II.
Noin kaksi tuntia auringonnousun jälkeen seuraavana päivänä saapuivat he paikalle, jossa kasvoi sadan tai parinsadan metrin levyinen metsäkaistale joen rannalla, ja sen takana oleva leveä ruohotasanko työnsi tiheikön taammaksi. Pitkin tasangon reunaa lähellä metsikköä oli ruoho lyhyttä ja kulku helppoa. Mutta kauempana vasemmalla oli ruoho rehevämpää ja siellä oli paikoittain sellaisia tiheikköjä, joita Grôm aina katseli epäluuloisesti. Hän oli kokenut, että nuo tiheiköt ruohokentillä olivat äkkiarvaamattomia väijymispaikkoja, ja äkkiarvaamaton oli melkein aina vaarallisinta.
Äkkiä tuli tiheästä ruohikosta noin parinsadan metrin päässä vasemmalta hitaasti esille uhkaavan iso, punainen, hirven sukuinen uros, joka seisoi tuijottaen heihin ja jonka julmista, verenhimoisista silmistä kuvastui hämmästystä ja vihaa. Kooltaan se oli kuin suurin sarvikuono, mitä Grôm oli milloinkaan nähnyt, ja sillä oli sarvikuonon hirveä voima ja puhvelin pirullinen viekkaus. Sen voimakkaassa päässä, jossa oli kaareva kotkankuono, oli kaksi paria suuria, teräväkärkisiä, leveälapaisia sarvia, jotka näyttivät olevan puhvelin ja hirven kämmekkäisten sarvien välimuoto. Tämä pelkoa herättävä otus korskui äänekkäästi, ja heti ilmestyi sen takaa noin neljäkymmentä samanlaista, ja kaikki ne seisoivat tuijottaen tuohon pieneen kulkijajoukkoon metsän reunassa.
Grôm oli kuullut kerrottavan noiden punaisten petojen leppymättömästä julmuudesta, mutta kun hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niitä, tuijotti hänkin niihin suurella mielenkiinnolla. Samalla hän painuen lähemmäksi metsää, kuiskasi:
»Älkää juosko! Mutta jos ne tulevat, on meidän kiivettävä ensimmäiseen puuhun. Nuo suuret eläimet ovat nopeita kuin tuuli ja hirveämpiä kuin miekkahampaat.»
»Ei noihin puihin voi kiivetä!» sanoi Loob, joka terävillä silmillään oli tarkastanut ne heti nähdessään ruohossa ensi vilahduksen pedosta.
»Miksi ei?» kysyi Grôm katsellen yhä petoja.
»Oh! Mehiläisiä! Kauheita mehiläisiä!» kuiskasi A-ya. »Mihin voimme mennä?»
Grôm käänsi päätään tarkastellen metsää, ja hän käsitti äkkiä tuon syvän, surisevan äänen, jota hän tähän asti oli luullut ruohossa lentelevien hyönteisten surinaksi. Hajallaan oksilla, varjoisassa, vihreässä hämärässä riippui joukko suuria, mustia, puolipäärynän muotoisia pesiä. Ne näyttivät kyllä vaarattomilta, mutta Grôm tiesi, että niiden asukkaat, suuret metsämehiläiset, olivat pelättävämpiä kuin miekkahampaat tai krokodiilit. Ken häiritsi tai uhkasi häiritä ainoatakaan niiden pesistä, oli varman ja nopean kuoleman oma.
»Ei, meidän on turvauduttava juoksuun, ja ne ovat hyvin nopeita», sanoi Grôm. »Mutta menkäämme nyt varovasti, kenties ne eivät hyökkääkään meidän kimppuumme.»
Tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun jättiläismäinen punainen härkä vihaisesti karjuen kumartui eteenpäin ja hyökkäsi heitä kohti. Ja samassa koko lauma, naurettavan pienet hännät pystyssä, syöksyi sen jäljessä. Salaman nopeasti A-ya jännitti kaarensa. Nuoli tunkeutui syvälle punaisen jättiläisen kuonoon. Hurjasti ulvahtaen se pysähtyi koettaen repiä tuon tuskaa tuottavan kiusankappaleen turvastaan. Koko lauma pysähtyi sen taakse. Muutaman sekunnin kuluttua lähti se kuitenkin uudelleen liikkeelle purskuttaen verta ja vaahtoa sieraimistaan. Mutta ne hetket olivat kallisarvoisia, ja pakolaiset olivat juoksemalla nopeasti ja alas kumartuneina peläten mehiläisten hyökkäyksiä, voittaneet ainakin sadan metrin matkan.
Nuo kolme olivat heimon parhaimpia juoksijoita. Mutta Grôm huomasi pian, että he saattoivat enintään toivoa pysyvänsä yhtä etäällä koko ajan. Ja lisäksi uhkasi vaara, että mehiläiset ärtyisivät häiriytyneinä paon ja takaa-ajon äänistä. Välttääkseen tuota hirveätä vaaraa kiersi hän metsää noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päästä. Grôm huomasi, ettei takaa-ajava lauma näyttänyt suuresti pelkäävän lähestyä mehiläisten asuinpaikkoja. Ne seurasivat niin läheltä metsää, että puut heilahtelivat.
Liki kaksi kilometriä juostuaan loppui metsä, ja Grôm, vaikka hän pelkäsikin A-yan alkavan väsyä ja vaikkei ollut mitään pakopaikkaa näkyvissä, hengitti paljon vapaammin. Hän pelkäsi mehiläisiä enemmän kuin punaisia petoja, koska ne olivat sellaisia, joita vastaan hän ei osannut taistella. Ruohikko ulottui nyt virran rantaan asti, ja siinä oli hyvä juosta. Pakolaiset riensivät eteenpäin säästävästi hengittäen ja toivoivat jälleen tapaavansa puita, ennenkuin uupuisivat.
Viimein he näkivät eräässä rannan mutkassa, että metsä ulottui jälleen veteen asti, mutta vasta noin puolen peninkulman päässä! Katsoessaan olkansa yli näki Grôm takaa-ajajien päässeen lähemmäksi heitä. Ponnistaen hän lisäsi vauhtiaan. Loob pysyi vaivatta mukana, mutta A-yan kasvoissa näkyi väsymyksen merkkejä, ja silloin Grômin toivo lannistui. Hän alkoi tarkastella vettä, jossa liikkui krokodiileja. Näytti siltä, ettei heillä olisi enää pelastumismahdollisuutta.
Noin kilometrin päässä pisti kapea niemeke virtaan, ja sen taakse suojaan oli virta koonnut joukon juurineen maasta irtautuneita puita, oksia ja risuja; niitä peittivät vihreät kasvit, joiden siemeniä tuuli oli heitellyt sinne. Se oli todellisuudessa suuri, luonnonmuodostama lautta, jonka pyörre oli rakentanut ja joka oli ankkurissa niemen takana. Sitä kohti ohjasi Grôm kulkunsa. Se mahtoi ainakin paikoittain olla kyllin vahva kannattamaan kolme pakolaista. Mutta peloittavat jättiläismäiset takaa-ajajat eivät varmaankaan uskaltaisi astua sille.
Lähestyessään paikkaa hän hiljensi vauhtiaan ja tuki A-yaa toisella kädellään. Virran rannalla hän pysähtyi luoden arvostelevan silmäyksen lauttaan keksiäkseen lujimman suojapaikan ja varmimman tien sinne. Sillä aikaa pedot lähenivät heitä kavioiden jymistessä ja hurjasti korskuen. Vihdoinkin ne olivat saaneet uhrinsa sellaiseen paikkaan, mistä ei ollut enää pelastusta!
Raivoavat eläimet olivat vain kymmenkunnan askeleen päässä, kun Grôm lähti edellä tuolle veden päällä ajelehtivalle röykkiölle astuen varovasti ja hyppien rungolta rungolle. Loob ja A-ya seurasivat yhtä varovasti. Muutamat rungot antoivat perään ja vajosivat heidän altaan, mutta heidän jalkansa olivat silloin jo varmemmalla pohjalla. Ja tämän vanhan puuröykkiön uloimmalta laidalta, missä pyörteet ja virta olivat voimakkaimmat ja missä rungot ja puolisurkastuneet viiniköynnökset olivat vahvasti punoutuneet yhteen, he löysivät turvapaikan, mikä ei vajonnut heidän painostaan. Siinä he pidellen kiinni ylöspäin kohoavista oksista kääntyivät ja katsoivat taakseen puoleksi pelokkaina, puoleksi pilkallisina.
»Ne eivät uskalla seurata meitä tänne», läähätti A-ya.
Mutta hän erehtyi. Aivan sokeana raivosta, jonka kuonoon sattunut nuoli oli aiheuttanut, tuli jättiläishärkä vajoten eteenpäin mukanaan puoli tusinaa lähintä toveriaan, joihin oli tarttunut sen hulluus. Röykkiön rannanpuoleinen reuna antoi heti perään, ja rannikko oli tässä äkkijyrkkä. Pedot pärskyttelivät syvässä vedessä korskuen ja metelöiden, ja rannalla olevat toverit pysähtyivät heti ja vetäytyivät takaisin hämmästyneinä ulvoen. Kun vajonneet pedot yrittivät saada etujalkansa lautalle, antoivat sen reunat yhä perään painaen ne uudelleen ja uudelleen veden alle. A-ya iski niitä kostonhimoisesti keihäällään, ja Loob ammuskeli niitä nuolillaan, kunnes Grôm pysähdytti hänet sanoen, että nuolet olivat liian kalliita tuhlattaviksi. Silloin hypähti Loob ketterästi liikkuville rungoille ja huimi petojen päitä kevyellä nuijallaan.
Kun luonnon muodostaman lautan ankkuripohja oli särjetty, työnsivät pedot, yrittäessään nousta sille, pian sen lujan, ulomman osan virtaan. Paria minuuttia myöhemmin oli tuo luja osa irrallaan muusta ja solui hiljalleen virtaa alas vieden elävän lastin mukanaan. Lautan pienemmät pirstaleet jäivät pyörteeseen, missä pedot ponnistelivat ja sätkyttelivät niiden joukossa, milloin kaveten puoleksi jonkun suuren rungon päälle, joka heti nousi pystyyn ja työnsi ne pois, milloin kadoten hetkeksi lehtien ja köynnösten alle.
Pari sarvekasta jättiläistä, jotka olivat aivan rannassa, katsoivat parhaaksi kääntyä ja kömpiä pois vedestä. Mutta toiset olivat mielettöminä kauhusta. Hetkistä myöhemmin huomasivat hämmästyneet katselijat lautalla mielettömyyden syyn. Tuon melskeen ympärillä kuohui veri iskevistä hännistä ja ammottavista leuoista. Ja sitten yksi pedoista, joka oli joutunut kauas veteen, temmattiin verisen vaahdon kohisevaan pyörteeseen. Muutamia hetkiä oli koko pyörre vaahtoavana tappotantereena ja leveitä, punaisia juovia virtasi jokea alas. Pedot, jättiläismäisestä voimastaan ja kavioittensa hurjista iskuista huolimatta, olivat yhtä avuttomia kuin kaniinit lukuisten ja ahneiden vihollistensa joukossa. Taistelu, joka oikeastaan ei ollutkaan mikään taistelu, oli pian ohi. Pyörre oli muuttunut krokodiilien luikertavaksi asuinpaikaksi.
»Näettekös, ei olisi juuri kannattanut tuhlata nuolia!» sanoi Grôm seisoen suorana lautalla ja katsellen näytelmää mielenkiinnolla.
»Luuletko noiden uivien petojen suurine leukoineen pääsevän tänne meidän kimppuumme?» kysyi A-ya vavisten.
»Niin kauan kuin tämä, joka kantaa meitä, pysyy koossa, voimme luullakseni ajaa ne pois», vastasi Grôm. Ja heti hän alkoi tarkastella, miten lujasti puut olivat kiinni toisissaan. Virta oli pinonnut rungot toisen toisensa päälle ja rakennus näytti lujalta. Mutta tehdäkseen sen vielä lujemmaksi punoi hän kaikki irtonaiset oksat ja köynnöskasvit, mitä lautalla oli, taidolla, jota tarvitaan rakennettaessa pesiä puun latvoihin.
Kun kaikki oli tehty, mitä saattoi tehdä, kuluttivat purjehtijat aikaansa katselemalla ympärilleen. He olivat nyt joutuneet kauas keskelle jokea, ja rannat molemmin puolin näyttivät matalilta ja kaukaisilta. A-yaa painosti, sillä veden pinta näytti hänestä niin laajalta, selittämättömältä ja uhkaavalta. Hän hiipi lähelle Grömiä ja painautui hänen voimakkaan käsivartensa suojaan. Pieni vakooja istui kuin apina kahden oksan välissä ja katseli tyytyväisennäköisenä vettä nähdäkseen uusien vihollisten lähestyvän. Grôm puolestaan oli ihastunut. Tällaista hän oli todellisuudessa tullutkin etsimään, nuolipuun etsimisen ollessa pelkkä tekosyy. Tämä oli vallan uusi kokemus, uusi sankariteko. Hän kulki vettä myöten, ei Vedessä, vaan sen päällä, pystyssä, kuivana ja huolettomana.
Vähään aikaan ei hän välittänyt, mihin he olivat menossa. Hänen ihmeekseen eivät krokodiilit ja muut veden asukkaat, jotka olivat aivan tuntemattomia hänelle, kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Ja hän päätti, että he näyttivät lautalla vain ajopuilta, joissa ei ollut mitään syömistä niille. Hän näki niitä joka puolella joko uimassa hirveät kuonot puoleksi veden yläpuolella tai paahtamassa itseään hiekkaisilla rantaniemekkeillä. Sitten hän huomasi, että virta kuljetti heitä vähitellen tuota rantaa kohti, johon hän niin halusi päästä, ja hän sai uuden ilonaiheen. Mutta kun oikullinen virta noin tunnin kuluttua vei heidät takaisin keskelle jokea, alkoi hän pohtia uutta ajatusta. Hänen täytyi keksiä jokin keino, jolla voisi vaikuttaa lautan suuntaan. Hän ei voinut enää jättää itseään sokeiden oikkujen ja virran vietäväksi.
Juuri kun hän alkoi pohtia tuota kysymystä, arvasi A-ya hänen ajatuksensa, kuten hän oli huomannut tämän usein tekevän. Katsoen häneen liehuvien hiustensa takaa kysyi hän, mihin he olivat menossa.
»Koetan juuri tuumia», vastasi Grôm, »miten saisimme tämän esineen menemään sinne, minne haluamme.»
»Etkö voisi työntää sitä pitkällä keihäälläsi, jollei vesi ole liian syvää?» ehdotti tyttö.
Grôm seurasi heti ehdotusta, nojautui reunan yli ja työnsi keihäänsä suoraan alaspäin. Mutta se ei tavannut pohjaa.
»Vesi on liian syvää», sanoi hän, »mutta minä keksin keinon.»
Seisoessaan lähellä lautan etureunaa alkoi hän meloa keihäällään suurissa kaarissa vettä, koetellakseen vain veden vastarintaa. Vaikka keihäs olikin huono melaksi tai airoksi, korvasi hänen suuri voimansa sen puutteet, ja hetken perästä hän ihmetellen ja ihastuneena huomasi, että lautan pää oli kääntynyt rantaan päin, mistä he olivat tulleet.
Hän mietti sitä hetken äänettömänä, astui sitten toiselle reunalle ja toisti kokeensa. Muutamien voimakkaiden yritysten jälkeen antoi raskas lautta perään. Sen pää kääntyi suoraan eteenpäin ja sitten vähitellen toista rantaa kohden. Niin, ei ollut epäilemistäkään: hän oli keksinyt keinon, millä saattoi ohjata suuntaa.
»Aion viedä teidät toiselle rannalle», ilmoitti hän ylpeänä.
Nyt hän puuhasi innostuneena saadakseen täytetyksi kehuvan lupauksensa. Ensin hän meloi niin hurjasti, että lautta kääntyi aivan ympäri vasten virtaa. Hän hämmentyi siitä hetkeksi, mutta sai lautan vielä kerran kääntymään siihen suuntaan, mihin halusi. Sitten hän huomasi voivansa pysyttää sen jotenkin samassa suunnassa melomalla muutamia kertoja toisella puolella ja sitten nopeasti muutamia kertoja toisella puolella. Tällä tavalla he alkoivat jälleen lähestyä toista rantaa. Eteneminen oli kuitenkin hidasta, ja Grôm huomasi pian sen olevan väsyttävää. Hän keksi keinon asettamalla A-yan ja Loobin yhdessä melomaan keihäällään toisella puolen, samalla kuin hän itse voimakkaasti meloi toisella puolen. Senjälkeen liikkui raskas lautta vähän nopeammin ja likeni rantaa kulkien vinottain virran poikki.
»Olen keksinyt jotakin!» huudahti Grôm riemuissaan. »Tällä vehkeellä voimme kulkea vettä myöten mihin haluamme.»
»Mutta ei vasten virtaa», huomautti A-ya, jonka innostusta laimensi se, ettei häntä haluttanut mennä tuolle toiselle rannalle.
»Se keksitään aikaa myöten», selitti Grôm varmasti.
»Täällä on jokin peto tulossa», ilmoitti Loob hypähtäen seisoalleen ja temmaisten kaarensa. Samalla ilmestyi suuren krokodiilin litteä, inhoittava pää lautan reunalle, ja peto aikoi kiivetä ylös hirveät leuat puoleksi avoinna.
A-yan kaari oli yhtä nopeasti vireissä kuin Loobinkin ja kaksi nuolta lensi yht'aikaa pedon ammottavaan kitaan. Hämmästyneenä tästä vastaanotosta se sulki leukansa kovasti loksahtaen, pysähtyi ja hyökkäsi uudelleen eteenpäin. Silloin iski Grôminkin suuri keihäs sitä suoraan silmään, ja siitä se pelästyi. Se pyörähti nopeasti takaisin veteen ja katosi jättäen vaahtoavan verivirran jälkeensä.
Tällä välin olivat he tulleet lähemmäksi toista rantaa. Mutta nähdessään sen näin läheltä täytyi Grômin myöntää, ettei se ollut houkutteleva. Se oli matala, aivan veden pinnan tasalla, ja sitä peitti leveä kaislikko, jossa risteili kapeita vesikäytäviä. Siellä ei näkynyt ollenkaan kuivaa maata.
»Ei mennä tuolle rannalle!» vastusti A-ya kiivaasti. Hänen puhuessaan ilmestyi kaislojen takaa hirveä pää, jossa oli suunnattoman suuret, pyöreät, ulkonevat silmät ja pitkä nokkamainen suu. Se heilui pitkän kaulan päässä ja tuijotti heihin kiinteästi.
»Ei, emme menekään», sanoi Grôm päättävästi kääntäen nopeasti lautan jälleen ulapalle. Verenhimoiset ja myrkylliset moskitohyttysparvet ajoivat heitä takaa aina joen keskelle asti ja kiusasivat heitä, kunnes kova tuulen puuska karkoitti ne.
Grôm päätti itsekseen, että tuon tuntemattoman rannan tutkiminen oli jätettävä sopivampaan vuodenaikaan. Hän pohti nyt tarkasti vaikeata lautanohjaarmiskysymystä. Kun hän meloi keihäällään vettä ja huomasi sen litteän pään synnyttämän voiman, alkoi hän miettiä, millä voisi voimakkaammin saada veden liikkeelle kuin pyöreällä puulla oli mahdollista. Sen lisäksi huomasi hän nopeasti, että tuon suunnattoman, muodottoman puuläjän sijaan, jonka päällä he ajelehtivat, oli hankittava jokin keveä ja helposti ohjattava, jonka hän voisi tehdä sitomalla yhteen vahvoja, bamburuo'on pituisia puunrunkoja. Hänen äänetönnä miettiessään tätä silmissään syvä, sisäänpäin kääntynyt katse, keksi hän kunnollisen lautan ja kunnollisen melan. Ja hän lisäsi tähän vielä täydellisesti hyväksyen A-yan ehdotuksen, että tuota rakennetta varsin hyvin saattoi matalassa vedessä työntää eteenpäin sauvalla. Keksittyään tämän henkäisi hän syvään, katsoi ylös ja kohtasi hymyillen A-yan katseen. Hänen harras halunsa oli nyt päästä kotiin, ja panna uusi suunnitelmansa täytäntöön.
»Mihin menemme nyt?» kysyi A-ya.
Grôm katseli tarkasti ympärilleen: taivasta, kukkuloita kaukana oikealla ja joen juoksua, mikä muutamien viimeksi kuljettujen kilometrien aikana oli muuttunut. Hänen vaistonsa suunnasta oli erehtymätön.
»Tämä joki», vastasi hän, »virtaa auringonnousuun päin ja laskee vetensä suolaisiin vesiin, ei kauemmaksi kuin päivän tai puolen matkan päähän luolista. Me menemme kotiin. Palaamme takaisin etsimään nuolia uudella lautalla, jonka minä rakennan.»
Hänen puhuessaan iski Loobin keihäs veteen lautan vieressä ja tuli jälleen esiin tuoden mukanaan suuren, hopeanhohtoisen kalan. Loob iski sitä niskaan ja pani saaliinsa A-yan jalkojen juureen.
»Toivoisin, että meillä olisi tuli mukanamme, millä keittäisimme sen», sanoi tyttö.
»Uudella lautalla, minkä teen, se käy hyvin päinsä», sanoi Grôm. »Matkamme tulee turvalliseksi ja helpoksi, ja mainion tulen pidämme aina mukanamme.»
Kolmastoista luku.
PELKO.
Luolan asukkaat alkoivat pelätä hyvää onneaan. Heille lahjoitettiin rikkautta niin tuhlaavasti ja yht'aikaa, että he katselivat epäluuloisesti tuota pyytämätöntä anteliaisuutta. Noin viikon ajan oli heidän metsästysalueellaan vilissyt riistaa, ihmeellisissä ja päivittäin lisäytyvissä joukoissa, kunnes ei ollut juuri enempää vaivaa metsästää niitä kuin noukkia mangopuun hedelmiä oksilta. Ja lisäksi se oli parhainta riistaa, monenlaisia hirviä, antilooppeja ja pieniä villihevosia, joiden lihasta he niin paljon pitivät. He tappoivat niitä, tulilla paistettiin yötä päivää, ja lihat, joita he eivät jaksaneet syödä, kuivatettiin auringossa pitkinä kaistaleina tai savustettiin tuoreen puun savussa. He juhlivat ahneesti, mutta siinä oli jotakin ilkeätä, jotakin pahaa ennustavaa. He pysähtyivät toisinaan tuskallisina ihmettelemään, mikä kohtalon isku mahtoi uhata luolia.
Sitä paitsi aivan virtasi kahden viimeisen päivän kuluessa seudulle suuria ja hirveitä petoja, joita luolamiehet eivät ollenkaan halukkaasti metsästelleet. Valkeita ja villaisia jättiläissarvikuonoja oli saapunut ruohoaavikolle, joka vihreän keltaisena laajeni kukkuloiden eteläpuolella. Nuo puolisokeat pedot kävivät peloittavaa, epätoivoista taistelua hirveitten, keilasarvisten punaisten Arsinotheria-laumojen kanssa, jotka olivat jäännöksiä aikaisemmilta ajoilta ja olivat hallinneet kuumaa ruohoaavikkoa ammoisista ajoista saakka. Taistelun karjunta ja melske kuului aika-ajoin luoliin asti, kun kuuma tuulen puuska puhalsi etelästä päin.
Paljon enemmän kuin mikään likinäköinen, haparoiva sarvikuono huoletti luolan asukkaita suurten punaisten karhujen, mustien leijonien, irvistelevien ja armottomien miekkahammastiikerien ja mustanharmaitten jättiläissusien äkillinen saapuminen. Kaikki nämä, ammoisista ajoista ihmisen pahimmat viholliset, olivat olleet harvassa ja hajallaan. Nyt yhdessä yössä ne näyttivät lisäytyneen kuin kaniinit. Lasten ei enää sallittu leikkiä tulien ulkopuolella, naiset eivät uskaltaneet mennä metsään, ellei heillä ollut leimuavaa tulisoihtua kädessään. Lisäksi - ja se näytti heimosta kaikkein uhkaavimmalta seikalta — ei noissa verenhimoisissa pedoissa näyttänyt olevan enää yhtä paljon vihamielisyyttä ihmistä kohtaan. Ne olivat kaikki kylläisiä, sillä niillä oli nyt tavallista riistaa niin runsaasti, ettei niiden tarvinnut tehdä juuri muuta kuin ojentaa käpälänsä ja tarttua siihen. Mutta ne näyttivät kaikki levottomilta ja säikähtyneiltä, ikäänkuin niitä painostaisi vaara ja ne eivät ymmärtäisi miten suhtautua siihen. Kun ihminen joutui vastatusten niiden kanssa, väistyi julminkin niistä rukoilevan näköisenä, ikäänkuin sanoakseen, että niillä oli jo kylliksi huolia mielessään.
* * * * *
Päällikkö Bawr ja Grôm, hänen oikea kätensä ja neuvonantajansa, seisoivat aukealla vihreällä jyrkänteellä luolan suun yläpuolella ja katselivat tuskallisina päivänpaahtamalle tasangolle. Ennen oli tarvittu tarkkaa silmää huomatakseen vaihtelevaa elämää sen bamburuokotiheiköissä ja rämeiköissä. Nyt siellä oli tungosta kuin karjatalon kotilaitumiila. Siellä täällä kävi taistelu noiden järjettömien valkeiden sarvikuonojen ja keilasarvisten petojen kesken. Mutta enimmäkseen vallitsi siellä välirauha ja erilaiset pedot koettivat pysytellä toisistaan niin kaukana kuin mahdollista.
Kaukana tasangolla käyskenteli lauma jättiläismäisiä olentoja, jollaisia ei Bawr eikä Grôm ollut milloinkaan ennen nähnyt. Sarvikuonot näyttivät kääpiöiltä niiden rinnalla. Ne olivat sekä komeita että voimakkaita ja tumman mudan värisiä. Niillä oli suunnattoman suuret päät, ei ollenkaan kaulaa, suuret korvat, jotka räpyttelivät kuin siivet, ja mahdottoman pitkät, ylöspäin käyristyvät, loistavan keltaiset torahampaat, jotka olivat kyllin voimakkaat kantamaan piisonihärkää. Kukkulalla seisovista hämmästyneistä katselijoista näytti siltä, kuin jokaisen pedon kuonosta kasvaisi suuri käärme, joka liikkui ilmassa, heilui hirveästi ja repi alas puiden latvat petojen jalkoihin.
Luolaihminen näki ensi kerran mammuteläimen, jolla ei silloin vielä ollut karvaista peitettä, joka vasta myöhemmin kasvoi sille kylmillä pohjolan lakeuksilla.
Toinnuttuaan viimein hämmästyksestään huomautti Bawr:
»Niillä näyttää olevan kaksi häntää, noilla uusilla pedoilla, pieni häntä takana tavallisessa paikassa ja hyvin suuri häntä edessä, jota ne käyttävät kuin kättä. Niitä on hyvin paljon ja ne ovat hirveitä. Luuletko, että ne ajavat noita muita petoja meitä kohti tukahduttaakseen meidät?»
Grôm mietti kauan ennenkuin vastasi.
»En», sanoi hän. »Ne eivät ole lihan syöjiä. Katso! Ne eivät välitä muista eläimistä. Ne syövät puita. Ja nekin näyttävät levottomilta. Luulen, että niitäkin ajetaan takaa. Mutta mitä peloittavia olentoja ne mahtavatkaan olla, jotka voivat ajaa ne pakosalle!»
»Jos ne pyrkivät tästä läpi», mutisi Bawr, »tallaavat ne meidät ja tulemme niiden alle.»
»Niiden täytyy olla ihmisiä», arveli Grôm ääneensä, »ihmisiä, jotka ovat paljon voimakkaampia kuin me ja niin lukuisia, että puun asukkaittenkin laumat ovat heihin verraten vain kourallinen. Ainoastaan ihmiset tai jumalat suurissa parvissa kuin heinäsirkat voivat näin karkoittaa noita mahtavia petoja edestään, niinkuin lapsi ajaa takaa kanoja.»
»Ennenkuin he tulevat», sanoi Bawr painaen suuren, partaisen leukansa rintaansa vasten, »on luolien heimo tallattu kuoliaaksi. Mihin voimme paeta tuollaisia vihollisia? Me rakennamme suuret tulet luolien edustalle ja kuolemme taistellen, kuten miesten tulee.»
Hän kohotti tuuheatukkaisen, voimakkaan päänsä ja heilutti uhkaavasti keihästään tuntemattomalle turmiolle, joka oli tulossa etelästä päin. Mutta Grôm oli vaipunut syviin ajatuksiin.
»On kenties olemassa yksi keino», sanoi hän viimein, »Olemme oppineet kulkemaan veden päällä. Meidän on rakennettava lauttoja, paljon lauttoja, jotka voivat kuljettaa koko heimon. Ja kun emme enää kauemmin voi puolustaa tuliamme ja luoliamme, työnnämme lautat vesille ja kenties ohjaamme kulkumme tuota etäistä, sinertävää rantaa kohti, mihin ne eivät voi seurata meitä.»
»Aallot ja vedenpedot nielevät meidät», muistutti Bawr.
»Muutamia meistä, kenties useitakin», myönsi Grôm. »Mutta monet meistä pelastuvat pitääkseen heimon tulia vireillä, jos jumalat ovat suosiollisia sinä päivänä ja tyynnyttävät tuulet siksi, kunnes olemme päässeet yli. Jos jäämme tänne, kuolemme kaikki.»
»Hyvä on», murisi Bawr kääntyen ja kiiruhtaen rinnettä alas. »Me rakennamme lauttoja. Kiiruhtakaamme.»
* * * * *
Rannalla luolien alapuolella olivat heimon miehet ahkerassa, kuumeisessa työssä vetäen puun runkoja veden rajaan, sitoen niitä yhteen vitsaksilla ja nahkahihnoilla ja uutterasti karsien haitallisimmat oksat pois tulen ja terävien kivien avulla. Naiset ja rampa orja Ook-ootsk sekä vanhat miehet, joiden henkiset kyvyt olivat vielä voimakkaat, mutta kädet liian heikot raskaiden lauttojen tekoon, jäivät luoliin A-yan, Grômin puolison komentoon. Heillä oli kylliksi työtä pitäessään yllä ketjutulia, vartioidessaan lapsia vaaralta ja karkoittaessaan keihäillä ja nuolilla yhä uudelleen tungeksivat, hurjasilmäiset petolaumat. Pedot pelkäsivät tulia ja myöskin ihmisolentoja, jotka hyppivät ja huusivat savun ja tulen keskellä. Mutta vielä enemmän ne näyttivät pelkäävän jotakin tuntematonta takanaan. Jonkun aikaa olivat kuitenkin rätisevät liekit ja lentävät nuolet riittävä varustus, ja arat, mutta julmat hyökkääjät kiersivät epäröiden länteen päin kukkuloiden yli.
Virran rannalla työskentelivät lautanrakentajat Grômin johdolla. Leveä, noin peninkulman laajuinen vesi oli suuren joen suu, johon vuorovesi vaikutti ja johon joki virtasi luoteesta päin. Vuolas virta kuljetti alas paljon kaatuneita puunrunkoja sisämaan metsistä, joita lahden vuorovedet syöksivät takaisin ja ajelivat pitkin rantoja. Lautan rakentajilla oli sen tähden runsaasti rakennusaineita, ja pelko, joka täytti heidät, pakotti heidät ahkeruuteen, joka ei muuten kuulunut heidän tapoihinsa.
Tuntui melkein kuin he olisivat tehneet työtä painajaisen ahdistamina. Vähän väliä tuli hirvi- tai tapiirilauma, joka säikähtyneenä pakeni pitkin rantaa veden ja kallioiden välissä. Ahertavat miehet vetäytyivät syrjään, kunnes lauma oli mennyt ohi, ja aloittivat uudelleen työnsä.
Kerran tuli kuitenkin villi sarvikarjalauma korskuen ja ravistellen suuria, teräväkärkisiä sarviaan. Niiden tömisevät joukot täyttivät koko ranta-alan niin, että miesten oli kahlattava syvälle veteen pelastuakseen. Muutamat peläten suurisuisia, lihaa syöviä kaloja, jotka hätyyttivät joen suussa vuoksiveden aikana, pysähtyivät liian lähelle rantaa ja saivat maksaa epäröintinsä joutumalla julmasti puhkaistuiksi.
Oli melkein täyden kuun aika, päivät olivat pisimmillään ja lautan rakentajat ahersivat kuumeisesti läpi yön. Auringonnousun aikana arvioivat Bawr ja Grôm, että lauttoja oli kylliksi koko heimolle. He päättivät kuitenkin rakentaa vielä muutamia siltä varalta, että jokin niistä ei kannattaisikaan niin monta kuin he toivoivat.
Mutta tuolle varovaisuustoimenpiteelle ei kohtalo myöntänyt aikaa.
Alaston tyttö, jonka kapea, leopardinnahkainen vyöhyt tarttui kallioon ja kirposi hänen vyötäisiltään, tuli juosten alas mäkipolkua hiukset liehuen raikkaassa aamuilmassa. Kaukana hänen jäljessään tuli lapsijoukko ja vanhoja naisia, jotka kantoivat pienokaisia tai kuivia lihakimppuja.
»He eivät saa tulla vielä. He ovat vain vastuksina!» huusi Bawr vihastuneena viittoen heitä takaisin. Mutta he eivät välittäneet siitä, ja tästä saattoi nähdä, että he pelkäsivät jotakin enemmän kuin rautanyrkkistä päällikköä.
»Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan nuorta naista tai vanhaa miestä, joka osaisi taistella», sanoi Grôm. »A-ya on varmaan lähettänyt heidät, koska aika on tullut. Odottakaamme nuorta tyttöä, joka näyttää tuovan sanaa.»
Hengästyneenä ja painaen toisella kädellään rintaansa vaipui tyttö
Bawrin jalkoihin.
»A-ya sanoo: 'Tulkaa pian!'» läähätti hän. »Niitä on liian paljon. Ne juoksevat tulien yli ja tallaavat meidät.»
Grôm hypähti huudahtaen eteenpäin, pysähtyi sitten ja katsoi päällikköönsä.
»Mene», sanoi Bawr, »ja tuo heidät luoksemme. Minä jään tänne pitämään huolta lautoista.»
Ottaen kymmenen vahvinta taistelijaa mukaansa syöksyi Grôm rinnettä ylös tuskissaan A-yan ja lasten kohtalosta.
Oli nousuveden aika, ja vesi kohosi vahvasti. Varovaisuuden vuoksi oli muutamia lauttoja laskettu liikkeelle. Viimeisen pakoveden mukana ne saivat vitsasköysien varassa luisua pois ja johdettiin taas virran palatessa varovaisesti takaisin. Mutta useimmat niistä olivat siellä, missä ne oli rakennettu tai minne ne oli jätetty odottamaan siksi kunnes nousuvesi olisi korkeimmillaan ja veisi ne mukanaan. Kun vanhat naiset saapuivat lasten kanssa, ehdätti Bawr heidät märälle rannalle lauttoihin, mitkä olivat liikkeellä, määräten jokaiseen kömpelösti tehtyyn lauttaan neljä miestä hoitamaan sitä litteillä meloilla. Tällä hetkellä oli kaikkien näiden miesten tehtävänä pitää lastattuja lauttoja paikallaan, etteivät hyökylaineet veisi niitä mennessään.
Kun Grôm ja hänen vähälukuiset seuralaisensa, sivuutettuaan matkalla joukon vapisevia pakolaisia, saapuivat tasangolle luolien edustalle, oli heitä kohtaava näky hirveä ja masentava. Näytti siltä kuin jokin suuri, eteläinen maa olisi koonnut kaikki eläimensä yhteen ja sitten syössyt ne laajana virtana, hurjana ja vastustamattomana, pohjoista kohden. Se oli sellainen joukkovaellus, jollaisesta nykyajan maailma ei ole milloinkaan edes uneksinut, vaan saanut ainoastaan heikon käsityksen piisonihärkien kulkiessa Pohjois-Amerikan tasankojen läpi puoli vuosisataa sitten, tai lukemattomien sopulihiirijoukkojen muuttaessa yhtaikaa syntymäseuduiltaan Skandinavian maista.
Naisten kimeä kirkuna heidän taistellessaan kuin naarassudet puolustaakseen lapsiaan ja kotiluoliaan, ja vanhojen miesten heikot, mutta kesyttymättömät huudot sekautuivat sanoin selittämättömään äänten sekasotkuun, röhkimiseen, ulvontaan, kiljumiseen, karjuntaan, mylvimiseen ja määkimiseen, joka kuului peloittavasta petojoukosta, joka täytti tulien takana olevan avonaisen kentän. Muutamat pedoista olivat mielipuolina kauhusta, muutamat taistelun vimmassa, ja muutamat vain halusivat päästä takanaan olevasta ahdingosta. Mutta kaikki näyttivät olevan halukkaita tulemaan nuotioiden sisäpuolelle ja pääsemään luoliin, ikäänkuin olisivat luulleet sieltä löytävänsä turvapaikan tuntematonta vaaraa vastaan.
Uloinna oikealla oli kaksi nuotiota aivan tukahdutettu ja tallattu hajalleen, ja kolme, neljä vanhaa miestä ja pari hurjistunutta nuorta naista taisteli siellä kaatuneen hirven ja härän ruumiin suojassa torjuakseen kiivaat hyökkäykset. Kaksi vanhaa miestä makasi maassa tulien välissä kavioiden tallaamana ja kolmatta, joka oli työnnetty etäisemmän luolan kallioseinää vasten, ahdisteli karhu hirveästi, mutta ilman tarkoitusta, ikäänkuin tuo suuri peto tuskin huomaisi, mitä se teki. Eläinten hyökkäyksessä oli jotakin kummallisen peloittavaa.
Kentän keskellä aivan pääluolan edessä, jonka ammottava sisäänkäytävä näytti olevan liikehtivien petojen päämääränä, johti A-ya taistelua ramman orjan Ook-ootskin kanssa, joka ryömi taistellen hänen vieressään kuin raivostunut sammakko. Täällä olivat tulet melkein sammuneet, mutta kaatuneet pedot muodostivat auttavan suojamuurin, jonka harjalla naiset hyppivät iskien keihäillään ja huutaen hurjia herjauksia. Vanhat miehet nojasivat veristä läjää vastaan säästääkseen voimiaan. Siellä täällä raatojen keskellä oli naisen tai vanhan miehen ruumis härän sarven puhkaisemana tai hirven repivien sarvien aukiviiltämänä. Kun Grôm ja hänen miehensä tulivat huutaen tasangon poikki, syöksyi suuri, villainen sarvikuono suojamuurin toiselle puolen aukaisten verisellä sarvellaan tien itselleen, tallasi pari puolustajaa huomaamatta alleen, hyökkäsi lähimmän tulen läpi ja ryntäsi sokeasti luolan suusta sisään takkuinen turkkinsa ilmiliekissä. Lapset ja vanhat naiset, jotka eivät vielä olleet paenneet rannalle, huusivat kauhuissaan. Hurjistunut peto ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan ryntäsi jymisten luolaan.
»Paetkaa, kaikki naiset!» huusi Grôm tuon melskeen yli, kun hän
miehineen hyökkäsi suojamuurin luo. »Menkää rantaan lasten kanssa!
Me pidätämme hyökkäystä, kunnes te olette päässeet sinne. Juoskaa!
Juoskaa!»
Nyyhkyttäen hurjasti tottelivat naiset peräytyen taistelusta ja tarttuen kukin omiin pienokaisiinsa, kaikki paitsi A-ya, joka jäi itsepäisesti Grômin viereen.
»Mene!» käski Grôm kiivaasti. »Lapset tarvitsevat sinua. Vie heidät kaikki alas!»
Nainen totteli jurosti myöntäen Grômin olevan oikeassa, mutta yhä taistelun haluisena, vaikkei hänen väsynyt käsivartensa voinut tehdä enää juuri muuta kuin kohottaa keihästä.
Näiden uusien taistelijoiden hyökätessä, miesten, joilla oli Ieijonamaiset harjat, tuliset silmät ja iskevät, vastustamattomat aseet, peräytyivät eläinten etujoukot survoen takanaolevia. Muutamissa minuuteissa oli ahdinko poistettu. Grôm kääntyi vanhojen miesten puoleen. »Te menette nyt», käski hän. Mutta he kieltäytyivät.
»Me jäämme tänne», huusi eräs hengästyneenä, mutta rohkeata tulta vanhoissa silmissään. »Ei ole liikaa tilaa lautoilla.» Ja he alkoivat jälleen taistella.
Grôm naurahti ylpeänä. Kun sellaista rohkeutta virtasi vielä vanhoissakin suonissa, oli heimo, niin hän ajatteli, saava suuria aikaan. Hän kääntyi ramman orjansa puoleen, josta hän piti tämän urhoollisuuden tähden.
»Sinä menet! Olet rampa etkä voi juosta.»
Ryömivä jättiläinen katsoi häneen leveä suu irvissä.
»En ole nainen», sanoi hän. »Minä jään ja estän niitä tulemasta, kun te kaikki menette. Minä tapan tappamasta päästyänikin. Ja sitten menen hyvin kauas.»
Hän viittoi suurella, kyhmyisellä, verta vuotavalla kädellään kohti aurinkoa ja korkeata taivasta.
Ennenkuin Grôm ehti vastata, kuului kukkulan etelänpuoleiselta rinteeltä hurjaa karjuntaa, niin kovaa, että kaikki muut äänet vaikenivat sen kuullessaan. Tuon peloittavan äänen kaikuessa syöksyi petolauma uudelleen eteenpäin suojusmuuria ja vastustajien nuijia ja keihäitä vastaan. Kallion harjan takaa tuli esiin ikäänkuin huojuva kärsämetsä, suuria torahampaita ja voimakkaita, tummia päitä.
»Kaksihäntäiset ovat kintereillämme!» huusi Grôm kauhuissaan. Hänen toverinsa läähättivät, kun suunnattomat olennot tulivat kokonaan näkyviin.
Grôm katsoi taakseen ja näki viimeisten naisten ja lasten, joita A-ya hurjasti paimensi keihäällään, katoavan jyrkännettä alas rannalle.
»On aika meidänkin lähteä», huusi Grôm tarttuen rampaa orjaa käsivarteen vetääkseen hänet mukaansa. Mutta Ook-ootsk riistäytyi irti.
»Minä työnnän niitä takaisin, kunnes te olette menneet», murisi hän ja työnsi suuren keihäänsä härän sydämeen, joka samassa ilmestyi suojamuurille. Grôm huomasi olevan hyödytöntä koettaa nyt pelastaa häntä. Jäljelle jääneiden tovereittensa kanssa hän juoksi pois suunnaten kulkunsa rantaan. Oli oikein, ajatteli hän, että urhoollinen orja halusi kuolla heimon puolesta.
Pedot tulivat suojamuurin ja tulien yli kuin kirkuva virta. Mutta huomatessaan kaikkien esteiden niin äkkiä kadonneen, jakautui virta voimakkaan, iskevän Ook-ootskin ympärillä kuin vesi keskellä virtaa olevan kallion ympärillä. Se yhtyi jälleen hänen takanaan virraten mullin mallin luolan suita kohden, ja tässä puserruksessa joutuivat heikommat ja mitättömämmät julmasti revityiksi ja maahan tallatuiksi.
Sitten tulivat mammuteläimet huojuen ja kiljuen tasangon poikki kulkien pienempien petojen yli kuin nousuveden laine. Nähtyään viimeisen sotilaistaan kulkevan alas rantatietä kääntyi Grôm vielä kerran katsomaan tuota hirveää ja kummallista näytelmää. Hän näki vilahdukselta Ook-ootskin kyyristyneen olennon kohoutuvan tähtäämään punaisella keihäällään suurta, mustaa hirviötä rintaan, joka kohosi kuin vuori hänen yläpuolellaan. Sitten vyöryi vuori hänen ylitseen musertaen hänet, ja Grôm kiiruhti nopeasti polkua alas.
* * * * *
Lauttojen luona oli meteliä. Noin parikymmentä naista ja lasta, jotka yrittivät veden äyräälle, oli raivostunut, pitkin rantaa hyökkäävä piisoniparvi surmannut, ja jäljelle jääneiden viiltävät huudot kuuluivat lauttauspaikalle kaikuvan kirkunan ja metelin yli. Puolet lautoista olivat nyt lasteineen vesillä, ja miehet ähkivät hurjasti työnnellessään toisia jokeen. Naiset ja lapset keräytyivät veteen heidän ympärilleen odottaen, milloin miehet antaisivat heidän nousta lautoille.
Kun Grôm joukkonsa kera veren tahrimana päästä jalkoihin asti saapui rannalle ja heitti verta tippuvat aseensa lautoille, likeni eläintulva luolilta jyrkänteen reunan yli rannalle päin. Toiset, jotka olivat varmoja jaloistaan, kuten leijonat ja karhut, tulivat varovasti polkua alas. Toiset syöksyivät mielettömästi eteenpäin ja tulivat pyörien alas puskien kallioon ja teräviin reunoihin ja pysähtyen rannalle särkyneenä luukasana. Sitten tuli näiden takana näkyviin jyrkänteen reunalle joukko mammuteläimiä, mustina ja jättiläismäisinä sinistä taivasta vastaan. Ne heiluttivat pitkiä kärsiään ja kiljuivat hurjasti, mutta epäröivät laskeutua alas.
»Joutukaa! Joutukaa!» huusi Bawr hoputtaen väsyneitä työmiehiä, niin että suonet pullistuivat nis kassa ja otsassa ikäänkuin ne puhkeaisivat.
Grômin ja hänen joukkonsa avulla saatiin viimeisetkin lautat vesille. Lapset työnnettiin niille, naiset kiipesivät heidän jälkeensä ja miehet, kahlaten ja ohjaten, jotteivät lautat ajautuisi jälleen maalle, alkoivat varovasti seurata heitä.
Samassa syöksähti rantaa pitkin uusi eläintulva, pääasiallisesti puhveleita, niiden etunenässä kolme suurta, valkeata sarvikuonoa. Ne näyttivät kaikki olevan aivan sokeina pelosta. Ne syöksyivät suoraan eteenpäin huomaamatta ihmisiä lautoilla tai muita petoja, jotka tulivat jyrkännettä alas. Niiden kintereillä tuli ryskien toinen mammutparvi, kärsät korkealla ilmassa ja punaiset suut ammollaan.
Kun nuo suunnattomat, vyöryvät olennot saapuivat lauttojen kohdalle, huusi eräs lapsista nähdessään tuon peloittavan näyn. Lauman johtaja käänsi ilkeät, pienet silmänsä lauttoihin päin näyttäen nyt vasta huomaavan ne. Pysähtymättä se ojensi alas kärsänsä, kiersi sen Bawrin vyötäisille, heilahdutti hänet ilmaan murskaten hänen kylkiluunsa hurjalla puristuksella ja kuljetti häntä korkealla ilmassa kiljuvan lauman yläpuolella.
Lautoilta kuului vihan ulvontaa. A-ya, jonka kaari oli nopea kuin ajatus, ampui nuolen, ennenkuin Grôm ehti pysähdyttää hänen kätensä. Nuoli tunkeutui syvälle hirviön kärsään. Paiskaten elottoman uhrinsa laumansa jalkoihin koetti peto kääntyä kostaakseen tuon kummallisen haavan. Mutta pääsemättä takana olevan vyöryn läpi kulki se eteenpäin kiljuen raivosta.
Grôm, joka nyt oli heimon päällikkö ja hallitsija, käski työntää kaikki lautat syvälle, niin etteivät hyökkääjät ulottuisi niihin. Nyt kun hänellä oli kaikki vastuunalaisuus hartioillaan, ei hänellä ollut aikaa surra Bawrin kuolemaa, Bawrin, joka oli kuollut arvokkaasti, kuten päällikön tuleekin. Lautat kulkivat jo kaukana virrassa, ja Grôm toivoi, että he kykenisivät saamaan ne tyynen veden aikana kauas pohjoista rantaa kohden, ennenkuin joutuisivat kokemaan pakoveden täyttä voimaa. Miettiessään tätä ja kehoittaessaan sotilaitaan ponnistelemaan voimiensa takaa raskailla ja hankaloilla sauvameloilla, aprikoi hän koko ajan suurta salaisuutta. Mikä karkoitti mahtavat mammutitkin tieltään? Mitä tuo pelko oli?
Silloin äkkiä, kun lautat olivat noin kolmen-, neljänsadan metrin päässä rannasta, hän näki jotakin. Hiljainen hämmästyksen huudahdus pääsi hänen huuliltaan ja samoin kaikilta muiltakin lautoilla olijoilta.
Alas kukkuloiden rinteitä, missä luola-asukkailla oli ollut asuntonsa, pitkin rantaa, mistä lautat juuri olivat lähteneet, virtasi lukemattomat määrät repiviä, purevia hyeenoja, suurempia kuin voimakkaimmat sudet, hirveät päät riipuksissa lähellä maata. Oli selvää, että ne olivat hurjina nälästä, eikä niitä ajanut muu kuin oma hirveä ruokahalunsa. Ne eivät paenneet mitään, mutta muutamat niistä pysähtyivät nielläkseen suuhunsa tapaamansa petojen raadot, sillä aikaa kuin muut ryntäsivät eteenpäin loppumattomina joukkoina syöstäkseen maahan suuren lukunsa ja musertavien leukojensa avulla vahvimmatkin pedot, jotka pakenivat niiden edellä. Siellä täällä kääntyi naarasmammut, raivostuneena vasikkansa surmasta, tai vanha sarvikuono, närkästyneenä siitä, että oli joutunut tuollaisen roskajoukon metsästettäväksi, ja syöksyi tuon tulvan läpi tallaten niitä sadoittain. Mutta se ei tehnyt mitään tehoa niiden lukuun eikä niiden nälkäraivoon nähden. Muutamissa minuuteissa kaatui jättiläinen ryskien, jalat puoleksi syötyinä. Hyeenat piirittivät sen, ja se hävisi kuin lihava toukka muurahaiskeossa. Siellä täällä kahlasi mammut, joka oli älykkäämpi tovereitaan, syvälle veteen huomattuaan pelastuksensa mahdottomaksi ja seisoi siellä poimien yhden vihollisensa kerrallaan rannalta tallatakseen ne kiljuen voitonriemuisena jalkojensa alle.
Grôm käänsi syvään huokaisten selkänsä tuolle sanoin kuvaamattomalle näytelmälle, katseli vastakkaista, vihreää rantaa ja kiitti tuntemattomia jumaliaan, että se oli niin kaukana. Kun tuo leveä virta juoksi välissä, luuli hän, että heimo voisi olla turvassa noilta vihollisilta ja vielä kerran löytäisi onnensa.
Neljästoista luku.
PITKÄN UNEN LAMMIKKO.
Luolien asukkaiden heimo, jonka suuri petojen vaellus karkoitti kotipaikaltaan suolaisen veden luota, oli vähentyneenä ja masentuneena pelastunut lautoilla leveän joensuun poikki, joka huuhteli heidän asuinmaittensa pohjoista reunaa. He olivat löytäneet sieltä levähdyspaikan, mutta se näytti olevan vaarallinen. Koko seutu joensuun pohjoispuolella oli tuskin muuta kuin höyryävää suota, jossa oli myrkyllisiä käärmeitä ja hyönteisiä sekä varhaisemman ajan outoja petoja, joiden julmuus pakotti luolien asukkaat entiseen elämäänsä puiden latvoihin. Tällöin oli mahdotonta pitää vireillä pyhiä tulia, jotka olivat heimolle yhtä tärkeitä kuin elämä ja jotka he olivat tuoneet mukanaan paetessaan lautoilla. Päällikkö Grôm huomasi väsyneen kansansa olevan vaarassa vaipua jälleen heikkouteen, josta hän tulen löydöllään ja valloituksellaan oli sen niin ihmeellisesti kohottanut.
Yksinäisen jobo-puun latvasta, joka kohosi tiheän rämeikön keskellä, näki Grôm jotakin, mikä näytti ikäänkuin purppuraiselta pilvenmöykyltä läntisellä ja luoteisella taivaanrannalla. Kun se oli aina siellä, milloin tahansa hän kiipesikin sitä katsomaan, päätteli hän, ettei se ollut pilvenmöykky, vaan kukkulajono. Missä oli kukkuloita, siellä saattoi olla luoliakin. Joka tapauksessa täytyi kansan saada parempi asuinpaikka kuin tämä soinen ja petoja täynnä oleva seutu. Tie tuolle sinertävälle, toivotulle kukkularyhmälle kulki siellä, mihin varmasti myös tulisivat nuo muuttavat pedot, jos niiden pälkähtäisi päähän uida joen yli. Tämä mahdollisuus oli sellainen, josta Grôminkin rohkea mieli masentui. Mutta hän tunsi, että hänen oli rohkeasti vastustettava mitä vaaraa tahansa, jos hänen mieli päästä noille pilvisille kukkuloille. Tunti sen jälkeen kuin Grôm oli tehnyt tämän päätöksen, oli luolaheimo jälleen matkalla.
Matkan ensimmäiset päivät olivat kovin vaivalloiset. Grôm johti kulkua pitkin virran rantaa siksi, että sieltä näytti olevan lyhyin tie kukkuloille ja että hätätilassa vesi tarjosi pelastustien lautoilla. Jos olisi ollut mahdollista kulkea lautoilla, olisivat vaivat olleet vähemmät, mutta Grôm oli jo kokenut, ettei hänen raskaita, kömpelöitä lauttojaan voinut kuljettaa vahvaa virtaa ylöspäin. Lautat kuljetettiin tyyneen lahdelmaan ja sidottiin köynnöksistä punotuilla köysillä rantaan siltä varalta, että niitä joskus tulevaisuudessa sattuisi tarvitsemaan.
Tuon surullisen joukon etunenässä kulki Grôm vaimonsa ja kahden lapsensa kera sekä karvainen, pieni vakoilija Loob, jonka jalat olivat yhtä nopeat kuin silmät, korvat ja sieraimetkin ja joka oli yhtä väsymätön kuin harmaa susi. Aivan heidän takanaan tuli pääsotilasjoukko leveässä rintamassa suojatakseen kylkiä äkkirynnäköltä. Sitten seurasivat naiset ja lapset keräytyneinä niin lähelle kuin mahdollista rintaman keskustan taakse. Muutamat valitut sotilaat nuoren Môn, A-yan veljen johdolla suojasivat taustaa. Joukossa ei ollut ainoatakaan vanhaa miestä tai naista, sillä ne olivat kaikki kaatuneet viimeisessä suuressa taistelussa luolien edustalla. Sellaiset nuoret naiset, joilla ei ollut pieniä lapsia kuljetettavanaan, kantoivat raskaita tulivasutaakkoja tai savustettuja lihakimppuja, jotta sotilaat saattoivat vapaasti käyttää jousiaan ja keihäitään.
Kuljettiin milloin maassa, milloin korkealla puiden latvoissa. Puiden latvoissa oli turvallisempaa, mutta eteneminen oli hidasta ja vaivalloista. Maassa seurasivat heitä aina pistävät hyönteisparvet, kunnes Grôm keksi savun. Kun joka toinen heimon jäsen kantoi kuivista ruohoista ja puunkuorista valmistettua soihtua, peitti koko joukon kitkerä savupilvi, jonka hyönteiset huomasivat vastenmieliseksi.
Vakavimmista vaaroista, joita sattui kuljettaessa noita kukkuloita kohti, riittänee yhden maininta. Yöt vietti koko heimo tavallisesti puiden latvoissa turvallisuuden vuoksi ja siksi, että harvoin tavattiin tarpeeksi kuivaa maata, missä voitiin levätä. Mutta eräänä iltana ennen auringonlaskua he saapuivat ikäänkuin pienelle saarelle keskellä tuota höyryävää rämeikköä. Se oli noin neljä, viisi jalkaa ylempänä suon pintaa. Puut, jotka kasvoivat siinä, olivat kauniita ja suoria ja niiden korkeissa latvoissa kohosi tuuhea lehtiviuhka. Maa noiden tasaisten, yhdenmukaisten runkojen välillä oli sopivaa, sillä sitä peittivät rehevät, pehmeät ajuruohojen ja minttujen sukuiset, tuoksuvat kasvit. Tuollaista lepo- ja virkistystilaisuutta ei saanut päästää käsistään, ja Grôm käski heti pysähtyä.
Lihava, siantapainen vesipeto oli sinä päivänä keihästetty eräästä poukamasta matkan varrella, ja tyytyväisenä asettui heimo iloiselle aterialle, jollaista se ei ollut moneen päivään saanut. Sillä aikaa kuin saalis A-yan älykkäällä johdolla paloiteltiin ja jaettiin, rakensi Grôm kiireesti leiritulia saaren ympäri suojaksi yön kulkijoita vastaan, joita oli runsaasti ympäröivässä rämeikössä. Kun tuli pimeä, valaisivat liekit kohoavia runkoja, mutta tuuhea lehväkatto oli niin korkealla, ettei savuinen kirkkaus ulottunut sinne saakka.
Kun toiset heimon jäsenet alkoivat kemuilla, piti Grôm, Loob ja puoli tusinaa muita sotureita tarkkaa vahtia heidän syödessään, sillä he eivät luottaneet pimeään rämeikköön eikä syviin, kaislarantaisiin lammikkoihin tulien toisella puolen. Äkkiä kuului saaren toiselta puolen hurjaa roiskinaa ja pimeästä tuli esiin rivi pieniä, ilkeitä silmiä, jotka kaikki tuijottivat aterioiviin. Sitten tuli näkyviin alligaattorien ja kummallisten, torahampaisten krokodiilien päitä. Ollenkaan pelkäämättä tulia ne tulivat suoraan eteenpäin kömpelösti suut ammollaan.
Sillä aikaa kuin kirkuvat naiset sieppasivat lapset toiselle puolen leiriä, syöksyivät Grôm ja muut sotilaat noita inhoittavia hyökkääjiä vastaan, jotka ihmeellisellä nopeudella vaapersivat tulien luo. Mutta noita vihollisia ei voinut vastustaa kaarella ja keihäällä. Grômin käskystä sieppasi jokainen sotilas loimuavan kekäleen tulesta ja työnsi sen lähimmän vihollisensa ammottavaan kitaan. Mielettömässä raivossaan purivat pedot kekälettä, ennenkuin huomasivat sen vaikutuksen. Sitten ne ulvahtaen tuskasta pyörähtivät ympäri ja kömpivät takaisin vettä kohti huimien jättiläismäisillä hännillään niin, että kolme sotilaista kaatui ja puolitusinaa nuotiota sammui. Aterioivat olivat tuskin ehtineet istuutua tuon mellakan jälkeen, kun pimeästä sisämaasta päin kuului hurjaa, uhkaavaa kiljuntaa ja sen jälkeen ryskivää jyminää aivankuin pari mammuteläintä olisi hyppinyt sammakkoa rämeikössä. Kaikki miehet tarttuivat jälleen aseisiinsa ja seisoivat odotellen äänettöminä ja tuijottaen vaaralliseen pimeyteen. Toiset naisista ajoivat lapset aivan saaren keskelle, sillä aikaa kuin toiset suurentivat tulia kuumeisella kiireellä. Uhkaavat huudot ja kova, hyppivä jyminä tuli yhä lähemmäksi hirveää vauhtia. Äkkiä ilmestyi kaukaisten hämärien puunrunkojen; joukkoon jättiläisolento, seitsemän, kahdeksan kertaa korkeampi kuin Grôm. Hyppien vahvoilla takajaloillaan ja pidellen panssaroituja etukäpäliään rintaansa suojana tuli se kuin suunnaton kenguru rämeikön läpi tallaten oksat ja pienemmät puut tullessaan ja tukien itseään joka hypyllä voimakkaalla matelijan hännällään Sen suuri pää, joka oli puoleksi hirveän hevosen ja puoleksi alligaattorin pään kaltainen, oli pitkän, luikertavan kaulan päässä, ja sen suunnattoman suuret, pyöreät ja luomettomat silmät olivat kuin kaksi kiiltävää, välkkyvää metallikiekkoa, kun niihin osuivat leiritulien leimahdukset.
Tuo kauhistava olento ei nähtävästi pelännyt ollenkaan liekkejä. Kun se oli noin kolmen-, neljänkymmenen metrin päässä tulikehästä, kehoitti Grôm ampumaan, ja nuolisade lensi sitä kohden. Mutta nuolet ponnahtivat tehottomina sen hyvin suojatusta nahasta, joka loisti kuin himmeä pronssi tulen valossa. Grôm komensi jälleen, ja sillä kertaa heittivät sotilaat keihäänsä, mutta nekin putosivat mitään vaikuttamatta pedon suojuksista maahan. Seuraavalla hypyllä oli peto leirin reunalla, jossa toinen sen voimakkaista jaloista hävitti yhden tulista. Nopeasti iskien jättiläismäisellä päällään sieppasi se lähimmän sotilaan leukoihinsa ja heilahdutti hänet korkealle ilmaan, niinkuin haikara sieppaa sätkyttelevän sammakon. Samassa lennätti A-ya, joka oli ainoa erehtymätön kaaren ampuja heimossa, nuolen, joka työntyi puoliväliin hirveän, loistavan silmän keskelle, ja Grômin, joka oli ainoa sotilaista, joka ei vapissut kauhusta, onnistui heittää keihäänsä syvälle pedon reiteen, suojattomaan sisäpuoleen. Mutta noista kahdesta haavasta huolimatta, vaikka ne olivatkin kauheita, ei peto hellittänyt saalistaan. Päästäen sieraintensa kautta kovia, kiljuvia ääniä katkaisi se keihään varren kuin oljen korren reidestään, kääntyi, ja nuoli vielä silmässään hyppi se takaisin pimeään syömään saalistaan.
Rakennellen uusia tulia ja kohentaen niitä kovempiin liekkeihin odotti heimo useita tunteja pedon palaavan ja ryöstävän uuden saaliin. Mutta se ei palannutkaan. Viimein päätteli Grôm, että hänen keihäänsä kärki sen reidessä ja A-yan nuoli silmässä olivat antaneet sille jotakin muuta ajateltavaa. Vielä kerran hän valitsi vartijat ja vähitellen heimo, tottuneena kauhuihin, laskeutui levolle. Loppuyö kului rauhallisesti, mutta seuraava ja kaksi sen jälkeistä yötä vietettiin puiden latvoissa. Sitten neljäntenä päivänä saapuivat väsyneet kulkijat odottamatta suolta miellyttävälle ruohotasangolle, jossa kasvoi mimosapensaita. Kukkulat, jotka nyt näyttivät vihreiltä ja metsäisiltä, olivat vain päivän matkan päässä.
Mutta juuri silloin huomasivat väsyneet kulkijat jälleen olevansa muuttavien petolaumojen jaloissa.
Grôm lannistui. Oli selvästi mahdotonta päästä kukkuloiden turvaan noiden raivostuneiden joukkojen läpi. Täytyikö hänen kansansa palata suolle aloittaakseen uudelleen ahtaan, apinamaisen elämän puiden oksilla? Käskettyään rakentaa nuotioista puoliympyrän rämeikön reunalle kiipesi hän puuhun tarkastelemaan.
Virta juoksi noin kahden, kolmen kilometrin etäisyydessä vasemmalla. Aivan hänen edessään ei pakenevia petoja ollut paljon, ja ne olivat enimmäkseen pienissä parvissa tai vaelsivat yksin. Mutta kauempana kukkuloiden puolella oli tasanko mustanaan pakolaisia, joita hoputtivat lukemattomat Virrassa uivat eläimet. Epäilemättä ei voinut ajatellakaan, että hän voisi johtaa kansansa tuon hurjistuneen joukon läpi. Mutta helpottuneena huomasi Grôm, että vain muutamat eläinlajit olivat uskaltaneet lähteä joen yli. Hän ei nähnyt karhuja, leijonia eikä miekkahammastiikereitä noiden laumojen joukossa. Hän näki monenlaisia hirviä, jotka kaikki olivat hyviä uimareita, suunnattomia puhveli- ja alkuhärkälaumoja sekä muutamia hajanaisia jättiläishirviä, joiden sarvet kohosivat yli mimosatiheikköjen. Siellä täällä tulla tömisti suuri sarvikuono jurosti paeten vastahakoisena ja pysähtyen vähän väliä sieppaamaan kiireesti muutamia suun täysiä tasangon rehevää ruohoa. Mutta vielä ei ollut ainoatakaan mammuteläintä näkyvissä. Grôm ihmetteli, sillä hän oli luullut niiden ensimmäisinä uskaltavan virran yli. Olivatko ne jääneet toiselle rannalle uskaltamatta heittäytyä pyörteisiin Vai olivatko ne kääntyneet lahteen päin hillittömässä vihassaan ja hukkuneet lukemattomien vihollislaumojensa takaa ajamina?
Mammuteläinten poissaolo ratkaisi asian, sillä Grôm pelkäsi niitä enemmän kuin kaikkia muita petoja suuren älykkäisyyden tähden, mikä loisti niiden silmistä. Hän päätti johtaa kansansa oikealle pitkin suon reunaa samaan suuntaan kuin pedot pakenivat, pitäen siten metsää aina turvanaan, mutta ei asuntonaan, kunnes he saapuisivat vuoristo- ja luolaseutuun, jossa muuttavien petojen olisi liian hankala kulkea.
Useita päiviä onnistuivat hänen suunnitelmansa ihmeellisesti. Pakolaiset lähinnä suon reunaa olivat suurimmaksi osaksi erilaisia hirviä, jotka väistyivät arkoina matkailijajoukkoa, mutta samalla oli niitä hyvä tilaisuus metsästellä, niin että kulkijat juhlivat yltäkylläisinä ja virkistyivät nopeasti. Kerran, kun suuri, raivostunut puhvelilauma syöksyi heitä vastaan, pakeni koko heimo metsään kiiveten puihin ja iskien sieltä hurjasti huutaen lähimpiä vihollisiaan. Mutta puhvelien rynnäkkö oli sokea. Musta puhvelilauma kulki nopeasti ohi tuntematonta päämäärää kohti, ja heimo laskeutui alas oksilta ja jatkoi iloisena matkaansa.
Viidentenä päivänä he näkivät metsikön oikealla puolellaan loppuvan. Sen sijaan levisi laaja, matala lammikko, jossa oli paljon puoleksi vajonneita, kaislaisia saaria, ja siellä kuhisi krokodiileja. Vähän epäröityään päätti Grôm kulkea eteenpäin, vaikka hän oli levoton poistuessaan puiden suojasta. Hän näki kuitenkin vähän matkan päässä vasemmalla matalan, tiheämetsäisen kukkulan, jonka hän arveli olevan turvana heimolle. Suuresti peläten hän suuntasi matkan suoraan sitä kohden kulkien suuren, mutta hajanaisen sambur-hirvilauman ohi, joka näytti olevan melkein uupunut.
Grômin ihmeeksi eivät nuo komeat ja kauniit eläimet osoittaneet vihaa eikä pelkoa ihmisolentoja kohtaan. Entisten kokemustensa perusteella tunsi jokainen eläin ihmistä kohtaan joko pelkoa tai kiivasta vihaa. Nämä samburit näyttivät päinvastoin melkein toivottavan heimon tervetulleeksi, ikäänkuin toivoen siitä jotakin suojaa outoa takaa-ajavaa vaaraa vastaan. Grôm tajusi, mikä hyöty tuosta suuresta suojelusjoukosta olisi vähemmän ystävällisten laumojen hyökkäystä torjuttaessa, ja kielsi ankarasti häiritsemästä ainoatakaan noista eläimistä. Pelonsekaisella hämmästyksellä huomasivat luolien asukkaat kulkevansa etumaisina tuossa suuressa komeiden, suurisarvisten petojen sotajoukossa, jotka katselivat heitä lempeissä silmissään kysyvä ja rukoileva ilme.
Kulkien täyttä vauhtia heimo pysyi helposti väsyneen lauman edellä, ja useammin kuin kerran oli Grömillä muutamien seuraavien tuntien aikana syytä olla iloinen siitä, että oli uskaltanut ryhtyä tähän outoon kumppanuuteen. Hän näki esimerkiksi mustan puhvelilauman saavuttavan hirvijoukon ja syöksyvän hurjasti sen kimppuun takaa. Pelästyneet samburit eivät hajautuneetkaan, vaan vetäytyivät yhteen ja puhvelien kiihko tuota vastarintaa tekemätöntä joukkoa kohtaan talttui pian. Ne suuntasivat kulkunsa vasemmalle jättäen puhkaistut ja revityt samburit siihen ja hyökkäsivät kaukana olevaan härkälaumaan, joka ajoi ne pois ja kuritti niitä verisesti. Grômistä oli selvää, kun hän tarkasteli tuota viimeistä hyökkäystä, että puhvelilauma olisi tässä aukealla vyörynyt vastustamattomasti heimon yli ja tallannut sen maahan.
Kulkien siten kovaa vauhtia tuota edessä olevaa toivottua kukkulaa kohti saapui heimo viimein paikalle, missä oli laajalti aivan tasaista maata, joka näytti sangen ihmeelliseltä. Se oli tasaista kuin tyyni lammen pinta ja melkein ilman kasvullisuutta. Paljas pinta oli epämääräisesti tomun väristä, mutta siellä täällä oli pieniä kasvialoja, jotka olivat niin surkastuneita kuin sammaleet. Grôm, joka oli tiedonhaluinen, olisi halunnut pysähtyä tutkimaan tuota ihmeellistä maata, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, mutta samburilaumat olivat takana työntäen heimoa eteenpäin ja suoraan edessä oli metsäinen kukkula tiheine lehvineen houkutellen sinne ja luvaten turvaa ja sopivaa suojaa. Hän johti senvuoksi kulkua epäröimättä suoraan tuon kuuman ja kuivan lakeuden poikki kävellessään nuuskien uteliaana outoa, pistävää, mutta ei silti epämiellyttävää hajua, jota höyrysi joka puolelta tuosta kuivasta, kuumasta pinnasta.
Ensimmäinen omituisuus, minkä hän huomasi, oli pinnan huomattava kimmoisuus astuessaan sille. Sitten hän huomasi, että tuon tomun ruskea pinta oli uurteinen ja että siinä oli monin paikoin pieniä halkeamia, kuten päivänpolttamassa mudassa, paitsi että halkeamat olivat mustia. Nuo seikat eivät herättäneet hänessä epäluuloa. Mutta äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen vähäistä, mutta huomattavaa aaltoilemista. Mahdottoman suuri, hidas laine vieri kuivan pinnan yli hänen edessään. Hän saattoi tuskin uskoa silmiään — sillä mikään ei voinut näyttää vankemmalta maalta kuin tämä kuivunut tasanko. Hän pysähtyi hetkeksi hieroen silmiään. A-ya tarttui häntä käsivarteen.
»Mitä se on?» kuiskasi hän tuijottaen kauhuissaan tuohon liikkuvaan pintaan.
Ennenkuin Grôm ennätti vastata, kuului takaa heimon keskuudesta kirkumista ja huutoja, ja kaikki ryntäsivät eteenpäin melkein työntäen Grômin ja A-yan kumoon.
Kuuma pinta pitkin ruohokentän reunaa oli antanut perään samburlaumojen painosta ja etujoukot, mielettöminä korskuen ja kauhuissaan voihkien, vajosivat aivankuin tahmeaan, mustaan, välkkyvään liejuun. Takana olevat joukot työnnettiin samaan kohtaloon huolimatta niiden tuskallisista ponnisteluista. Tuon joukon paino aiheutti kentän hirveän aaltoilemisen.
Grômin nopea käsityskyky tajusi heti tilanteen. Paljas ruskea pinta heimon jalkojen alapuolella ei ollut muuta kuin ohut kuori, joka oli muodostunut tahmean, tumman, oudolta haisevan, nestemäisen lammen pinnalle.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa tietysti oli kääntyä takaisin, ja A-ya, silmät pyöreinä kauhusta, veti häntä jo kiivaasti kyynärpäästä. Mutta takaisin kääntyminen oli aivan mahdotonta. Siellä oli syvyys, joka pohjattomasti nieli parkuvia, vastaan ponnistelevia samburjoukkoja. Oli vain yksi mahdollinen pelastustie avoinna, nimittäin suoraan eteenpäin.
Mutta kestäisikö kuori yhä edelleen heitä? Se oli jo alkanut peloittavasti painua alas koko heimon painautuessa yhteen joukkoon. Hurjin sanoin ja iskuin hän koetti saada heimon hajautumaan oikealle ja vasemmalle saadakseen siten painon leviämään niin laajalle kuin mahdollista. Käsittäen hänen aikeensa auttoivat A-ya, Loob ja useat johtavista sotilaista hänen yrityksiään hurjalla kiivaudella, kunnes muutamissa minuuteissa koko heimo ihmeissään ja pelosta vapisten oli levitetty kuin viuhka kolmen-, neljänsadan metrin laajuiselle alalle. Nähdessään, että peloittava, alaspainunut kuori kohosi jälleen, määräsi Grôm heimon kulkemaan varovasti eteenpäin pysytellen koko ajan yhtä etäällä toisistaan, hänen itsensä tullessa jälkimmäisenä.
Mutta muutamien minuuttien kuluttua pysähtyivät kaikki vastustamattomasti katsellakseen hirveätä murhenäytelmää, mikä tapahtui heidän takanaan.
Lähes kilometrin etäisyydellä heistä, vielä särkymättömän, laajan, ruskean pinnan ja tallatun ruohokentän välissä, levisi noin kymmenen askeleen levyinen tummanruskea, välkkyvä pikikanava, joka oli täynnä sätkytteleviä sarvia ja liikkuvia päitä, jotka toivottomina vinkuivat suurten sieraintensa kautta, ja läähättäviä, kuoleman tuskassa vääntelehtiviä ruumiita, jotka hitaasti vaipuivat syvyyteen. Kun useita joukkoja laumasta oli vajonnut sinne, kääntyivät seuraavat kauhuissaan ympäri ja ryntäsivät mielettöminä eteenpäin päästäkseen pois tuolta vaaralliselta äyräältä. Mutta armottomat joukot niiden takana työnsivät niitä takaperin, ja nekin vaipuivat vähitellen pikeen, kunnes kanava oli täynnä rantaa myöten. Silloin täytti pelko lopun samburjoukon. Toivottomasti ponnistaen pääsivät ne kääntymään ja juoksivat vasemmalle pitkin kuoleman kentän reunaa. Hämmästyneenä ja kauhuissaan huokasi Grôm syvään. Hän aikoi juuri kääntyä ja käskeä heimon jälleen liikkeelle, kun hän näki laajan tomupilven lähenevän nopeasti pakenevaa samburlauman jäännöstä.
Hämmästynyt pelonhuuto kuului heimon keskuudesta, kun se näki huojuvan kärsämetsän ilmestyvän tomupilvestä. Hetken kuluttua tuli esiin pitkä rivi mammuteläimiä. Siellä täällä mammuteläinten joukossa juoksi musta tai valkea sarvikuono tai korkea, kirjava giraffi. Tuon etujoukon takana, epäselvänä ja hirveänä tomupilven seassa, tuli muita suunnattomia laumoja niin etäälle kuin saattoi nähdä.
Tuo joukko näytti siltä, ettei mikään maailmassa, ei edes pikilammikko, voisi sitä milloinkaan pysähdyttää, ja muutamat heimosta lähtivät pakoon. Mutta hetken epäröityään ja mietittyään kielsi Grôm ankarasti pakenemasta. Hänen täytyi, minkä uhalla tahansa, nähdä se uskomaton asia, mikä oli tapahtumaisillaan. Ja hän tiesi varmasti, että heimo näin kaukana syvänteen pinnalla olisi turvassa.
Tuo suunnaton pölypilvi, heiluvat kärsät ja laukkaavat, tummat olennot lähestyivät hurjaa vauhtia ja ryntäsivät vastustamattomalla Voimalla kulkevan samburlauman kimppuun. Nämä onnettomat eläimet kaatuivat kuin ruoho sen edessä. Ne tallattiin maahan ja hävitettiin, niinkuin tuli hävittää kuivan ruohon. Ja kirkuvat, meluavat pedot tuskin huomaten, että niiden tiellä oli ollut mitään estettä, saapuivat kanavan reunalle.
Siellä täällä joku etunenässä kulkeva, vanha peto pelästyi, kiljui hurjasti ja yritti pysähtyä. Mutta koko kanava rantaan asti oli ahdettu täyteen samburien ruumiita, eikä se näyttänyt niin suuresti estävän pääsyä tuonne takana olevalle ruskealle, laajalle kentälle. Sitäpaitsi ne olivat pakokauhussaan, ja jälkijoukot painoivat niitä eteenpäin. Kiljuvat johtajat sortuivat heti. Etumaisen rivin voimakkaat jalat upposivat ruumiiden, sarvien ja pien sekaan, hoipertelivat eteenpäin syvälle vajonneina ja yrittivät kiivetä tasaisen näköiselle, vastakkaiselle rannalle. Kärsät innokkaasti ojossa ikäänkuin etsien jotakin, mihin tarttua, kohosivat suuret, siipikorvaiset päät pinnalle. Mutta samassa tuo petollinen kuori särkyi niiden alla kuin munan kuori, ja ilmaa tärisyttävin huudoin ne vajosivat pikivirtaan. Seuraavat kaksi tai kolme riviä kulkivat niiden yli painaen niitä syvemmälle, ponnistelivat ja taistelivat muutamia hetkiä särkyvän kuoren reunalla. Mielettömästi kiljuen nekin vaipuivat tuohon tahmeaan, vastustamattomaan virtaan. Siellä täällä viipyi musta, tuskasta kiemurteleva kärsä pitkän aikaa pinnan yläpuolella. Siellä täällä kohosi giraffin vaalea pää, kieli pitkänä ja silmät pullistuen ulos kuopistaan, jäykkänä pitkän kaulan päässä ja kirkui hirveästi.
Kun sakea neste sulkeutui hitaasti, saalistensa yli, onnistui jälkijoukkojen, jotka olivat säikähtyneet hurjaa kiljuntaa, jättiläismäisillä ponnistuksilla pysähdyttää juoksunsa. Tuota turmiollista rantaa lähinnä olevat kääntyivät, syöksyivät takanaan olevien kimppuun ja joutuivat kauheassa sekamelskassa hurjistuneiden toveriensa torahampaiden revittäviksi. Mutta pian koko suunnaton joukko pysähtyi, kääntyi vasemmalle päin ja kulki jymisten samaa tietä, mitä samburien jäännökset olivat menneet.
Grôm seisoi pitkän aikaa tuijottaen suurin, miettivin silmin vielä pulppuilevaan ja kohoavaan tummaan pikeen. Hän oli huumautunut nähdessään sellaisen hirveän joukon äkkiä vajoavan ja katoavan näkyvistä. Hän oli näkevinään lukemattomien jättiläisolentojen kokoutuneina toinen toisensa päälle lepäämään kauan kestävää untaan tuolla syvyyksissä. Viimein hän pudisti itseään, pyyhki karvaisella kädellä silmiään ja huusi heimolle, että kaikki oli hyvin. Sitten hän asettui uudelleen etumaiseksi ja johti heitä hitaasti ja varovasti tuon peloittavan tasangon poikki, kunnes he saapuivat kaunismetsäisen ja purorikkaan kukkulan suojaan.