I.
Heimon jäännökset olivat nyt asustaneet kaksi vuotta Tulilaaksossa. He olivat menestyneet erinomaisesti. Luolissa parveili vahvoja lapsia, sillä päällikön kehoituksesta oli jokainen soturi ottanut itselleen joko kaksi tai kolme vaimoa, niin ettei kukaan leskistä ollut jäänyt naimattomaksi. Ainoastaan Grôm pysyi yksivaimoisena, vaikka hänen asemansa heimon keskuudessa, Bawrin lähimpänä miehenä, olisi sallinut hänelle niin monta kuin häntä olisi haluttanut.
Grôm oli erittäin onnellinen A-yan kanssa, ja siksi häntä ei haluttanut ottaa muita naisia heidän pieneen luolaansa, joka haarautui pääluolan korkeasta sisäänkäytävästä. Hän olisi kuitenkin myöntynyt noudattamaan määräystä heimon tähden, päällikön pakottamana, jollei olisi nähnyt säikähtyneen, tuskaisen katseen tulevan A-yan silmiin, kun hän huomautti hänelle tästä. Tuo katse oli ihmetyttänyt Grömiä, mutta se oli myös kummallisesti viiltänyt häntä. Kun tyttö ei viittauksellakaan näyttänyt olevan halukas noudattamaan heimon tapoja, ajatteli Grôm asiaa hyvän aikaa. Muutaman päivän kuluttua hän esitti asian päällikölle sanoen, että toiset naiset olisivat haitaksi hänen luolassaan ja alkaisivat urkkia tietoja tuosta loistavasta olennosta, joka oli näyttäytynyt niin tarpeelliseksi heimolle. Bawr oli hyväksynyt syyn, vaikka hieman hämillään, ja oli leppyisästi ottanut itselleen ylimääräiset vaimot, teko, jonka A-ya täydellisesti hyväksyi.
Ensimmäinen talvi Tulilaaksossa oli ollut ihmeellinen heimolle, kun sillä oli palveluksessaan tuo kiivas, mutta hyväsydäminen olento, joka aina loistaen, tanssien ja kuiskien salaperäistä kieltään oli ollut luola-aukkojen edessä. Kylmät tuulet ja pohjoisesta tulevat purevat jääsateet eivät voineet enää häiritä heitä.
Mutta kun myrsky oli raju ja satoi kovasti ja lakkaamatta, niin oli huomattu välttämättömäksi lisätä tuliin luolien edustalla runsaasti kuivia polttoaineita, joita Grôm oli määrännyt kerättäviksi suojaan. Tätä taistelua tulen ja sateen välillä johti tarkasti Bawr, joka päällikön arvonsa lisäksi oli nyt saanut pyhän ylimmäisen papin arvon.
Monta kertaa näytti sade voittavan tuollaisessa taistelussa. Mutta loistava olento ei kadottanut voimaansa siitä huolimatta, sillä aina pysyivät laakson suulla nuo hyppivät ja tanssivat, sammumattomat punaiset, siniset ja sinipunaiset liekit, joita synnyttivät tulivuorikaasut tuolla halkeamassa, välittämättä vähääkään, vaikka taivas olisi lähettänyt minkälaisen vedenpaisumuksen tahansa niiden yli. Oli ilmeisesti selvää, että loistava olento oli myrskyn herra, puhumattakaan hirviöistä, jotka kauhun vallassa pakenivat sitä.
Aikaisin keväällä lahjoitti A-ya Grômille lapsen, suuren ja voimakkaan pojan, jolla oli kaunis pää ja korkea otsa. Tämän tapauksen johdosta ja nähdessään äidin onnen, onnen, joka toisista naisista tuntui hassulta järjettömyydeltä, tunsi Grôm sellaista iloa, ettei hän voinut ilmaista sitä.
Mutta mietiskellessään pienokaisen vieressä kulmakarvat rypyssä ja syvät silmät unelmoiden tunsi hän sellaista kunnianhimoa, jollaista kenties kukaan mies ei ollut ennen tuntenut. Hän toivoi tämän lapsen kasvavan saadakseen aikaan jotakin ihmeellistä, kuten hänkin oli tehnyt, heimonsa edistymiseksi. Tästä pienokaisesta, sen naisen lapsesta, johon hän tunsi niin uutta ja käsittämätöntä kiintymystä, hän aavisti tulevan jotakin uutta ja arvaamatonta.
Eräänä päivänä seurasi Grôm hirven jälkiä etäällä laaksossa. Ollen etevä metsästäjä osasi hän päättää jäljistä, ettei saalis ollut kaukana ja ettei se ollut vielä mitään huomannut. Hän kulki varovasti vasten tuulta äänettömästi kuin leopardi ja hänen tarkat silmänsä huomasivat kaiken ympärillään.
Äkkiä hän tuli paikalle, jossa jäljet sekautuivat. Seuraavat jäljet olivat noin kahdenkymmenen jalan päässä, ja ne kulkivat suoraan sille suunnalle, josta eläin tähän saakka oli tullut. Grôm pysähtyi äkkiä, hiipi puun taakse, kyykistyi ja tutkisteli ympäristöään säikähtyneen ketun valppaudella. Hän tiesi, että jokin oli pelästyttänyt otusta, ja pelästyttänyt sitä oikein pahasti. Häntä halutti saada selville, mikä se mahtoi olla.
Muutamia minuutteja hän seisoi liikkumattomana kuin runko, jota vastaan hän nojasi, tarkastellen jokaista pensasta ja tiheikköä terävällä katseellaan ja nuuskien ilmaa harjaantuneilla sieraimillaan. Ei voinut huomata mitään, mikä olisi selittänyt hirven äkkinäisen pelon. Hän aikoi hiipiä toiselle puolen runkoa tutkimaan. Mutta seis! Tuolla mullassa, missä jokin karhu oli kaivanut juuria, hän huomasi oudon jalan jäljen. Hän kyyristyi heti maahan ja ryömi sinne hiljaa kuin käärme tarkastamaan sitä.
Se oli ihmisen jälki, mutta paljon suurempi kuin hänen tai jonkun muun hänen heimolaisensa. Grômin parta ja jäykät niskahiukset nousivat pystyyn vihasta nähdessään sen.
Tuon kauhean jäljen varpaat olivat pitkät ja jäntereiset ja kantapää ulottui kauas jalkapohjan taakse, joka oli leveä ja litteä. Paino oli selvästi jäljen uloimmaisella reunalla, ikäänkuin niiden omistaja olisi astunut jalkojensa ulkoreunoilla. Grômin, joka oli taitava jälkien tuntija, ei tarvinnut kuin vilkaista siihen päästäkseen varmuuteen, että joku kaarijaloista oli ollut täällä. Eikä jälki ollut viittä minuttiakaan vanha.
Grôm hiipi lähimpien pensaiden alle ja ryömi ihmeteltävällä nopeudella oudon jäljen osoittamaan suuntaan pysähtyen joka toinen sekunti katselemaan, nuuskimaan ilmaa ja kuuntelemaan. Tie oli hänelle tuttu. Äkkiä hän kuuli ääniä, useampia kirkuvia kurkkuääniä, ja hän pysähtyi uudelleen kuin kivettyneenä. Sitten hän kuuli äänen, joka sai hänet hämmästyneenä hätkähtämään. Se oli Mawgin ääni, joka puhui rauhallisesti ja yksin. Mawg oli siis mennyt kaarijalkojen puolelle! Grômin otsa rypistyi. A-ya oli ollut oikeassa. Hänen olisi pitänyt tappaa petturi. Hän ryömi tiheikköön ja saattoi sieltä viiniköynnösten välistä nähdä puhujat.
Heitä oli luvultaan viisi ja he kokoutuivat melkein aivan hänen lähelleen rinteen alapuolelle. Neljä heistä oli kumaraista kaarijalkaa, joilla oli isot hartiat, pitkät käsivarret, litteä pää, kellertävän maanväriset, ulkonevat leuat ja leveä nenä, jossa sieraimet ammottivat kuin kuopat ylöspäin. Grôm nyrpisti nenäänsä inhoten, kun heistä uhoava hapan haju tunkeutui hänen nenäänsä.
He olivat kaikki varustetut keihäillä ja kivipäisillä nuijilla, jollaisia heidän joukkonsa ei ollut tuntenut hyökätessään vuoristoheimon kimppuun. Grôm oli varma, että petturi Mawg, joka ylimielisesti kohteli heitä, oli neuvonut heille nämä aseet.
Kun Grôm ei ollut minkäänlaista käsitystä kaarijalkojen kielestä, jota Mawg heidän kanssaan puhui, ei hän paljoakaan viisastunut heidän puheestaan. He viittoivat usein itään päin ja sitten taas laakson suulla oleviin luoliin, ja siitä Grôm arvasi, että he suunnittelivat jotakin hänen kansaansa vastaan.
Oli myös selvää, että tämä oli vain pieni urkkijajoukko, jonka petturi oli johtanut tänne vakoilemaan heimoa. Sen hän saattoi jokseenkin varmasti päättää. Selvää oli, että nämä vakoojat palaisivat kyläänsä johtaakseen tänne sellaisen hyökkääjälauman, että se hävittäisi Loistavan Olennon lapset olemattomiin.
Grôm huomasi nopeasti, että kauemmin kuunteleminen olisi vain turhaa ajan hukkaamista. Kaiken, mikä oli mahdollista, oli hän saanut tietää. Ryömien hiljaa takaisin, kunnes arveli olevansa tarpeeksi etäällä urkkijoista, nousi hän maasta ja juoksi, ensin varovasti ja puolikumarassa ja sitten kovalla vauhdilla, josta hän oli niin tunnettu heimonsa keskuudessa. Saavuttuaan luolille hän esitti nopeasti asian päällikölle, ja viiden minuutin kuluttua he kulkivat mukanaan tusina sotilaita samaa tietä.
Paitsi tavallisia aseitaan oli Grömillä ja päälliköllä tulisoihdut, vihreät, paksut, puunkuoresta tehdyt putket, jotka oli peitetty nahalla ja olivat täynnä savuavaa kääpää, putkien yläpäähän oli puhkaistu muutamia reikiä. Tämä oli yksi Grômin keksinnöistä, joka oli osoittautunut tehokkaaksi miekkahammasta ja karhua vastaan. Työntämällä putken suuhun kourallisen kuivia oksia ja ruohoja ja sitten heiluttaen sitä päänsä päällä kykeni hän virittämään tuollaisen äkkinäisen ja suuren tulen liekin, jota ei mikään uskaltanut katsella ja joka aina herätti pelkoa ja ihmetystä hänen tovereissaan.
Pieni joukko kulki varjojen nopeudella tiheikköjen läpi ja riippuvien oksien alitse. Heidän kulkunsa huomasi vain joku äkkiä lentoon pyrähtävä, pelästynyt lintu tai arka, pakoon syöksyvä peto ihmetellen heidän nopeata ja äänetöntä lähestymistään. Kun he tulivat lähelle vakoilijoiden olopaikkaa, kyyristyivät he hiipien eteenpäin kuin kärpät, kunnes saapuivat viiniköynnösten peittämälle rinteelle.
Mutta muukalaiset olivat hävinneet. Jäljistä päättäen he olivat paenneet kiireesti. Grômin mielipahaksi näytti siltä, että hän oli antanut heille varoituksen. Asia oli nähtävästi selitettävissä siten, että Mawg, joka helposti tunsi hänen pienemmät jälkensä, oli kiivennyt rinnettä ylös ja tullut paikalle, jossa Grôm oli maannut piilossa tarkastelemassa heitä. Huomattuaan, että heitä vakoiltiin ja että vakoilija nähtävästi oli mennyt hakemaan apua, olivat he nähneet parhaaksi paeta heti, koska kaarijalat olivat hitaita juoksijoita. Päättäen suunnasta, mihin he olivat lähteneet, oli ilmeistä, että he olivat pakenemassa omaa leiriään kohti.
Päällikkö määräsi ryhdyttäväksi pikaiseen takaa-ajoon. Grôm piti sitä hyödyttömänä, ei ainoastaan siksi, että pakolaiset kulkivat kovaa vauhtia, sen saattoi jäljistä huomata, vaan siksi, että häntä peloitti jättää luolia niin kauaksi suojattomiksi. Hän ajatteli mahdollisuutta, että jokin toinen vakoojajoukko hyökkäisi leiriin parhaitten voimien poissa ollessa. Mutta päällikön mielipide voitti.
Ajo oli kestänyt useita tunteja. Matkalla havaittiin, että Mawg johti seuralaisiaan näppärästi, mutta myöskin, etteivät kaarijalat ollenkaan hiljentäneet vauhtiaan. Takaa-ajajat lähestyivät nyt laakson toista päätä, seutua, jota he vain vähän tunsivat. Se oli epätasaista maata ja täynnä väijytyksiä, joissa helposti olisi voinut joutua peloittavan hyökkäyksen uhriksi. Heimo oli liian heikko, jotta sen vähäiset sotakykyiset miehet olisi saatettu panna vaaralle alttiiksi epävarman asian tähden, ja päällikkö oli vastahakoisesti myöntyen Grômin mielipiteeseen juuri antamaisillaan paluukäskyn, kun samalla terävä kauhunkirkaisu, joka kuului aivan heidän edestään kallion kielekkeen takaa, pysähdytti joukon.
Viitaten seuralaisiaan piiloutumaan tien molemmin puolin, hiipivät päällikkö ja Grôm eteenpäin ja kurkistivat varovasti kielekkeen takaa.
Aivan heidän edessään oli jyrkänne ja sen alapuolella epätasainen penger. Aivan puolitiessä jyrkännettä, selkä kalliota vasten, kyykötti eräs kaarijalka mies heiluttaen mielettömästi nuijaansa puolustautuakseen parin leopardin hyökkäystä vastaan. Mies oli laskeutunut toiselle polvelleen, vetäen toista jalkaa saamattomasti perässään. Se näytti hankalalta ja sopimattomalta taisteluasennolta.
»Hullu!» sanoi Bawr. »Hän ei tiedä, miten leopardin kanssa taistellaan.»
»Hän on haavoittunut. Hänen jalkansa on katkennut!» sanoi Grôm. Ja suoraa päätä, uuden ajatuksen välähtäessä hänen kekseliäissä aivoissa, juoksi hän rinnettä alas apuun, heiluttaen tulisoihtunsa juostessaan ilmiliekkiin.
Päällikkö katseli hämmästyneenä hetkisen, ihmetellen, miksi harkitsevainen Grôm vaivautui tekemään sellaista, minkä leopardit olisivat tehneet hänen sijastaan paljon paremmin. Mutta hän pelkäsi jonkun väijytyksen olevan tekeillä. Huutaen takana olevat miehet luokseen heilutti hänkin soihtunsa liekkiin ja seurasi Grömiä..
Toisen leopardin oli jo onnistunut tarttua haavoittuneeseen kaarijalkaan, mutta nähdessään Grômin ja päällikön juoksevan niitä kohti, hypähtivät ne muristen taaksepäin ja kiiruhtivat pensaikkoon kuin pelästyneet kissat. Kaarijalka kohotti silmänsä ja oli ihmeissään pelastuksestaan. Mutta kun hän näki noiden kahden komean olennon syöksyvän luokseen liekkiä ja savua päänsä päällä, päästi hän kovan huudon ja heittäytyi kasvoilleen.
Grôm seisoi hänen vieressään tuijottaen tuohon rumaan, veriseen olentoon miettivin katsein, päällikön koettaessa päästä perille hänen aikeistaan. Sotilaat tulivat huutaen ihastuneina, kun olivat viimeinkin saaneet yhden noista pelätyistä vihollisistaan elävänä käsiinsä. He olisivat tahtoneet heti syöksyä hänen kimppuunsa ja repiä hänet kappaleiksi, mutta Grôm viittasi heidät tuimasti takaisin. He murisivat närkästyneinä ja eräs heistä vastusti kiivaasti tällaista lempeyttä niin vaarallista vihollista kohtaan.
»Pyydän tätä miestä, Bawr, vangikseni!» sanoi Grôm.
»Sinähän otitkin hänet», vastasi päällikkö. »Hän on sinun.» Hän aikoi lisätä: »vaikka en ymmärrä, mitä hänellä teet.» Mutta hän ei milloinkaan tahtonut näyttää epäröimistä tai tietämättömyyttään sellaisesta, jonka joku toinen saattoi tietää. Siksi hän päinvastoin ankarasti käski seuralaisiaan tottelemaan heimon lakia ja pitämään Grômin saalista arvossa. Sitten Grôm astui aivan hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa: »Paljon sellaista, mitä meidän on tarvis tietää, saa Bawr tietää tältä mieheltä pian, kuten esim. vaaroista, jotka ovat tulossa päällemme.»
Nyt päällikkö, joka oli nopea käsittämään, ymmärsi Grômin tarkoituksen, ja seuralaistensa hämmästykseksi hän katseli tuota inhoittavaa vankia tyytyväisesti hymyillen.
»Sinua on aivan oikein nimitetty päällikön oikeaksi kädeksi», vastasi hän. »Minä nimitän sinua myös päällikön viisaudeksi, sillä pelastaessasi tämän miehen hengen olet ollut kaukonäköisempi kuin minä.»
Kun vangin haavat oli sidottu verenvuotoa ehkäisevillä kasveilla ja hänen katkenneet jalkansa laitettu lastoihin taitamattomasti, mutta ei silti hyödyttömästi, nostettiin hänet oksista kyhätyille epätasaisille paareille, ja vastahakoiset sotilaat kantoivat hänet leiriin.
Kukaan sotilaista ei ollut tarpeeksi kehittynyt ymmärtääkseen johtajiensa menettelyä, eikä päällikkö eikä Grôm yrittänytkään selittää sitä. Päällikkö, entistä varmempana vallastaan Grômin uskollisen kannatuksen tukemana, välitti vähät siitä, olivatko hänen seuralaisensa tyytyväisiä Vai ei, eikä hän ollut huomaavinaankaan heidän huonotuulisuuttaan, elleivät nämä selvin sanoin ilmaisseet sitä.
Mutta kun sotilaat tunnin nopean vaelluksen jälkeen äkkiä tulivat iloisiksi ja alkoivat kantaessaan tuota vastahakoista, murisevaa taakkaa lapsellisesti naureskella, oli päällikkö ihmeissään ja tutkiskeli syytä tähän nopeaan muutokseen. Kävi selville, että eräs sotilaista, tovereitaan kekseliäämpi, oli arvellut, että vankia hoidettiin siksi, että hänestä tulisi mieluinen uhri Loistavalle Olennolle. Kun tuo ajatus näytti saavuttavan niin sydämellistä hyväksymistä, ei viisas päällikkö katsonut tarpeelliseksi sanoa siihen mitään vastaan. Ja todella, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, voisi siten lopuksi käydäkin vallan hyvin, elleivät Grômin yritykset onnistuisi.
Kun tuo ruma ja vastusteleva muukalainen tuotiin A-yan asuntoon, pani tämä tietysti kiivaasti vastaan. Mutta kun Grôm selitti hänelle aikeensa ja uhkaavan vaaran, suostui hän kyllä nopeasti, sillä Mawgin pelko oli vielä tuoreena hänen mielessään. Hän alkoi reippaasti hoidella vangin haavoja ja auttaa Grömiä opettamaan miehelle heimon tavallista puhetta.
Vanki oli muutamia päiviä siinä luulossa, että hänet surmataan määrätyllä hetkellä. Mutta tämä pelko ei kuitenkaan vaikuttanut hänen ruokahaluunsa. Hän kävi käsiksi innokkaasti kaikkeen ruokaan, mitä hänelle tarjottiin, kyyristyi hätäisesti sen yli, kasvot kääntyneinä kallioseinään päin, ja hotki sen mielettömällä kiireellä ja elukkamaisesti maiskauttaen. Mutta kun hän huomasi itseään kohdeltavan muuttumattomalla ystävällisyydellä, alkoi hän osoittaa pelonsekaista kiitollisuutta ja alistuvaisuutta. Hänen pienet, pyöreät, mutta samalla arat ja tuliset silmänsä katselivat A-yan solakkaa vartaloa ihailevalla pelolla. Varsinkin muukalaisen haju inhoitti tätä siistiä heimoa, enimmän kuitenkin A-yaa ja Grömiä, jotka olivat tässä suhteessa tovereitaan tarkemmat. Sentähden A-ya, joka oli Loistavan Olennon papitar, hankki itselleen oikeuden rakentaa asuntoonsa pienen tulen ja sai hyvänhajuisia kuoria polttamalla asuntoonsa mieleisensä tuoksun. Kaarijalka, nähdessään hänen voimansa noihin salaperäisiin ja peloittavan punaisiin tulenkieliin, jotka kiemurtelivat kiven kolosta esiin, piti häntä enemmän jumalattarena kuin naisena, olentona, joka omista tuntemattomista syistään halusi olla laupias häntä kohtaan, mutta joka selvästi voisi tulla vaaralliseksi, jos häntä vastaan jollakin tavalla rikottaisiin. Grömiä kohtaan hän käyttäytyi kuin nöyrä orja, jonka kohtalo on isäntänsä kädessä. Muita heimon jäseniä kohtaan, jotka tyydytettyään uteliaisuutensa parveilivat hänen ympärillään pilkaten ja kiroillen, osoitti hän hurjaa pelkoa ja vihaa kuin vangittu ilves.
Mutta pienokainen A-yan käsivarrella tuntui hänestä kummallisen kallisarvoiselta. Se ei ollut ainoastaan Grômin, hänen mahtavan ja komean isäntänsä poika, vaan myös tuon ihmeellisen, suloisen ja salaperäisen jumalallisen olennon, hänen emäntänsä, liekkien hoitajan ja huoltajan lapsi. Jumaloiminen, jota hän heti tunsi sydämessään A-yan suloutta kohtaan, mutta jota hän ei pelosta uskaltanut tunnustaa edes itselleen, oli kohdistunut pienokaiseen, ja pian se muuttui kiihkeäksi koiran uskollisuudeksi. A-ya huomasi äidin vaistollaan tämän nopeasti ja käsitti myös, että tuollainen uskollisuus voisi olla tulevaisuudessa hyödyksi hänen lapselleen. Sitäpaitsi se hellytti hänen sydäntään tuota rumaa vankia kohtaan niin, ettei hän ainoastaan auttanut Grömiä opettamaan hänelle heimon kieltä, vaan hän koetti myös parantaa hänen tapojaan ja tehdä hänestä vähän miellyttävämmän seuralaisen Miehen haavat paranivat pian, mikä johtui hänen elonvoimaisesta nuorekkaasta ruumiistaan. Katkenneen jalan luut kasvoivat pian lujasti yhteen. Mutta Grôm oli välskäröinyt sen kiireesti eikä oikein huolellisesti, ja siksi jalka jäi niin käyräksi, ettei sen omistaja voinut muuta kuin vaivalloisesti ja laahaten nilkuttaa sillä eteenpäin. Kun oli selvää, ettei hän voinut juosta pois, ei hänellä ollut mitään vartijaa.
Samoin huomattiin myös pian, ettei mikään voinut houkutella häntä pois A-yan pienokaisen läheisyydestä. Hän istua kyykötti Grômin asunnon ovella sulkien sen paremmin kuin mitkään käsin tehdyt salvat. Ne heimon jäsenet, jotka olivat toivoneet saavansa kunnioittaa sekä Loistavaa Olentoa että kaatuneitten sukulaistensa henkiä suurella, verisellä uhrilla, alkoivat pian tyytymättöminä huomata toiveittensa rauenneen.