XV
Minä olin jo päättänyt jättää malmilautan, sanoa hyvästit kunnon tovereilleni ja lähteä syksyyn kallistuvan kesän viimeisiksi viikoiksi Hiislahden Huurinaiselle. Se Lotta tyttösen ja Ailin yhteisessä kirjeessä tehty vierasvarainen tarjous houkutteli minua, vaikka en paljon uskonutkaan siihen, että kykenisin siellä Huurinaisen kodikkaassa ullakkokamarissa mitään kirjoittamaan. Siirtyminen alkuaikojen miehen oloista romaaneja kirjoittelevan kulttuuri-ihmisen asteelle vaatii aikansa, mutta minä ajattelinkin Huurinaisella oloani jonkunlaiseksi mukavaksi väliasteeksi.
Niin olin siis päättänyt ja olin jo sopinut kaikki asiat valmiiksi lauttatoverieni kanssa. Pelimannille ja Aapelille olin luvannut ikuisen ystävyyteni ja Hilpakselle olin luvannut "Aallottareni" huomenlahjaksi, mutta hän saisi periä sen vasta syksyllä sieltä Huurinaiselta.
Ja kun näin olin lähtöni valmistanut, ei minulla ollutkaan enää muuta tehtävää kuin lähteä viimeiselle toivioretkelle kaikkiin niihin paikkoihin, jotka kauniin kesän aikana olivat tulleet minulle rakkaiksi. Minä soutelin Hopeasaaren ympäristövesillä, istuskelin rantakallioilla ja katselin tuttavia näköaloja, jotka hymyilivät minulle viimeisen kerran kesän katoavaa hymyä.
Ja sitten minä sousin "Aallottarellani" myös sinne kaukaiselle selän luodolle, jossa kerran olin uneksinut tarinan maailman luomisesta. Sinne kivikkoluodolle jäin koko iltapäiväksi, siellä yksinäisyydessäni kauniiden selkävesien keskellä elin uudestaan kesäni kaikki muistot ja silmäni näkivät sieltä niin kauniina elokuun kylläisten värien seppelöimän Soidinsaaren, joka kerran oli ollut minun luvattu maani, onnellisen löytöretkeilijän luvattu maa.
Näin minä olin valmis lähtemään, oli enää vain yksi toivioretki tehtävä… Soidinsaaren karjamökille.
Minä tapasin Kaisun iltatöitään lopettelemassa. Hän oli jo lypsyn suorittanut ja siinä pienen tuparakennuksen rappusilla hän nyt siivilöi maitoa pyttyihin, jotka hän sitä mukaa kantoi porstuan perällä olevaan puolipimeään maitosäiliöön. Pitkä lypsyesiliina yllään Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä siinä askaroitsi, ja minusta näytti kuin hänen olentoonsa olisi tullut jotakin entisestä poikkeavaa hiljaista ja nöyrää ja se pani minun sydämeni oudosti värähtämään.
Siihen minä istahdin rappukivelle ja Kaisun jatkaessa työtään kerroin hänelle, mitä varten olin tullut. Minä olin pois lähdössä näiltä mailta ja olin nyt täällä viimeistä kertaa sanomassa hyvästi kesälleni ja kaikelle, mitä se oli niin runsaasti minulle antanut.
Kaisu ei sanonut mitään, ei edes katsahtanutkaan minuun. Mutta minä olin huomaavinani, että hän tästä lähtien joka kerran maitopyttyä viedessään viipyi tarpeettoman kauan siellä porstuan perällä olevassa maitohuoneessa. Minä sain odotella ikäväkseni eikä Kaisu näyttänyt koko iltana saavan työtään lopetetuksi.
Yläpuolellani räystään alla liverteli pääskyspari pesänsä suulla ja niiden puuhia minä siinä kiinnyin tarkastelemaan. Ne koettivat rohkaista pesässä olevia poikasiaan ensimäiselle lentomatkalle, mutta poikaset vielä epäröivät ja siinä sitä piisasi houkuttelua ja torumista. Minä ymmärsin niin erinomaisesti, mitä ne siinä noin kiihkeästi, aivan kilpaa nuo pääskysvanhemmat selvittivät poikasilleen. Sitä ne toimittivat, että nyt oli jo täpärä aika ruveta vihdoinkin lentoa opettelemaan. Syksy läheni, syksy läheni niin nopeasti ja edessä oli pitkä matka, loppumaton taivallus, paljon suuria rannattomia meriä, joiden yli oli levähtämättä lennettävä, ja välillä taas maita, joissa pahat ihmiset vainosivat pientä väsynyttä matkalaista, niin ettei sielläkään löytänyt kunnollista levähdyspaikkaa. Niin, sitä ne siinä selvittivät nuo huolestuneet pääskysvanhemmat, ja poikaset aukoivat pelästyneinä suitaan, mutta ensimäiselle lentomatkalle ne eivät vain uskaltaneet lähteä.
Välillä vilkaisin minä Kaisuun ja yhä sillä piisasi vain lämmintä vaahtoavaa maitoa tuossa hinkissään, joka oli rappukivellä melkein minun vieressäni. Ja ties mistä mielijohteesta, aloin minä silloin kertoa, minkä vuoksi tämä minun lähtöni oli tullut näin odottamatta. Tärkeät tehtävät minua kutsuivat näiltä mailta, hän sai uskoa, etten minä muuten olisi vielä lähtenyt. Mutta kun olin jo keväällä sattunut lupaamaan kustantajalleni uuden romaanin, niin sitä kirjoittamaan tästä nyt jo piti lähteä.
Kaisu kaatoi kauhallaan maitoa siivilään tarkaten koko ajan, että pytty tuli juuri parahiksi täyteen. Hän ei näyttänyt hyvään aikaan edes kuulevan minua, mutta sitten hän sanoi aivan hiljaa:
— Tietysti sitä on lähdettävä, kun niin tärkeät tehtävät kutsuvat.
Sanoi ja katosi taas sinne maitosäiliöönsä, mutta kun hän hyvän ajan kuluttua sieltä palasi, kysyi hän tuskin kuuluvasti:
— Enkös minäkin saa sitten sitä uutta kirjaa… muistoksi tästä kesästä?
Kaisun pää oli hyvin kumarassa ja hän seisoi melkein selin minuun, mutta jo se Kaisun hiljainen ääni vavahdutti minua. Minä kysyin:
— Tahtoisitko todella sellaisen muiston minulta?
Niin, olisi hän sen yhden muiston tahtonut, eihän hänellä mitään muuta ollutkaan. Ja sitten, ei hän ollut lukenut vielä ainoatakaan minun kirjaani, niin tämän yhden hän olisi mielellään lukenut, jos minä sen hänelle lähettäisin.
— Mutta jospa sen minun lähettämäni kirjan sattuisi näkemään eräs toinen… mitäs hän silloin sanoisi? Pahastuisi vielä, kun hän jo muutenkin…
— Tuskinpa hän enää tulee minun kirjojani katselemaan.
— Mitä sinä sanot, Kaisu… ettei hän enää tulisi? Ja minä kun jo luulin…
— Mitä sinä luulit?
— Että hän… että te jo olisitte sopineet kaikesta.
— Hänen kanssansa… että minä olisin myynyt itseni sillä tavoin… toisten kauppaamana!
Kaisun poskia värjäsi heleä puna, ja ensimäisen kerran hän katsoi suoraan minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, mutta niissä kyyneltyneissä silmissä oli ihana loiste ja Kaisun ääni värisi harmista.
Silloin minä ymmärsin, että olin ollut aika suuri hölmö ja ettei Kaisu ollutkaan sellainen tyttö, ei alentunutkaan sellaisiin kauppoihin kuin hänen ylpeä Annikki sisarensa ehkä alentui. En minä tarkoin muista mitä silloin sanoin ja tein, mutta mitäpäs siinä muistelemistakaan, kunhan muistan sen, että minun sylissäni Kaisu oli siinä rappukivellä. Lypsyesiliinoineen päivineen hän oli minun sylissäni, ihana ruskeasilmä tyttöni, ja minä pyytelin häneltä anteeksi, että koskaan olin voinut uskoa hänestä sellaista, niin alentavaa.
Ja Kaisu itki ja nauroi ja kertoi, että silloin viime kerralla hän oli itkenyt niin niin katkerasti, kun minä saatoin olla niin kova, niin armottoman kova hänelle, läksin vain pois myrskyn ja aaltojen käsiin, vaikka hyvin näin miten hirveästi hän pelkäsi. Olikos hän ollut siellä ylhäällä kalliolla? Oli hän siellä ollut, sinne hän oli juossut heti minun lähdettyäni ja sieltä hän oli sydän vapisten seurannut minun matkaani. Ja sitten hän oli ajatellut, ettei hän tahtonut enää milloinkaan, ei milloinkaan minua nähdä, kun saatoin olla sellainen. Ja hän oli silloin niin itkenyt, ja koko saari oli tuntunut yhtäkkiä niin autiolta ja hyljätyltä, ja siellä hän oli värissyt koko sen illan ylhäällä kalliolla, ei muistanut tuulen suojaakaan hakea.
Ah, miten hyväillen värisivät ruskeasilmän tyttöni sanat minun korvaani ja miten ihana loiste oli hänen kyyneleisissä silmissään. Ja minä puristin häntä syliini ja sanoin, etten lähtenytkään vielä, en lähtenyt minnekään, vaan jäin tänne niin kauaksi, kun toisetkin toverini viipyisivät.
Ja vasta sitten Kaisu muisti, että hänellä oli lypsyesiliinansa vielä riisumatta, ja hän nauroi heleä väri kasvoillaan, että minun kaikki vaatteeni hänestä tahriintuivat. Mutta minä sanoin, että hän oli sellaisenaan lypsyesiliinoineen ihanin ja paras nainen, kauniimpi kuin kukaan toinen. Ei valkolakkinen Aili eikä ainoakaan kaupunkilaistyttö ollut mitään hänen rinnallaan.
Ja pääskyset ne livertelivät siinä meidän yläpuolellamme, mutta muuten oli karjamökin pihalla aivan hiljaista. Ei edes tuulenhenki liikahuttanut Kaisun aittamökin luona olevien koivujen lehviä. Nekin koivut näyttivät siellä tarkkaavaisina seuraavan sitä mitä siinä rappusilla tapahtui. Kaiken yllä lepäsi kuin hiljainen siunaus.
Ja kun ilta alkoi hämärtää, lämmin elokuun ilta, menimme me alas rantaan, sinne somaan venevalkamaan. Kaisu tahtoi istua siellä, minun veneessäni. Takanamme sirisivät sirkat kosteassa syysheinikossa, niitä oli siellä kokonainen kuoro ja ne lauloivat niin kauniisti, että kiiltomadotkin kömpivät piilostaan ja asettuivat heinänkorrelle sitä laulua kuuntelemaan. Kaukaisen saaren rannalla tuikahti tuli. Lieneekö se ollut malminnostajain nuotiotuli vai tuulastajain virittämä, sitä oli näin kaukaa vaikea eroittaa. Se näkyi sieltä kuin yksinäinen valvova silmä, joka oli pantu vartioimaan, että kaikki oli rauhaisan yön peittämillä vesillä oikeassa järjestyksessä.
Mutta jopa ilmestyi toinenkin valo, vielä kauempana, toisen saaren takaa. Kuu sieltä kohosi, mutta se ei noussut ylös, hiukan vain vedenpinnan yläpuolelle, niin että se näkyi sieltä kaukaisen saaren kainalosta kuin kylpyyn laskeutuneen yön jumalattaren alaston olkapää. Sen valo välkkyi öisen veden tummassa kalvossa hopeaisina ailuvina, joiden keskeltä kaukaisten saarten ääriviivat eroittuivat niin juhlallisen totisina. Mutta yhtäkkiä tapahtui ihme, liekö tuulenhenki liikahtanut, koko öinen ulappa, saaret ja kaikki rupesi elämään, salaperäisesti liikahtelemaan. Oli kuin kaikki yön hengettäret olisivat sipisseet ja supatelleet, kuiskutelleet ihastuneina toisilleen, kun näkivät tuolla kaukaisen saaren suojassa kylpevän jumalattarensa alastoman kauneuden.
Ja minä näin hämyssä Kaisun ruskeiden silmien syvän loisteen ja korvaani värisivät Kaisun kuiskaukset, värisivät kuin hyväilevä hengähdys.