I.
Grôm seisoi terävien vuorten korkeimmalla huipulla, joiden juurella hänen kansansa luolat ja tulet olivat, katsellen kiinteästi pohjoiseen päin. Itään, etelään ja länteen päin oli hän tehnyt tutkimusretkiä laajentaakseen tietojaan ja vahvistaakseen heimonsa turvallisuutta. Mutta terävistä kukkuloista pohjoiseen olivat laajat alat synkkää rämeikköä, jossa kasvoi eriskummaisia, suunnattoman suuria kasveja sotkuisesti punoutuneina yhteen jättiläismäisten, punakukkaisten köynnöskasvien kanssa. Niiden rehevässä, vihreässä suojassa piili, kuten Grömillä oli syytä luulla, sellaisia petoja, joiden kanssa hän, vaikka hänellä olikin tuli ja muut hyvät aseet, oli niin kauan varonut ryhtymästä taisteluun.
Mutta tuon laajan rämeikön takana kohosi toinen kukkularivi, joiden huiput eivät olleet sahahampaisia kuten näiden, vaan matalia ja vähän pyöreähköjä ja hohtivat himmeän punertavina kirkkaansinistä taivasta vastaan. Noita kukkuloita halusi Grôm tutkia. Niissä olisi kenties avarampia luolia kuin näissä vuorissa, tilavia ja sopivia hänen heimonsa asuttaviksi, sillä heimo tunsi elävänsä jotenkin ahtaissa oloissa. Sitäpaitsi oli Grômistä aina näyttänyt siltä, että noiden kukkuloiden takana saattoi olla jotakin salaperäistä, ja hänen levottomalle mielelleen oli salaperäisyys aina kuin kiihoittava pistin.
Niinä viitenä vuotena, jotka heimo oli asunut täällä, olivat tulivuoren lepattelevat liekit hulmunneet kapeassa halkeamassa laakson suulla. Yötä päivää, milloin korkeina ja hehkuvina, milloin matalina ja uupuneina, olivat ne hulmunneet siinä suojaten laakson sisäänkäytävää. Mutta juuri kuukausi takaperin oli tullut maanjäristys, joka oli säikähdyttänyt koko heimon pahanpäiväisesti. Hulmuavat liekit olivat kadonneet. Halkeama oli sulkeutunut ja sen sijalle ilmestyi kuohuva syvennys. Toinen luolista oli sortunut, haudaten alleen useita heimon jäseniä, jotka olivat olleet liian kauhun huumaamia paetakseen heti ulos. Muutamia päiviä tämän onnettoman tapauksen jälkeen oleskeli heimo taivasalla keräytyneenä suurten nuotioitten ympärille. Suuresti epäillen olivat he sitten kaikki kömpineet takaisin jäljelle jääneisiin luoliin.
Mutta nyt ei ollut enää kylliksi tilaa, ja Bawr, joka oli viisas päällikkö, oli neuvotellut Grômin kanssa, jota hän suuresti rakasti nimittäen häntä toisinaan oikeaksi kädekseen, toisinaan kansan silmäksi. Viimein oli päätetty, että Grôm pienen joukon avulla raivaisi tien rämeikön läpi noille toisille kukkuloille tutkimaan seutua. Grôm, ollen varovainen johtaja, oli viipynyt monta tuntia vuoren huipulla suunnitellen matkaa ja tarkastellen alapuolella laajenevaa rehevää rämeikköä, ennenkuin lähti tunkeutumaan sen salaperäisiin syvyyksiin.
Kuten Grômin tapa oli vaaralliselle matkalle lähtiessään, halusi hän vain muutamia tovereita jakamaan vaaroja kanssaan. Hän otti A-yan, ei ainoastaan tämän usein koetellun rohkeuden ja neuvokkuuden tähden, eikä ainoastaan siksi, että hän halusi tytön aina lähelleen, Vaan ennen kaikkea senvuoksi, että hän tiesi, ettei hän voinut jättää tyttöä leiriin. Jos hän olisi yrittänyt jättää A-yan leiriin, ei tyttö olisi totellut, vaan olisi seurannut häntä salaa — ja kenties joutunut vaanivien petojen saaliiksi. Hän otti myös A-yan nuoren veljen, huimapäisen Môn, ja Loobin, pienen, takkuisen, teräväsilmäisen vakoojan, joka osasi juosta kuin jänis, piiloutua kuin kettu ja taistella kuin notkea kärppä. Tällaista joukkoa oli hän tavallisesti pitänyt tarpeeksi suurena. Mutta kun suunniteltu yritys oli erittäin vaikea, päätti hän viimeisessä hetkessä vahvistaa joukkoaan lisäämällä siihen tummakasvoisen Hobbo-nimisen jättiläisen, jonka naama oli aina irvissä ja joka oli hidasjärkinen, mutta väkevä kuin härkä ja taitava kivipäisen nuijan käyttäjä.
Tämä pieni, mutta rohkea joukko, jota Grôm eräänä aamuna auringon noustessa johti tuntematonta tiheikköä kohti, oli hyvin varustettu. Paitsi keihästä ja nuijaa, oli jokaisella joukon jäsenellä Grômin ihmeellinen keksintö, kaari, lukuunottamatta Hobboa, joka ei osannut taitavasti käyttää sitä. Hobbo, joka oli suunnattoman voimakas, kantoi sensijaan raskasta tulivasua, jossa savuavat hiilet kytivät mullassa. Ruokavaroina oli jokaisella muutamia paloja puolikuivanutta lihaa. Mutta pääasiallisesti olivat he kuitenkin riippuvaisia metsänriistasta ja hedelmistä, joita he keräsivät matkan varrella.
Metsä, johon Grôm nyt ohjasi joukkonsa, oli todella jäännös aikaisemmalta aikakaudelta. Maaperä, joka oli uskomattoman voimakasta, työnsi esille yhä tuollaisia jättiläismäisiä puuruokoja ja suunnattomia, meheviä sananjalkoja ja valepalmuja, jotka olivat pääasiallisesti menestyneet varhaisempana aikakautena. Mutta ne olivat kietoutuneet täällä kestävämpiin, lujempirunkoisiin kasveihin, joita kasvoi myöhemmissä troopillisissa metsissä. Ainoastaan nämä kasvit olivat kyllin vahvoja kannattamaan painavia paksuja kiemuraisia köynnöskasveja, jotka köynnöstelivät pitkin suuria runkoja ja muodostivat korkealla ilmassa siltoja puun latvasta toiseen. Joka puolella, ylhäällä ja alhaalla loisti tummanvihreässä hämärässä komeita kämmekkäisiä tai muita epiphytes-kasveja [kasveja, jotka kiinnittyvät muihin kasveihin ottamatta niinkuin loiset alustakasveistaan ravintoa], joiden kummalliset, oudot, siipimäiset kukat olivat karmiinin-, purppuran-, oranssin- ja ruusunpunaisia ja valkeita, keskusta sametinmusta tai pronssijuovainen.
Nykyajan ihmiset eivät olisi päässeet tämän metsän läpi ilman kirvestä ja työkaluja. Mutta Grôm ja hänen seuralaisensa olivat luolaihmisiä, jotka eivät vielä olleet kokonaan unohtaneet puussa asuvien esi-isiensä vaistoja ja kykyjä. Toisinaan, kun näytti helpoimmalta, raivasivat he tiensä maata pitkin tai seurasivat jonkun suuren pedon kulkemaa polkua niin kauan kuin se vei oikeaan suuntaan. Mutta silloin heidän oli oltava lakkaamatta varuillaan, etteivät pedot, joiden hirvittävät jäljet olivat toisenlaisia kuin mitä he milloinkaan ennen olivat nähneet, yllättäisi heitä äkkiarvaamatta. Sentähden, milloin vain oli mahdollista, pitivät he parhaana kulkea apinamaisten esi-isiensä tapaan, korkealla olevia oksia tai köynnössiltoja pitkin. Kun heillä oli mukanaan paljon aseita, edistyi matka ilmassa hitaasti. Mutta siellä oli paljon turvallisempi ja myös verrattain viileä, kun sitävastoin maassa höyryävä kuumuus ja pistävät hyönteiset olivat melkein sietämättömiä.
Mutta ennenkuin ensimmäisen päivän matka oli lopussa, huomasivat he, että puunlatvoissakin oli välttämätöntä olla aina varuillaan. Kerran teki suuri, musta leopardi, joka oli väijyksissä oksalla, äkkiä hyökkäyksen pientä, karvaista Loobia vastaan, joka aina kulki joukon edellä. Mutta Loob, joka oli niin nopea, että hän näytti näkevän asioita, ennenkuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan, hypähti ajoissa korkeammalle oksalle välttääkseen kuolettavan käpäläniskun. Samassa hän iski hurjasti keihäällään alaspäin osuen vihollistaan hartioihin ja painaen keihäänsä syvälle koko voimallaan. Ulvahtaen peto kangistui ja lyhistyi sitten hitaasti kokoon. Kun Loob väänsi aseensa siitä irti, horjahti suuri eläin voimattomana oksalta. Hetken se riippui etukäpälistään korahdellen ja suu vaahdossa. Sitten se hellitti otteensa ja putosi ihmeellisen varovasti oksalta oksalle. Se katosi tiheän lehvistön alle ja putosi maahan suoraan jonkun näkymättömän, odottavan pedon kitaan, sillä alhaalta kuului heti outoa, ulvovaa murinaa, ja sen jälkeen lihan repimistä ja luitten särkymistä. Loobin kasvot venyivät irvistyksestä, ja Grôm vilkaisten A-yaan, mutisi levollisesti: »On parempi olla täällä ylhäällä kuin tuolla alhaalla.» Hänen puhuessaan ja kaikkien tuijottaessa alaspäin tuli lehtien alta esille leopardin kauhea pää ja notkea ruumis, joka piteli puusta kuin rotta pitkillä leuoillaan ja terävillä, keltaisilla hampaillaan ja tuijotti heihin pyöreillä silmillään, jotka olivat kylmät ja kiiltävät kuin jää.
Grômin teki mieli ampua nuoli toiseen noista liikkumattomista, pirullisista silmistä. Mutta nuolet olivat liian kallisarvoisia tuhlattaviksi.
Sen yön he nukkuivat viisaasti oksista punotulla lattialla, jonka he kyhäsivät kokoon kaikkein suurimmista ja vaikeimmin kiivettävistä puista. He pitivät tietysti vuorotellen vahtia. Mutta mikään ei yrittänytkään lähestyä heitä ja he välittivät vähät riitelevistä äänistä, takaa-ajon räiskeestä ja hurjasta paosta, jota kuului aika-ajoin pimeästä kaukaa heidän alapuoleltaan.
Kulkiessaan seuraavana päivänä korkeata tietään pitkin kapean, liikkumattoman joen rantoja huomasivat he äkkiä, että puunlatvoissa oli paljon pelättävämpiä vaaroja kuin piileskelevät leopardit. He katselivat paraikaa kaikki veteen, jossa parveili jättiläiskrokodiileja ja jossa kaksi tuollaista hurjistunutta eläintä taisteli keskenään, kun puun oksilta toiselta puolen vettä kuuluvat tuimat äänet saivat heidät katsomaan sinne.
Puunlatvat vastakkaisella rannalla olivat täynnä suuria apinoita, jotka irvistelivät ja äännähtelivät vihaisina. Eläimet olivat yhtä suuria ja voimakkaita kuin Hobbo, ja niitä peitti tuuheat, pitkät, tummat karvat. Niiden kasvot, jotka olivat puoleksi ihmisen ja puoleksi koiran näköiset, olivat kiiltävät, mutta sapensiniset, ja pienien, peloittavien silmien ympärillä oli leveä, tummanpunainen kehä. Halveksivin liikkein ne kiipeilivät riippuvilla oksilla, kunnes näytti melkein siltä kuin ne aikoisivat syöksyä veteen karatakseen raivoissaan tuon pienen ihmisjoukon kimppuun.
A-ya, jonka valtasi vastenmielinen kauhu siksi, että nuo eläimet olivat kuin hirveitä ihmisen irvikuvia, peitti toisella kädellään silmänsä. Nuori Mô, jonka tulista luonnetta harmittivat eläinten huudot, otti nuolen vyöstään ja kohotti kaarensa ampuakseen, mutta Grôm pidätti hänet ankarasti, sillä häntä peloitti herättää tuossa hirveässä joukossa kostonhimoa.
»Ne eivät voi tulla tänne meidän luoksemme. Annetaan niiden unohtaa meidät», sanoi hän. »Älkää enää kiinnittäkö niihin ollenkaan huomiota.»
Kun he kulkivat edelleen oksia myöten pitkin joen rantaa, seurasivat apinat heitä toisella rannalla. Mutta äkkiä joki laajeni ja kääntyi sitten länttä kohti. Grôm kulki suoraan pohjoiseen päin suunnitelmansa mukaan. Vähitellen häipyivät mielettömät äännähtelyt vaihtuen puunlatvojen äänettömäksi hiljaisuudeksi.
Seikkailijat riensivät nyt eteenpäin kaksinkertaista Vauhtia, sillä heitä ei haluttanut enää viettää toista yötä puiden latvoissa, kun sellaisia vaarallisia vihollisia oli läheisyydessä. Mutta kukkulat olivat vielä kaukana, kun ilta joutui uudelleen. Tietämättä, että suuret apinat nukkuivat aina öisin, päätti Grôm jatkaa matkaa vähentääkseen siten äkkiä yllättävää vaaraa. Kun kuu nousi pyöreänä, suurena ja hunajanvärisenä lehtimeren yläpuolelle, oli kulku puiden latvoissa melkein yhtä helppoa kuin päivällä, kun sitä vastoin maa heidän alapuolellaan, jossa liikkui väijyviä, taistelevia petoja, oli synkän hämärän peitossa. Kun päivä valkeni, olivat nuo pyöreät kukkulat hämmästyttävän likellä aivan kuin ne olisivat yön aikana hiipineet lähemmäksi heitä.
Kukkulat näyttivät nyt toisenlaisilta. Lähimmän, pitkän, pyöreähkön, puuttoman harjanteen ja metsän välissä levisi laaja, aukea, ruohoinen kenttä. Sitä somistivat lammikot ja siellä täällä merkilliset, yksinäiset, paljaat puunrungot, joiden latvoissa näytti olevan kuin ruohomätäs. Ne olivat kuin jättiläismäisiä, vihreitä maalarin siveltimiä keltaisen harmaine varsineen, jotka seisoivat siellä kuin sattumalta. He näkivät kaukana ihmeellisen eläinlauman laitumella, ja tuolla vasemmalla näytti pitävän vahtia jättiläislintu, joka oli yhtä suuri kuin puu, jonka vieressä se seisoi. Vähän oikealla, missä tuo puuton harjanne äkkiä loppui, kimalteli huomattavan laaja vesi. Juuri tuonne, missä vesi huuhteli jyrkkärinteistä vuoriniemekettä, halusi Grôm suunnata kulkunsa ruohotasangon poikki.
Noin kolme tuntia auringon nousun jälkeen olivat he saapuneet parinsadan metrin päähän tasangosta. Kyllästyneinä rasittavaan metsässä kulkemiseen ja haluten kiihkeästi päästä sellaiselle seudulle, jolla he olivat tottuneet enemmän liikkumaan, kiipeilivät he puunlatvoissa kovaa vauhtia eteenpäin, kun oksilta heidän takanaan alkoi kuulua noita hurjia, sekavia ääniä, joita he niin pelkäsivät. Grôm työnsi heti A-yan ensimmäiseksi asettuen itse viimeiseksi väistämään tuota vaaroista hirveintä. Hänen ei tarvinnut kehoittaa joukkoaan kiirehtimään. Mutta heistä näytti siltä, kuin he olisivat seisoneet paikallaan, niin nopeasti lähestyi apinoiden melu heitä.
»Maahan», huusi Grôm tuimasti huomattuaan, että heidät saavutettaisiin, ennenkuin he pääsisivät tasangolle, ja tajuten, ettei heillä ollut mitään toivoa vastustaa puiden latvoissa noita nelikätisiä puiden asukkaita.
Kun he ketterästi pudottautuivat oksalta oksalle, tulivat ensimmäiset apinat näkyviin, päästivät riemuhuudon ja syöksyivät alaspäin heidän jälkeensä pitkin, heilahtavin hypyin. Kiireissään pudotti Hobbo tulivasunsa, joka särkyi pudotessaan, ja kallisarvoiset hiilet lensivät hajalleen. Grôm teki paetessaan viimeisenä sen virheen, että hän piti liian paljon silmällä vihollista ja liian vähän sitä, mihin hän astui. Hetken kuluttua hän huomasi joutuneensa oksalle, josta ei voinut päästä pois muuten kuin pudottautumalla kahdenkymmenen jalan korkeudelta hyvin pahaan paikkaan maahan. Hyppy olisi ollut vaarallinen, ja sentähden hän mieluummin hyökkäsi lähintä vihollistaan vastaan, joka oli oksan tyvipuolella, iskien sininaamaista petoa keihäällään. Mutta kun hänellä oli niin epävarma asento, puuttui iskusta voimaa ja tarkkuutta. Suuri apina väisti sen ketterästi. Säilyttääkseen tasapainonsa Grômin oli annettava apinan vääntää keihäs kädestään. Samassa hypähti toinen apina hänen taakseen oksalle.
Silloin arveli Grôm viimeisen hetkensä tulleen. Hän kyykistyi pysyäkseen vankempana, hyökkäsi sitten eteenpäin ja tähtäsi nuijallansa suoraan vihollisen isoon, karvaiseen vatsaan. Jälleen tarttui peto nopeilla käsillään aseeseen, mutta samansa se ojensi pitkät käsivartensa ja putosi ääntä päästämättä takaperin puusta alas. A-ya, joka oli ensimmäiseksi päässyt maahan, oli jännittänyt kaarensa ja ampunut tarkasti tähdäten ylöspäin. Nuoli oli osunut suurta apinaa aivan leuan alle, lävistänyt kurkun ja tunkeutunut aivoihin asti.
Hämmästyneinä nähdessään johtajansa kaatuvan niin vähäpätöiseltä näyttävästä syystä, lopettivat muut apinat hetkeksi hyökkäyksensä äänekkäästi kirkuen. Sillä välin pääsi Grôm maahan. Samassa ampuivat Mô ja Loob nuolensa. Toinen apina putosi puusta, mutta tarttui alempaan oksaan ja riippui siinä kiemurrellen, samalla kuin toinen apina, nuoli puoleksi vatsassaan, pakeni kirkuen puunlatvaan. Silloin sieppasivat retkeilijät pudonneet aseensa maasta ja lähtivät juoksemaan tasankoa kohti niin nopeasti kuin taisivat. Kamalasti kirkuen ja metelöiden tulivat apinat heidän perässään alempia oksia myöten.
Matkailijoiden onneksi oli metsä tässä kohden jo harvaa, ja he saattoivat osoittaa nopeuttaan. Raivoavat sininaamat jäivät pian jäljelle, ja pakolaiset saapuivat hengästyneinä aurinkoiselle ruohokentälle. Siellä he tunsivat itsensä turvallisiksi ja kääntyivät katsomaan taakseen. Alimmat oksat pitkin metsän reunaa olivat täynnä hyppelehtiviä, ruskeita olentoja, kirkuvia sinisiä naamoja ja punareunaisia, pirullisia silmiä. Mutta ainoakaan noista suurista pedoista ei vihastaan huolimatta näyttänyt olevan halukas lähtemään tasangolle.
»Täällä täytyy olla jotakin, mitä ne suuresti pelkäävät», selitti Grôm silmäillen varovasti ympärilleen. Mutta mitään vaaraa ei ollut näkyvissä, ja he lähtivät eteenpäin poikki rehevän ruohokentän pitämättä kiirettä.