II.
Suurimmalta osalta oli ruoho matalaa, ulottuen tuskin vyötäisiin asti. Mutta siellä täällä oli noin acren [acre = 40,467 aaria] suuruisia aloja, joissa kasvoi enemmän ruokoja kuin heinää; ruokokasvit kohosivat paikoin kahdentoista tai viidentoista jalan korkuisiksi. Tuollaisia paikkoja, joissa saattoi piillä tuntemattomia petoja, piti Grôm tarkasti silmällä. Hän muisti elävästi tuon jättiläismäisen, kauheasilmäisen pään, joka oli pistänyt esille lehtien takaa tuijottaen häneen.
Huolimatta oudoista ja suunnattoman suurista jäljistä, joita he toisinaan tapasivat, ja huolimatta ryskeestä ja rätinästä, jota silloin tällöin kuului ruokojen seasta, kulki joukkue ruohikon poikki kohtaamatta ainoatakaan vihollista. Keskipäivän auringon säteet, joita tuulettomalla ruohoaavikolla oli melkein mahdoton sietää, pidättivät kenties pedot pesissään. Ainoat elävät olennot, mitkä he näkivät, lukuunottamatta hyönteisiä ja paria korkealla kiitävää korppikotkaa, olivat muutamat arat, sanomattoman nopeajalkaiset, pienet, antiloopin sukuiset eläinlaumat.
Grôm huokaisi helpotuksesta, kun he saapuivat kukkuloiden juurelle. Mutta juuri tältä kohden oli mahdotonta kiivetä niitä ylös. Ne olivat kalkkikiviharjanteita, jotka tältä kohden olivat jyrkkiä ja toisinaan ulkonevia, kohoten neljän-, viidenkymmenen, jopa parinsadankin jalan korkeuteen, ja niin tasaisia, etteivät edes nämä luolaihmiset, vaikka he kiipeilivätkin kuin kauriit, voineet päästä niitä myöten ylös. Rehevä tasanko kukkuloiden juurella oli kerran ollut matala sisämaan järvi, ja nyt sen ruoho aaltoili niiden juurella, kullankeltaisina, tuoksuvina laineina.
Kääntyen oikealle johti Grôm kulkua pitkin kallion juurta vettä kohden, joka kimalteli kuin kupari parin kilometrin päässä. Tien oikealla puolella kasvoi noita ruokomaisia kasveja, joita Grôm katseli epäluuloisesti. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan sataa metriä, osoittautui hänen epäluulonsa oikeutetuksi.
Vähän matkaa heidän takanaan kuului äkkiä hurjaa karjuntaa ja ruokojen taittumista. Vilkaistuaan taakseen näkivät he suuren ruosteenpunaisen, noin sarvikuonon kokoisen eläimen syöksyvän esiin ruokojen seasta ja katselevan heidän jälkeensä. Sen hirveä pää oli suurempi kuin minkään sarvikuonon, mitä he olivat milloinkaan nähneet. Siinä oli kaksi suunnatonta, kartiomaista sarvea, joiden kummankin läpimitta juuresta oli enemmän kuin jalka, ja ne päättyivät teräviin kärkiin. Kun ne olivat vierekkäin tarpeellisen välimatkan päässä juuri kuonon päällä, olivat ne paljon peloittavammat kuin minkään sarvikuonon sarvet. Eläin painoi päänsä uhkaavasti alaspäin ja hyökkäsi Grôm joukkoa kohti päästäen äänen, joka muistutti sian röhkinää ja aasin kiljuntaa. Heti tuon pedon kintereillä ilmestyi kokonainen lauma punaisia petoja ruokojen seasta syöksyen johtajansa jälkeen sellaista hurjaa laukkaa, että se melkein tärisytti maata.
Grômin joukko oli pysähtynyt hetkeksi luottaen jalkojensa nopeuteen ja ihmetellen kummallista sarviparia pedon kuonossa. Mutta kun tuon kauhean joukon viimeiset jo tulivat jymisten heitä kohti, pakenivat he kiireesti. Ihmeekseen he huomasivat, etteivät he olleet ensinkään liian nopeita. Punaiset pedot olivat koostaan huolimatta ihmeellisen ketteriä.
Lähestyessään jyrkkää kallioniemekettä, mihin harjanne päättyi, alkoi Grôm pelätä, että hänen ja hänen tovereittensa oli paettava veteen. Tämä vesi oli suolainen joen suu, joka virtasi idästä päin ja laski tässä mereen pitkän, kalkkikivikukkuloissa olevan tunnelin läpi. Oli pakoveden aika ja takaa-ajettujen pakolaisten edessä heidän saapuessaan rannalle oli kaistale märkää maata, joka kiersi jyrkänteen juurta. Kun he jättivät ruohikon ja juoksivat rantaa pitkin, huomasivat he ihmeekseen, että hurja takaa-ajo oli äkkiä loppunut. Juuri kallion kulmauksessa he pysähtyivät ja katsoivat kummeksuen taakseen. Vaikka takaa-ajajat heiluttelivat suuria sarviaan ja kiljuivat vihasta, eivät ne nähtävästi halunneet tulla niin lähelle vettä. Ne vetäytyivät todellakin taaksepäin, ikään kuin olisivat pelänneet sitä, ja hävisivät viimein ryskien ruokojen joukkoon. Pakolaiset kyykistyivät iloisina maahan saadessaan lepuuttaa uupuneita keuhkojaan, kääntyivät selin jyrkänteeseen ja kiittivät onneaan päästessään sellaisesta vaarasta. Mutta Grômin tarkat silmät katselivat tuskallisina kallion seinää vartioiden samalla tarkasti tyyntä vettä. Jos tuo vesi oli niin peloittava, ettei heitä takaa-ajava, voimakas lauma uskaltanut lähestyä sitä, kätki sen hymyilevä pinta jonkun kauhean vaaran.
Seuraavien muutaman sadan metrin pituudelta oli paljas rantakaistale vain kahden-, kolmenkymmenen jalan levyinen, kadoten jälleen kallion taa. Grôm päätti lähteä tarkastusretkelle. Ei ollut mitään muutakaan mahdollisuutta, sillä heidän takanaan piili tuo peloittava, punainen lauma. Hän arveli, että jossakin edempänä täytyi olla joku kohta, mistä he saattaisivat kiivetä jyrkännettä ylös kallioille, missä he voisivat kulkea turvassa. Salaten tuskansa, jottei peloittaisi tovereitaan, jotka olivat ylpeät saavutettuaan nyt kukkulat, lähti hän kiireesti eteenpäin, vaikkei näyttänyt olevan mitään kiirehtimisen syytä. Sekä Hobbo että nuori Mô olisivat halunneet hiukan levähtää ja nukahtaa ulkonevan kallion suojassa, mutta A-ya, joka ymmärsi herransa levottomuuden, ja pieni urkkija Loob, joka aina oli levoton siellä, missä ei ollut puuta, johon voisi kiivetä, olivat yhtä innokkaita kuin päällikkökin rientämään eteenpäin. Eivätkä nuo toiset olisi milloinkaan uskaltaneet vastustaa Grômin päätöstä.
Käännyttyään seuraavasta kallion kulmauksesta, huudahti koko joukko hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Aivan heidän edessään, ei viidenkymmenenkään askeleen päässä, avautui merkillinen luolan suu, jonka edessä oli hieman leveämpi rantakaistale. Heti luolan toisella puolen loppui rannikko äkkiä ja vesi loiski pehmeästi kallion seinää vasten.
Mutta juuri sillä hetkellä tapahtui jotakin kauheata. Ikään kuin vastaukseksi heidän huudahduksiinsa kuohahti tyyni vedenpinta muutaman metrin päässä rannasta; jättiläismäisen hännän iskut saivat sen kiehumaan.
»Juoskaa!» huusi Grôm. Ja he syöksyivät kaikki eteenpäin, kun ei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä. Samassa kohosi vedestä hirveä pää, kolme kertaa suurempi kuin krokodiilin. Siinä oli suuret, pyöreät, punaiset silmät, ja peto syöksyi heidän jälkeensä nostaen aaltoja edellään.
Salamannopeasti jännitti Grôm jousensa ja ampui tuota hirveätä päätä. Nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan. Peto päästi hurjan, raivoisan karjunnan, mutta ei keskeyttänyt takaa-ajoaan. Sitten juoksi Grôm pakenevien toveriensa jälkeen ja ryntäsi henkensä edestä luolan suuta kohti. Luola oli kenties kuoleman ansa heille kaikille, mutta ei näyttänyt olevan muutakaan pakomahdollisuutta.
Kun he syöksyivät luolaan, oli tuo kauhea, peloittava pää aivan heidän kintereillään. He näkivät hämärässä, joka etäällä vähitellen muuttui pimeydeksi, oikealla mustan vesijuovan ja vasemmalla tasaisen, valkean hiekkapenkereen, jonka päätä ei voinut erottaa.
Tätä pengertä pitkin he juoksivat pedon torahampaat aivan kintereillään. Mutta he eivät olleet kulkeneet kuin kymmenkunnan askelta, kun penger vavahteli ja kohosi täristen ylöspäin, ja he kaikki kaatuivat pitkin pituuttaan. Kaikki paitsi Grôm päästivät niin vihlovan kirkaisun, etteivät ollenkaan kuulleet hirmuista karjahdusta, joka tärisytti ilmaa. Mahtava kivikatto luolan suulla oli lohjennut ja pudonnut alas täydellisesti sulkien sisäänkäytävän ja tehden heidän päittensä yläpuolelle ammottavan reiän, josta näkyi sinistä taivasta.
Grôm nopeat aivot huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Hän kömpi jaloilleen ja katsoi taakseen putoilevan kivisateen lävitse. Hän näki heidän jättiläismäisen takaa-ajajansa leuat pitkällään tuijottavan suurilla, pyöreillä silmillään hyvinsuojatuista silmäkuopistaan ja huitovan lujia, käyriä etujalkojaan ilmassa kuoleman kamppailussa. Pudonnut kivivyöry oli osunut sen selkään särkien sen lujan panssarin kuin munan kuoren.
Hetkisen seisoi Grôm jäykkänä puristaen lujilla sormillaan aseitaan. Silloin toinen maanjäristys hänen jalkojensa alla varoitti häntä. Varmalla vaistollaan hän lähti pengertä eteenpäin tovereittensa jälkeen, jotka olivat paenneet heti seisoalleen päästyään. Samassa alkoi kallio hänen päänsä päällä liikkua. Jymisevällä melulla, joka kuului aivankuin vuoren sisästä, luisui se alas ja sulki luolan suun aivan pimeäksi.
Grôm pysähtyi äkkiä, sillä häntä ei laisinkaan haluttanut iskeä päätään kalliota vastaan. Viimein kuului vain heikkoa surinaa, joka tuntui tulevan syvältä hänen jalkojensa alta. Kauhuissaan, mutta lujana hän seisoi nojaten keihääseensä synkässä pimeydessä, kunnes tuo kumma surina viimeinkin lakkasi. Sitten hän hiljaisuudessa, joka tuntui tukehduttavan hänet, huusi lujasti:
»A-ya! Missä olet?»
»Grôm!» kuului tytön nyyhkyttävä vastaus, josta kuvastui sekä helpotusta että iloa. Vastaus tuli aivan kuin Grômin ojennetun käden alapuolelta.
»Me olemme kaikki täällä», sanoivat nuo kolme miestä.
He olivat kaatuneet pitkin pituuttaan toisenkin maanjäristyksen aikana. Pimeässä eivät he enää uskaltaneet nousta, vaan makasivat odotellen, mitä johtaja käskisi tehdä. Otettuaan muutamia varovaisia, hapuilevia askeleita oli hän heidän luonaan ja istuutui A-yan viereen puristaen häntä itseään vasten rauhoittaakseen häntä.
»Mitä meidän nyt on tehtävä?» kysyi tyttö pitkän äänettömyyden jälkeen. Ilman Grömiä olisivat he todennäköisesti kuolleet siihen, missä olivat, uskaltamatta liikahtaakaan pimeydessä. Mutta luottamus, jota he tunsivat päällikköään kohtaan, teki heidät rohkeiksi näinkin toivottomassa tilanteessa.
»Meidän täytyy löytää tie ulos täältä», vastasi Grôm järkähtämättömällä varmuudella.
»Jospa Hobbo vain ei olisi pudottanut tulta!» sanoi nuori Mô katkerasti.
Hobbo murahti nolona ja iski rintaansa suurilla nyrkeillään. Mutta Grôm, joka ei suvainnut mitään riitoja seuralaistensa kesken, vastasi tuimasti:
»Ole ääneti! Itsellesi olisi voinut käydä samalla tavalla.»
Sitten ei puhuttu sen enempää ja Grôm, istuen siellä pimeässä ja painaen tytön kasvoja voimakasta, karvaista rintaansa vasten, mietti keinoja, Hän oli nähnyt viimeisenä hämäränhetkenä, että sisäänkäytävä oli järkähtämättömästi suljettu. Sitäpaitsi hän arveli, että jokainen yritys tehdä aukkoa sille suunnalle varmasti aiheuttaisi sen, että yhä enemmän kivilohkareita putoisi alas, Oli siis parasta lähteä tutkimaan luolaa toivossa, että löytyisi jokin toinen uloskäytävä. Hän ei pelännyt eksyvänsä huolimatta täydellisestä pimeydestä, sillä hän luotti kuudenteen aistiinsa, joka kauan sitten on hävinnyt nykyajan ihmiseltä, suunnan vaistoon. Hän tiesi varmasti löytävänsä takaisin tähän lähtökohtaan, milloin vain haluaisi.
»Eteenpäin!» käski hän viimein nostaen A-yan ylös ja pitäen hänen kättään omassaan. Kohottaen keihäänsä hän tunnusteli kulkiessaan vuoroin maata edessään ja vuoroin vasemmanpuolista seinää. Toisinaan hän myös tunnusteli keihäällään ylöspäin ollakseen varma, ettei kalliokatossa ollut mitään matalampaa paikkaa. Koetellessaan keihäällään oikealle kuului aina veden loiskahdus.
Jännittäen kaikki aistinsa pääsivät he sangen nopeasti eteenpäin, vaikk'eivät nähneetkään mitään. Mutta äkkiä Grôm pysähtyi. Hän tunsi vaistomaisesti edessään olevan jonkun esteen. Hän ojensi keihäänsä niin kauas kuin saattoi. Se sattui johonkin pehmeään esineeseen. Esine, mikä se sitten olikin, liikahteli hurjasti tuntiessaan kosketuksen. Grôm tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan ja tuuheat niskakarvat nousivat pystyyn. »Takaisin!» kähisi hän työntäen A-yan käsivarren pituudelta taakseen, ja ojentaen keihäänsä valmiiksi torjuakseen luullun hyökkäyksen. Pari pelästynyttä, kiiluvaa silmää vilkaisi heihin. Ne olivat hyvin pienet, mutta etäällä toisistaan, mistä saattoi päättää, että niiden omistajan pää oli suunnattoman suuri. Kuului käheä, pelästynyt äännähdys, ja raskas ruumis kompuroi veteen. He kuulivat sen uivan tulista vauhtia poispäin.
Jokainen huokaisi helpotuksesta. Vähän ajan kuluttua naurahti A-ya hiljaa:
»On hauskaa löytää viimeinkin joku sellainen, joka pakenee meitä eikä aja meitä takaa!» sanoi hän.
Vähän etäämpänä kääntyi luolan seinä vasemmalle. Muutamia askeleita vielä ja heidän tiensä loppui. Heidän edessään ja molemmilla sivuillaan oli vettä. Grômin tunnusteleva keihäs osoitti sen olevan hyvin syvää.
»Meidän täytyy uida», sanoi hän. »Jättäkää nuijanne tänne.» Ja heittäytyen tuntemattomaan veteen ui hän suoraan eteenpäin.
Oli hermoja koettelevaa työtä uida tässä tuntemattomassa vedessä ja aavistamatonta päämäärää kohti. Mutta Grôm oli päättäväinen, ja hänen toverinsa luottivat hänen lujaan tahtoonsa. Vesi oli lämmintä ja hieman suolaista, ja Grôm päätteli, että se oli yhteydessä ulkopuolella olevien vesien kanssa. Useita kertoja hän kosketti luolan kallioisia seiniä ja huomasi, että he kulkivat suoraan arvaamatonta syvyyttä kohti. Mutta hän ui edelleen toivoen ja rohkeana tasaista vauhtia, sillä hän tiesi jokaisen joukkonsa jäsenen kestävän ainakin puolen päivää tällaista menoa suloisessa, tyynessä virrassa.
Äkkiä näkyi heidän edessään veden pinnalla heikko, sinertävä hohde. Se oli jotakin hämärää, epätodellista ja kummallisen uhkaavaa.
»Päivänvaloa!» huudahti nuori Mô innokkaasti. Mutta Grôm ei sanonut mitään. Hän ei pitänyt sitä päivänvalona, vaan pelkäsi siinä piilevän jonkun uuden vaaran.
Tuo outo valo kasvoi ja levisi. Saattoi jo selvästi huomata, että se kohosi vedestä ja lähestyi hämmästyneitä uimareita nopeasti. Hetken kuluttua oli sininen loisto niin kirkas, että uimarit saattoivat nähdä olevansa ikäänkuin suuressa uima-altaassa, jonka katto oli pimeän peitossa. Noin viidenkymmenen metrin päässä oikealla tuon ihmeellisen huoneen seinästä kohosi loiva kallioniemeke, joka oli suurimmaksi osaksi veden peitossa.
Tuota niemekettä kohti ohjasi Grôm nyt kulkunsa uiden täyttä vauhtia toisella kyljellään. Hän ei ymmärtänyt tuota kummallista loistetta ja halusi saada joukkonsa kuivalle maalle, ennenkuin se saavuttaisi heidät. Mutta vaikka he uivat nopeasti, liikkui tuo aavemainen hohde vielä nopeammin. Ennenkuin he pääsivät rannalle, ympäröi valo heidät kokonaan. Mutta se näytti tulevan pohjattomasta syvyydestä.
Arasti he vilkaisivat alaspäin, ja hiljainen tuskan huudahdus pääsi heidän huuliltaan. Syvyydessä vilisi kauheita, loistavia olentoja, joilla oli hirveät kynnet ja torahampaat, leveä, litteä selkä ja peloittavat, ulkonevat silmät.
Kaikki nuo silmät tuijottivat heihin sellaisella hyydyttävällä ilkeydellä, että Grôminkin veri jähmettyi. Niitä näytti olevan lukemattomia, ja ne alkoivat kaikki yht'aikaa äkkiä uida ylöspäin.
Pakolaiset kiipesivät jo rannalle hurjaa vauhtia, kun tuo pirullinen joukko ilmestyi pinnalle. Hobbo, joka oli hitain uimisessa, aikoi juuri tarttua kallioon, kun vesi kuohahti hänen ympärillään kirkkaana vaahtona. Pari suurta pihtimäistä kynttä tarttui häntä niskaan ja toinen pari käsivarteen kiskaisten hänet takaisin. Hetkisen näkyivät hänen vavahtelevat kasvonsa pinnalla, sitten hän kirkaisi tukehtuneesti ja vaipui veden alle. Hän katosi pyörteeseen, jossa oli vaaleansinisiä, hurjasti huitovia kynsiä, silmiä, torahampaita ja mustareunaisia, ammottavia kitoja.
Mielettömänä vihasta ja kauhusta iski Grôm keihäällään hurjasti tuohon kuhisevaan joukkoon; Loob ja nuori Mô seurasivat heti hänen esimerkkiään. Muutamat heidän umpimähkäisistä iskuistaan osuivat, ja kun joku noista jättiläisäyriäisistä vääntelehti kuolemantuskissaan, tarttuivat lähimmät naapurit siihen, repivät sen kappaleiksi ja söivät suuhunsa.
Mutta A-ya, joka ei ollut ottanut osaa tähän kostoon, tarttui Grômin käsivarteen huutaen hurjasti:
»Katso! Ne tulevat tänne!»
Nuo kolme hurjistunutta miestä palasivat järkiinsä ja tuijottivat ympärilleen. Molemmilta puolin kömpi kalliolle jättiläismäisiä äyriäisiä, joilla muutamilla oli kahdeksan, kymmenen jalkaa pitkät kynnet ja silmät huojuvien varsien päässä.
Onneksi oli kallio sangen laaja. Sen maanpuoleisessa päässä oli kivilouhikko, joka kohosi noin kahden-, kolmenkymmenen jalan korkeuteen veden pinnasta. Tuota edullista paikkaa kohti suuntasivat kulkijat juoksunsa, huitoen ja iskien hurjasti keihäillään ympärilleen, kun pedot kömpien kummaltakin puolelta vedestä tarttuivat heihin kauheilla, terävillä kynsillään. Yhä uudelleen ja uudelleen iskivät ne jotakin pakenijaa jalkaan tai sääreen. Mutta hänen toverinsa löivät pitkän, nivelisen jäsenen kappaleiksi tai työnsivät keihäänsä syvälle tuohon kauheaan, avonaiseen kitaan ja vapauttivat siten hänet.
Viimein he saapuivat haavoittuneina ja verta vuotavina niemekkeen toiseen reunaan ja kiipesivät korkeimmalle huipulle. Tänne asti yritti heitä seurata ainoastaan kaksi tai kolme jättiläisnivelkuoriaista. Oli helppo iskeä niihin ylhäältäpäin ja ajaa ne takaisin ahneiden tovereittensa luo. Ja koko joukko, nähtävästi unohtaen takaa-ajamansa uhrit, heti kun ne olivat saavuttamattomissa, alkoi hurjasti taistella haavoittuneista. Niemekkeen alempi osa ja vesi sen ympärillä oli täynnä hirveätä, matelevaa joukkoa, joka näytti kuohuvan sinisessä loisteessa, ja sieltä kuului räiskettä, naksahtelua ja sihinää.
Kaikki paitsi Grôm katselivat kuin lumottuina tuota inhoittavaa näytelmää. Mutta Grôm ajatteli vain, miten parhaiten voisi käyttää hyväkseen tuota loistavaa valoa, ennen kuin se katoaisi. Luolan seinä oli tältä kohden niin ryhmyinen ja haljennut, ettei sitä ollut mahdoton kiivetä. Ja vähän matkaa oikealla hän huomasi veden yläpuolella ikäänkuin käytävän suun.
»Tulkaa! Niin kauan kuin on valoa», sanoi hän lähtien edellä. Toiset seurasivat kintereillä. Milloin kyljellään ryömien teräviä reunoja pitkin, milloin kynsin hampain iskien melkein näkymättömiin koloihin, kulkivat he jyrkkää seinää pitkin ja saapuivat käytävän suulle. Se oli laaja ja siitä oli helppo kulkea, vaikka sen lattia kohosi jotenkin jyrkästi ylöspäin. He kiiruhtivat tyytyväisinä sitä pitkin. Ja kauhujen salin sininen valo häipyi heidän taakseen.
Muutamia minuutteja myöhemmin kumotti edestäpäin uutta valoa ikään kuin tähden vaaleata loistetta. Se laajeni heidän kulkiessaan ja muuttui kullan väriseksi. Sitten näkivät he edessään kappaleen taivasta, jolla leijaili pieniä pilvenhattaroita, ja hetkistä myöhemmin he tulivat korkealle, kukkivalle hietaharjanteelle, jonka ylitse puhalsi suloinen, suolainen tuuli. Heidän alapuolellaan oli viehättävä merenlahti, jonka rannalla puitten suojassa käyskenteli hirvilauma laitumella. Takana kohosi kaunis kukkulajono houkuttelevan näköisenä.
»Tämä on suloinen maa», sanoi Grôm, »ja me palaamme varmasti tänne. Mutta luullakseni meidän on löydettävä toinen tie kuin se, mitä me tulimme.»
Yhdestoista luku.