Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä

by Sir Charles G. D. Roberts

II.

Vanki sanoi nimensä olevan Ook-ootsk, kummallinen kurkku-äänne, jota ei kukaan paitsi A-ya kyennyt lausumaan. Kun hän oli oppinut niin paljon, että häntä saattoi ymmärtää, koetti hän innokkaasti palkita Grômin suojeluksen kertomalla vilpittömästi kaiken, mitä tiesi. Hänessä oli paljon lapsen tarkkanäköisyyttä, joten hän pian huomasi olevansa jonkin arvoinen, kun sekä päällikkö että Grôm kyseli häneltä tuntikausia kaikenlaisia asioita. Oman kansansa hän hylkäsi katkerana, koska hänen kaatuessaan kivikkoon ja loukatessaan jalkansa hänen toverinsa olivat kieltäytyneet auttamasta häntä. Hän piti ylpeytenään tehdä isäntänsä mieliksi ja nimittää itseään isäntänsä pienokaisen orjaksi.

Tiedot, jotka hän kykeni antamaan, olivat sellaisia, että ne saivat päällikön ja Grômin mitä synkimmän levottomuuden valtaan. Niistä ilmeni, että kaarijalat, vähitellen selvittyään Pienten Kukkulain solassa kärsimästään kauheasta häviöstä, olivat päättäneet, että tappio oli kostettava. Mutta he eivät enää pitäneet vastustajiaan vähäpätöisinä heidän harvalukuisuutensa tähden. He myönsivät, että jos heidän mieli onnistua seuraavassa hyökkäyksessä, oli heidän järjestyttävä ja opittava käyttämään voimiaan paremmin. Sentähden, kun Mawg ja hänen petturitoverinsa joutuivat heidän käsiinsä, he eivät repineet heitä kappaleiksi eläimellisellä julmuudella, Vaan säästivät heidät, pitivät heistä hyvää huolta ja koettivat uutterasti oppia kaiken, mitä muukalaiset osasivat neuvoa. Ja Mawg, huomattuaan tässä tilaisuuden kostaa Grômille ja tyydyttää mieletöntä kiihkoaan A-yaa kohtaan, joka niin kauan oli hänessä kytenyt, oli tarttunut tehtävään ilkein mielin ja suurella innolla.

Niiden tietojen perusteella, joita Ook-ootsk saattoi antaa, oli selvää, että hyökkäys alkaisi niin pian kuin mahdollista sen jälkeen kuin heidän joukkonsa olisivat täydellisesti varustetut uusilla aseilla. Tämä, sanoi Ook-ootsk, tapahtuisi heti kuivan vuodenajan alettua. Joka tapauksessa, sanoi hän, oli joukkojen pakko odottaa kuivaa vuodenaikaa, sillä tie heidän asunnoiltaan Tulilaaksoon kulki suoseudun läpi, jota suurempien joukkojen oli mahdotonta kulkea sadekuukausina.

Kun kuiva vuodenaika oli jo aivan käsissä, alkoivat Bawr ja Grôm kuumeentapaisesti ryhtyä puolustustoimiin. Laskien mukaan kaikki vanhemmat pojat, jotka olivat kasvaneet isoiksi nuorukaisiksi viime sodan jälkeen, ja voimakkaat naiset ja tytöt, he eivät voineet saada kokoon enempää kuin noin satakaksikymmentä todellista sotilasta. He tiesivät, että häviö merkitsisi heimolle nopeata kuolemista ja naisille ilkeätä orjuutta ja inhoittavia puolisoja. Mutta he tiesivät myös, että pelkkä onnistunut puolustus hyödyttäisi heitä vain hetkeksi. Elleivät he voisi tuottaa vastustajilleen sellaista häviötä, että se tekisi heistä surkean lopun, uupuisivat he pian suuren ylivoiman alle tai nääntyisivät nälkään luolissaan. Ei siis ainoastaan puolustusta vaan suurenmoista hyökkäystä, sadankahdenkymmenen miehen hyökkäystä yhtä monta tuhatta miestä vastaan, suunnitteli Bawr, ja Grôm hautoi aivan uusia keksintöjä.

Toinen niistä suurista luolista, joissa heimo asusti, jätettiin tyhjäksi, koska sitä oli vaikea puolustaa. Bawrin tarkka silmä huomasi sen pikemmin ansaksi kuin turvapaikaksi, sillä vuorilta luolan takaa voi vihollinen vyöryttää kivilohkareita tukkien siten luolan suun. Mutta jyrkänne, missä toinen luola oli, oli luoksepääsemätön ja ulottui kauas sisäänkäytävän yli. Tähän luonnolliseen linnoitukseen siirrettiin heimo, josta suurin osa napisi. Juuria ja kuivattuja lihavarastoja kerättiin sisälle ja kaikki pantiin kokoamaan kuivia ja puolikuivia polttoaineita. Suunnaton joukko pieniä, äkkiä tuleen leimahtavia risukimppuja pinottiin käytävän sisäpuolelle, johon sade ei osunut, ja tiheä metsikkö oikealla ja vasemmalla kaadettiin ja muodostettiin sopiviksi puolustuslinnoituksiksi.

Aivan luolan edustalla oli pieni viuhkan muotoinen tasanko, pinta-alaltaan useampien neliöjalkojen laajuinen. Oikealla kulki kivilohkareiden välissä kapea polku, jolla vain yksi henkilö mahtui kerrallaan kulkemaan ja joka vei toiselle luolalle. Tasangon vasemmalla reunalla oli terävää kivilouhikkoa, jonka yli vain vaikeasti saattoi kulkea. Edessäpäin oli matala jyrkänne, josta maa vietti vähitellen laaksoon päin. Siellä kasvoi korkeita pensaita ja synkkiä tiheikköjä, joiden läpi kulki lukemattomia kapeita polkuja.

Suoraan luolan edessä puolivälissä tasankoa paloi yötä päivää pyhä tuli, josta vuorotellen piti huolta pieni joukko miehiä, jotka päällikkö oli valinnut tähän merkilliseen palvelukseen. Päällikön määräyksestä oli koko tasanko puhdistettu pensaista ja ruohosta ja pitkin sen reunoja oli rakennettu rovioita noin kymmenen, kahdentoista jalan päähän, ja kaikkien tuli olla valmiina sytytettäviksi.

Sillä välin valmisteli Grôm ahkerasti suunnitelmaansa, jonka varassa lopullinen ratkaisu oli. Monta päivää yhtä päätä sai heimo kerätä kuivia ja tuoreita risuja laakson toisesta päästä ja kuivuneita heinäkimppuja suurilta ruohokentiltä laakson ulkopuolelta, tanssivien liekkien tuolta puolen. Kaikki nuo helposti syttyvät aineet levitti Grôm tiheikköihin tasangon eteen lähes kilometrin laajuudelta rinnettä ylöspäin, kunnes koko tuo ala oli todella kuin laaja kokko, joka odotti sytyttämistä.

Sillä aikaa kuin tehtiin näitä valmistuksia, joita heimo ihmetteli, sillä se ei voinut käsittää, mitä hyötyä oli maan peittämisestä tuollaisella roskalla, lähetti Bawr pienen vakoojajoukon vartioimaan kaukaiselle vuorenharjalle. He olivat heimon nopeimpia juoksijoita. Bawr, joka oli kaukonäköinen sotapäällikkö, antoi heidän vaihtaa vuoroa kahdesti vuorokaudessa, etteivät väsyisi ja tulisi huolimattomiksi.

Kun kaikki oli valmista, alkoi jännittävä odotuksen aika. Päivä kului toisensa jälkeen kuten ennenkin, kuumana ja pilvettömänä, ja maa tuli kuivaksi kuin taula. Nähdessään, ettei mitään erikoista tapahtunut, alkoi heimo epäillä tai unohtaa vaaran, joka uhkasi sitä. Muristiin rasittavasta, yhtämittaisesta vartioinnista, mutta Bawr tukahdutti murinan pienellä kädenliikkeellä. Ja rampa Ook-ootsk, joka kyykötti rumana Grômin ovella A-yan pienokainen apinamaisella käsivarrellaan, tuli yhä levottomammaksi. Mitä kauemmin he viipyivät, sitä suuremmat voimat he keräisivät hyökkäykseen, puheli hän Grômille.

Kun hänellä ei ollut aavistustakaan Grômin suurenmoisista hankkeista, katsoi hän epäluuloisesti noita pieniä puuläjiä, jotka aiottiin sytyttää pitkin tasangon reunoja, ja toivoi ne rakennettaviksi paljon suuremmiksi, sillä hän arveli, että hänen kansansa, vaikka he hirveästi pelästyisivätkin loistavaa olentoa, pakottaisivat takimmaiset eteenpäin, kun heitä oli suunnattoman joukot, ja he tallaisivat tulet sammuksiin. Päällikön ja Grômin samoinkuin A-yankin rohkeus, millä he ajattelivat uhkaavaa vaaraa, täytti hänet hämmästyksellä.

Sitten viimein eräänä iltana vähän ennen auringonlaskua tulivat vakoojat juosten hengästyneinä ja yhdellä oli vaikea keihään haava hartioissaan. Silmät suurina he kertoivat kaarijalkojen lukemattomista joukoista, jotka samosivat laaksoon johtajinaan Mawg ja jättiläismäinen, mustanaamainen mies, komea kuin itse Bawr.

»Onko heitä yhtä paljon kuin niitä, jotka hyökkäsivät meitä vastaan pienillä kukkuloilla?» kysyi Grôm.

Vapisevat miehet kohottivat kätensä.

»Niinkuin heinäsirkkaparvet verrattuna kottaraisjoukkoihin», vastasivat he.

Heidän hämmästyksekseen päällikkö hymyili julman tyytyväisenä kuullessaan tuon kauhean uutisen.

»Hyvä on», sanoi hän. Kiiveten kalliolle luolan vieressä tuijotti hän laaksoon koettaen nähdä vihollisen etujoukkoja. Sillä välin Grôm, joka johti tulen palvelijoita, asetti heidät nuotioiden viereen valmiina sytyttämään ne käskettäessä.

Kesti melkein tunnin, niin nopeasti olivat vakoilijat peloissaan juosseet, ennenkuin rätinä ja peloittavat äänet ilmaisivat joukkojen lähestyvän. Oli hämärä ja ensimmäiset tähdet ilmestyivät vaaleansinipunervalle taivaalle. Laaksossa saattoi huomata sekavan joukon liikuskelevan tiheiköissä. Bawr antoi nopeat ja pontevat määräyksensä ja sotilaat asettuivat kahteen riviin tasangon eteen, noin kolme, neljä askelta nuotioiden taakse.

Heillä oli kullakin kivipäinen nuija, suuri tai pieni kantajan koon mukaan, ja ainakin kolme piikärkistä keihästä. Kapean polun päätä, joka johti alemmasta luolasta, vartioi kuusi samalla lailla aseistettua naista. Bawr oli valinnut nämä naiset, sillä jokaisella heistä oli yksi tai useampia pienokaisia takana olevassa luolassa, ja hän tiesi, ettei mikään vaarallinen vihollinen pääsisi elävänä sitä tietä. Mutta A-ya ei ollut näiden kuuden kiihtyneen äidin joukossa, sillä hänen paikkansa oli tulien hoitajana.

Kuului pahaa-ennustavaa ulvontaa tuon sekavan joukon lähestyessä nopeasti. Bawr hypähti alas tähystyspaikaltaan heiluttaen suurta nuijaansa ja harppasi pitkin askelin eturintamaan. Grôm huusi määräyksensä ja kaikki nuotiot tasangon ympärillä sytytettiin. Ne leimahtivat iloisesti ja samalla lisättiin suureen keskusnuotioon, joka oli saanut riutua hehkuvaksi hiilikasaksi, kuivia polttoaineita, jolloin se loimahti suureksi liekkipatsaaksi. Tuossa äkillisessä valonhohteessa, joka valaisi muutaman sadan jalkaa laaksosta, nähtiin kaarijalkojen etujoukkojen kuhisevan pensaikoissa. Heidän keltaiset, ilkeät kasvonsa, ammottavat sieraimensa ja siansilmänsä olivat suunnattuina kauhuisina tähän loisteeseen.

Etujoukot pysähtyivät hetkeksi, ja hiljainen mutina muuttui kovaksi huudoksi. Silloin juoksi solakka Mawg etumaiseksi ja häntä seurasi, hetken kummallisesti epäröiden, suuri olento, todellinen kaarijalkamies, mutta yhtä solakka kuin Bawrkin ja väriltään melkein musta. Tämä jättiläinen ja Mawg, karkoittaen pelkonsa tuota ihmeellistä tuli-ilmiötä kohtaan, juoksivat pitkin sotilaiden rivejä kehoittaen eteenpäin ja osoittaen, että viholliset seisoivat aivan liekkien vieressä laisinkaan vahingoittumatta.

Etumaisiin joukkoihin ei tämä selitys näyttänyt ensin paljoa vaikuttavan. Mutta juuri takana oleviin se näytti paremmin tehoavan, sillä heitä kannusti uteliaisuus. Sitäpaitsi kulkivat jälkijoukot eteenpäin ja niiden paino kävi pian vastustamattomaksi. Silloin huomasivat etumaiset, ettei heillä ollut valitsemisen varaa. He taipuivat, vetäytyivät jälleen itsepäisesti takaisin, antoivat sitten kuin särkynyt sulku perään, ja joukko syöksyi kirkuen ja hyppien suoraan tulia kohti.

Niin pian kuin hyökkäys todella alkoi, vetäytyivät Mawg ja musta päällikkö taitavasti syrjään juosten korkeammalla sijaitsevalle kivikkomäelle tasangon vasemmalle puolen, mistä he saattoivat nähdä hyökkäyksen ja johtaa sitä. Oli selvää, että he olivat varmoja voitosta, koska heillä oli niin suuri ylivoima.

Päällikkö ja Grôm odottivat kauheata hyökkäystä seisten rohkeina, liikkumattomina ja äänettöminä tuliensa välissä. Kukaan heimolaisista ei äännähtänytkään eikä kukaan sotilaista, ei miehistä eikä naisista, liikahtanut. Mutta monen sydän salpautui, sillä näytti siltä, ettei tuo elävä virta voisi milloinkaan pysähtyä. Äkkiä lensi eturintamasta keihäspilvi, mutta ne eivät kantaneet kauas, ainoastaan puoli tusinaa niistä lensi tasangon reunaan asti. Bawr vastasi siihen kohta huutaen lujasti, jolloin keihäät lensivät tulilinjan takaa.

Nämä keihäät, jotka heitettiin vapaaehtoisesti ja taitavasti, osuivat suoraan vihollisen sullottuihin joukkoihin, mutta ne aiheuttivat vain hetken hämmingin, kun kuolleet kaatuivat, ja takanatulevat kömpivät niiden yli. Noiden julman äänettömien sotilaiden toinen yhteisheitto näytti saavan enemmän tuhoa aikaan. Heitettynä matalalle ja lyhyemmän välimatkan päästä osui jokainen pykäläinen keihään kärki paikalleen, ja kirkuvat uhrit hämmensivät takana olijat. Mutta hetken kuluttua tuo mieletön virta syöksyi jälleen eteenpäin, kunnes se oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä tasangon reunasta.

Silloin Grôm antoi merkkihuudon, jota taistelijoiden eturintama oli jo tuskallisena odottanut. Jokaiseen nuotioon oli sisäpuolelle asetettu pihkaisia puukimppuja, jotka eivät vain palaneet iloisesti rätisten vaan myös kauan. Näiden kimppujen toinen pää vain oli tulessa. Tarttuen niiden palamattomaan päähän heittivät taistelijat ne täydessä liekissä suoraan vihollisten kasvoja vasten.

Julmat, tuijottavat kasvot kirkuivat tuskasta ja kauhusta, ja koko etujoukko huitoen hurjasti noita outoja heittoaseita kääntyi ympäri ja tunki takana olevia joukkoja syrjään yritti raivata itselleen tien niiden läpi. Mutta noita vyöryviä joukkoja ei voinut vastustaa. Hurjan, hirveän taistelun jälkeen oli pakoon aikojat lyöty maahan ja tallattu jalkoihin. Uusia tulokkaita tervehdittiin samanlaisena kekälesateella ja kauhea näytelmä uudistui, mutta vähän erilaisena, sillä useat hyökkääjistä, huomattuaan, ettei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä, syöksyivät suoraan eteenpäin täynnä toivotonta kuoleman kauhua, välittämättä tulisista kekäleistä tai keihäistä.

Samalla heittivät päällikkö oikealta sivustalta ja Grôm vasemmalta paljon leimuavia kekäleitä kauas etujoukkojen päitten yli rutikuivaan risukkoon. Pitkiä tuliliekkejä leimahteli heti siellä täällä ja kaikkialla kiemurrellen ja nuoleskellen hurjasti. Kuului sellainen kauhun huuto, että kaikki joukot, jotka saattoivat sen kuulla, pysähtyivät. Heikko tuuli puhalsi laaksoa pitkin, ja melkein heti lähtivät hajautuneet liekit yhtenä vyörynä eteenpäin. Joukot kääntyivät hurjan kauhun vallassa pakoon hyppien toistensa päälle ja tunkien toisiaan syrjään taistellen henkensä edestä.

Riemuissaan ja pilkallisesti huutaen syöksyivät puolustajat tasangolta ulos ja heittäytyivät edessään olevien, sekautuneiden joukkojen kimppuun. Mutta nämä, joilla ei ollut mitään pakomahdollisuutta ja joita oli monin verroin enemmän kuin riemuitsevia vihollisia, taistelivat kuin rotat loukussa, ja luolamiehet huomasivat joutuneensa kuolemantaisteluun juuri kun luulivat, että taistelu oli lopussa.

A-ya, jota ei enää tarvittu tulien hoidossa, aikoi juuri seurata Grömiä veriseen taisteluun, kun huuto luolan suulta sai hänet pyörähtämään ympäri. Hän ehti parhaiksi nähdä Ook-ootskin heittävän keihäänsä Mawgin solakkaa vartaloa vastaan tämän hyökätessä hänen kimppuunsa rosoiselta vasemmanpuoleiselta kallionrinteeltä. Puoli tusinaa kaarijalkoja seurasi Mawgia aivan hänen kintereillään. Huutaen varoituksen Grômille syöksyi hän takaisin luolaa kohti. Mutta Grôm ei kuullut häntä. Hänet oli isketty tiedottomaksi ja hän oli hautautunut vihollisläjän alle.

Hiukset hulmuten ja silmät kuin naarastiikerillä pesäänsä puolustaessaan syöksyi A-ya luolan ovelle. Mutta hän ei päässyt sinne. Juuri sisäänkäytävällä häntä lyötiin nuijalla päähän ja hän kaatui. Häneen käytiin heti kiinni ja hänet sidottiin. Hetkistä myöhemmin tuli kolme kaarijalkaa verta vuotavan Mawgin seuraamana juosten luolasta. Mawg heitti voimattoman olennon tyytyväisesti irvistäen hartioilleen, ja joukko kiiruhti nopeasti rinnettä alas.

Muutaman minuutin kuluttua päättyi viimein taistelu tasangon edustalla, ja Bawr, jättäen melkein kolmannen osan miehistään kaatuneina kuolleitten kaarijalkojen joukkoon, johti iloitsevat jäljelle jääneet takaisin luolaan. Voitto oli tullut Loistavan Olennon lapsille kalliiksi. Mutta hyökkääjät olivat täydellisesti hävinneet. Liekit vyöryivät pari kilometriä pitkin laaksoa, missä niitä eivät tukahduttaneet kuolleitten tai kuolevain kaarijalkojen suuret ruumiskasat. Synkässä yössä kuului lakkaamatta huutoja milloin yltyen milloin hiljentyen, ja tuolla hehkussa vyöryi kauhea pakolaislauma, johon liekit tarttuivat surmaten pakenevat. Nojaten pitkään nuijaansa ja silmätessään mietteissään tuota kauheata hävityksen kenttää, päätteli Bawr itsekseen, etteivät kaarijalat enää milloinkaan, niin kauan kuin muisto tästä yöstä säilyisi, uskaltaisi hyökätä hänen kansaansa vastaan.

Sitten vei naisten hurja voihkina päällikön luolaan. Siellä hän näki, että puolet pienokaisista oli surmattu Mawgin nopean hyökkäyksen aikana ja että melkein kaikki vanhat miehet ja naiset oli tapettu heidän puolustaessaan hoidokkejaan. Grômin oven suussa kyyristyneenä ja suuret hampaat puristettuina kuolleen kaarijalan kurkkuun makasi rampa vanki, Ook-ootsk. Huomattuaan, että hän vielä hengitti, ja nähdessään, millaisella raivolla hän oli taistellut puolustaessaan pienokaistaan, nostivat sotilaat hänet hellävaroin syrjään. Hänen altaan ja karvaisen käsivarren suojassa he löysivät Grômin lapsen, joka ei ollut saanut pienintäkään haavaa. Naiset olivat puolustaessaan oikealle johtavan polun päätä nähneet A-yan ryöstön, ja siksi Bawr antoi pienokaisen erään oman vaimonsa hoidettavaksi.

Sitten etsittiin Grömiä. Ensin luuli päällikkö, että hän oli uhkarohkeasti seurannut A-yan ryöstäjiä pelastaakseen hänet yksin. Mutta he löysivät hänet erään ruumiskasan alta kuoleman kielistä ja olivat joutua epätoivoon. Tietäen Grômin pelastaneen heimon, alkoivat he äänekkäästi voihkia hänen vieressään, kuten tähän asti oli tehty vain ylimmän päällikön hautajaisissa. Mutta Bawr, kasvot surusta ryppyisinä, vakuutti heille, ettei Grôm kuolisi, ja nostaen sankarin käsivarsilleen kantoi hänet luolaan.

Grômin haavat olivat syvät, mutta eivät silti kuolettavat. Vasta jonkun päivän kuluttua ilmoitettiin hänelle, että kaarijalat olivat vieneet A-yan elävänä mukaansa. Silloin hän hurjasti huudahtaen hypähti jaloilleen. Veri purskui uudelleen hänen haavoistaan ja hän kaatui pyörtyneenä maahan. Toinnuttuaan uudelleen ei hän päiväkausiin puhunut kenellekään sanaakaan ja näytti siltä kuin hän kuolisi, ei haavojensa, vaan elämäänkyllästyksensä tähden. Mutta vanki Ook-ootsk, jota hoidettiin yhdessä Grômin kanssa, muistutti hänelle, että hänen oli elettävä kostaakseen, ja siitä hän vähän elpyi. Sitten huomautti Bawr hänelle, ettei sellainen urotyö kuin A-yan pelastaminen olisi mahdotonta tulen valloittajalle ja kokonaisen kansan voittajalle.

Ja siitä hetkestä alkoi Grôm hiljalleen parantua.

Seitsemäs luku.

A-YAN PELASTUS.

Tuhanväriset, apinannäköiset, kaarijalkaiset miehet pitivät neuvottelua.

Ei ollut kulunut kauan, kenties noin kymmenentuhatta vuotta tai niillä paikoin, maailman viettäessä pitkää, hidasta aamuaan — siitä kuin heidän esi-isänsä, ylpeinä vähäisestä älystään laskeutuivat alas puiden latvoista kävelemään suorina kovalle maalle ja saattamaan pedot valtansa alaisiksi. Heidän käsivartensa olivat vieläkin epäinhimilliset ja turhan pitkät, heidän lyhyet ja voimakkaat säärensä olivat vielä niin käyrät, etteivät he voineet juosta kovaan. Heidän asuntonsa olivat vieläkin korkealla puiden oksilla, missä he voivat maata rauhassa kaikilta hyökkäyksiltä. He olivat vielä puun asujaimia. Mutta he olivat ihmisiä, jotka tahtoivat anastaa herruuden kaikilta muilta olijoilta maan päällä.

He eivät olleet kauniit ulkomuodoltaan. Noita käyriä, voimakkaita olentoja, joiden väri vaihteli likaisen keltaisen ruskeasta tummaan saven väriin saakka, peitti epätasainen, ohut, tumma karvapeite. Reisissä ja hartioissa pitkin selkärankaa sekä pitkien käsivarsien ulkopinnalla olivat karvat paksummat ja pitemmät muodostaen ikään kuin säännöttömän ruohikon. Hiukset heidän päässään olivat tummat ja vanuneet rasvaisiin ja likaisiin takkuihin. Kasvot olivat leveät ja litteät, leuat vahvasti ulkonevat, otsa hyvin matala ja nenä leveä ikäänkuin se olisi saanut kovan iskun altapäin niin, että häikäisevän punaiset sieraimet ammottivat rumasti ylöspäin.

Vain heimon ruhjotut ja alakuloiset jäännökset neuvottelivat nyt kadonneesta onnestaan. He kyyköttivät säännöttömässä puoliympyrässä kosketellen kömpelösti haavojaan tai kynsien kummallisesti itseään. Heidän apinamaiset vaimonsa vetelehtivät rääkyvissä joukoissa piirin ulkopuolella tai kyyköttivät lähimpien puiden oksilla. Niillä, jotka istuivat puissa, oli useimmilla lapset sylissään, ja sen tähden he olivat kovin arkoja vaarallisella, tasaisella maalla. Siellä täällä joukon ympärillä, joko kyyköttäen kummulla tai heiluen puun latvassa, oli tarkkasilmäisiä vanhoja naisia, jotka vartioivat, ettei mitään äkkinäistä hyökkäystä tapahtuisi, vaikka oli vain harvoja petoja tai ihmisiä, jotka olisivat uskaltaneet hyökätä julman kaarijalkaheimon kimppuun.

Matalalla, sileällä kivellä, joka oli valtaistuimena, istui kaarijalkojen päällikkö leikitellen tukevalla nuijallaan niinkuin kaislalla, vaikka se oli suuri puunjuuri, joka oli hakattu terävillä kivillä nuijan muotoiseksi. Hän oli paljon pitempi ja kookkaampi kuin hänen toverinsa, vaikka hän muutoin oli näiden kaltainen lukuunottamatta väriä, joka oli tumma, melkeinpä musta. Hänellä oli petomaiset leuat ja koko hänen olentonsa, silmiä lukuunottamatta, oli elukkamaisempi kuin hänen tovereittensa. Vaikka ne olivatkin pienet ja syvällä päässä, leimahtelivat ne suurta älyä ja rohkeata herruutta, jonka tähden hänestä olikin tullut päällikkö. Hän puhui nopeasti, tehden mahtavia liikkeitä haukkuvalla, kalkattavalla äänellä, joka oli sangen epäselvä. Vähitellen tuli hän yhä kiivaammaksi. Kyyköttävät kuulijat keikuttivat ymmärtäväisesti ruumistaan ilmaisten silloin tällöin hyväksymisensä kirkumisella ja murinalla.

Puoliympyrän toisessa päässä, aivan lähellä puhuvaa päällikköä, istui eräs mies, joka selvästi oli toista rotua kuin hänen seuralaisensa. Jokin päällikön puheessa näytti herättävän hänessä outoa levottomuutta, sillä hän hypähti seisoalleen ja nojasi nuijaansa, joka oli pitempi ja sopusuhtaisempi kuin päällikön. Väriltään oli mies silmiinpistävän vaalea, huolimatta liasta ja loasta, joka koetti peittää sitä. Hän oli suurta mustaa päällikköäkin pitempi. Ruumiiltaan hän kylläkin oli lyhyempi, mutta hän voitti kuitenkin pituudessa pitkien ja suorien jalkojensa vuoksi. Hänen rintansa ja hartiansa olivat suunnattoman voimakkaat, mutta hänen vyötäisensä ja lanteensa olivat sangen hoikat verrattuina tynnyrimäisiin kaarijalkoihin. Hän oli ruumiiltaan vähemmän karvainen kuin hänen toverinsa rintaa ja käsivarsia lukuunottamatta. Mutta päätä peitti ikäänkuin suunnaton, tummanruskea harja. Hänen kasvonsa olivat tuimat ja vahvat ja niissä oli lujat, päättäväiset leuat, sopusuhtainen suu, iso, komea nenä ja korkea otsa. Hänen silmänsä olivat siniset ja tuijottivat nyt rohkeasti uhmaten tuuheiden kulmakarvojen alta päällikköön. Aivan hänen takanaan kyykötti tyttö, selvästi samaa heimoa kuin hänkin. Tällä oli komea, vahva, sorja naisen vartalo, jonka saattoi selvästi huomata huolimatta hänen surumielisestä asennostaan; hän oli painanut kasvonsa polviaan vasten ja puolet ruumiista oli tuuheiden kastanjanruskeiden hiusten peitossa.

Tuo komea muukalainen, joka niin rohkeasti katseli päällikköä, oli petturi Mawg. Mielettömässä ylpeydessään ei hän ollut ymmärtänyt, että puiden asukkaat aikoivat saattaa hänet tilille siitä turmiosta, minkä hän oli tuottanut heille. Hän ei ollut käsittänyt, että A-ya, joka oli suorajäseninen ja suloinen, voisi herättää himoja muissakin kuin hänessä. Kuunnellessaan nyt päällikön kiivasta puhetta ja murinaa takanaan ja ympärillään huomasi hän äkkiä hirvittävän kohtalon uhkaavan itseään. Mutta vaikka hän olikin julma ja petturi, ei hän ollut pelkuri. Hänen verensä alkoi kiehua ja lihakset jännittyivät hänen ajatellessaan kuoleman taistelua, joka pian kohtaisi häntä.

Tyttö, näkemättä ja kuulematta mitään, pää painuneena paljaita polvia vasten, ei välittänyt mistään. Hän inhosi elämää ja samaten kaikkia ympärillään olevia. Hänen pienokaisensa ja herransa, jos he vielä elivät, olivat kaukana vuorien ja soiden takana luolaisella vuorenrinteellä tulisavujen takana. Ryöstäjäänsä Mawgia hän vihasi enemmän kuin ketään muuta. Mutta hän oli täällä Mawgin takana, koska tämä suojeli häntä, etteivät hurjat kaarijalkanaiset repisi häntä kappaleiksi.

Äkkiä katsomatta taakseen puhui Mawg hänelle heidän omalla kielellään, jota kaarijalat eivät ymmärtäneet. »Ole valmiina, tyttö! He aikovat tappaa minut. Musta päällikkö himoitsee sinua. Mutta minä tapan hänet, ja me pakenemme. He ovat kaikki konnia. Tule!»

Tämän sanottuaan hän hyökkäsi suoraan suuren mustan päällikön kimppuun, joka istui kivellään. Mutta tyttö, vaikka hän kuuli joka sanan, ei edes kohottanut päätään.

Mawg hyökkäsi kuin leopardi, mutta musta päällikkö, vaikka olikin hidas jaloistaan, ei ollut hidas käsistään eikä aivoistaan. Vaikka hän hämmästyikin suuresti, heilutti hän nuijaansa juuri parahiksi estäen sillä Mawgin nopean iskun, joka muuten olisi musertanut hänen häränniskansa. Nuija melkein särkyi saamastaan iskusta. Päällikkö heitti sen naurahtaen maahan ja tavoitteli hyökkääjän kurkkua kynsisillä käsillään.

Jos olisi ollut mahdollista taistella mies miestä vastaan, olisi Mawg tehnyt sen mielellään, vaikka ottelun tulos olisikin ollut epävarma. Mutta hänellä ei ollut halua vastustaa koko heimoa, joka nyt alkoi häntä ahdistaa kuin susilauma. Hänellä ei ollut aikaa tähdätä iskuaan kunnollisesti. Mutta väistäessään noita jättiläismäisiä käsiä antoi hän nopean iskun nuijan tyvipäällä, joka halkaisi vihollisen posken ja puhkaisi toisen ilkeän, pienen silmän. Samalla hän pyörähti notkeasti ympäri, hypähti kiven toiselle puolen ja juoksi kuin hirvi puitten lomitse kiroillen tyttöä, kun ei tämä seurannut häntä. Puolet heimosta ajoi häntä takaa ulvoen julmasti, toisten vetäytyessä takaisin odottaen levottomina, mitä päällikkö tekisi.

Päällikkö katseli toisten mukana pakolaisen jälkeen, peittäen haavoittuneen silmänsä karvaisella kädellään. Mutta hän tiesi olevan mieletöntä koettaa saavuttaa nopeajalkaista vihollistaan, ja hetken kuluttua hän heitti koko karkurin mielestään. Ähkäisten hän astui alas kiveltään ja huolimatta haavoistaan kulki tytön luo. Koko hälinän aikana ei A-ya ollut nostanut kertaakaan päätään polviensa välistä eikä näyttänyt vähintäkään levottomuuden merkkiä. Päällikkö tarttui häntä olkapäähän ja ravisti häntä raa'asti käskien hänen tulla mukaansa. Tyttö ei ymmärtänyt hänen kieltään, mutta hänen tarkoituksensa oli selvä. Hän katsoi ylös ja tuijotti suoraan päällikön yhteen avonaiseen silmään. Hänen silmissään oli vaarallinen, leimahteleva liekki niin kuin pedolla häkissä, ja hän aikoi karata miehen kurkkuun.

Mutta musta päällikkö ei ollut suotta kaarijalkojen hallitsija. Vaikka hän olikin julma ja likainen ja ilkeämpi kuin kuvailla saattaa, ja vaikka hänellä oli kauheat, haavoittuneet kasvot ja verentahrima, suuri, karvainen rinta, oli hän kuitenkin mies, jonka mahtavuus hillitsi tyttöä. Hän tiesi taistelun kohtaloa vastaan toivottomaksi. Liekki sammui jättäen silmät tylsiksi ja jäykiksi. Hän nousi välinpitämättömänä ja seurasi uutta isäntäänsä puun luo, jossa tällä oli punotuista oksista tehty asuntonsa.

Puun juurella pysähtyi musta päällikkö, astui taaksepäin ja viittasi tyttöä kiipeämään ylös. Tottuneena kiipeämiseen hän tarttui vahvaan puunrunkoon harjaantuneilla käsillään. Sitten hän epäröi ja sulki silmänsä. Tottelisiko hän alistuen kohtaloonsa? Ryöstäjäänsä Mawgia oli hän vihannut silmittömästi. Sitäpaitsi oli hän hylännyt hänet odottaen koston aikaa. Mawg oli hänen omaa heimoaan ja hän tunsi, vaikkei oikein voinut selittää kiihkeyttään, vihaavansa häntä. Mutta tämä uusi isäntä oli muukalainen ja alempaa, eläimellistä rotua. Häntä kohtaan tyttö tunsi iljettävää, ruumiillista vastenmielisyyttä. Hän seisoi silmät ummessa jäykkänä ja vavisten, sillä häntä puistatti raivokas halu kuristaa joko tuo mies tai oma kurkkunsa. Hänessä oli paljon hurjaa raivoa, mutta myös nöyrää alistuvaisuutta, ja tuo alistuvaisuus kuiskasi hänelle petollisesti, että hän oli laillinen sotasaalis. Suuri käsi tarttui merkitsevästi häntä niskaan. Hän hypähti, päästi nyyhkyttävän huudon ja kiipesi puuhun. Kuka oli hän vastustamaan sallimusta ajatuksen tähden, joka oli tullut hänen mieleensä satatuhatta vuotta ennen aikojaan?

* * * * *

Muutaman päivän matkan päässä länteen päin kaarijalkojen rämeisestä asuinpaikasta kulki komea metsästäjä varovasti tiheikköjen läpi. Hänen värinsä, ruumiin rakenteensa ja nopeat, ketterät liikkeensä osoittivat, että hän oli samaa rotua kuin Mawg ja A-ya. Pituudeltaan ja kooltaan hän muistutti paljon Mawgia, mutta väriltään hän oli vaaleampi, vähemmän karvainen ja muutoin rohkea ja älykäs. Hänen silmänsä olivat sinisenvihreät, tyynet ja läpitunkevat ja niissä oli salaperäinen ilme. Hän oli selvästi paljon vanhempi Mawgia, ja hänen pitkissä, tuuheissa hiuksissaan ja lyhyessä, kiharaisessa parrassaan oli paljon harmaita juovia. Toisessa kädessään oli hänellä kummallisen pitkävartinen nuija, ja toisessa kädessä kantoi hän kahta pitkää, ohutta keihästä, joiden kärjet oli karaistu ja teroitettu tulessa.

Kun Grôm useita viikkoja takaperin oli lähtenyt tulien takana olevista luolista etsimään A-yaa kaarijalkojen kaukaisesta asuinmaasta oli hänellä ollut myös kaksi suurta puunkaarnaputkea, joiden sisällä tulikipinät savuten kytivät taulakäävässä. Mutta Grômin levotonta mieltä suututti se, että oli yhtämittaa pysähdyttävä rakentamaan nuotiota ja virittämään uudelleen salaisia kipinöitä, etteivät ne sammuisi. Kärsimättä viivytyksiä ja luottaen omaan kestävyyteensä ja voimaansa oli hän heittänyt tuliputket pois turvautuen taas aseisiinsa, jotka olivat riittäneet hänelle ennen Loistavan Olennon löytöä ja valloittamista.

Ollen kokonaan mietteittensä vallassa ja ajatellen vain tytön, poikansa äidin pelastamista vältti hän taisteluita suurten petojen kanssa, jotka sattuivat hänen tielleen, ja pakeni häpeämättä sellaisia, jotka yrittivät käydä häneen kiinni.

Hän ei antautunut mihinkään epävarmaan taisteluun. Hän tyydytti nälkäänsä hunajalla, kypsillä hedelmillä ja juurilla, joita metsä tarjosi runsaasti tähän vuodenaikaan. Öisin hän rakensi pesänsä hätäisesti punomalla oksia yhteen korkeimmalla heiluvaan puunlatvaan, johon ei edes leopardikaan, vaikka se olikin taitava kiipijä, voinut tulla antamatta itseään hyvissä ajoin ilmi. Näin hän viimein, itsepintaisesti ja nopeasti kuljettuaan itää kohti, saapui tuon laajan suoseudun reunalle, jonka hedelmällisissä, reheväkasvuisissa ja saarentapaisissa metsissä kaarijalat asustivat.

Täällä oli tarpeen hänen metsässäliikkumistaitonsa, johon hän oli tottunut salaa hiipiessään aran antiloopin jäljessä. Kun hänen vaalea ihonvärinsä olisi voinut ilmaista hänet, hieroi hän itseään savisella mudalla, kunnes hän oli samanvärinen kuin kaarijalat. Ryömien hämärissä pensaikoissa äänettömästi kuin käärme tai kiiveten ketterästi pitkin oksia kuin harmaa apina päivän jo hieman hämärtäessä, teki hän lyhyitä partioretkiä hajallaan sijaitsevien asumusten ympäristöllä, mutta ei voinut löytää jälkeäkään tytöstä tai Mawgista, jonka hallussa hän luuli A-yan vielä olevan. Mutta kulkiessaan varovasti leirin ulkopuolelle pohjoista kohden, tuli hän sille jo melkein uudelleen umpeen kasvaneelle polulle, missä Mawgia oli ajettu takaa. Tätä hän seurasi, kunnes polku loppui ja pakolaisen jäljet yksinään jatkuivat edelleen. Eräs hyvinsäilynyt jälki märässä maassa oli selvästi Mawgin, sillä se erosi täydellisesti noiden apinamiesten jäljistä. Metsästäjä etsi kiivaasti toista pienempää ja hennompaa jälkeä. Hän kulki etsien edempää ja sitten taas takaa-ajajien jälkien joukosta, mutta turhaan. Mawg oli selvästi paennut yksin.

Grôm istuutui maahan äkillisen epätoivon vallassa. Jos Mawg, joka ei ainakaan ollut pelkuri, oli paennut yksin, silloin tyttö oli varmasti kuollut. Nuija ja keihäät putosivat Grômin voimattomista käsistä. Hänen elämänhalunsa vaihtui väsyneeksi välinpitämättömyydeksi ja tylsäksi tuskaksi, jota hän ei edes koettanut ymmärtää. Oli onni hänelle, ettei mikään hiipivä peto hyökännyt hänen kimppuunsa tuona sokeana uupumuksen hetkenä. Silloin häneen iski uusi ajatus, ja hänen epätoivonsa leimahti raivoksi. Hän hypähti jaloilleen tarttuen tuuheaan partaansa. Musta päällikkö oli epäilemättä ryöstänyt tytön. Ajatus tästä hänen vaimoaan, hänen lapsensa äitiä kohdanneesta häpeästä sai hänet hetkeksi vallan mielipuoleksi. Tarttuen aseisiinsa hän karjui tuskasta ja juoksi sokeasti pitkin tallattua polkua valmiina hyökkäämään koko inhoittavan heimon kimppuun. Jättiläisleopardi, joka väijyi pensaikossa tien varrella, aikoi käydä hänen kimppuunsa, mutta peräytyikin sensijaan pelästyen miehen hurjuutta.

Mutta mielettömyys haihtui pian. Kun järki palasi, pysähtyi hän juoksussaan, vilkaisi tarkkaavasti ympärilleen ja hiipi sitten salaa tiheikköön. Nyt enemmän kuin koskaan täytyi hänen olla kylmän rohkea voidakseen riistää A-yan hirviön käsistä.

Seuraten tuota hurjaa Mawgin takaa-ajotietä tunkeutui Grôm syvälle kaarijalkojen kylään. Huolimatta hänen voimastaan ja ilvesmäisestä hiipimisestään oli se toisinaan pöyristyttävää. Ei ainoastaan tiheiköissä maassa, vaan myös puun latvoissa vilisi hänen tarkkasilmäisiä vihollisiaan. Hänen oli ryömittävä suolla likomärkien juurien keskellä ja toisinaan maattava liikkumattomana kuin kivi tuntikausia kärsien miljoonien hyönteisten pistot. Toisinaan uskaltamatta nostaa päätään katsellakseen ympärilleen täytyi hänen luottaa vain korviinsa ja tarkkaan hajuaistiinsa. Ja toisinaan ainoastaan hänen uupumaton liikkumattomuutensa pelasti hänet joutumasta peloittavan kyykäärmeen tai etsivän ja vihastuneen kalkkarokäärmeen uhriksi. Kauan nuuskittuaan, valmiina antamaan kuoleman iskun, päätteli käärme, ettei tuo liikkumaton olento sen edessä ollut elävä. Hitaasti se oikaisi jännittyneet kiemuransa ja liukui tiehensä. Ja Grôm jatkoi jälleen vaarallista matkaansa.

Silloin auringon nousun aikana, sillä kaarijalat olivat kuten linnut aikaisia, toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli löytänyt Mawgin jäljet, näki kärsivällinen metsänkävijä A-yan. Hän oli ryöminyt noin sadan kyynärän päähän neuvottelukalliosta, jota kaarijalkalaumat ympäröivät. Ollen kyyryllään tiheässä pensaikossa ei Grôm voinut nähdä paljoa. Mutta hän näki noiden kuuntelevien joukkojen päitten yli mustan päällikön istuvan kivellään ryhmyinen nuija kädessään. Hän puhui sotilailleen kummallisilla, nopeilla kurkkuäänteillä, joista Grôm ei saanut mitään selvää. Puhe loppui pian. Päällikkö nousi ylös. Elukkamaiset joukot väistyivät syrjään ja silloin näki Grôm A-yan kyyristyneenä päällikön jalkojen juureen polvet hiustensa peitossa. Astuessaan kalliolta alas tarttui päällikkö tyttöä ranteeseen ja veti hänet seisoalleen. Tyttö asettui päällikön taakse alakuloisena kuin ruoskittu koira. Grôm puri hampaitaan piilopaikassaan ja pysyi vaivoin alallaan. Kun A-ya oli ryöstäjänsä joukkojen ympäröimänä, olisivat kaikki pelastamisyritykset olleet tällä hetkellä toivottomia.

Kaarijalkajoukossa oli jotakin tekeillä, mitä Grôm piilopaikastaan ei ensin voinut saada selville. Sitten hän huomasi, että päällikkö koetti neuvoa voimakkaille, mutta kömpelöille seuralaisilleen nuijan ja keihään käyttöä. Petturi Mawg oli opettanut päällikköä käyttämään taitavasti suunnatonta nuijaansa, mutta keihäänheitossa hän oli vielä kömpelö ja taitamaton. Halkaistuaan erään seuralaisensa kasvot huonosti tähdätyllä heitolla lopetti hän keihään heiton, kääntyi tyttöön ja käski hänen opettaa kansansa tavat. Oli selvää, että kaarijalat luottivat suuresti hänen voimaansa, vaikka hän olikin vain nainen, sillä he hajautuivat heti kahteen joukkoon, jotta hänellä olisi väljemmältä tilaa. Tiheikössä olevan katselijan sydän alkoi jyskyttää, kun hän näki tien aukeneman piilopaikkansa ja rakastamansa naisen välillä.

A-ya ei ollut ymmärtävinään päällikön käskyä. Hän otti keihään, mutta seisoi pidellen sitä tyhmän näköisenä. Päällikkö uhkasi häntä vihoissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan sitä. Samassa kuului tiheiköstä raukun viheltävä huuto. Tyttö oikaisi itsensä ja jokainen lihas hänessä jännittyi. Surumielinen huuto kuului uudelleen. Oli outoa, että raukku asusteli tuollaisessa tiheässä rämeikössä, mutta kaarijalat eivät huomanneet tuota luonnottomuutta. Tyttöön tuo huuto vaikutti sensijaan kuin taikavoima. Hän ei vilkaissutkaan tiheikköön päin, mutta äkkiä hymyillen hän näytti ymmärtävän päällikön määräyksen. Kohottaen tukevan keihään olkansa tasalle hän tähtäsi suureen, vaaleaan sieneen, joka kasvoi puunjuurella noin kuuden-, seitsemänkymmenen askeleen päässä. Taivuttaen notkeata vartaloaan, kuten Grôm oli neuvonut häntä, hän heitti. Vaalea sieni halkesi kahtia.

Ihastuksesta kirkuen syöksyi joukko sinne tarkastamaan kappaleita. Päällikkökin, vaikka halveksikin kansansa ilmaisemaa ihastusta, astui askeleen tai pari siihen suuntaan. Hän kääntyi hetkeksi selin. Sillä hetkellä tyttö pakeni äänettömänä ja nopeasti kuin hirvi kiitäen tiheikköä kohti, mistä raukun huuto oli kuulunut. Pitkät, tuuheat hiukset hulmusivat hänen juostessaan.

Vihasta ulvahtaen lähti musta päällikkö koko joukko kintereillään hänen jälkeensä. Samassa hypähti tiheiköstä Grôm seisoen uljaana keihäs ojossa. Kuin leijona satimessa hän vilkaisi nopeasti joka puolelle harkiten taistelu- ja pakomahdollisuuksia ja uhaten koko ajan vihollisia, jotka lähestyivät häntä. Nähdessään hänet näin odottamatta pysähtyi koko joukko epäröiden. Mutta musta päällikkö syöksyi edelleen kuin mieletön puhvelihärkä. Grôm heitti toisen keihäistään. Hän paiskasi sen hurjalla vimmalla, mutta varoen A-yan päätä täytyi hänen heittää se korkealle. Päällikkö näki sen tulevan ja heittäytyi taitavasti maahan. Keihäs syöksyi hurjasti eteenpäin ja lävisti yhden epäröivän kaarijalan, joka oli muutaman askeleen päässä päällikön takana. Hänen tuskanhuudostaan havahtui joukko ja lähti kirkuen liikkeelle. Mutta Grôm ja tyttö pakenivat jo vierekkäin aukeata metsäniittyä pitkin vasemmalle, laajaa vettä kohden, jonka he näkivät välkkyvän runkojen välistä. Grôm tiesi, että tie, jota hän oli tullut, vilisi täynnä vihollisia. Hän oli huomannut, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä joukkojen läpi edessäpäin tai oikealla. Mutta tällä suunnalla oli ainoastaan muutamia karvaisia naisia, jotka pakenivat kauhuissaan nähdessään hänet. Lisäksi hän arveli, etteivät kaarijalat olisi mitään taitavia uimareita.

Kaikki luola-asukkaat osasivat uida kuin saukot, ja sekä Grôm että tyttö olivat tovereitaan taitavammat. Vesi heidän edessään oli noin kolme-, neljäsataa kyynärää leveä. He eivät tienneet, oliko se liikkumaton suojoki vai järven lahti. Mutta huolimatta siitä, uhkasivatko heitä siellä krokodiilit tai vesikäärmeet, hyppäsivät he veteen ja uivat pitkillä, voimakkailla vedoilla kohisten vastakkaista rantaa kohti. Heillä oli enää jäljellä kolme-, neljäkymmentä kyynärää ja he etenivät vedessä nopeata vauhtia. Muutamat kovat läiskähdykset vedessä heidän takanaan osoittivat, että heidän vihollistensa kömpelöt heitot, särkyneet nuijat ja oksan kappaleet kantoivat vain lyhyen matkaa. Ja he katsoivat halveksien taakseen.

Kaarijalkaiset, karvaiset miehet, joilla oli laajat, punaiset, ylöspäin ammottavat sieraimet, juoksivat pitkin rantaa, ja päällikkö yllytti heitä kiivaasti veteen. He peräytyivät kauhuissaan eikä päällikköä itseäänkään näyttänyt haluttavan lähteä. Äkkiä hän tarttui kahta lähinnä olevaa harvaan tukkaan ja heitti heidät suinpäin veteen. Kauhusta huutaen he kömpivät takaisin rannalle ja juoksivat kuin puoleksi tukehtuneet kanat joukkojen taakse.

Päällikkö komensi miehiään. Joukko jakautui heti kahtia. Toinen ryhmä lähti juosten kömpelösti vasemmalle rantaa pitkin ja toinen seurasi päällikköä tiheän kaislikon läpi oikealle. Suurikokoinen päällikkö harppi pitkillä jaloillaan nopeasti edellä raivaten tietä.

»Tämähän onkin vain lammikko», sanoi Grôm suuttuneena, »ja he aikovat kiertää rantoja myöten hyökätäkseen meidän kimppuumme.»

Mutta tyttö, jonka hiukset valuivat vedestä mustina taaksepäin, nauroi vain. Hän oli viimeinkin vapaa. Ja hän oli yhdessä miehensä kanssa.

Äkkiä tunsi Grôm pohkeessaan terävää, pistävää tuskaa. Kiljahtaen hän katsoi taakseen luullen näkevänsä vesikäärmeen kiitävän pois. Hän ei nähnyt mitään. Mutta samassa tuntui samanlainen pistos toisessa jalassa. Silloin A-ya huusi: »Ne purevat minua joka puolelta.» Grôm tunsi yht'aikaa ruumiissaan tusinan polttavia pistoksia. Silloin hän ymmärsi, etteivät heidän vihollisensa olleet mitään vesikäärmeitä.

»Nopeasti! Rannalle!» sanoi hän. Voimakkain vedoin he pääsivät liejuiselle matalikolle ja kömpivät rannalle. Heidän ruumiissaan riippui tiheässä jättiläisiiliäisiä.

Huolimatta haavoista ja verenvuodosta he repivät irti inhoittavat vihollisensa. Sitten he hetken koottuaan voimia ja valiten suunnan lähtivät luodetta kohti juosten nopeasti laajan, ruohoisen metsäaukean poikki, missä kasvoi sananjalka- ja mimosatiheikköjä.

He olivat juosseet tätä niittyä noin puolen tuntia ja arvelivat jo päässeensä takaa-ajajistaan, kun melkein heidän edestään oikealta ilmestyi musta päällikkö syöksyen heitä Vastaan. Noin puoli kilometriä jäljempänä mimosatiheikköjen välissä tulivat hänen seuralaisensa minkä ennättivät. Musta päällikkö huusi peloittavasti, heilutti suurta nuijaansa ja hyökkäsi Grömiä Vastaan Työntäen A-yan taakseen astui Grôm eteenpäin vastaten huutoon.

Mies miestä vastaan taistellessaan näyttivät nuo kilpailijat jokseenkin vetävän toisilleen vertoja. Vaaleaihoinen luolien mies oli puolta päätä pitempi, mutta selvästi kevyempi painoltaan. Hänen pitkät, suorat, voimakaslihaksiset jalkansa eivät olleet niin suunnattoman vahvat kuin hyökkääjän käyrät jalat. Hän oli verrattain hoikka lanteiltaan ja vyötäisiltään. Mutta rinta, käsivarret ja hartiat olivat hänellä parhaiten kehittyneet. Näytti siltä kuin leijona ja karhu olisivat joutuneet vastakkain.

Grômille oli eräs seikka tuona hetkenä melkein yhtä tärkeä kuin naisensa pelastus; hän tahtoi nimittäin kostaa tuolle julmalle elukkamaiselle miehelle, joka oli pitänyt hänen vaimoaan vankina. Hävinnyt esi-isien vaisto leimahti hänessä uudelleen eloon. Se kehoitti häntä paiskaamaan nuijan ja keihään maahan ja heittäytymään kilpailijansa kimppuun puristavin käsin ja raatelevin hampain. Mutta hän sai tahdollaan ja järjellään torjutuksi tuon mielettömyyden.

Äänettömänä ja liikkumattomana, hieman kumartuneena ikäänkuin hyökkäysasentoon, odotti Grôm, kunnes hyökkääjä oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä hänestä. Sitten hän heitti jäljellä olevan keihäänsä hurjalla vauhdilla ja varmasti tähdäten. Mutta hän ei ollut aavistanut, miten nopeasti puun asukkaat käyttivät suuria käsiään. Musta päällikkö tarttui keihään kärkeen, kun se oli muutaman tuuman päässä hänen ruumiistaan. Raivokkaasti karjuen hän katkaisi lujan keihään kuin marajuuren varren ja heitti kappaleet sivulle. Hänen sitä tehdessään hyökkäsi Grôm äänettömänä ja nopeasti hänen luokseen.

Jos Grômin kivipäisen nuijan hurja isku olisi osunut paikalleen, olisi taistelu päättynyt. Mutta musta päällikkö oli nopea kuin ankerias. Hän kumartui maahan, niin että isku suhahti hänen ylitseen osumatta häneen, ja samalla heilahdutti hän nuijaansa. Se oli hyvin tähdätty Grômin niskaan. Mutta tämä, tuntien horjuvansa epäonnistuneen iskunsa takia, hypähti kauemmaksi, ennenkuin kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut. Päällikkö nousi ylös, ja molemmat hyökkäsivät yht'aikaa toisiaan vastaan niin, että suuret nuijat iskivät yhteen ilmassa. Isku oli niin tärisyttävä ja hurja, että molempain aseet putosivat maahan.

Kumpikaan taistelijoista ei uskaltanut kumartua ottamaan sitä ylös. He seisoivat jonkun aikaa tuijottaen toisiinsa. Hengitys sihisi heidän yhteenpuristettujen hampaittensa lävitse ja kädet puristuivat nyrkkiin. Sitten he hypähtivät pystyyn tarttuen toistensa kurkkuihin, Grôm äänettömänä, musta päällikkö muristen käheästi. Kumpikaan ei kuitenkaan saanut sellaista otetta kuin oli aikonut. He puristivat toisiaan seisoen siinä huojuen, ponnistellen, hikoillen ja ähkien niin tasavoimaisina, että A-yan mielestä, joka katseli hengähtämättä, nuo kauheat hetket näyttivät kestävän tuntikausia. Silloin Grôm hämmästyneenä tavatessaan tässä elukkamaisessa miehessä vertaisensa, oli häviävinään. Hellittäen toisen kätensä otteen hän vaipui polvilleen. Riemukkaasti karjahtaen kumartui musta päällikkö hänen ylitseen. Mutta samassa Grôm tarttui häntä jalkoihin ja työnsi hänet kavalasti päänsä ylitse maahan. Ennenkuin hän ehti nousta, oli Grôm hänen päällään painaen häntä maata vasten ja puristaen kurkusta. Raivoissaan iski tämä apinamaiset hampaansa kuin verikoira syvälle Grôm niskalihaksiin yrittäen purra valtasuonen poikki.

Silloin A-ya vilkaisi ympärilleen. Hän näki kahden kaarijalkajoukon lähestyvän heitä molemmilta puolin. Lähin parvi oli vain muutaman sadan metrin päässä. Hänen isäntänsä oli selvästi käskenyt hänen pysyä erillään tästä taistelusta, mutta nyt ei ollut aikaa totella. Hän sieppasi särkyneen keihään kärkipuolen maasta. Pidellen sitä molemmin käsin hän työnsi sen täydellä voimallaan mustan päällikön kurkkuun ja jätti sen siihen. Hirveästi yskäisten hellitti päällikkö hampaansa. Hänen jäsenensä kangistuivat, ja hän jäi vavahdellen makaamaan maahan.

Veren tahraamana hypähti Grôm pystyyn ja kääntyi vihaisesti A-yan puoleen. »Minä olisin tahtonut tappaa hänet», sanoi hän kylmästi.

»Ei ollut aikaa», vastasi tyttö osoittaen lähestyviä joukkoja.

Sanomatta sanaakaan sieppasi Grôm nuijansa, tempaisi katkenneen keihään kuolleen kilpailijansa kaulasta, heitti sen tytölle ja syöksyi kapeata tietä joukkojen välistä.

Oli selvää, että nuo kaksi pakolaista, jotka juoksivat niin nopeasti, pääsisivät karkuun. He olivat sentähden ihmeissään kuullessaan kaarijalkojen voitonriemuisesti huutavan. Muutaman sadan metrin päässä loppui aukea seutu ja sen sijaan alkoi ihania, tulipunaisia kukkia kasvava vyöhyke, joka ulottui oikealle ja vasemmalle niin kauas kuin silmä kantoi. Se oli noin kahdenkymmenen jalan korkuista pensaikkoa, jonka kapeat, vaaleanvihreät lehdet melkein peittyivät runsaiden kukkien alle. Mutta vaikka se olikin tiheikköä, huomasi Grômin tarkka silmä, ettei se ollut tarpeeksi sakeata estääkseen heidän pakoaan. Kun he saavuttivat sen, olivat kiljuvat joukot aivan heidän kintereillään. Mutta he syöksyivät nauraen sinne ja juoksivat harmaiden varsien ja ruusuhohteen keskelle. Takaa-ajajat huusivat hurjasti. Grômistä se kuulosti riemuhuudolta, mutta he pysähtyivät ruusupensaikon reunalle eivätkä aikoneetkaan seurata.

»He tietävät, etteivät he voi saavuttaa meitä», sanoi Grôm hiljentäen vauhtiaan. Mutta tyttö oli levoton, kun takaa-ajo noin äkkiä loppui, eikä vastannut mitään.

Kulkiessaan tasaista vauhtia eteenpäin lumoavassa, vaaleanpunaisessa hohteessa, joka tuli heidän yläpuoleltaan kukkien läpi, huomasivat he äkkiä ympärillään painostavan hiljaisuuden. Takaa-ajajien äänten häivyttyä eivät heidän tuskallisen tarkkaavat korvansa kuulleet muuta kuin heidän omien askeleittensa pehmeän kopseen. Ei linnun laulu, ei siipien suhina eikä ainoankaan hyönteisen surina tai pisto häirinnyt oudon raskasta ilmaa. Ei käärme, sisilisko eikä vikisevä hiiri vilahtanut pudonneitten lehtien seassa. He ihmettelivät kovin sellaista hiljaisuutta. Vielä he ihmettelivät sitä, ettei siellä kasvanut mitään pieniä kasveja, pensaita eikä puita, joita tavallisesti kasvoi tällaisessa lämpimässä seudussa. Heidän ympärillään ei ollut mitään muuta kuin loppumattomasti harmaita runkoja, laakeriruusun vaaleita, hentoja lehtiä ja ruusunpunainen kukkakatos.

Äkkiä he tunsivat jäsenissään uupumusta, joka kävi yhä raskaammaksi, ja heidän silmiinsä tuli jäykkä ilme. Silloin Grôm ymmärsi nuo riemuhuudot. Hän pysähtyi ja tarttui tyttöä ranteeseen. »Täällä on myrkyllistä. Täällä vaanii kuolema», mutisi hän. »Siksi he huusivat.»

»Niin, kaikki on kuollutta paitsi nuo punaiset kukat», kuiskasi A-ya painautuen häntä vastaan kauhusta väristen.

»Rohkeutta!» huusi Grôm kohottaen päätään ja pyyhkäisten suurella kädellään silmiään. »Meidän täytyy päästä läpi. Meidän täytyy löytää ilmaa.»

Pudistaen päältään kuoleman kankeuden juoksivat he edelleen, täyttä vauhtia katsellen runkojen läpi joka suunnalle. Ponnistus saattoi heidän sydämensä kiivaasti sykkimään. Ei näkynyt vieläkään heidän ympärillään eikä edessään muuta kuin loppumattomasti hoikkia, harmaita runkoja ja tuota pahaa-ennustavaa, punaista valoa. Viimein alkoivat A-yan askeleet jälleen hidastua, ikäänkuin hän olisi tullut uniseksi.

»Herää!» huusi Grôm ja puristi niin kiivaasti hänen käsivarttaan, että hän huudahti. Mutta tuska sai hänet ponnistamaan uudelleen. Hän juoksi nyyhkyttäen eteenpäin. Samassa häntä sysättiin hurjasti vasemmalle. »Tätä tietä!» läähätti Grôm hien valuessa hänen tuhkanharmaita kasvojaan pitkin. Ja tuolla vasemmalla rankojen välissä huomasivat A-yan tuijottavat silmät vihatun ruusuisen hohteen kalpenevan luonnolliseksi päivän valoksi.

Se oli suuri, vaalea kukkula; saari tuossa petollisessa kukkaismeressä. Haparoivin, hervottomin sormin he kiipesivät sen paljasta rinnettä ylös, heittäytyivät pitkälleen pienten, mutta terveellisten kasvien joukkoon, jotka peittivät kukkulan laen ja täyttivät keuhkonsa puhtaalla, virkistävällä ilmalla. He kuulivat epäselvästi hyönteisten siunattua surinaa, ja suuret kärpäset lentelivät heidän päänsä päällä purren kipeästi. He makasivat silmät ummessa, ja vähitellen lakkasi tuo outo tykytys heidän suonissaan ja uutta voimaa tuli heidän herpautuneisiin jäseniinsä.

Noin tunnin kuluttua nousi Grôm istualleen ja katseli ympärilleen. Joka puolelle levisi turmiollinen, punainen laakeriruusuvirta keskeytymättä paitsi luoteessa. Siellä oli jättiläismäistä metsää, joka oli liian mahtavakasvuista, jotta nuo myrkylliset kukat olisivat voineet siellä vaikuttaa. Metsäkaistaleen toinen pää oli noin parinsadan tuuman päässä kalliosta. Täysin toipuneina kiipesivät Grôm ja A-ya alas vastahakoisesti tuohon vaaleanpunaiseen kukkaismereen, juoksivat melkein hengähtämättä ja saapuivat uudelleen rehevien vihreiden pensaiden varjoon. He kulkivat siksi, kunnes löysivät viikunapuutiheikön. Ravittuaan itsensä tuoreilla hedelmillä kiipesivät he korkealle puuhun ja valmistivat itselleen turvallisen levähdyspaikan oksien suojaan.

Seuraavina päivinä he kulkivat ilman seikkailuja eteenpäin yhtämittaa karttaen petoja, joita tässä rehevässä metsässä oli runsaasti. Grömillä oli nuijansa ja A-yalla särkynyt keihäs. Mutta he karttoivat kaikkia taisteluja kiirehtiessään takaisin kotiseuduilleen luoliinsa ja suojelevien tulien luo. Tavatessaan mustan leijonan, miekka hampaan tai ilkeän, vihaisen sarvikuonon he kiipesivät puun latvaan ja jatkoivat matkaansa siirtymällä latvasta toiseen niin kauan kuin oli tarpeellista. He tiesivät voittavansa ovelimmatkin pedot, ja heidän ainoa levottomuutensa oli Mawg, jonka voimaa ja rohkeutta Grôm ei enää kauemmin voinut halveksia. Hän oli epäilemättä heidän jäljillään ja hyökkäisi heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta Siksi he eivät milloinkaan nukkuneet yht'aikaa. Toinen oli aina vahdissa. Ja sentähden heidän matkansa, kaikesta innosta huolimatta, edistyi tavallista hitaammin.

Eräänä päivänä pitkän, keskeytymättömän matkan jälkeen lepäsi A-ya pitäen vahtia puunlatvassa Grômin kerätessä viikunoita. Seutu oli aukeata ja siinä kasvoi matalia kasveja, viidakkoa ja yksinäisiä puita. Tyttö, ollen itse hyvin kätkössä, saattoi nähdä joka suunnalle. Hän näki Grômin kulkevan viikunapuuryhmältä toiselle etsien täysin kypsyneitä, hyvältä maistuvia hedelmiä. Sitten hän vavahtaen vihasta ja kauhusta näki Mawgin tumman olennon hiipivän äänettömästi Grômin jäljessä vain parinsadan askeleen päässä. Heti hänet huomattuaan heittäytyi tyttö maahan ja alkoi ryömiä äänettömästi kasvien keskellä.

A-ya aukaisi suunsa antaakseen varoituksen. Mutta hän pidätti huutonsa ja katkera, riemuitseva hymy levisi hänen kasvoilleen.

Jos Mawg uhkasi Grömiä, oli hän itsekin uhattuna. Ja häntä uhkasikin hirveä vihollinen.

Kukkivan mimosapensaan takaa ilmestyi kauhea lintu, noin kymmenen, kahdentoista jalan korkuinen, nostaen jalkojaan hyvin korkealle hyökätessään nopeasti, mutta äänettömästi tuota herkkupalaa kohti. Sitä peittävät höyhenet olivat enemmän pitkien, tahmeitten karvojen kuin höyhenten näköisiä. Se muistutti rakenteeltaan jättiläiskasuarilintua, mutta sen pitkät, siniset sääret ja jalat olivat paljon voimakkaammat. Sen kaula oli pitkä, mutta hyvin vahva kannattaakseen suunnatonta päätä, joka oli suurempi kuin hevosen ja varastettu isolla, käyrällä, raatelevalla korppikotkan nokalla. Tätä kauheata päätä pidensi vielä suippo veripunainen höyhentöyhtö, joka oli pään etupuolen ja nokan yhtenäisenä jatkona.

Ryömivä Mawg oli vielä hyvin sadan askeleen päässä Grômistä, kun suuri lintu saavutti hänet. Katsellen puun latvasta tarttui A-ya oksaan kiinni ja pidätti henkeään. Mawg kuuli äänen takaa ja vilkaisi äkkiä ympäri. Hän ponnahti kirkaisten jaloilleen. Mutta se oli liian myöhäistä. Ennenkuin hän ehti lyödä tai paeta, iski tuo vahva nokka hänet uudelleen maahan. Lintu pani toisen jalkansa uhrinsa lanteille, tarttui nokallaan sen päähän ja katkaisi siltä taitavasti kaulan. Sitten se ahneesti alkoi syödä kauheata ateriaansa.

Kuullessaan Mawgin kauhunhuudon oli Grôm kääntynyt ja hyökkäsi apuun heiluttaen nuijaansa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään, hän näki, että peto oli tehnyt tehtävänsä. Ja hän malttoi mielensä. Oli liian myöhäistä auttaa uhria, ja hän tiesi tuon pelättävän linnun urhoollisuuden. Grômin lähestyessä oli lintu nostanut nokkaansa, kääntynyt puoleksi häneen päin ja pidellen toisella jalallaan kiinni uhrista käänteli julmaa päätään hitaasti katsellen uhmaavasti häntä. Vielä hän epäröi nuijaansa puristaen, sillä tuo hävyttömyys pani hänen verensä kiehumaan. Silloin kuului A-yan ääni puun latvasta kutsuvan häntä. »Tule pois!» huusi hän. »Se oli Mawg.»

Silloin hän kääntyi pois ja meni uudelleen keräämään kypsyneitä viikunoita.

Nyt kun Mawg ei ollut enään heitä uhkaamassa, kulkivat he paljon nopeammin. Ja kun seuraava uusi kuu oli kalpeana, vaaleana, sirpinmuotoisena taivaalla juuri sahahampaisten vuorten yläpuolella, saapuivat he vahingoittumattomina heimonsa turvallisille luolille ja kirkkaasti palaville nuotioille.

Kahdeksas luku.

JOUSI.

Luolien edustalla paloivat kirkkaasti heimon tulet. Niiden sisällä vallitsi hyvinvointi ja ennen kuulumaton turvallisuus, sillä tulen valloituksen jälkeen pysyivät sellaiset hirveät pedot ja jättiläismäiset, raatelevat, juoksevat linnut, jotka olivat olleet ihmisen pahimpia vihollisia siitä asti kuin hän oli astunut alas puunlatvasta kävelemään suorana maan päällä, etäällä liekkejä peläten. Vaikka hyökkäävien kaarijalkalaumojen aiheuttama suuri taistelu olikin maksanut heimolle enemmän kuin puolet sen sotureista, vilisi luolissa ylenmäärin reippaita lapsia. Päällikkö Bawrin ja hänen oikean kätensä ja neuvonantajansa Grômin mielestä heimon tulevaisuus näytti turvatulta.

Niin kova läksytys oli annettu nuuskiville pedoille, kauhealle miekkahampaalle, jättiläismäiselle, punaiselle luolakarhulle, ylpeälle, mustalle leijonalle ja luitasärkevälle luolahyeenalle, että tulikehän toisella puolellakin olevaa usean sadan askeleen levyistä tasankoa pidettiin turvallisena leikkikenttänä, missä heimon lapset saattoivat oleskella. Leikkikentän ulommaisimpaan reunaan, sinne missä kaislaiset lammikot ja tiheät bamburuohikot alkoivat, oli varovaisuuden vuoksi sytytetty tuli palamaan, mutta se oli- enemmän varoituksena kuin todellisena suojana. Kun karhua tai miekkahammasta oli kerrankin heitetty palavalla kekäleellä vasten kasvoja, tuli se hyvin araksi. Sitäpaitsi oli heimon uutteruus karkoittanut kaikki metsästyseläimet etäälle laaksoon. Oli harvinaista, että mikään pelättävämpi peto kuin sakaali tai siipettikissa uskalsi tulla kilometrinkään päähän tulista.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin A-ya oli päässyt vapaaksi vankeudestaan kaarijalkojen keskuudesta. Hänen ja Grômin lapsi oli suorajäseninen, vaaleaihoinen, noin neljän, viiden vuoden ikäinen poika. A-ya istui jalat ristissä lähellä vartiotulta, noin viidenkymmenen metrin päässä tiheikön reunasta, leikkimässä poikansa kanssa, jonka silmissä oli innokasta älyä. Hänen takanaan makasi lihava, ruskea, matalanenäinen, noin neljäntoista, viidentoista kuukauden ikäinen pienokainen leikitellen varpaillaan ja imeskellen bananaviikunaa.

Sekä A-ya että poika olivat innostuneet uuteen leikkikaluun. Se oli kenties ensimmäinen piiska. Pojan oli onnistunut sitoa noin kolme jalkaa pitkä, kapea nahkakaistale kepinpäähän, joka oli muutamia tuumia pitempi. Hän älysi nopeasti piiskan käytön ja alkoi koetella sitä äitinsä hartioihin. Sen uutuus huvitti heitä kumpaakin, ja A-ya naureskeli salaa ajatellen, että sitä joskus tulevaisuudessa voitaisiin käyttää rangaistusvälineenä.

Viimein tuo hento ruoskansiima, pojan sitä innokkaasti heilutellessa, löi liian kovasti A-yaa, niin ettei tämä kylmäverisyydestään huolimatta sietänyt sitä. Hän sieppasi leikkikalun pojalta ja alkoi itse leikitellä sillä. Ruoskansiima sattui olemaan vapaasta päästään melkein kärjestä halki muodostaen silmukan. Varren tyvipäässä oli kyhmyrä, joka oli jäänyt siihen, kun oksa oli taitettu rungosta. Hitaasti mutta varmasti taivutti A-ya vahvoilla käsillään keppiä ja veti silmukan kyhmyn yli, johon se jäi.

Mielenkiinnolla katseli hän kirkkailla silmillään ensimmäistä kaarta, lapsen ja naisen leikin ihmeellistä tuotetta. Tyytymättömänä tuohon uuteen, mitättömään esineeseen ja haluten saada ruoskansa takaisin lapsi koetti siepata kaaren äitinsä kädestä. Mutta A-ya työnsi hänet luotaan. Hän piti tästä uudesta leikkikalusta. Näytti siltä, kuin hän aikoisi tehdä sillä jotakin. Äkkiä hän vetäisi nuorasta päästäen sen jälleen irralleen. Kovasti jännitettynä lähti siitä mukava, suriseva ääni. Hän toisti tempun useita kertoja pitäen kaarta korvansa lähellä ja nauraen huvitettuna. Silloin poika ihastui siihen ja halusi itse koettaa uutta leikkikalua. Mutta A-ya oli liian kiintynyt siihen. Hän ei antanut pojan koskeakaan kaareen. »Mene ottamaan toinen keppi», käski hän kärsimättömästi, mutta unohti katsoa, toteltiinko hänen määräystään.

Kun hän pärisytteli tuota outoa esinettä, joka niin ihmeellisesti oli muodostunut hänen käsissään, tuli Grôm takaapäin hänen luokseen. Hän astui varovasti makaavan, ruskean pienokaisen yli ja aikoi ystävällisesti kiskaista A-yaa tuuheasta tukasta, mutta huomasi esineen tämän kädessä ja pysähtyi äkkiä.

Hän seisoi hetken toisensa jälkeen liikahtamatta tarkastellen mietteissään tuota uutta leikkikalua. Hänen silmänsä pienenivät ja kulmansa rypistyivät. Tuolla esineellä näytti hänen mielestään olevan epäselviä, hämäriä, laajoja mahdollisuuksia. Kuitenkaan ei sitä, mikäli hän saattoi nähdä, voinut käyttää muuna kuin naisten ja lasten hupaisena leikkikaluna. Viimein hän ei voinut kauemmin pidättää kättään. »Anna se minulle», sanoi hän nopeasti tarttuen A-yan ranteeseen.

Mutta A-ya ei ollut saanut vielä tarpeekseen. Hän piti sitä kaukana Grômistä ja jännitti nuoraa yhä voimakkaammin. Sen enempää puhumatta ojensi Grôm tyynesti pitkän käsivartensa ja otti kaaren. A-ya oli ihmeissään, että tuollainen vähäpätöinen esine sai suuren arvon hänen isäntänsä silmissä. Mutta hän luotti suuresti Grômiin. Hän pudisti tuuheat hiuksensa kasvoiltaan, hillitsi pojan pyynnöt käskevällä liikkeellä ja kiersi käsivartensa polviensa ympäri tarkastellen, mitä Grôm aikoi tehdä leikkikalulla.

Ensin Grôm tarkasteli kaarta tarkasti, ja sitten hän kiinnitti nuoran lujempaan molemmista päistä. Hän pärisytti sitä, kuten A-yakin oli tehnyt. Hän pingoitti sen äärimmilleen ja päästi sen sitten hitaasti pingoituksesta tarkastellen uutta voimaa, joka oli tuossa suoristuvassa kaaressa. Viimein hän kysyi, kuka sen oli tehnyt.

»Minä», vastasi A-ya ylpeänä teostaan nyt, kun huomasi Grômin pitävän sitä arvokkaana.

»Ei, minä sen tein!» parkui poika loukkautuneena.

Äiti naurahti hyväntuulisesti. »Niin, hän kiinnitti toisen pään ja löi minua sillä», sanoi hän. »Sitten otin sen häneltä, taivutin kepin ja sidoin toisen pään.»

»Se on oikein hyvä!» sanoi Grôm nyökäten miettivästi päätään. Hän kyyristyi muutaman askeleen päähän ja alkoi kokeilla.

Ottaen pienen kiven hän asetti sen jänteelle, taivutti kaarta vähäsen ja päästi irti. Kivi lensi ja osui hänen huuleensa ihmeellisellä voimalla.

»Oi!» mutisi A-ya osaaottavasti, kun punainen veri virtasi Grômin parrasta. Mutta lapsi, luullen, että isä oli tehnyt sen tahallaan, nauroi sydämellisesti. Vähän harmissaan Grôm nousi, siirtyi muutamia askeleita kauemmas ja istuutui uudelleen kääntäen selkänsä perheelleen.

Hän oli täysin tyytyväinen voimaan, joka piili tuossa heikossa, pienessä esineessä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen suuntaan, mihin se iski. Hän jatkoi kokeilujaan, mutta veti varovaisesti vain vähän kaarta.

Pitkän aikaa oli hänen mahdotonta etukäteen arvata suuntaa, mihin kivet, puu- tai kaarnanpalat äkkiarvaamatta kimmosivat hellitetystä kaaren jänteestä. Mutta viimein pälkähti hänen päähänsä hämärä aavistus tähtäämisestä. Tarttuen vasemmalla kädellään kaaren keskiosaan kohotti hän kaaren silmiensä tasalle ojentaen käsivartensa. Hän asetti kiven aivan nuoran keskikohdalle ja veti sitä nenäänsä kohti. Tämä yritys oli niin onnistunut, että kivi lensi aivan suoraan ja iski häntä peukaloon.

Isku oli niin voimakas että hän pudotti kaaren tuskasta huudahtaen. Vilkaistessaan nopeasti olkansa yli nähdäkseen, oliko A-ya huomannut tapausta, hän näki, että tämä oli painanut kasvonsa polviaan vastaan peittäen ne kokonaan hiuksillaan. Mutta hänen hartiansa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Grôm arvasi, että A-ya nauroi hänelle. Ensin, kun hänen peukaloaan kirveli kovasti, oli hän lyömäisillään häntä. Hän ei ollut milloinkaan tehnyt sitä A-yalle, vaikka kaikki toiset luolamiehet, Bawrkin, löivät naisiaan sopivassa tilaisuudessa. Sydämessään hän vihasi ajatustakin loukata A-yaa. Ja isku voisi koskea häneen kipeästi. Siksi tuo ajatus nopeasti haihtui. Hän katseli noita nytkähteleviä olkapäitä hetken synkästi. Ja sitten, kun kirvelys peukalossa asettui, levisi hänen omille kasvoilleen myötätuntoinen, ymmärtävä irvistys. Hän sieppasi kaaren maasta, hypähti ylös ja juoksi nuoren ruokotiheikön reunaan.

A-ya kurkisti varovasti hiustensa läpi kohottaen päätään. Siinä samassa oli hänen naurunsa lopussa, sillä hän arvasi, että Grômin terävät aivot miettivät jotakin uutta. Saavuttuaan ruokotiheikköön taittoi Grôm itselleen puoli tusinaa lujia, ohuita varsia, noin kahden, kolmen jalan pituisia ja ohuemmasta päästään, noin A-yan pikkusormen paksuisia.

Hän arveli saavansa parempia tuloksia näistä kuin noista oikukkaista kivistä.

Lukuisa joukko uteliaita katselijoita oli keräytynyt tarkastelemaan Grômin kokeiluja. Useimmat heistä olivat naisia ja lapsia, sillä suurin osa miehistä oli metsästämässä ja toiset olivat liian ylpeitä näyttääkseen uteliaisuuttaan. Katselijat olivat halukkaita tietämään, mitä Grôm oikeastaan puuhaili. Mutta kun hän oli suuri päällikkö ja pelätympi kuin Bawr, eivät he uskaltaneet tulla kovin lähelle. Eivätkä he senvuoksi olleet nähneet tai ainakaan ymmärtäneet noita kahta mitätöntä epäonnistumista. Grôm puolestaan ei kiinnittänyt mitään huomiota heihin. Nyt kun hän oli kerännyt itselleen noita hoikkia, suoria ruokoja, oli hän unohtanut kaiken muun. Hän tunsi, katsellessaan ja punnitessaan niitä kädessään, että ne kuuluivat tähän ihmeelliseen esineeseen, jonka A-ya oli keksinyt.

Valiten yhden nuolista asetti hän hitaasti sen paksumman pään jousen jänteelle ja seisoi pitkän aikaa miettien, vetäen sitä vähän matkaa ja päästäen sen takaisin irroittamatta kättään siitä. Sitten hän muisti, että keihäät lensivät paremmin, kun niitä heitettiin paksu pää edellä. Hän käänsi pienen varren ja asetti ohuen pään kaaren nuoralle. Sitten hän jännitti nuoraa koetteeksi ja päästi sen äkkiä irti. Nuoli lensi aivan tähtäämättä suoraan ilmaan, kääntyi äkkiä ja putosi maahan työntäen päänsä vähän matkaa pehmeään maahan. Grôm huomasi edistyneensä. Katselijat aukaisivat hämmästyksestä suunsa, mutta eivät uskaltaneet päästää ääntäkään, kun Grôm teki tuollaisia salaperäisiä tekoja.

Temmaten ruovon maasta asetti Grôm sen uudelleen jousen jänteelle. Kun hän jännitti nuoraa, heilahteli ruoko sinne tänne. Kärsimättömästi murahtaen hän painoi vasemman kätensä etusormen sen yli pitäen sitä paikoillaan ja samalla jännittäen uudelleen jousta. Äkkiä välähti ajatus hänen päässään. Hieman koukistaen sormeaan niin, että ruoko saattoi liikkua vapaasti, veti hän jännettä taaksepäin ja eteenpäin tarkasti miettien uudelleen ja yhä uudelleen. Ilokseen huomasi hän, että nuoli ei enää niskoitellut, vaan oli niin kuin hän suinkin saattoi toivoa. Viimein, kohottaen kaaren päänsä pääpuolelle, hän veti voimakkaasti jännettä ja ampui nuolen ilmaan. Hän huudahti, kun se liukkaasti solui hänen koukistuneen sormensa alta ja kohosi taivasta kohti ikään kuin ei aikoisikaan pysähtyä. Katselijoiden silmät seurasivat pelokkaina sen lentoa, ja A-ya käsittäen äkkiä kaiken pidätti henkeään ja puristi poikaa ihastuneena rintaansa vastaan. Hänen vilkas mielensä oli käsittänyt, vaikka hämärästi, miehensä keksimän ihmeen.

Vaikka Grôm oli suunnannut nuolen taivasta kohti ei hän ollut ajatellut ollenkaan, mihin suuntaan tai kuinka kauas se kulkisi. Sattumalta oli hän ampunut luoliin päin. Hän oli ampunut voimakkaasti, ja tuo ensimmäinen kaari oli jykevää tekoa. Useimmat katselijoista, jotka kyyköttivät luolien edustalla, tarkastelivat lentoa. Mutta siellä oli muutamia, jotka olivat joko liian välinpitämättömiä tai liian tylsiä huomatakseen vähempää kuin iskua päähänsä. Näiden joukossa oli lihava, vanha nainen, joka oli kumarruksissa selkä toisiin päin kaivaen roska- ja kivikasasta jotakin herkkupalaa, jonka hän oli pudottanut sinne. Grômin nuoli kääntyi äkkiä ilmassa, kiiti hurjaa vauhtia alaspäin ja sen kärki työntyi vaimon lihavaan pystyyn reiteen. Kirkaisten pyörähti vanha nainen ympäri, repäisi nuolen irti, tuijotti sitä kauhuissaan juuri kuin hän olisi luullut sen olevan jonkinlaisen käärmeen ja hoiperteli hurjasti voivotellen lähimpään luolaan.

Pelästyneitä huudahduksia kuului katselijoiden joukosta, mutta ne lakkasivat melkein samassa hengenvedossa. Grôm oli tehnyt tämän ihmeen rangaistukseksi näin pitkän matkan päästä. Vanhan naisen oli täytynyt tehdä jotakin, mikä oli suututtanut Grömiä. He olivat kaikki peloissaan, ja useat, joiden omatunto ei ollut oikein rauhallinen, seurasivat vanhan vaimon esimerkkiä ja livahtivat luoliin.

Grôm puolestaan oli hämmästynyt ja ylpeä. Hän oli pahoillaan, kun oli haavoittanut vanhusta. Hän tunsi naurettavaa vastenmielisyyttä haavoittaa ketään tarpeettomasti. Katsoessaan taakseen ja nähdessään A-yan keinuttelevan ruumistaan edestakaisin sydämettömän iloisena, olisi häntä haluttanut kysyä tältä, miltä hänestä olisi tuntunut olla tuon lihavan vanhuksen sijassa. Toiselta puolen hän tunsi, että hän oli tehnyt suuren keksinnön, tulen löydön jälkeen suurimman. Hän oli keksinyt uuden aseen, jolla oli ennenkuulumaton, käsittämätön voima ja joka kykeni tappamaan nopeasti, äänettömästi ja pitkän välimatkan päästä. Hänen oli vain täydennettävä asetta ja opittava hallitsemaan sitä.

Hän asteli ylpeästi luolan suulle ottamaan nuolensa. Heimon jäsenet, rohkeimmat sotilaatkin, katsoivat tuskallisina ja peloissaan hänen tuloaan. Mutta hän ei edes vilkaissut heihin. Heidän ei tarvinnut tietää, että hän oli vahingossa haavoittanut vanhaa vaimoa. Hän otti nuolen maasta ja tarkasteli sen verentahrimaa päätä tuimasti rypistäen otsaansa. Sitten hän vilkaisi luolaan, johon hänen kokeilujensa, onneton uhri oli paennut. Hän asetti nuolen uudelleen jänteelle ikäänkuin jatkaakseen rangaistusta. Silloin kuului luolasta armoa rukoilevien naisten huutoja. Grôm epäröi, näytti leppyvän, pani nuolen kainalossaan olevaan kimppuun ja meni takaisin A-yan luo. Hän oli tehnyt tarpeeksi sillä kertaa. Nyt hänen täytyi ajatella tarkasti ja tehdä valmisteluja.

Tuntia tai paria myöhemmin lähti Grôm yksin retkelle A-yan kielloista huolimatta. Hän halusi kokeilla rauhassa uudella aseellaan. Paitsi suurta kimppua eripituisia ja -kokoisia ruokoja oli hänellä muutamia viipaleita raakaa lihaa, koko joukko viikunoita, keihäs, nuija ja jonkinlainen sangaton kori, joka oli punottu vihreistä, kestävistä puun kuorista.

Tämä kori oli A-yan keksintö, joka oli lisännyt suuresti hänen mainettaan heimon kesken ja aiheuttanut sen, että naiset alkoivat kadehtia häntä yhä enemmän. Sisustamalla korin paksulta märällä mullalla saattoi hän kuljettaa siinä tulta niin varmasti ja helposti, että Grôm oli hyväksynyt sen heti paikalla heittäen pois epävarman ja epämukavan, onton, bamburuovosta tehdyn tuliputkensa.

Kiiveten ylös luolien takana olevaa jyrkkää mäenrinnettä poikkesi Grôm korkealla olevaan, mutkittelevaan vuoren solaan ja katosi pian heimon näkyvistä. Sola, joka oli kauan sitten kuivuneen kosken uoma, kohosi nopeasti ylöspäin itään päin ja johti hänet viimein korkealle ylänteelle vuoren rinteellä. Sen takana kohosi vuori jälleen jyrkästi päättyen sahahampaiseen huippuun, kuten melkein kaikki vuoret näillä seuduin. Jyrkänteen juurella kallion seinässä oli kapea halkeama; se vei pieneen luolaan, jonka Grôm oli löytänyt eräällä metsästysretkellään. Hän oli käyttänyt sitä jo monesti turvapaikkana silloin, kun hän oli väsynyt heimon hälinään ja tuskallisena halusi pohtia hiljaisuudessa joitakin kysymyksiä, jotka aina kiusasivat hänen ajattelevaa mieltään.

Hartaana mietiskellen uutta asettaan alkoi Grôm rakentaa pientä tulta luolan suulle. Hän peitti tulivakastaan kaatamansa punaiset hiilet kuivalla heinällä, kuivaneilla lehdillä ja pienillä tikuilla. Sitten hän kumartuen alas puhalsi kauan ja tasaisesti kasaan, kunnes savuun, joka siitä kohosi, ilmestyi ohuita liekkejä. Kun liekit hulmusivat korkeammalle, kuuli hän jotakin levotonta ääntä luolasta. Hän katsoi ylös tirkistellen savun läpi ja näki silmäparin hyvin lähellä maata tuijottavan häneen pimeästä.

Toisella kädellään hän kylmästi, mutta nopeasti syyti tuleen enemmän sytykkeitä siepaten toisella kädellään nuijansa. Silmät vetäytyivät hitaasti takaisin luolan sisälle. Grôm lisäsi tuleen yhä suurempia puita, kunnes se paloi voimakkaana ja loistavana. Sitten hän nousi, otti palavan oksan käteensä ja heitti sen luolaan. Kuului hurja murahdus ja silmät katosivat, sillä niiden omistaja vetäytyi nähtävästi luolan perälle.

Hetkistä myöhemmin valaisi savuinen loiste äkkiä luolan. Kekäle oli pudonnut kuivuneeseen heinäkasaan, joka oli aikaisemmin ollut Grômin vuoteena. Grôm suoristi itsensä ja heilutti nuijaansa. Samassa syöksyi sieltä kaksi suurta luolahyeenaa mielettöminä vihasta ja kauhusta.

Nuo suuret pedot pelkäsivät enemmän äkkinäistä leimahdusta luolassa kuin suurta ja vaarallista tulta ulkopuolella. Ensimmäinen peto väistyi juuri sopivalla hetkellä pelastuen tulesta ja juoksi niin nopeasti, että se sai ohi kiitäessään vain pienen iskun ruumiinsa takaosaan Grômin nuijasta. Mutta toinen niistä, naaras, oli liian kiivas väistyäkseen ajoissa. Se syöksyi suoraan tulen läpi, työnsi Grömiä koko hurjalla raivollaan kaataen hänet kumoon ja hyökkäsi ulvoen laaksoon jättäen ilmaan kärventyneen karvan hajua.

Saatuaan suuren haavan toiseen poskeensa, josta vuoti verta runsaasti, mutta muuten loukkautumatta, ponnahti Grôm vihoissaan ylös ja hyökkäsi pakenevien petojen jälkeen. Mutta hän palasi pian järkiinsä. Tyytymättömästi murahtaen hän palasi jälleen tulen luo ja oli pian syventynyt uusiin kokeiluihinsa. Luolassa palavasta liekistä ei hän pitänyt mitään väliä. Hän tiesi sen pian sammuvan, ja luola puhdistuisi samalla myrkyllisistä hyönteisistä.

Koko iltapäivän hän kokeili nuolillaan saadakseen selville, minkä pituisina ja painoisina ne antaisivat parhaat tulokset. Yhden nuolistaan hän särki täydellisesti ampuen sen lyhyen matkan päästä suoraan vuoren seinää vastaan. Kaksi muuta hän kadotti ampumalla ne tarkoituksetta tasangon reunan yli alapuolella olevaan tiheikköön, josta hän käärmeitä peläten ei uskaltanut etsiä niitä kovinkaan tarkasti. Kaari oli onneksi, vaikka se olikin lyhyt ja ryhmyinen, hyvin vahva, sillä se oli tehty ylänkömaan valkoisen pähkinäpuun oksasta. Ja nahkajänne oli hyvin kuivunut, sitkeä ja luja. Mutta siinä oli harmillinen värähtelevä vika, ja Grômin täytyi pingoittaa sitä monet kerrat, ennenkuin tuo vika hävisi siitä.

Kun Grôm oli tyytyväinen kaarensa lujuuteen ja nuoliensa kokoon, alkoi hän pohtia tähtäämiskysymystä. Valittuaan happamen, noin miehen kokoisen päärynäpuun ampui hän sitä erilaisten välimatkojen päästä, kunnes suurin osa sen isoista rehevistä lehdistä oli repaleina ja hajallaan. Tarkkasilmäinen ja taitava kun oli, keksi hän pian tähtäysasennon ja ampui muutamia kertoja onnistuneesti. Hän keksi myös keinon, jolla voi pidellä nuolta tarvitsematta koukistaa sormeaan sen ympäri. Hänen ylpeytensä oli niin tavaton, että hän aivan unohti syödä, kunnes pimeys teki hänen harjoituksistaan lopun. Sitten istuutui hän luolan suulle aterioimaan, tehden suuren tulen yöllä kuljeskelevia petoja pelättääkseen. Vettä oli hänen haettava vähän matkan päästä ylätasangon alapuolelta, mutta kantaessaan palavaa palsaminoksaa ei hänen tarvinnut pelätä petoja, jotka olivat väijyksissä. Ne pakenivat heti nähdessään loimuavat liekit.

Tuona yönä nukkui Grôm turvallisesti, sillä hänellä oli kolme tulta ovensa edessä. Aina tunnin tai kahden kuluttua hän valppaana metsästäjänä heräsi kohentamaan tuliaan ja nukkui jälleen heti heittäydyttyään pitkälleen. Ja kun aamu sarasti punaten ja kullaten sahahampaisen vuoren rinteet, oli hän taas ylhäällä ja kiiruhti viileään, tuoksuavaan ulkoilmaan nuolineen.

Nyt oli hänen ratkaistava, mistä saisi nuoliin terävän kärjen. Ne oli tehty bambunsukuisista lujista ruovoista ja niiden kärki oli melkein tarpeeksi teräväsärmäinen. Mutta ruoko oli hauras, ja kun se oli ontto, oli kärki luonnollisesti toisella sivulla, ja tämä haittasi lennon tarkkuutta. Eikä läheisyydessä ollut mitään piikivenkappaleita eikä kallion lohkareita, joista olisi voinut muodostaa teräviä nuolenkärkiä. Hän yritti karaista kärkiä tulessa, mutta tulokset eivät olleet ensinkään tyydyttäviä. Hän yritti asettaa jonkun ruovon päähän orjantappurapiikin tai vahvan aloepuunoksan. Mutta hän ei voinut sillä hetkellä keksiä keinoa, jolla olisi voinut kiinnittää nämä kauheat piikit niin paikalleen, etteivät ne olisi kadottaneet kokonaan voimaansa. Viimein hän huomasi, että sopiva kappale tulisi luusta, jonka voisi hioa tarpeellisen muotoiseksi kahden kiven välissä. Mutta tämän tehtävän hän voisi suorittaa vasta palattuaan luolille, ja se vaatisi paljon tarkkaa harkintaa. Toistaiseksi hän tyytyi sellaisiin kärkiin, joita hän oli teroittanut ja karaissut tulessa.

Päätettyään tämän asian teki Grômin mieli käytännöllisesti koetella uutta, ihmeellistä asettaan. Hän laskeutui varovasti jyrkkää rinnettä alaspäin ylätasangon itäiseltä reunalta seudulle, jossa oli troopillisia pensaikkoja ja pieniä, ruohoisia niittyjä. Siellä täällä kohosi joku suurempi puu yksinäisenä kuin vartiotorni. Tietäen, että nyt oli useiden kasvinsyöjien ruokailuaika, piiloutui hän yhteen tuollaiseen tuuheaan puuhun, josta näki vihreälle niitylle, ja odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seudulla oli runsaasti metsän riistaa. Erästä polkua pitkin läheni suuri, tumma härkä, jolla oli Grômin käsivarsien pituiset, käyrät sarvet. Sen kupeet olivat täynnä pitkiä vast'ikään parantuneiden haavojen arpia, ja Grôm arvasi, että se oli yksinäinen härkä, jonka joku voimakkaampi kilpailija oli haavoittanut ja karkoittanut laumastaan. Härkä katsoi varovasti ympärilleen ja alkoi sitten syödä heinää.

Härkä oli oivallinen maalitaulu. Grômin nuoli kiiti äänettömänä oksien välistä ja osui härän lapaan. Se tunkeutui nahan läpi, mutta ei syvemmälle kuin kaksi tai kolme tuumaa. Vaikka Grôm olikin ylpeä mainiosta ampumisestaan, ymmärsi hän, että sellainen haava vain kiihoitti.

Pelästyneenä ja raivoissaan karjahti härkä, polki maata ja vilkuili ympärilleen keksiäkseen näkymättömän vihollisensa. Sillä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, miltä suunnalta tuo outo hyökkäys oli tullut. Ärsyttävä kipu hartioissa tuli joka hetki yhä kovemmaksi. Härkä koetti hurjasti huitoa nuolta sarvellaan pois, mutta se oli juuri sellaisessa paikassa, ettei sarvi ulottunut siihen. Sitten se hätäytyneenä ja kauhuissaan koetti päästä tuosta kummasta kärpäsestä, joka tuotti niin sanomatonta tuskaa, laukkaamalla hurjasti edestakaisin niityllä. Kun se sivuutti puun, ampui Grôm toisen nuolen aivan läheltä. Sekin osui ja tarttui kiinni. Mutta se ei mennyt tarpeeksi syvälle, jotta se olisi aiheuttanut mitään vakavampia seurauksia. Peto karjahti uudelleen, tuijotti ympärilleen ikäänkuin luullen paikkaa noidutuksi ja syöksyi suin päin lähimpään tiheikköön, jossa tuuheat oksat repivät molemmat nuolet selästä sen rynnätessä eteenpäin. Grôm kuuli sen ryskien menevän rinnettä alas ja hymyili ajatellessaan sen otuksen hämmästystä, joka sattumalta joutuisi mielettömän härän tielle.

Tämä koe oli tehnyt Grômille erään asian selväksi. Hänen täytyi varustaa nuolensa sisääntunkeutuvalla kärjellä. Ellei hän voisi toteuttaa ajatustaan saada niihin luukärki, täytyisi hänen löytää joku luja, ytimetön puunvesa kevyitten, onttojen ruokojen sijaan. Seuraavat pari tuntia hän tarkasteli pensaikkoa huolellisesti ja varovasti etsien jotakin nuorta vesaa, jota voisi heti käyttää tähän tarkoitukseen.

Mutta kaikki ne, mitkä olivat kyllin kovia, olivat käyriä ja kuhmuisia ja ne, mitkä olivat suoria, olivat pehmeitä ja nesteisiä. Vasta kun aurinko oli korkealla ja kuumuus pakotti hänet takaisin viileään luolaansa, löysi hän sellaisia, joita saattoi koetella. Avonaisella, tuulen lakaisemalla kukkulalla kaukana vuoresta oli maassa vanha pähkinäpuun runko, jonka salama oli ilmeisesti kaatanut. Juuresta oli kasvanut joukko uusia, eripitkiä vesoja, vaihdellen yhden ja kahden tuuman pituisista aina Grômin korkuisiin saakka. Ne olivat yhtä suoria ja hoikkia kuin ruovot. Ja ilokseen huomasi Grôm ne lujiksi yrittäessään taittaa niitä. Ne olivat lisäksi niin sitkeitä, että hän melkein kadotti kärsivällisyytensä, ennenkuin hän huomasi, miten ne parhaiten sai irti. Saatuaan viimein kootuksi kantamuksen niitä palasi hän luolaansa ja ryhtyi muodostamaan tulessa noita uppiniskaisia oksia. Kyyköttäessään luolan suun ja tulen välissä söi hän raakaa lihaa ja viikunoita ja katseli mietteissään laajaa, rehevää seutua ajatellen hurjaa, raivokasta taistelua, jota käytiin tuon suuren hiljaisuuden keskellä, ja hänen miettiessään teki tuli, jonka hän oli voittanut, hiljaista työtään hänen puolestaan.

Tulos oli parempi kuin hän oli osannut toivoa. Taitavasti poltettuaan oksia, kunnes niiden päät muuttuivat kokonaan hehkuviksi hiiliksi, hän hieroi kahden kiven välissä pois kaiken liian ja huomasi täten voivansa valmistaa tasaisen pyöreitä kärkiä. Täten tehty kärki oli terävä ja luja. Ja punnitessaan uutta vartta kädessään hän käsitti sen painon lisäävän suuresti sisääntunkeutumisvoimaa. Kun hän ampui sillä kerran, huomasi hän, että se lensi pitemmälle ja suorempaan. Se lävisti sitkeän, paksun okaisen päärynäpuunlehden, tuskin huomaamatta sitä esteeksi. Hän valmisti itselleen puoli tusinaa lisää näitä vahvoja nuolia ja lähti sitten uudelleen, tällä kertaa vuoren rotkoon, etsimään elävää maalitaulua harjoituksiinsa.

Rotko oli mutkikas ja säännöttömän leveä, muodostaen siellä täällä penkereitä ja syviä, kapeita kuoppia. Sen pohja oli paikoittain paljasta kalliota. Mutta siellä, mihin oli kasautunut multaa ja missä jokin pieni lähde pulppusi halkeamista esille, oli kasvullisuus rehevää loistaen räikeäkukkaisista canna- ja hibiscus-yrteistä. Kauniskukkaiset, tiheät mesembryanthemum-pensaikot verhosivat monin paikoin penkereitä. Se oli seutua, joka hyvin sopi väijyville pedoille. Grôm liikkui hiipien kuin pantteri ja pysytteli enimmäkseen ylimmillä rinteillä ryömien maata pitkin avonaisten paikkojen yli ja pysähtyen vähän väliä kuunnellen, tarkastellen ja nuuskien.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa hänen mielestään oli sopiva väijyä. Se oli kallionkieleke noin kahdenkymmenen jalan korkeudella laakson pohjasta; siinä oli luonnollinen suojamuuri, jonka taakse hän voi ryömiä ja näkymättömänä pitää silmällä kaikkia metsä-aukeamia ja polkuja. Hänen takanaan oleva kallioseinä oli niin jyrkkä, ettei mikään vihollinen voinut sieltäpäin hiipiä salaa hänen kimppuunsa. Hän pani nuijan ja keihään viereensä maahan, valitsi yhden parhaimmista nuolistaan ja toivoi, että muhkea hirvi kulkisi ohi tai tuollainen pieni, täplikäs, kaksivarpainen hevonen, jonka liha oli niin hyvässä huudossa luolaihmisten keskuudessa. Sellainen saalis olisi todisteena koko heimolle hänen uuden aseensa voimasta.

Lähes tunnin hän odotti liikahtamatta kuin kallio, jota vastaan hän nojasi; vain silmät vilkuilivat joka taholle. Grômin kaltaiselle metsästäjälle, joka oli tottunut äärettömään kärsivällisyyteen, se ei ollut mitään. Hän tiesi, että odottamalla tarpeeksi kauan ja pysymällä kyllin hiljaa, saa metsässä nähdä jotakin mielenkiintoista. Viimein tulikin joku. Se ei ollut lihava hirvi eikä pieni, kaksivarpainen, täplikäs hevonen, vaan nuori naaraspuhveli. Grôm huomasi heti, että se oli levoton ja kiihtynyt. Se näytti arvelevan, että sitä ajettiin takaa ja epäröi, mitä olisi tehtävä. Kerran se pyörähti raivoissaan ympäri tuijottaen takana olevaan tiheikköön ikäänkuin aikoisi hyökätä sinne. Jos se olisi ollut vanha naaras tai koiras, olisi se hyökännyt, mutta sen kokemattomuus teki sen epäröiväksi. Se korskui, kääntyi jälleen ja jatkoi matkaansa korvat, silmät ja laajat sieraimet hurjasti valppaina. Se oli sopivan matkan päässä, ja Grôm olisi koettanut ampua sitä, ellei hän olisi ollut niin kovin varovainen. Hän tahtoi ensin, ennen kuin ilmaisi itsensä, nähdä, minkälainen vihollinen se oli, joka uskalsi seurata noin vaarallista otusta. Puhveli kulki hitaasti eteenpäin ja hävisi eräälle polulle, ja heti sen jälkeen tuli näkyviin hiipivä takaa-ajaja.

Grômin ihmeeksi se ei ollut leijona eikä karhu. Se oli mies hänen omasta heimostaan. Ja sitten hän näki, ettei se ollut kukaan muu kuin suuri päällikkö Bawr, joka metsästi yksinään rohkean ja uljaan tapansa mukaan. Grômin ja Bawrin kesken vallitsi mitä parhain sopu ja Grön olisi viheltänyt tuon raukun huudon, hänen yksityisen merkkinsä, ellei hän siten olisi häirinnyt Bawrin metsästystä. Siksi hän vielä kerran hillitsi itsensä. Bawr, helposti huomaten jäljet, hiipi eteenpäin äänettömin askelin kuin kissa.

Mutta Grôm ei ollut ainoa metsästäjä, joka väijyi päivänpaahteisessa rotkossa. Piilopaikastaan jättiläismäisen, punakukkaisen canna-yrtin takaa kohosi miekkahampaan pirullinen, irvistelevä pää ja hirveät hartiat, ja se tuijotti Bawrin jälkeen. Sitten hypähti koko ruumis äänettömästi esiin. Hetken seisoi tuo jättiläismäinen peto siinä toinen etujalka koholla, kullanruskean nahan välähdellessä kuumassa auringon paisteessa. Sen hartiat olivat kolme kertaa suuremmat kuin Himalajan suurimman tiikerin, pää oli matala kuin tiikerin ja sen yläleuassa oli kaksi pitkää keltaista, miekkamaista torahammasta. Tämä hirvittävä peto syöksyi Bawrin jälkeen suuresta painostaan huolimatta nopeasti, mutta hiipien, niin äänettömästi kuin sen jalat olisivat olleet päällystetyt ohdakkeen untuvilla.

Grôm hypähti ylös päästäen hurjan varoitushuudon, samalla päästäen nuolen lentoon. Kiireessä hän ampui nuolen ohi. Bawr katsoi taakseen ja näki jättiläispedon aivan kintereillään. Mahdottomalla harppauksella hän pääsi lähelle puun runkoa. Pudottaen nuijansa ja keihäänsä maahan hypähti hän korkealle ilmaan, tarttui oksaan kiinni ja heilahdutti itsensä puuhun.

Mutta miekkahammas oli jo hänen kintereillään, ennenkuin hän ehti kiivetä kyllin korkealle. Jättiläismäinen peto valmistui hyökkäykseen, joka varmasti olisi pudottanut Bawrin suojapaikastaan kuin kypsyneen viikunan. Mutta se hyökkäys jäi tekemättä. Raivosta karjahtaen kääntyi peto äkkiä ja puri hurjasti nuolen vartta, joka oli iskeytynyt sen kupeeseen. Grômin toinen nuoli oli osunut, ja Bawr veti suuresti ihmetellen jalkansa varmempaan paikkaan. Tuntien polttavaa tuskaa syvässä haavassaan unohti miekkahammas kokonaan saaliinsa puussa. Se oli huomannut Grômin, kun tämä päästi varoitushuutonsa, ja tiesi heti, mistä tuo outo hyökkäys oli tullut. Se kiskaisi pois syvälle tunkeutuneen nuolen. Ja sitten se kiinnittäen peloittavat silmänsä Grômiin lopetti murinansa ja syöksyi vuorenrinnettä kohti sellaista vauhtia, että olisi luullut sen pääsevän yhdellä harppauksella kahdenkymmenen jalan korkuiselle, äkkijyrkälle vuoren pengermälle.

Grôm, kiintyneenä uuteen aseeseensa, unohti keihään, joka olisi ollut paljon tehoisampi näin lyhyeltä matkalta. Nojautuen kauas yli suojamuurin hän jännitti jousen ja ampui juuri silloin, kun peto suu auki alkoi hypätä rinnettä ylös. Terävä nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan ja tuli muutaman tuuman ulos niskasta. Hirveästi karjahtaen peräytyi peto, pani päänsä käpäliensä väliin ja koetti repiä tuskaa tuottavan piikin kurkustaan. Mutta hetken kuluttua huomattuaan sen mahdottomaksi peräytyi se vielä vähän, kyyristyi ja syöksyi reunaa ylöspäin. Se sai toisen Grômin nuolen rintaansa, mutta ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sen vauhti oli niin hirvittävä, että sen onnistui saada etujaloillaan kiinni vuoren reunasta. Riippuen siinä ja tuijottaen hirveillä vaaleanvihreillä silmillään Grômiin yritti se kiskaista itseään ylöspäin. Se olisi epäilemättä onnistunutkin aikeessaan, jollei sillä olisi ollut tuota ensimmäistä nuolta sisuksissaan. Sen rautaiset takajalkojen kynnet raapivat hurjasti kallion seinää vastaan.

Grôm pudotti kaarensa sivulle ja tavoitti keihästään. Sen sijaan hänen kätensä osuikin nuijaan, mutta ei ollut aikaa vaihtaa. Kohottaen kivipäisen nuijansa korkealle ilmaan iski hän sillä voimakkaasti toista noista jättiläiskäpälistä, jotka pitelivät kiinni kallion reunasta. Musertuneena ja hervottomana hellitti käpälä otteensa. Mutta samalla hetkellä toinen takajaloista pääsi reunan yli ja tarttui kiinni. Ja peto riippui siinä ruumis kummallisessa kaaressa.

Sillä välin oli Bawr, huomattuaan Grömiä uhkaavan vaaran, pudottautunut puusta, siepannut keihäänsä ja nuijansa ja rientänyt apuun. Tämä oli suurenmoisen rohkeata. Sillä tuolla kallion juurella ei hänellä olisi ollut mitään pelastamismahdollisuutta, jos peto olisi jälleen hyökännyt hänen kimppuunsa. Grôm käski hänen pysyä etäällä ja kohotti nuijansa uuteen iskuun. Mutta samassa nuo suuret, tuijottavat silmät himmenivät ja kääntyivät ylöspäin, ja verta purskahti ammottavista leuoista. Hurjasti korahtaen hellitti peto otteensa. Se pudota möksähti selälleen ja kääntyi hitaasti kyljelleen huitoen käpälillään ilmaa. Kurkkuun tunkeutunut nuoli oli tehnyt tehtävänsä.

Taitavasti hilliten itsensä pidättäytyi Bawr iskemästä, ettei anastaisi itselleen osaa Grômin ihmeellisestä sankariteosta. Hän seisoi keihääseensä nojaten ja kylmästi katsellen pedon viimeisiä, hurjia puistatuksia, kunnes Grôm kiipesi pengermältä hänen luokseen. Bawr otti kaaren ja nuolet ja tarkasteli niitä äänettömänä. Sitten hän kääntyi Grômin päin hehkuvin silmin.

»Sinä löysit tulen kansallemme. Sinä pelastit kansamme kaarijalkajoukkojen hyökkäyksestä. Sinä olet nyt pelastanut henkeni tappamalla pedon pitkän matkan päästä tällaisilla tekemilläsi pienillä tikuilla. Sinun pitäisi olla päällikkönä eikä minun.»

Grôm nauroi ja pudisti päätään. »Meistä kahdesta on Bawr parempi mies», sanoi hän varmasti, »ja hän on parempi päällikkö. Hän hallitsee kansaa, sillä aikaa kuin minä harhailen muualla ja ajattelen uusia asioita. Ja hän on minun ystäväni. Katso, minä opetan hänet tuntemaan nyt tämän uuden kojeen, ja me teemme toisen juuri samanlaisen kuin tämä, niin että luolille palatessamme myöskin Bawr tietää, miten isketään hyvin kaukaa.»

Teräväreunaisilla keihäänkärjillään he alkoivat nylkeä miekkahammasta. Sitten he menivät uudelleen korkealle ylätasangolle, jossa Bawr opetteli ampumaan jousella. Seuraavana päivänä he palasivat heimonsa tulille, kantaen yhdessä keihäällä olallaan jousen ensimmäistä voiton merkkiä, miekkahampaan hirveätä päätä ja nahkaa.

Yhdeksäs luku,

HIRVEÄ, LOISTAVA OLENTO.