinhan vain, vähän niinkuin samaa joukkoa. Ja minä kerroin heille terveisiä Aapelin, vanhan ruukinsepän lautalta ja pelimannilta. Tottahan he tunsivat vanhan Aapelin ja pelimannin?
Kukapas ei niitä miehiä olisi tuntenut, hyvin ne tunnettiin. Ja vai niin, jotta Aapelin toverejakos minä olinkin.
— Taidat ollakin se kaupunkilainen, joka siellä Aapelin lautalla kuuluu malmirahtia opiskelevan?
— Sama mies.
— Ja sinullapa taitaa olla oikein soma hempukkakin mukanasi. No tyttö, mitäs siinä, tule vain lähemmäksi eläkä joutavia kainostele!
— Eikös tämä olekin se Huurinaisen herrasneiti? alkoi toinen tunnustella.
— Sama se, tyttö kuin tyttö! Kun olet kerran meikäläisen mukaan lähtenyt, niin tule vain tänne istumaan.
Ja me istuimme hyvän aikaa siinä nuotiotulella malmimiesten kehässä. Ailillekin tarjottiin hiilillä paistettua kalaa ja hän kehui sen mainiolta maistuvan. Mutta sepä olikin suoraan vedestä siihen hiilille joutunut, se ei ollut ehtinyt kitua ja näivettyä, niin että ihmekös oli, jos se maistui hyvältä. Mielellään sitä hiukan sormiaankin nokesi, kun sai syödä sellaista kalaa.
Lopuksi ryhtyivät miehet meidän kunniaksemme ampumaan hiilipaukkuja siinä kalliolla. Konsti on hyvin yksinkertainen: syljetään vain kalliolle, pannaan siihen syljen päälle hehkuva hiili, varpujen varaan hiukkasen koholle; sitten pudotetaan päälle niin suuri kivi, minkä mies jaksaa päänsä tasalle kohottaa. Ei se sen ihmeellisempi, mutta juhlallisen se antaa jymähdyksen tyynenä ja kuutamoisena elokuun yönä Koitereen saarisien selkien keskellä. Ja kaiku kiiriskelee niin kauan, että sen sammumista on ikävä odottaa.
Miehet innostuivat kilpailemaan, kuka saisi ammutuksi kovimman jymähdyksen; hikipäissään he häärivät siinä kallion ja nuotion väliä. Kun me sousimme pois rannasta, näyttivät nuo loimottavan nuotion heijastuksessa suuria kivilohkareita heittelevät miehet oudoilta. Tulen loimo suurensi mittasuhteet, sadun jättiläisiksi he muuttuivat, menneiden alkuaikojen uroiksi, jotka pimeänä elokuun yönä nuotionsa äärestä kuuluttivat mahtiaan ja vapausoikeuksiaan kauas ympäristöönsä. Ja sieltä kaukaa vastattiin heille, heidän heimoveljiään siellä oli toisilla nuotioilla, yhdessä he julistivat kaikelle maailmalle, että tämä tienoo kaikkineen oli heidän omaansa. Vieraan tungettelijan ei ollut enää hyvä virittää ansaansa näille saloille, laskea verkkoaan näille viljaville vesille.
Minä unohdan aironi vedessä viistämään, kuvittelen olevani yksi noita voimakkaita alkuajan miehiä. Tietysti minä olen yksi heistä ja siellä… siellä Soidinsaaren korkeimman kallion alla, siellä palaa minun nuotiotuleni. Ja siellä korkealla kalliolla minä ammun raskaalla kivijärkäleellä kaikkein kovimman jymähdyksen, julistan hiljaisena elokuun yönä omistusoikeuteni piiriin Soidinsaaren rantavesineen, kalankutulahdelmineen, kaikkineen. Sitten laskeudun minä alas nuotiolle ja siellä majan ovella meheviä kaloja hiilillä paistaen odottaa minua hän… ruskeasilmä naiseni, jonka vasta samana päivänä olen löytänyt. Hänen poskensa hehkuvat nuotion lämmöstä ja kutsuvasti hän minulle hymyilee, naisista ihanin, nuori ja voimakas. Nuotion loimossa me syömme yhteisestä kalasta ja sitten menemme nuotiotulen lämmittämään majaan… siellä pehmeällä hukansammalvuoteella me rajussa syleilyssä otamme toinen toisemme. Ja kuutamo valaa taikavaloaan yli Soidinsaaren metsien, yli liikkumattomien vesien, joiden keskellä me olemme onnemme löytäneet.
— Tämä on ihmeellistä! kuiskaa Aili. — En vielä milloinkaan ole kuvitellut tällaista!
Minä havahdun ja kohotan veteen unohtuneet aironi.
— Niin, täällä on kaikki ihmeellistä, eikös olekin! Mutta tulehan tänne minun rinnalleni, täältä on mukavampi katsella tuonne nuotiolle. Ja Aili tuli, vavisten hän painautui minun viereeni. Mutta minä jatkoin vielä, kerroin hänelle, minkä vuoksi täällä kaikki oli niin ihmeellistä. Se oli sen vuoksi, että täällä oli elämä väärentämätöntä ja sellainen elämä oli aina ihmeellistä, siinä oli ihana tenhovoima. Rakkauskin oli täällä sellaista, mutta sitä ei pitänyt pelätä, sillä silloin se särkyi ja menetti lumouksensa. Se muuttui silloin arkipäiväiseksi eikä siitä kannattanut silloin enää unelmoida.
Ja Aili, valkolakkinen kaupunkilaistyttö, antautui vapisten sen tenhovoiman valtaan. Hän oli tähän asti melkein pelännyt alkuperäistä luontoa ja metsien suuri ihanuus oli ollut hänelle sulettu kirja. Nyt se kirja avautui hänelle, hän eli elämänsä ensimäisen ihmeellisen yön Koitereen kuutamoisilla vesillä, ja kaukaa saaren rannalta näkyi malmimiesten loimottava nuotiotuli. Mutta minä kuvittelin olevani siellä… Soidinsaaren nuotiolla.
Seuraavana päivänä tuli Hiislahden Huurinainen kotiin. Minä pakenin omille vesilleni.