XIII
Ne ovat tulleet, Koitereen ensimäiset syyskesän tuulet, ja me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren metsien suojaan.
Ne ovat tulleet, Koitereen tuulet, ja minä olen ruvennut harrastamaan soutu-urheilua.
Aikaisin ne joutuivatkin tänä kesänä, tuuliset ilmat. Kypsyneet viljat ovat vielä enimmäkseen leikkaamattomina rantavaarojen pienillä peltotieroilla. Metsillä on vielä hedelmää kantavan myöhäiskesän kylläinen väri, ei syksyn väri, vaan elonkorjuuajan kypsä väri. Mutta ilmat ovat koleahkot, taivas pilveilee aamusta iltaan ja rannan pitkät kuuset taipuilevat puskupäisen vihurituulen viheltäessä.
Ja minä soutu-urheilua harrastan.
Ah, ihanaa on siellä kiikkua, Koitereen levottomina vellovilla vesillä. Ihanaa on siellä kiikkua kevyellä "Aallottarellani" ja hyvin terveellistä on tämä kiikkuminen minulle näihin aikoihin; pää vapautuu joutavista ajatuksista, kun käsivarret ja hartiat, koko mies saa olla yhtämittaisessa työssä ja huomiokyky valppaana.
Niin, niin, huomiokykyä siinä myös vaaditaan, Koitereen aallokko paremmanpuoleisen vihurituulen puhaltaessa on täynnä kujeita ja äkkinäisiä yllätyksiä. Ei se olekaan mitään jokapäiväistä aallokkoa, niinkuin aavoilla ja saarettomilla selkävesillä; mikäs konsti semmoisilla venettä hallita. Mutta kun Koitereella, vaaraisten rantojen saartamassa kattilassa, tuuli jo luonnostaan muuttuu pyörteiseksi, ja kun nämä pyörteet sitten vielä joutuvat etsimään tietään alituisesti eteen tulevien saarten monimutkaisista solosista ja sokkeloista, niin siinäpä meneekin lopulta kaikki sekaisin. Tuuli puhaltaa monelta suunnalta yhtaikaa, aallot särkyvät ja muuttuvat vauhkoiksi kuhilaspäiksi, rynnistelevät toisiaan vastaan niinkuin pillastuneet varsat. Siinä niiden hulmuavien harjojen keskellä kiikkuessa pitää olla silmät auki, muuten voi aaltojen väliseen hautaan pudotessaan saada ohitse hyppelevästä kuhilaspäästä sellaisen kastelun, että siinä on aivan tarpeeksi minun "Aallottareni" kokoiselle veneelle.
Mutta mainio vene on minun pieni "Aallottareni" vaahtoavien kuhilaspäiden harjoilla keikkumaan. "Aallotar" on nyt saanut elävän hengen ruumiiseensa, sen elävän hengen, josta Kiviharjun keisari puhui, kokenut veneiden tekijä. Ja elävän hengen antaa minullekin tämä riehahteleva ja hyppelevä aallokko, täynnä odottamattomia yllätyksiä se kuljettaa minua riemutanssissaan, pärskyttää lämmintä vaahtoa ylitseni. Välistä lävähtää aurinko pilvien lomasta ja silloin hyppelevät kaikki sateenkaaren värit silmissäni, hyppelevät häikäisevinä ja säkenöiden. Ah, tätä elämän ihanuutta! Mutta annas, kun puskee musta pilven murjake auringon eteen, silloin sateenkaaren ihanat värit häviävät ja häilähtää kuin kuolinhursti varjo veden yli. Silloin vihaisina kuhilaspäät sähisevät, välähtelee viheriää, ilkeät silmät vaahtohyypän alta, sähisevät, sähisevät: Varo itseäsi, tässä on hautasi, huimapää! Mutta eipähän, ei olekaan siinä minun hautani, nopealla ja varmalla nykäisyllä keikahtaa minun "Aallottareni" ohi, vain ohuen hurstin vettä ja pisaroivaa vaahtoa ennätti harhaan hypännyt viheriäsilmä ylitseni heittää, sen verran jotta vähän vaatteitani kasteli. Minä nauran riemuiten: Tapasitkos paholainen, viheriäsilmä vaahtohyyppä! Niin minä nauran ja pyyhkäisen pärskähtäneet vaahtopisarat kasvoiltani. Heleijaa, elävä henki on minun "Aallottarellani"!
Hilpas se kuuliaisia jo touhuaa, kosiomatkalle valmisteleikse, mutta minä vain soutu-urheilua harrastan. Hilpaksen matka sinne varakkaan naissukulaisensa luo lienee hyvin onnistunut, en ole kysynyt. Minä en ylipäänsä kysele nykyään mitään Hilpakselta, sillä minulla on näitä muita harrastuksia.
Hilpas näyttäisi olevan hyvin halukas kertoilemaan kaikenlaisista asioista. Kyselemättäni olen saanut tietää, että se Kaisun serkkumies on jo hävinnyt omalle maalleen, ja Kaisu kuuluu nykyään olevan yksinään Soidinsaaren karjamökillä. Mutta mitäpäs minua liikuttavat Kiviharjun tyttärien asiat, minä harrastan ihanaa soutu-urheilua.
Muutamana päivänä, kun olin lähdössä, ilmestyi Hopeasaaren Hilma lautalle. Minä istuin jo veneessäni ja huusin hänelle sieltä:
— Tuletko mukaan, Hilma, minä saatan sinut kotiin "Aallottarella", kierrätän Hopeasaaren ympäri.
Hilma kalpeni.
— Mutta siellähän tuulee niin hirveästi.
— Ahaa, sinä pelkäät Hilma, et luota minuun ja "Aallottareen"! Sanohan, mitä pitäisi minun luvata, jos tulisit mukaan, mitä hyvää pyytäisit?
Hilma ei sanonut mitään, vaan tuli mukaan. Minä istutin hänet jalkojeni juureen siihen keskelle venettä. Minä selitin, että siinä oli hänen parempi istua; perässä voi hän pahasti kastua, mutta siinä ei ollut mitään hätää.
Ja niin me läksimme kiertämään Hopeasaaren eteläkärjen ympäri. Siellä luotojen vaiheilla kävi sievoinen kohina, me saimme monta vesi- ja vaahtohurstia ylitsemme. Välistä Hilma hiukan kalpeni, mutta jo… seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja sanoi, että tämä oli ihanaa. Minä käärin takkini hänen hartioilleen, ja niin istui hän siinä minun jalkojeni juuressa lyhyellä laudanpalasella. Kun välistä minun jalkani ponnistaessa yritti luiskahtaa, painautui Hilma sitä pitelemään ja minä nauroin, ettei hän ollut ensinkään pelkuri tyttö. Hän oli luotu rohkean pojan naiseksi ja hänen piti saada sellainen lohkea poika ja tehdä hänen elämänsä onnelliseksi.
Minä en kääntänytkään venettäni Hopeasaaren päästä kotiin, vaan sousin kauas selälle ja siellä me kiikuimme koko iltapäivän. Vuoroin nousimme vastatuuleen ja sitten laskimme viistoon myötäiseen, ja Hilma tuli vähitellen iloiseksi kuin pieni tyttö, nauroi ja selitti, ettei hän ikinään ollut uneksinut näin hauskasta veneretkestä.
— Ja kuitenkin sinä pelkäsit lähtiessäsi. Tunnusta pois Hilma, sinä hiukkasen pelkäsit!
— No jos silloin vähän, mutta nyt minä jo luotan "Aallottareen" ja sinuun!
Myöhään me palasimme Hilman kotirantaan ja sinä iltana minä menin Hilman aittaan. Hilma oli niin iloinen ja onnellinen sen ihanan souturetken jälkeen, en minä voinut ovelta kääntyä.
Seuraavana päivänä tuuli kiihtyi sievoiseksi lounaismyrskyksi. Vanha
Aapeli silloin lähtiessäni varoitti:
— Elähän mene tänään tuolla veneellä. Siellä on nyt leikki pois!
Mutta minä nauroin Aapelin varoitukselle ja menin, sillä juuri tänään minä kaipasin muuta kuin leikkiä. Voimieni takaa soutaen minä sivuutin Hopeasaaren viimeiset luodot ja jouduin niin suoraan kaukaa selältä tulevaan aallokkoon. Korkealla ne kävivätkin tänä päivänä ja hyvin teräväharjaisina; vihuri niitä särki, sivuttain kyntävä vihuri, sen puhaltamina ne muuttuivat lyhyiksi toinen toistaan ajaviksi töyryiksi, joiden lomissa uhkasi vihurin poimuttelema musta syvänne kuin paholaisen kattila. Minä sain monta vesi- ja vaahtohurstia niskaani, mutta minä painuin vain kauemmaksi; en huomannutkaan, ennenkuin olin joutunut Soidinsaaren pohjoispään kohdalle.
Siinä pitkin rantaa kulkevien luotojen ulkopuolella kävi ankara vasta-aallokko ja sepä minut havahdutti. Ahaa, tännepä siis oli jouduttu, vaikka ei ollut tänne mitään aikomusta. No sama se, kun oli jouduttu, niin mentiin perille asti! Ja minä sousin siinä vihaisessa vasta-aallokossa perille asti, sain ponnistaa kaikki voimani, vettä ja vaahtoa tuli jokaisen aallon harjalta niskaani, "Aallotar" vettä puolillaan ja vaatteet märkänä minä laskin Soidinsaaren karjamökin valkamaan.
Olipa se tosiaan tiukka soutumatka, käsivarsiani pakotti, hiki virtasi kasvoiltani ja taisinpa saada muutamia rakkojakin kämmenpäihin. Mutta perillä oltiin, vaikka vanha Aapeli varoitteli lähtiessä. Mitäs se Aapeli, ei se vielä tainnut tietääkään, että oli meissä hiukkasen miestä, sitä alkuaikojen voimakasta miestä, pimeänä elokuun yönä nuotionsa virittävää, sen äärestä kivilohkareiden jymähdyksillä omistusoikeuttaan julistavaa. Niinpä niin, olihan sitä hiukan, eiköhän voisi vaatia omistusoikeutensa kunnioittamista. Täällä Soidinsaaren ulottuvilla oli muutamia asiaankuulumattomia tungettelijoita, sepähän hittoa, jottei niitä voitaisi karkoittaa näiltä vesiltä!
Minä nauroin ajatukselleni ja nykäisin veneeni vesilastissaan teloille. Se olikin helppoa, tuulen voimasta oli vesi kohonnut niin korkealle, että rantapenger peittyi ja alimmaiset telat uiskentelivat vesivarassa. Potkaisin toisia ylemmäs nurmikolle ja vedin veneeni sinne asti, jotta sain sen vedestä tyhjentymään.
Minä tapasin Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäisen emännän pikku tupasestaan. Siellä oli hän askartelemassa ja hän joutui kovin hämilleen ja muutenkin ihmeisiinsä minun odottamattomasta tulostani, ja vielä näin aikaisin, melkein keskellä päivää. Hän oli kai luullutkin minun olevan vielä Hiislahdella… jos lie muutenkaan enää minua odottanut Soidinsaaren karjamökille.
Mutta kun hän näki minun vaatteeni likomärkinä, alkoi hän huolestuneena touhuta valkean sytyttämistä liedelle. Pitihän minun hiukkasen kuivatella itseäni, muuten voisin vielä vilustua. Minä luulen, että Kaisu touhusi sitä tulen sytyttämistä enemmän vain hämminkiään peitelläkseen. Minä nauroin, ettei tämä kastuminen ollut ensinkään niin vaarallista. Minulla oli ollut ihana soutumatka ja jos siellä hiukkasen kastuikin, niin sehän vain virkisti; ja minä kaipasin nykyään tällaista virkistävää kastelua, se puisteli pois joutavan uneliaita ja muutenkin ikäviä ajatuksia.
Näin minä puhelin nauraen, mutta Kaisu ei sanonut monta sanaa. Hiukan arkana, ainoatakaan kertaa minuun katsahtamatta hän vain siinä lietensä ääressä askarteli. Pyysi minua riisumaan takkini ja asetteli sen sitten siihen huolellisesti kuivumaan. Kahvipannukin siihen pian ilmestyi, sellainen soma ja hyvin puhtaaksi kiilloitettu kahvipannu, hauskaa oli siinä katsella Kaisun emännöimistä.
Hyvin kodikas ja hauska oli muutenkin se soma pikku tupanen. Kaisu ei nähtävästi nykyään enää päiväiseen aikaan asustellut aitassaan, vaan täällä tupasessa. Maitopytyt oli nyt pikku pöydältä pois korjattu ja siinä oli oikein kukkamaljakko, ja pöydän kohdalla tikutti pikkarainen seinäkello, jota en aikaisemmin ollut huomannutkaan.
Siinä minä seisoskelen lieden ääressä, nautin tästä lämpimästä, hyväilevästä kodikkuudesta. Kaisu on kumartunut pannunsa ääreen, minä näen hänen poskilleen nousevan lämpimän hohteen, meidän käsivartemme koskettavat joskus toisiaan ja Kaisun palmikko heilahtelee siinä niin houkuttelevana. Miten helposti minä voisin kiertää käsivarteni Kaisun hartiain ympäri, ja miten minusta tuntuukaan kuin Kaisu odottaisi sitä, edes tukkansa hyväilevää kosketusta.
Mutta minä en saa kättäni liikutetuksi ja sanat huulillani, olevinaan ystävälliset sanat, kuoleutuvat tyhjänpäiväiseksi jaaritteluksi. Minä kyselen yhtä ja toista Soidinsaaren oloista, miten siellä ja siellä niittytieralla oli tullut heinää, olivatko hänen sisarensa käyneet täällä karjamökillä ja olivatko puolukat jo Soidinsaaren metsissä kypsyneet. Kaisu vastailee hiljaa ja ykskantaan, mainitsee senkin, että teiren poikueet jo alkavat nousta lentoon ja muutenkin siellä metsässä alkaa jo näkyä paljon syksyn merkkejä. Ja asustelikos hän nyt jo täällä tuvassa? Niin, täällä hän asusteli päiväiseen aikaan, täällä kun oli hiukkasen valoisampaa.
Niin me haastelemme, aivan joutavista, jokapäiväisistä asioista. Ja kumpikin tunnemme me, miten hiljainen tuska väräjöi näiden merkityksettömien sanojen alla, väräjöi sydäntä ahdistaen ja ikävöiden. Yksi hyväilevä kosketus vain, yksi ainoa sana vain toisella äänenpainolla ja silloin se tuska häviäisi olemattomiin. Mutta sitä hyväilevää kosketusta ei tule, sitä hyväilevää sanaa ei pääse minun huuliltani, eikä Kaisukaan sitä sanonut. Meidän kielemme ovat kahlitut, on niin paljon tullut väliin, mitä lienee tullutkaan käsittämätöntä ja tukalaa.
Kahvin juotuani minä aloin hankkiutua lähtemään. Takkini oli tosin vielä hiukan kostea, mutta minä kiskoin sen päälleni, kiskoin Kaisun estelyitä kuuntelematta. Kaisu tuli perässäni ulos minua hyvästelemään ja heti sinne pihamaalle tultua saattoi hyvin huomata, että tuuli oli tällä välin arveluttavasti yltynyt. Koivut karjamökin ympärillä huojuivat ja vääntyivät kuin notkeat vavat, tänne karjamökille saakka kuului järveltä ankara kohina.
Silloin Kaisu näytti pelästyvän ja alkoi pyydellä, että minä jäisin iltapäivään. Siihen mennessä tuuli varmaan hiukkasen asettuisi ja eihän ollut mitään hauskuutta lähteä aivan tahallaan itseään kastelemaan.
Olipahan, oli siinä paljon hauskuutta! nauroin minä. Sitä hauskuutta minä olin tullut juuri hakemaan ja nytpä näytti nousseenkin se oikea ilma, nyt saattoi hauskutella sydämen pohjasta.
— Tulepas mukaan, tule minua saattamaan tuonne saaren pohjoispäähän asti, niin saat itse kokea. Ja silloinpa saat vasta nähdä senkin, miten ihana vene minun "Aallottareni" oikeastaan on!
Kaisu kalpeni huomattavasti.
— Ei, se on jumalan kiusaamista, sanoo hän hiljaa. — Elä lähde nyt sinäkään, sitten hiukan myöhemmin…
— Mitä sitten myöhemmin? Tulisitko sitten mukaan… tulisitko?
— En tiedä jos sitten, mutta eihän nyt kukaan voi lähteä.
Silloin nauroin minä kovasti ja sanoin, että hän täisikin olla hiukkasen pelkuri, pelkurimpi kuin Hopeasaaren Hilma. Niin, niin, Hilma oli ollut kerran minun mukanani melkein samanlaisella tuulella kuin nyt, ja hän sai uskoa, että se oli ollut ihana venematka, verraton.
Minä näin, miten sanani sattuivat Kaisuun. Hän katseli syrjään eikä sanonut enää mitään, ei ennenkuin minä olin hyvästellyt ja kääntynyt menemään. Silloin kuulin taas takaani hänen äänensä:
— Martti, etkö nyt voisi jäädä… vähäksi aikaa! Jos sinulle vielä tapahtuu jotakin, niin… Niissä sanoissa jo värisi arka pyyntö, joka houkutteli pysähtymään. Mutta miten lie ollut, minusta tuntui nololta kääntyä takaisin ja niin nauroin minä vain, että hän pelkäsi joutavia. Ei minulle mitään tapahtunut!
Kun minä sitten sousin siellä parhaissa kuohuissa, olin eroittavinani sieltä kaukaa näköalakalliolta jotakin valkoista. Kenties minä kuvittelin vain sellaista, minähän yleensä kuvittelin nykyään niin paljon kaikenlaisia joutavia asioita. Tämä rivakka soutaminen oli todella terveellistä minulle, ihanaa urheilua ja karisti pois joutavan hempeämielisyyden.
Heleijaa, antoi vesien kuohua ja tuulen viheltää!