I.

Grômin luo, joka metsästellessään oli kulkenut kauemmas etelään päin heimon tulilta kuin milloinkaan ennen, tuli äkkiä nainen juosten mielettömänä pelosta ja puristaen pienokaista rintaansa vasten. Hän heittäytyi Grômin jalkoihin sopertaen, hengästyneenä ja selvästi rukoillen hänen suojelustaan. Sekä hän että lapsi olivat veren tahrimia ja täynnä kummallisia kuoppamaisia haavoja, niinkuin liha olisi koverrettu niistä jollakin pyöreällä esineellä.

Grôm asetti nopeasti nuolen kaareensa ja tähysteli puiden läpi nähdäkseen, minkälainen vihollinen oli ajanut pakolaisen hänen luokseen. Samalla hän päästi kimakan huudon, johon vastattiin heti vähän matkan päästä takaapäin.

Tultuaan varmaksi, ettei naisen takaa-ajaja, mikä se sitten liekin, ollut hänen kintereillään ja ettei muutakaan vaaraa ollut näkyvissä, sillä seutu oli sangen aukeata, kohdisti hän huomionsa naiseen. Tämä ei ollut hänen heimoaan ja näytti hänestä vastenmieliseltä. Ensi silmäyksellä luuli hän vaimon olevan kaarijalkojen rotua. Mutta ihonväri, missä se näkyi veren välistä, oli erilainen, melkein kuparinpunainen. Eikä hän ollut, niin karvainen ruumiiltaan eikä niin apinamainen kuin he. Hän oli kuitenkin kyllin hirveä ja selvästi alempaa rotua kuin luolaihmiset. Luolaihmisen luonnollinen vaisto olisi käskenyt iskemään häntä ja lasta kursailematta päähän, mikä olisikin ollut pätevä keino estämään hänen kehittynyttä rotuaan sekoittumasta alempaan rotuun. Mutta Grömillä oli toisinaan mielipiteitä, jotka olivat outoja nuoren maailman ihmisille. Hänestä tuntui vastenmieliseltä haavoittaa naista tai lasta. Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut hylätä rukoukset ja jättää naisen ja pienokaisen arvelematta metsän huostaan. Mutta nuo kummalliset haavat olivat hänestä mielenkiintoisia. Nainen herätti hänessä uteliaisuutta. Tässä oli joku uusi salaperäisyys hänen tutkittavakseen. Nainen oli pelastettava.

Kun hän osasi muutamia sanoja kaarijalkojen kielellä, jotka hän oli oppinut rammalta orjaltaan Ook-ootskilta, sanoi hän kyyristyneelle naiselle, ettei tämän tarvinnut pelätä. Vaimo ei ymmärtänyt kieltä, mutta miehen ääni sointu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi istumaan paljastaen jälleen pienokaisen, jonka hän oli peittänyt hiuksillaan ikäänkuin peläten, että suuri, vaalea metsästäjä tappaisi sen. Grôm huomasi, että lapsessakin oli yksi tuollainen kauhea, pyöreä haava, joka oli melko kokonaan runnellut sen lihavan, kuparinvärisen olkapään. Hän huomasi myös, että naisen kasvot, vaikka ne olivatkin rumat, olivat paljon älykkäämmät ja ihmisellisemmät kuin kaarijalkanaisten eläimelliset kasvot. Ne olivat leveät ja niissä oli hyvin pienet, syvällä olevat silmät, korkeat poskiluut, pieni nenä ja hyvin suuri suu, joka näytti siltä, kuin joku olisi istuutunut sen päälle ja lujasti työntänet sen sisäänpäin. Tuo ajatus sai hänet hymyilemään, ja hymy lisäsi naisen rohkeutta Hän päästi suustaan puhetulvan, joka oli aivan erilaista kuin kaarijalkojen raksuttava ja haukkuva puhe. Sitten hän ryömi lähemmäksi Grömiä ja ryhtyi syöttämään pienokaista rinnastaan. Se väänteli rauhattomana kasvojaan, siliä tuo kauhea haava tuotti sille tuskaa, mutta söi nälkäänsä eikä kesyttömän luontokappaleen järkevällä tyyneydellä äännähtänytkään.

Kun Grôm seisoi katsellen tuota paria, heitti äiti kauhun silmäyksiä olkansa yli, ikäänkuin odottaen vihollisensa ilmestyvän minä hetkenä hyvänsä. Grôm seurasi hänen katseitaan, mutta ei nähnyt jälkeäkään vihollisesta. Sitten hän tarkasteli pakolaisen haavoja tarkemmin ja huomasi, että veri oli niissä jo sangen hyytynyttä. Hän huomasi myös muutamia syviä, kapeita, ikäänkuin tikarilla viillettyjä haavoja. Hän arveli, etteivät ne voineet olla juuri tuntia vanhemmat. Olento, mikä tahansa se olikin, joka oli aiheuttanut ne, olento, jolla oli niin kummallinen suu ja joka käytti sitä niin oudolla tavalla, oli nähtävästi lopettanut takaa-ajon. Uteliaisuus valtasi Grômin ja hän oli vihainen naiselle, kun tämä ei osannut puhua hänelle hänen omaa kieltään eikä edes kaarijalkojen kieltä. Grômin mielestä oli nainen itsepäisen uppiniskainen, kun ei myöntänyt ymmärtävänsä kaarijalkojen kieltä. Hän kumartui naisen yli ja tutki tylysti yhtä haavoista suurilla sormillaan. Nainen vääntelehti tuskissaan, mutta ei valittanut ja suojasi lastaan hiuksillaan ja käsivarsillaan, ettei se joutuisi tuollaisen kovan kohtelun alaiseksi.

Saaden äkkiä omantunnon vaivoja, jotka aivan hämmensivät hänet, lopetti Grôm tutkimuksensa ja kääntyi kookkaan, solakan nuorukaisen puoleen, jolla oli tuuhea, kastanjanruskea tukka ja joka juuri tuli juosten hänen luokseen. Nuorukainen oli A-yan nuori veli Mô, Grômin suosittu seuralainen ja metsästystoveri, joka ollen nopea jaloistaan oli tullut täyttä vauhtia Grômin merkkihuudon johdosta. Hengittäen kiivaasti seisoi hän Grômin vieressä ja katseli kyyristynyttä naista ihmeissään ja inhoten.

Grôm selitti asian lyhyesti ja osoitti sitten noita käsittämättömiä haavoja. Nuorukainen, joka ei voinut uskoa, että joku ihmisolento ei käsittäisi selvää ihmiskieltä, jota luolaihmiset puhuivat, koetti kysellä naiselta jotakin. Hän sai kokonaisen puhetulvan vastaukseksi, mutta kun hän ei ymmärtänyt siitä mitään, arveli hän, ettei se ollutkaan mitään puhetta, ja kääntyi vihaisena poispäin luullen naisen pilkkaavan häntä. Grôm, hymyillen tuolle harhaluulolle, selitti, että nainen puhui omaa kieltään, jota hän aikoi pian oppia kuten oli oppinut kaarijalkojen kieltä.

»Mutta nyt», sanoi hän, »me lähdemme katsomaan, mikä naista on purrut.
Se on varmasti ollut jokin outosuinen otus.»

Mô, joka oli urhoollisen huoleton, mutta joka olisi seurannut Grömiä vaikka tuonelan portin läpi, lähti innokkaasti eteenpäin. Grôm, joka ymmärsi, että tuo salaperäinen olento oli vaarallinen, ja joka rakasti kaikkia vaaroja, tarkasti kaartaan ja katsoi, että nuolet olivat sopivasti vyössä, ennenkuin hän lähti matkalle. Paitsi kaartaan oli hänellä kuten aina kaksi keihästä ja kivipäinen nuijansa. Vaikka vaara oli hänen huvinsa, ei vaara sinänsä tuottanut hänelle nautintoa, vaan sen voittaminen.

Mutta heti kun hän astui eteenpäin, arvasi nainen hänen aikomuksensa ja hypähti hurjasti seisoalleen. Ha juoksi suoraan Grômin eteen huutaen ja tehden liikkeitä. Hän oli selvästi kauhuissaan ajatuksesta, että nuo kaksi miestä antautuisivat vaaraan, josta hän hädin tuskin oli pelastunut. Grômin terävä järki ymmärsi naisen liikkeet. Hän koetti selvittää pelkonsa syytä ja mahdottomuutta voittaa sitä. Kun Grôm yritti mennä hänen ohitseen, heittäytyi hän maahan ja tarttui hänen jalkoihinsa vavisten kauhusta. Kun hän näki, että Grôm viimeinkin myöntyi, heittäytyi hän maahan kuin kuollut ja nousi sitten maattuaan siinä hetken jäykkänä ja tuijottavin silmin seisoalleen ja nosti ylös toisen kätensä sormet hajallaan.

Tätä hurjaa viittoilemista ja näyttelemistä ei Grôm voinut selittää muulla tavoin kuin että nainen oli yrittänyt kertoa hänelle, että tuo tuntematon olento oli tappanut hänen viisi toveriaan. Tämä tieto sai Grômin luopumaan aikeestaan. Vaikka hän olikin uskalias, ei hän pitänyt mistään asiattomasta uhkarohkeudesta. Hän päätti ratkaista arvoituksen, mutta kaikesta päättäen se vaati perinpohjaisempaa valmistelua.

»Tule pois», käski hän kääntyen kiihkeän Môn puoleen. »Hän sanoo, että niitä on liian monta meitä kahta vastaan. Ne ovat tappaneet viisi hänen kansastaan. Me menemme takaisin luolille ja palaamme kolme yötä nukuttuamme tulinemme etsimään tuota hävittävää olentoa.»