II.
Palattuaan leiriin antoi Grôm vieraan naisen ja lapsen uskolliselle orjalleen Ook-ootskille, joka innostuneena otti lahjan vastaan, sillä hänen, joka oli kaarijalka, ei ollut sallittu ottaa ketään luolan naisista vaimokseen. Hän tuhlaili ystävällisyyttään onnettomalle muukalaiselle, mutta ei voinut saada selvää hänen puheestaan enempää kuin Grômkään. Siitä huolimatta oli A-ya, tuokion tarkasti katseltuaan, huomannut tai luuli huomanneensa muukalaisen viittauksista, että peloittava, hävittävä olento oli jokin lentäväinen, siis suuri lihansyöjä lintu. Mutta hän oli myös saanut selville, että siinä oli jotakin, joka jollakin tavoin muistutti tulta, sillä kun nainen oli tointunut kauhusta, jota nuo tanssivat liekit aluksi herättivät hänessä, osoitti hän niitä ja sitten haavojaan mietteissään. Tämä oli kuitenkin, kuten Grôm vähän pilkallisena selitti, liian mieletöntä. Ei ollut sellaista, joka olisi ollut tulen näköistä, paitsi tuli itse. Eikä pakolaisen haavoissa ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä liekkien aiheuttamien haavojen kanssa. A-ya otti nuhteet nöyrästi vastaan, mutta piti omat ajatuksensa, ja kun tapahtumat pari päivää myöhemmin osoittivat hänen olevan oikeassa, karttoi hän älykkäästi mainitsemasta siitä mitään Grômille. Eikä tämäkään sanonut siitä mitään.
Tuollaisen kiihdyttävän salaisuuden odottaessa ratkaisua ei Grôm malttanut kauan levätä toimettomana. Jollei A-ya olisi niin hyvin tiennyt, että se olisi aivan turhaa, olisi hän koettanut neuvoa häntä jättämään vaarallisen ja hänen mielestään turhanpäiväisen matkan. Siinä oli jotakin, mikä peloitti häntä, vaikka hän olikin rohkea ja luotti järkähtämättömästi Grômin nerokkuuteen. Sen salaperäisyys kauhisti häntä. Hän pelkäsi sitä samalla tavoin kuin pimeyttä. Mutta hän piti pelon omana tietonaan ja pyysi päästä mukaan tutkimusretkelle. Siihen Grôm mielellään suostui, sillä ei ollut ketään muuta, jonka tarkkuuteen ja hermoihin kaikkein tärkeimmällä hetkellä hän saattoi niin luottaa, ja hän halusi hänet mukaansa tulivasuineen. Mikään ei pidättänyt A-yaa kotona, kun Ook-ootsk piti huolen lapsista.
Luolilta etelään päin lähtevä joukko oli hyvin pieni. Siinä oli ainoastaan Grôm, A-ya, nuori Mô ja Grômin pienikasvuinen sukulainen nimeltään Loob, joka oli heimon nopein juoksija ja taitava vakooja. Hän saattoi kulkea viidakon läpi kuin varjo ja piiloutua siellä, missä nähtävästi ei ollut mitään piilopaikkaa, tekeytyen näkymättömäksi kuin kyyristyvä peltokana. Jokaisella oli kaari, kaksi kevyttä keihästä ja nuija, lukuunottamatta A-yaa, jolla ei ollut nuijaa ja vain yksi keihäs. Ase, johon hän pääasiallisesti luotti, oli kaari, josta hän piti silmittömästi. Hän piti itseään sen keksijänä ja voitti tarkkuusampumisessa Grôminkin. Paitsi näitä aseita kantoi jokainen, joukon jäsen, paitsi johtajaa, tulivakkaa, jossa punaiset hiilet sekoitettuina taulakäävän kanssa savusivat märän mullan seassa.
Pieni joukkue kulki intiaanien järjestyksessä, Grôm johtajana, hänen kintereillään A-ya, sitten vakooja Loob ja nuori mies viimeisenä. He olivat lähteneet aamun sarastaessa, kun ensimmäinen auringonsäde oli kalventanut luolan edustalla olevia tulia. He kulkivat nopeasti, mutta noin joka kahden tunnin kuluttua he pysähtyivät hetkeksi lähteen luo juomaan ja levähtämään ja katsahtamaan kallisarvoisia tulia vakoissaan. Noin tuntia ennen puolta päivää he saapuivat pienelle niitylle, joka ympäröi yksinäistä, kukkivaa Juudas-puuta.
Tänne he rakensivat nuotion uudistaakseen hiiliä tulivakassa ja varoitukseksi Vaaniville pedoille. Sitten he aterioivat syöden auringon kuivaamaa lihaa ja kypsiä viikunoita, joita olivat keränneet matkan varrella. Aterioituaan heittäytyi joukon kolme nuorinta jäsentä pitkälleen varjoon nauttimaan päivällislepoa, sillä aikaa kuin Grôm, jonka levoton mieli ei milloinkaan sallinut hänen nukkua päivällä, vartioi ja mietti seikkailua, joka heitä odotti.
Grômin istuessa kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä tulesta mietteisiinsä vaipuneena siirtyivät hänen silmänsä vähitellen suureen, loistavaan, purppuran- ja sitruunanväriseen kämmekäsmäiseen kukkaan, joka pisti silmiin niittyä ympäröivästä rehevästä, vihreästä pensaikosta. Tuo loistava kukka näytti kohoavan mustasta, ihmeellisen kyhmyisestä oksasta tai varresta, joka pisti esiin lehtien välistä. Grômin silmät viipyivät hetken välinpitämättöminä tuossa ihmeellisessä puunrungossa. Äkkiä hän näki tuon mustan oksan liikahtavan. Hänen uneksivat silmänsä selkenivät heti, ja hän huomasi, että hirveä, kaksisarvinen, musta sarvikuono katsoa tuijotti häneen juuri kukkasen alta.
Grôm aikoi kirkaista herättääkseen nukkujat ja ajaakseen heidät puun turviin, sillä jättiläismäinen, villainen sarvikuono, jolla oli läpitunkemattoman vahva nahka, oli vihollinen, jota ihminen ei vielä ollut oppinut vastustamaan. Mutta tarkemmin mietittyään pysyi Grôm äänettömänä. Hän tiesi, ettei peto, jonka näkö oli aina hämärä ja heikko, voinut selvästi nähdä häntä, ja todennäköisesti se tuijotti hämmästyneenä nuotion tanssiviin liekkeihin. Niin kauan kuin pedon tarkat sieraimet eivät huomaisi ihmisen hajua, joka saisi sen raivostumaan, ei se hyökkäisi. Tuuli ei puhaltanut, ja ilma Grômin ympärillä oli täynnä kitkerää puun savua. Grôm arveli, että oli varminta pysyä aivan hiljaa ja odottaa pedon liikkeitä. Hän luotti varmasti, että nukkujat hänen takanaan makaisivat hiljaa ja ettei kukaan heistä heräisi ja nousisi istumaan, siten kiinnittäen pedon huomion itseensä.
Grôm näki nyt selvästi, että sarvikuono tuijotti tuleen eikä häneen. Loistavat liekit ja savun haju nähtävästi hämmensivät sitä. Hetken kuluttua se otti askeleen eteenpäin niin että puolet sen suuresta, mustasta, pörröisestä ruumiista tuli esiin vaaleanvihreästä pensaikosta. Sitten se seisoi liikkumattomana räpytellen pieniä, ilkeitä silmiään, kunnes tuo hiljainen jännitys alkoi vaivata Grôminkin vahvoja hermoja.
Viimein suuri oksa, joka oli poikkipäin nuotiossa, loimahti palamaan täysin kuumentuneena. Liekit hulmusivat kaksin verroin suurempina. Tuntien sarvikuonon pahan sisun luuli Grôm sen raivostuvan ja hyökkäävän paikalla tulen kimppuun. Hän aukaisi jo suunsa päästääkseen varoitushuudon, joka olisi herättänyt nukkujat ja lähettänyt heidät puuhun. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Peto näytti pelästyvän ensi kerran elämässään. Nuo kiemurtelevat, punaiset liekit olivat sille liikaa. Hädissään karjahtaen se vetäytyi takaisin lehtien suojaan, ja hetken kuluttua kuuli Grôm jättiläisotuksen laukkaavan ryskien pensaikon läpi. Tuo harvinainen hämmennys oli alkuun päästyään muuttunut hurjaksi säikähdykseksi, ja tyhmä peto pakeni ainakin parin kilometrin päähän, ennenkuin se saattoi unohtaa kauhunsa.
Samana iltana vähän ennen auringonlaskua saapui joukkio sille paikalle, jossa pakolainen oli pyytänyt apua Grômiltä. Kun ei tahdottu herättää tuntemattoman vihollisen huomiota, ei sytytetty tulia. Yö kului tuuheassa ja korkeassa puun latvassa. Grôm, joka oli kiihtynyt, jännittynyt ja utelias, ei saanut paljon nukutuksi. Suurimman osan yötä hän istui punotulla lavallaan käsivarren polvien ympärillä kuunnellen yön ääniä — tuon tuostakin tapahtuvaa äkkinäistä metsästävän pedon hyökkäystä, hurjaa huutoa ja meteliä sekä kotkottavaa ja äänekästä melua, joka kertoi, että tuolla kaukana alapuolella kavalassa pimeydessä näyteltiin näkymättömiä murhenäytelmiä. Mutta mitään sellaista ääntä ei kuulunut, jota Grôm ei olisi aikaisemmin tuntenut. Kerran kuului puun juurelta kynsien rapinaa ja nuuskimista.
Mutta Grôm pudotti hehkuvan hiilen tulivasustaan ja onnistui tähtäyksessään oivallisesti. Murahtaen jokin raskas ruumis hypähti alas puusta. Hiili putosi kuivaan ruohomättääseen, joka leimahti äkkiä tuleen. Grôm näki vilahduksen suurista olennoista ja säikähtyneistä, hurjista silmistä, jotka väistyivät valoa. Liekki sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin, ja senjälkeen pysyttelivät yönkulkijat etäällä puusta. Mutta nukkujat olivat kaikki täydellisesti heränneet ja istuivat hämärään asti keskustellen huomispäivän seikkailusta.
Ennenkuin aurinko oli kokonaan noussut taivaanrannan takaa, oli pieni joukko jälleen matkalla, mutta kulki nyt varovasti kuin kiiltonäätä. He eivät enää kulkeneet intiaanien tavoin, vaan yksitellen puusta puuhun, lymypaikasta toiseen, Grômin etsiessä pakolaisen vanhoja jälkiä ja toisten seuratessa häntä tarkkaavina keksiäkseen jotakin merkkiä tuntemattomasta kauhistuksesta. Punainen nainen oli jättänyt kyllä selvät jäljet paetessaan, mutta kolmen päivän kuluessa olivat ne hävinneet niin että Grôm tarvitsi kaiken taitonsa kyetäkseen seuraamaan niitä ja eteneminen oli hidasta. Hän alkoi tulla levottomaksi, kun ei löytänyt jälkeäkään tuosta salaperäisestä, tuntemattomasta pedosta. Ne jäljet, jotka sekautuivat pakolaisen jälkiin, olivat kaikki tuttuja hänelle.
Äkkiä hän melkein horjahti nähdessään kauhean näyn! Matala vihellys toi toverit hänen luokseen. Täysikasvuisen miehen luuranko oli ruohikossa. Luut olivat tuoreita, verentahrimia ja kirkkaita, ja parvi vertaimeviä hyönteisiä surisi niiden ympärillä. Ne oli kalvettu aivan tarkasti, paitsi takaraivoa, jota pitkät, vahvat, tuuheat hiukset olivat näyttäneet oivallisesti suojaavan. Luita ei ollut erotettu eikä särjetty, kuten joku suuri raateleva peto olisi tehnyt, eikä luurangon ympärillä ollut muita kuin muutamien rotantapaisten eläinten jälkiä. Oli selvää, että tuolla salaperäisellä olennolla, mikä se sitten olikin, oli siivet.
»Lintu!» kuiskasi A-ya voitonriemuinen katse silmissään ja vilkaisi samalla varovasti puiden latvoihin. Mutta Grôm ei arvellut niin. Luurangon ympärillä ruohikossa ei ollut jälkeäkään voimakkaista kynsistä.
Grôm tähysteli ympärilleen vilkkain, mutta tuskallisin katsein. Seutu ei ollut tässä kohden tiheätä metsikköä, vaan matalan pensaikon peittämää; vain siellä täällä hajallaan kasvoi puita. Vähän etäämpänä loisti tyyni vesi vihreän tiheikön läpi. Seutu näytti rauhalliselta, turvalliselta ja kesäisen kauniilta. Sen suurenmoinen kauneus näytti Grômistä kaksin verroin uhkaavalta, niinkuin jokin kummallinen väijytys piilisi sen takana.
Erään avonaisen niityn keskelle, lähelle luurankoa, käski Grôm joukkonsa rakentaa tulikehän, siten valmistaakseen varmemman turvapaikan. Kun oli koottu varasto polttoaineita, käski hän A-yan ja Môn jäädä sinne ja pitää huolta tulista, varoittaen jättämästä paikkaa, jollei hän kutsuisi heitä. Loobin, taitavan vakoojan, hän lähetti vasemmalle viidakkoon. Itse hän seurasi pakolaisen jälkiä puiden välistä välkkyvälle vedelle päin kiertäen noiden toisten pakolaisten luurangot. A-ya tuijotti tuskallisena hänen jälkeensä, kun hän katosi näkyvistä, ja tuumi, rohkenisiko suututtaa häntä seuraamalla jäljessä. Pian huomasi Grôm, että vesi oli joko laaja, kaislainen lampi tai matalan joen haara. Oli aivan tyyni, ja veden pinta loisti kuin kirkas lasi. Mutta vähän väliä hänen silmiään huikaisi ihmeellinen kiiltävä loisto, suuri punainen, sinipunerva tai sinivihreä leimahtava liekki, joka kiiti veden pinnan yli. Hänelle muistui äkkiä mieleen selitys, minkä A-ya oli saanut vieraalta naiselta. Kenties tuo hävittävä olento oli lintu ja kuitenkin samalla tulen kaltainen. Hän aavisti siinä piilevän salaisuuden, joka pani hänenkin lujat hermonsa koetukselle, ja hän piiloutui tiheään pensaikkoon hiipiessään vettä kohti. Hän oli kiireissään poistunut jäljiltä, joita hän siihen saakka oli seurannut, saadakseen ratkaistuksi noita kiitäviä, loistavia olentoja koskevan arvoituksen.
Muutamien hetkien kuluttua hän saapui avonaisen niityn reunaan, joka ulottui veden rantaan saakka. Hän pysähtyi suojaavien lehtien taakse. Veden pinnan yli kiiti rubiininhohtoinen loiste, jota ympäröi ruusunpunainen pilvi ja joka katosi samassa hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri työntää päänsä esille ja kurkottaa kaulansa seuratakseen tuota loistavaa ilmiötä, kun kummallinen kuiva kahina hänen yläpuolellaan pidätti hänet. Hän vilkaisi varovasti ylös ja näki noin kahden-, kolmenkymmenen metrin päässä itsestään leijailevan ihanan ja peloittavan olennon.
Muodoltaan se oli aivan sudenkorennon näköinen, mutta sen loistavan sinipunerva ruumis oli pitempi kuin Grômin pisin nuoli. Sen läpinäkyvät, loistavat, värittömät siivet, joita oli kaksi paria, olivat vielä pitemmät kuin sen ruumis. Sen suunnattoman suuret tuliset silmät, jotka täyttivät koko sen hirveän pään yläosan ja sivut, näyttivät näkevän joka paikkaan yht'aikaa ja Grôm vapisi tuntiessaan, että ne olivat huomanneet hänet ja tarkastelivat häntä läpitunkevasti.
Nuo kauheat silmät olivatkin epäilemättä nähneet hänet. Mutta samalla ne huomasivat jotakin muuta, joka nähtävästi enemmän kiinnitti sen huomiota. Välähtäen kuin sinipunerva salaman leimahdus, ja todella melkein yhtä nopeasti, laskeutui tuo loistava olento ruohikkoon. Sen neljä välkkyvää siipeä lepattivat hetken, ja siellä näytti olevan käynnissä vähäinen taistelu. Sitten tuo jättiläishyönteinen kohosi jälleen keveästi ilmaan pidellen kuudella hoikalla nivelisellä jalallaan mustan, rotan kaltaisen eläimen ruumista, joka havitteli veden rannalla olevien niittyjen ruohoa. Vangitsija lensi lehdettömälle oksalle lähelle rantaa, istuutui sille ja ryhtyi aterioimaan pidellen saalistaan ensimmäisellä jalkaparillaan ja pyöritellen sitä taitavasti ympäri samalla kuin sen hirveät leuat puristelivat ja repivät sitä. Se kävi ihmeteltävän nopeasti. Muutamissa minuuteissa oli se puristanut kaiken veren, lihan ja pehmeät osat rotasta irti ja imenyt suuhunsa. Tähteet se pyöritti pieneksi, kovaksi, aivan pyöreäksi palloksi, jonka se heitti halveksivasti pois. Sitten peto, hypähtäen välkkyvillä siivillään kahisten ilmaan, välähti veden yli.
Melkein samassa täytti ilman ihmeellinen kahina niinkuin raju sadekuuro olisi piessyt vaivaispalmun lehviä, ja katsahtaessaan säpsähtäen ylös näki Grôm suuren säteilevän parven noita loistavia olentoja kiitävän eteenpäin, ja niiden siivet muodostivat ikäänkuin sateenkaaren. Hän ihmetteli, minkälaista hävitystä ne mahtoivatkaan saada aikaan. Nyt hän vasta ymmärsi, mikä oli yllättänyt miehen, jonka luurangon hän oli löytänyt ruohikosta. Parvi lensi vähän matkaa niityn yli ja sitten rantaa pitkin vasemmalle. Grôm hengähti helpotuksesta ollessaan varma siitä, että niiden matka kulki kaukana A-yan ja Môn tulilta.
Kun Grôm käänsi katseensa maahan, hätkähti hän uudelleen. Kaatuneen puun rungolla niityllä, vain noin kahdeksan, kymmenen metrin päässä, oli yksi pedoista loistaen sinivihreänä ja ametistinvärisenä kirkkaassa auringonpaisteessa. Sen ihmeellisen verkkomaiset ja aivan läpikuultavat siivet välähtelivät taivaankaaren väreissä. Sen nivelikäs ruumis, vähän pitempi kuin Grômin käsivarsi, oli melkein yhtä paksu kuin hänen ranteensa, ja päättyi häntään, jossa oli hirveä kaksoiskynsi. Sen kuudessa jalassa, jotka olivat parittain rinnan alla, oli sisäpinnalla voimakkaat piikit, jotka olivat teräväkärkisiä ja raudan lujia ja joilla se tarttui uhreihinsa ja piteli niitä kiinni. Rintakuori, jonka takaa lähti neljä siipeä, oli Grômin käsivarren paksuinen, ja pää oli niin iso kuin Grômin molemmat suuret nyrkit yhteensä. Grôm tarkasteli ihmeissään päätä, sillä se herätti hänessä sellaista kylmää pelkoa, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Enemmän kuin kaksi kolmasosaa päästä käsittivät suuret, pyöreät, terättömät silmät, jotka olivat kummallisen läpikuultavat ja pohjattomat. Niistä leimahteli lakkaamatta vaihtelevia, sinivihreitä, purppuraisia ja sinipunervia värejä. Grôm huomasi, että oli melkein mahdotonta kestää noiden kummallisten silmien tuijotusta.
Tuo peloittava hyönteinen tuijotti selvästi suoraan häneen läpi suojattoman lehtiseinän. Ensin se tuijotti päänsä takaosalla. Sitten se hyvin tyynesti käänsi päänsä aivan ympäri liikuttamatta hituistakaan ruumistaan, kunnes sen suu oli selän kanssa yhdensuuntainen. Tämä tuntui Grômistä inhoittavalta, ja hänen pelkonsa alkoi vaihtua vihaksi.
Sitten hän tarkasteli pedon suuta ja ymmärsi nuo naisen ja lapsen saamat suuret, pikarimaiset haavat. Suu täytti jäljellä olevan kolmasosan päästä ja näytti olevan kokoonpantu pyöreistä kiekonmuotoisista kappaleista, jotka joko saattoivat leikata sopivasti tai jauhaa. Ne toimivat parast'aikaa, ja Grôm tunsi äkkiä, että hänen täytyi lopettaa se, että hänen täytyi sammuttaa noiden hirvittävien, pirullisten silmien ilkeä loiste. Salaa, melkein huomaamattaan, asetti hän nuolen kaareensa, kohotti sen, jännitti ja tähtäsi kauan ja varmasti. Hän ei saanut ampua harhaan. Nuoli lensi - ja suuri hyönteinen tarttui rintakuorestaan pehmeään, lahoon puuhun kiinni.
Grômin kauhuksi ei tuo isku, joka jokaiselle hänen tuntemalleen pedolle olisi ollut turmiollinen, tappanut hirvittävää hyönteistä. Sen ponnistukset ja neljän suuren siiven lyönnit olivat niin lujat, että nuolen kärki irtautui pian puusta ja raivoava, loistava olento, keihäs puoleksi ulkona rintakuoresta, kohosi ilmaan. Se syöksyi suoraa päätä Grömiä kohti, joka viisaasti oli vetäytynyt kauemmas runkojen sekaan. Raivoissaan se pääsi lehtiseinän läpi, mutta sitten, kun oksat ottivat vastaan ja nuoli hämmensi sitä, se syöksyi maahan. Samassa oli Grôm sen luona tallaten sen hoikan, loistavan, vavahtelevan ruumiin multaan. Sinipunerva välke noissa suurissa, terättömissä silmissä tuijotti vielä armottomasti häneen päästä, joka oli kääntynyt aivan ympäri. Mutta kylmällä raivolla murskasi Grôm säteilevän pään nuijallaan. Sitten hän repi hopeiset siivet pirstaleiksi.
Sammutettuaan täydellisesti raivonsa kääntyi Grôm katsellakseen uudelleen noita hävittäviä, kauniita olentoja, jotka kiitivät ja säteilivät veden pinnan yläpuolella. Mutta ihmeekseen hän ei nähnyt enää ainoatakaan niistä. Samassa hän kuuli kaukaa rannalta Loobin äänen, joka huusi apua. Huuto muuttui samassa kauhun kirkaisuksi, ja Grôm lähti täyttä vauhtia apuun pysytellen kuitenkin huolellisesti tiheikköjen suojassa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kulkea puolta kilometriäkään, kuuli hän A-yan äänen kutsuvan häntä hurjasti ja kauhuissaan, ja hänen ääneensä sekautuivat Môn huudot. Grôm huusi vastaan ja syöksyi mielettömästi tulia kohti. Hän ei epäröinyt silloin, kun A-ya oli vaarassa.
Kun hän syöksyi niitylle, jossa leiripaikka oli, näki hän A-yan ja nuoren Môn hyppivän hurjasti tulien keskellä, milloin koettaen saada tulia suurempiin liekkeihin, milloin iskien ylöspäin keihäällään, sillä heidän yläpuolellaan kiiti, loisti, iski ja säteili joukoittain noita hävittäviä petoja, joiden hopeasiivet kahisivat kummallisen peloittavasti. Kun hän syöksyi aukeamalle päästäen rohkaisevan huudon, laskeutui jotakin hänen päälleen. Samassa hetkessä hän tunsi kuuden rautaisen jalan tarttuvan hänen päähänsä ja puristavan sitä kuin rautapihdeillä, ja niiden piikit painuivat syvälle kaulan ja leuan lihaksiin. Hän ojensi vasemman kätensä, tarttui kauheaan viholliseensa juuri siihen kohtaan, missä pää ja rintakuori yhtyvät, ja koetti tukehduttaa sen. Se oli mahdotonta, kun hyönteinen oli niin hyvin suojattu, mutta hänen onnistui pidättää nuo kauheat leuat kaukana kasvoistaan hyökätessään tulikehää kohti. Toinen peto hyökkäsi ja iski kyntensä hänen selkäänsä ja puraisi suuren kappaleen hänen olkapäästään. Mutta samassa hän saapui tulien luo ja hypähti henkeään pidättäen suoraan suurimman liekin läpi. Vihollisten siivet kärventyivät paikalla ja liekit, joita ne vetivät suuhunsa hengitystorviensa kautta, tukehduttivat ne. Grôm repi siivet irti ja paiskasi kiemurtelevat, ruumiit tuleen.
Kehän sisäpuolella, missä liekit leimahtelivat korkealle, saattoi paremmin puolustaa itseään, sillä hyökkääjät näkyivät käsittävän, että liekit olivat vaarallisia niiden heikoille siiville. Mutta pedoissa oli niin paljon mieletöntä julmuutta, että Grömillä ja Môllä oli täysi työ torjuessaan niitä luotaan keihäillään, sillä aikaa kuin A-ya piti huolta tulista. Maa kehän sisäpuolella oli täynnä kuolevien hyönteisten säteileviä ruumiita, jotka kuollessaankin purivat kuin verikoirat, jos jalka sattui joutumaan niiden lähelle. Grôm huomasi, että heidän polttoainevarastonsa oli melkein lopussa, ja hänen mielensä lannistui. Hän mittasi silmillään matkaa lähimpään pensaikkoon, joka näytti tarpeeksi tiheältä suojapaikalta.
»Meidän täytyy juosta tuonne pensaikkoon», sanoi hän äkkiä. »Ne eivät voi lentää siellä, missä oksia on tiheässä. Oksat repivät niiden siivet.»
»Hyvä», sanoi nuori Mô. Mutta A-ya, jonka hennot hartiat ja reidet olivat jo täynnä kauheita haavoja, vapisi ajatellessaankin sitä.
Samassa tapahtui kuitenkin jotakin ihmeellistä. Musta ukkospilvi kulki auringon ohi. Samassa kuin auringonpaiste katosi, näyttivät nuo hävittävät olennot unohtavan raivonsa. Kaikki nopeus ja voima hävisi niistä. Ne yksinkertaisesti parveilivat lähimpiin puihin ja riippuivat kuin jättiläismäiset jalokivikukkaset niiden oksilla. Vähemmässä kuin minuutissa olivat kaikki kauheat siivet lakanneet surisemasta.
»Nyt on sopiva aika. Tulkaa!» määräsi Grôm lähtien tulikehästä ulos.
»Jäädään ja tapetaan ne kaikki!» huusi nuori Mô, jonka silmät säihkyivät vihasta.
Mutta Grôm osoitti pilveä. »Se menee nopeasti ohi», sanoi hän. »Meidän täytyy olla kaukana täältä, ennenkuin aurinko näyttää jälleen kasvonsa.»
Hän pysähtyi kuitenkin ja lävisti keihäänsä kärkeen yhden haavoittamansa, mutta vielä värisevän vihollisen, jotta voisi näyttää heimolle, minkälaisen pedon kanssa he olivat olleet tekemisissä. A-ya ja Mô seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten he lähtivät juoksemaan niittyä pitkin kantaen keihäittensä kärjissä kummallista voitonmerkkiä. Pedot, jotka istuivat juroina oksillaan, tuijottivat kauheilla smaragdin-, ruusunpunaisen- ja ametistinvärisillä silmillään heihin, mutta eivät kohottaneet edes siipiään seuratakseen heitä. Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli aurinko jälleen näkyviin. Silloin kaikki pedot lähtivät kahisten lentoon kiitäen parvittain edestakaisin niityn yläpuolella ja hohtaen taivaankaaren väreissä, etsien saalistaan. Mutta Grôm, A-ya ja Mô olivat silloin jo kaukana tiheän pensaikon keskellä, josta nuo hirveät silmät eivät voineet heitä erottaa ja johon nuo kahisevat siivet eivät voineet heitä seurata.
Kymmenes luku.