I.

Luola-asukkaitten nuolien saanti alkoi käydä niukaksi. Pähkinäpuun nuoret vesat, joista he olivat valmistaneet niitä, olivat melkein lopussa, eikä kahden päivän matkan päässä luolien ympäristöllä ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut käyttää pähkinäpuuvesojen sijasta. Myöskään ei Grôm enempää kuin kukaan muukaan hänen heimostaan ollut vielä tähän saakka onnistunut kiinnittämään luu- tai kivikärkeä ruokoon niin, ettei se olisi haitannut sisääntunkeutumista. Täytyi löytää joku kasvi, joka olisi sitkeä, aivan suora ja ohut sekä samalla niin luja, että siihen voisi saada vahvan kärjen, ja kyllin painava lentääkseen hyvin. Sellaista oli vaikea löytää ja Grôm oli varma, että sitä täytyisi etsiä hyvin kaukaa. Elämä suurissa luolissa oli kulkenut tasaisesti kuukausmääriä, ja Grômin rauhaton mieli halusi uusia kokemuksia, uusia seikkailuja.

Tähän nuolen etsintään otti Grôm ainoastaan kaksi toveria mukaansa, solakan, nopeajalkaisen vaimonsa A-yan ja tuon taitavan, pienen vakoojan, karvaisen Loobin.

Kolme päivää he kulkivat suoraan länteen luolista. Sitten kukkulajono, jota he olivat seuranneet, kääntyi äkkiä etelään päin.

Kun Grôm oli päättänyt lähteä tutkimusretkelle länteen päin, vaikkei hän ollut oikein selvillä, miksi hän oli valinnut tämän ilmansuunnan, suuntasi hän kulkunsa alas kukkuloilta reheväkasvuiselle tasangolle. Kaksi päivää he kulkivat eteenpäin lakkaamattomissa vaaroissa, sillä seudulla vilisi mustia leijonia, miekkahampaita ja villaisia sarvikuonoja. Kun he eivät olleet metsästelemässä, vaan tutkimassa, täytyi heidän yhtä mittaa olla niin tarkasti varuillaan, että se alkoi pian käydä heidän hermoilleen, ja he olivat iloisia saadessaan levätä koko päivän suuren viikunapuun turvallisessa latvassa, johon eivät päässeet mitkään muut kuin leopardit ja jotkut käärmeet. Eivätkä leopardit ja käärmeet paljoa huolestuttaneet heitä.

Toisena päivänä sen jälkeen kuin he olivat jättäneet turvapaikkansa viikunapuun latvassa, loppui tiheikkö niin äkkiä, että he olivat vähällä pudota jokeen, jonka vaalea, kiihtynyt vesi virtasi pyörteitä muodostaen heidän jalkojensa juuressa. Se oli mahtava virta, melkein kilometrin levyinen, ja tältä kohden virta uursi niin rannikkoa, että koko joukko puita ja pensaita oli suistunut veteen.

Suuri virta katkaisi heidän tiensä kulkien koillista kohden, ja vastahakoisesti Grôm muutti kulkusuunnan etelään pitkin rantaa. Vaikka virta olikin väkevä, olisivat nämä luolaihmiset voineet uida sen yli. Mutta Grôm tiesi, että tällaisissa vesissä vilisi erilaisia jättiläiskrokodiileja, jotka olivat kaikki yhtä julmia, ja hirveitä lihaa syöviä kaloja, jotka liikkuivat suurissa laumoissa ja kykenivät repimään alkuhärän tai mastodontin [Sukupuuttoon kuollut norsueläin. Erosi varsinaisesta norsusta siinä, että sen poskihampaat olivat nystermäisiä ja molemmat leuat syöksyhampaallisia.] kappaleiksi hampaillaan, jotka olivat terävät kuin partaveitsi. Hän katseli kuitenkin himoiten vastakkaista rantaa, mikä hänestä näytti paljon kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin se, millä hän oli, ja tuumi, voisiko hän milloinkaan keksiä muuta keinoa päästäkseen sinne kuin uiminen.

182

Virran rannalla oli kulkijoilla yhtämittaista vaihtelua ja kulku vaarattomampaa kuin syvällä tiheikössä. Toisinaan ulottuivat suuret oksat, joita komeakukkaiset köynnökset ympäröivät ja koristivat, kauas veden yli tarjoten mukavan turvapaikan. Toisinaan reunusti joen rantaa ruohoinen tasankokaistale, jonka takana tiheikön reuna oli kuin punertavan vihreä, jyrkkä penger, jossa siellä täällä sinipunervat magentan- tai oranssinväriset leveät kukkaläikät riippuivat kuin uutimet. Toisinaan taas oli välttämätöntä tunkeutua tuon loistavan verhon takana olevaan humisevaan ja höyryävään hämärään voidakseen kiertää jonkun rämeisen poukaman, jonka tiheässä, viisitoista, kaksikymmentä jalkaa korkeassa kaislikossa näkyi suuria jälkiä, mistä saattoi päättää, että se oli julmien petojen asuinpaikka. Kulkijat olivat uteliaita näkemään noiden jälkien tekijät, mutta eivät antaneet uteliaisuutensa houkutella itseään tunkeutumaan niiden asuinpaikkoihin.

Koko tänä vaikeuksien ja vaarojen aikana eivät Grôm, A-ya ja väsymätön Loob unohtaneet matkansa tarkoitusta. He koettelivat jokaista suoraa, hoikkaa ja lujaa vesaa ja tainta, mutta tähän asti he eivät olleet löytäneet mitään, joka olisi tyydyttänyt heidän vaatimuksiaan.

Grôm kulki kuten tavallisesti ensimmäisenä katsellen eteensä, tutkien, miettien ja kuunnellen; jousi ja nuija riippuivat hänen olkapäillään, ja raskas, kivipäinen keihäs oli aina käyttövalmiina. Vakooja Loob, pieni, tumma ja karvainen mies, jolla oli kärpän silmät ja puhvelin rohkeus, kulki hiipien ja ryömien äänettömästi pensaikossa muutamia askeleita vasemmalla, varjellen heitä tiheiköstä tulevilta hyökkäyksiltä. A-ya, jonka nopeus ja tarkkuus lempiaseensa jousen käytössä herättivät koko heimon ihmetystä, tuli viimeisenä pitäen varalta, ettei mikään hiipivä peto seuraisi heitä.

A-ya sattui jättäytymään muutamia askeleita taammaksi sanomatta mitään Grômille. Hän oli huomannut hoikan vesan, joka näytti olevan sopiva nuoleksi. Jos löytö osoittautuisi hyväksi, halusi hän saada siitä kunnian itselleen. Hän kumartui vetämään vesaa juurineen, koska se näytti olevan liian sitkeä katketakseen. Se oli uppiniskainen. Ponnistaessaan nojasi hän paljaalla kyljellään ja olkapäällään pienen puun runkoon, johon hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Samassa hänestä tuntui kuin puun runko olisi tehty tulikuumista hiilistä. Siitä lähtevä pistävä tuli levisi kuin salama hänen käsivarsiinsa ja koko ruumiiseensa. Terävästi kirkaisten hypähti hän puun luota pois ja alkoi repiä ja lyödä mielettömästi ruumistaan molemmin käsin. Hänen ihonsa oli aivan täynnä hirveitä muurahaisia, suuria, punaisia, pistäviä muurahaisia, joiden myrkky on kuin polttavaa tulta.

Kuullessaan hänen huutonsa harppasi Grôm hänen viereensä parilla askeleella hiukset ja parta törröttäen jäykkänä ja silmät leimuten vihasta. Mutta mitään vihollista ei ollut näkyvissä. Hetken hän seisoi vilkuillen hurjasti ympärilleen Loobin hiipiessä hänen luokseen muristen kostoa. Sitten hän huomatessaan naisen vaarallisen tilan heittäytyi hänen päälleen ja koetti hurjalla syleilyllä murskata paikalla nuo myrkylliset eläimet. Siinä hän aivan iski kirveensä kiveen ja samassa tuo polttava tuli levisi hänenkin ruumiiseensa. Mutta sen tuottama tuska ei hänen mielestään merkinnyt mitään sen tuskan rinnalla, jota hän tunsi nähdessään niiden pistävän A-yaa ja tuntiessaan itsensä kykenemättömäksi heti auttamaan häntä. Hän löi ja hutki häntä suurilla käsillään tytön peittäessä kasvonsa käsillään suojellakseen niitä.

Loob tuli apuun, mutta Grôm, joka oli tarkka joka suhteessa, pysähdytti hänet.

»Pysy loitolla!» käski hän. »Pysy loitolla ja vartioi!» Sitten hän tarttui A-yaa käsivarteen, työnsi hänet rannalle ja veti hänet mukanaan veteen.

Vesi ei ollut tältä kohden kuin kolme jalkaa syvä. He kyyristyivät kokonaan veden alle noin minuutin ajaksi. Sillä välin seisoi Loob keihäs kädessään heidän lähellään tutkien tarkasti pienillä, hurjilla silmillään edessään olevaa syvää vettä ja takana olevaa tiheikköä, jottei mikään vihollinen lähestyisi.

Kun he eivät voineet enää kauemmin olla hengittämättä, nousivat he ylös. Virta vei punaiset viholliset mennessään, mutta polttava myrkky jäi jäljelle, ja he valelivat toistensa tulipunaisia ja kirveleviä hartioita lakkaamatta unohtaen hetkeksi koko ympäristön. Silloin jättiläismäinen vesikäärme kohotti päätään aivan lähellä olevasta lehvistöstä, kohdisti laimeat, elottomat, kiiltävät silmänsä heihin ja vetäytyi taaksepäin hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Mutta seuraavassa hetkessä lävisti Loobin nopea keihäs suoraan sen kaulan, ja hänen varoitushuutonsa kajahti ilmassa. Grôm ja A-ya hypähtivät rannalle kuin saukot, ja kuolettavasti haavoitettu käärme syöksyi heidän päänsä yli veteen vieden muassaan Loobin keihään, joka oli tarttunut sen kaulalihaksiin.

Ruumiin läiskähtäessä vedenpintaan kuohahti vesi sen ympärillä äkkiä alkaen elää krokodiileista. Ihastuneina suunnattomasta saaliistaan syöksyivät ne käärmeen kimppuun. Yksi pedoista viskautui puoleksi ylös vedestä käärmeen häntä kaksinkerroin kiedottuna leukojensa ympärille, joita se suonenvedontapaisesti puristeli. Mutta käärme, jolla oli Loobin keihäs kaulassaan, taisteli umpimähkään. Hetkistä myöhemmin se oli puraistu kahtia, ja krokodiilit taistelivat sätkyttelevistä kappaleista hirveästi keskenään.

»Sait meidät juuri ajoissa tuolta pois», sanoi Grôm irvistellen hyväksyvästi pienelle vakoojalle.

A-ya väänsi molemmin käsin veden tuuheista hiuksistaan ja heilahdutti ne taakseen keikauttamalla päätään ylöspäin.

»Minä vihaan muurahaisia», sanoi hän väristen. »Lähdetään pois täältä.»