XVI
Kauniit ovat syksyn kuulaat haavan lehdet Soidinsaaren metsissä ja kypsinä paistavat siellä honkapuiden juurilla puolukkamarjat. Minä olen nähnyt ne metsät, syksyn kuulaiden värien koristamat metsät, olen poiminut siellä honkapuiden alla niitä kypsinä hohtavia puolukoita.
Minä olen nähnyt siellä, niissä metsissä, myöhäisen jälkikesän kauneuden, ja maailma on auennut minulle uutena ja avartuneena syksyn kuulauden kirkastamana. Minä olen kirjoittanut kustantajalleni, että kuu palaan täältä takaisin, niin kirjoitan uuden ja paremman kirjan sen kesken jääneen romaanin sijasta, joka jo ennen syntymistään oli kellastunut ja näivettynyt.
Kaisu uskoo, että siitä minun uudesta kirjastani tulee hyvä, ah, se ruskeasilmä tyttöni uskoo minusta niin paljon hyvää. Eikä hän mitään muuta pyydä itselleen, hän odottaa vain sen minun uuden kirjani ilmestymistä ja hänen lämpimät toivotuksensa seuraavat minua matkalleni.
Ja me olemme lauttoinemme olleet kaukana saaren selällisen rannalla. Sieltä löysimme uusia rikkaita aarrehautoja, siellä tuulastelimme lämpiminä syysiltoina ja siellä loimottavan nuotion ääressä uneksimme vielä kerran olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, joille ihmiskunta saa olla kiitollinen siitä hyvästä, että olemme etsineet sille raudan siemenen.
Mutta nyt me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren rantaan ja lauttaa puretaan paraikaa talviteloilleen. Tuohimaja on jo viety maalle ja sinne viedään myös kelopuinen ponttuu, kunhan se on saatu irroitelluksi alkuosiinsa. Iltapäivään mennessä pitää kaiken olla valmiina, sillä silloin tulee Möhkön ruukin hinaaja, meidän rahalaivamme, ja Aapeli ja minä lähdemme mukaan.
Pelimanni ja Hilpas jäävät tänne. Onnellinen Hilpas, hänellä on ensi sunnuntaina kuuliaiset Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa ja meidän pelimanni on siellä soittamassa. Kiviharjun keisari yritti ensin panna tiukasti vastaan, mutta lopulta hän antautui ja lupasi siunauksensa Annikin ja Hilpaksen liitolle. Ja itse keisari se nyt sitä Hilpaksen talonostoa järjestelee.
Onnellinen Hilpas, hän on niin hartaasti pyytänyt minua ja Aapelia jäämään hänen kuuliaisiinsa, mutta meillä on pitkä matka edessä ja Möhkön ruukin rahalaiva antaa meille ilmaisen kyydin. Sen vuoksi meidän on nyt lähdettävä.
Hilpas saa minun "Aallottareni" hoitoonsa, mutta jos minä ensi kesänä palaan näille maille, saan minä häneltä takaisin rakkaan veneeni. Sellainen on välipuhe.
Eilisiltana minä menin viimeisen kerran Soidinsaaren karjamökille ja vasta varhain tänä aamuna minä palasin sieltä. Kaisu oli minua saattamassa Soidinsaaren pohjoispääkalliolle asti. Armas ruskeasilmäni, häntä hiukan paleli perää pitäessään, ja silloin käärin minä takkini hänen hartioilleen.
Ja kun hän sitten istui minun takkiini käärittynä, muistui minulle niin elävästi mieleen eräs sumuinen kevätkesän päivä ja muuan kalastajavene, joka sukelsi sieltä sumuseinästä näkyviin ja tuli meidän lauttamme viereen. Siinä veneessä oli soutajana resuiseen miehen takkiin kääritty tyttölapsi, jolta näkyi vain hiukan nenän nypykkää ja vilkkaat ruskeat silmät sen takkiresun kauluksen sisästä.
Minä kysyin Kaisulta, muistiko hän vielä sitä sumuista kevätkesän päivää ja sitä tyttöä, joka niin ujosteli, kun hänen piti suojella hamosensa helmoja venepohjalla hölkähtelevässä vedessä kastumasta. Kaisu hymyili: Hyvin hän sen hupsun tytön vielä muisti, se ei ollut sen päivän jälkeen enää paljon muuta ajatellut kuin sitä muukalaista, jonka hän silloin siellä malmilautalla näki. Ah, se tyttönen oli silloin vielä niin lapsellinen.
Siellä autiolla rantakalliolla me erosimme. Kaisu ei itkenyt, vain yksi ainoa kyynel välähti hänen ihanissa silmissään ja niissä silmissä oli syvä loiste, kun minä hänet puristin viimeiseen syleilyyn.
Aallokko kävi jo korkeana, ja kun minä sysäsin veneeni rannasta, kehoitti Kaisu minua pitämään varani, jotten vain saisi vettä "Aallottareeni". Minä nauroin hänelle ja kun olin etääntynyt hyvän matkaa rannasta, nousin seisalleni ja huusin:
— Kaisu, minä tulen kerran takaisin, odota minua!
Samassa heitti korkea aalto minun venettäni, Kaisu huudahti pelästyneenä, mutta minä olin jo airoissa ja pian oli "Aallotar" minun vallassani. Minä nousin uudestaan seisalleni, nauroin Kaisun säikähdykselle ja huusin toistamiseen:
— Minä tulen takaisin ensi kesänä ja sitten otan minä Soidinsaaren ja sinut ikuisesti omakseni!
Minä olin jo kaukana selällä, mutta vielä seisoi Kaisu siellä autiolla rantakalliolla. Sieltä hän, Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, huiskutti huivillaan minulle viimeiset jäähyväisensä.
Möhkön ruukin rahalaiva on tullut, meidän malmivarastomme on jo siirretty proomuun. Rannalle on ilmestynyt muutamia ihmisiä, näen siellä joukossa myös Hopeasaaren Hilman. Hän istuu kivellä hiukan erillään toisista, minä menen hänen luokseen ja puristan lujasti hänen kättään:
— Hyvästi Hilma ja kiitos kauniista kesästä!
Sinne jäi Hilma kivelle istumaan, kun meidän laivamme kääntyi. Minä luulen, että Hilman silmissä välkkyivät kyyneleet.
— Hyvästi kaunis Hopeasaari! Hyvästi pelimanni ja Hilpas! Olkoon sinun naimakauppasi onnellinen ja sinun siemenesi olkoon runsas, niinkuin raudan siemen Koitereen pohjavesissä!
Mukana on jo koko joukko reippaita malmimiehiä toisilta lautoilta. Ne puhelevat ja nauravat ympärilläni, mutta minä katselen viimeisen kerran Liuskavaaraa ja Kiviharjua. Viimeisen kerran näen kauniin Soidinsaaren, jonka yllä lepää aurinkoisen syyspäivän kuulas kirkkaus.
— Hyvästi minun luvattu maani, minä palaan takaisin!
Laivamme on kääntynyt, jälkeemme jäivät Hopeasaari ja kaikki nämä tuttavat vedet rantavaaroineen. Edessämme kohoaa uusia saaria, uusia rantavaarojen jonoja, tuolta kaukaa luoteesta näkyy Kivilahti. Tunnen sieltäkin monta reipasta miestä, tunnen Penttisiä ja muita, suuria eränkävijöitä, malminnostajia.
Kuljemme kahden suuren saaren välisessä salmessa. Ahaa, täällähän tullaankin taasen tuttaville vesille: Tuossa on se saari, jonka rannalla kävimme Ailin kanssa malmimiesten nuotiolla, ja tuolta, tuoltahan jo vilahtelee Hiislahden Huurinaisen uljaan talon punaiset päädyt.
Me pysähdymme siihen saaren rannalle, siellä ovat ne tuttavat malmimiehet meitä odottamassa. Heidän varastonsa siirretään proomuun ja he tulevat myös mukaan.
Minä tarkastelen Hiislahden vesiä, sieltä näkyy lahden suulta jotakin, pieni valkoinen pilkku, joka keinuu aalloilla. Olisikohan se Lotan ja Ailin venonen, olisivatkohan tytöt siellä soutelemassa?
Minä olen kuullut, että Lotta tyttönen ei menekään täksi talveksi kaupungin kouluun, vaan jää kotiin, ja Aili kuuluu jäävän hänen opettajakseen koko talveksi. Ja Huurinainen ei kuulu tuovankaan sieltä Enon puolelta uutta ehtoisaa emäntää komeaan taloonsa, mitä lie tullut siihen väliin. Kun ei vain Aili jäisi hyvin hyvin pitkäksi aikaa Huurinaiselle. Onnellinen Aili, jos olet sen osan valinnut, Huurinainen on vielä mies parhaissa voimissaan. Hänen rakkautensa on suuri ja voimallinen!
— Hyvästi Aili ja ihastuttava Lotta tyttönen!
Me kuljemme Lamminsaarten ja mantereen väliä. Tuolta näkyy Kirvesvaara ja tuolta korkea Lylyvaara, uljaita vaaroja ja niiden lomista siintävät kaukaiset salot. Kaikkialla on syksyn kuulautta, ihana on satasaarinen Koitere katsella tällaisena päivänä.
Ah, nyt loppui Lamminsaari ja mitäs tuolta näkyy kaukaa koilliselta rannalta, tuttavia rantavaaroja?
Soidinsaari!
Sieltä se näkyy selkien takaa, näkyy kuin seesteiseen ilmaan kohonneena, minun luvattu maani.
Olihan laivan perämiehellä kiikari ja sillä minä tarkastelen saarien lomasta esille sukeltanutta unelmieni maata. Minä voin aivan hyvin eroittaa sieltä sen korkean näköalakallion, ja olisiko kiikarissa vika vai kuvittelenko minä vain sellaista: sieltä ylhäältä kalliolta näkyy valkoista.
— Niin, odota siellä, odota ruskeasilmä tyttöni! Kun ensi kevät saapuu suurena ja ihanana Koitereen vesille, kun Ylä-Koida tulvii ja joutsenet laulavat lahden sulassa kevättervehdyksensä, silloin minäkin palaan, otan Soidinsaaren ja sinut ikuisesti omakseni. Täällä minä olen saanut väkevät käsivarret ja uuden elämänuskon ja tänne minä takaisin saavun. Ja sitten me pidämme häät, koristamme sen koivikon suojassa olevan pienen ja soman aittamökkisi oven tuoreilla koivunlehvillä. Siellä sisällä lemuaa hajuheinä ja pihlajan kukat, se on meidän häähuoneemme, siellä on meidän ihana hääyömme. Kuka siellä kaukaisissa kaupungeissa voisi mitata meidän onnemme suuruuden. Sen onnemme näkee vain aamuauringon ensimäinen säde, kun se väräjöiden kurkistaa kurkihirren ja katon välisestä raosta sisään.
— Odota minua!
Ympärilläni on suuri joukko malminnostajia. He puhelevat ja nauravat, kaikki järjestään he ovat reippaita poikia, ahavoittuneita ja voimakkaita alkuaikojen miehiä, ja minä olen yksi heistä.