II.
Päästyään varmuuteen, että Oot-ootskin haavat, vaikka ne olivatkin hirveät, eivät olleet kuolettavia, meni A-ya kauempana olevan tulen luo katsomaan, voisiko pelastaa kaatuneen hirven, ennenkuin se kokonaan palaisi. Tuli oli vain vähän tehnyt tuhojaan, mutta sokea karhu oli hirmuisesti paloitellut sitä. Ja siitä kohosi paistetun lihan haju, joka tuntui A-yasta miellyttävältä. Hänen käskystään vetivät vanhat miehet hirven tulesta takajaloista saadakseen kappaleita itselleen. Jokainen seurasi esimerkkiä saadakseen itselleen jonkin herkkupalan, paitsi Ook-ootskia ja erästä vanhaa vaimoa. Vanhus istui haikeana huojutellen itseään karhun surmaaman miehensä ruumiin vieressä, ja Ook-ootsk ryömi lähimpään kuoppaan etsimään jotakin parantavia yrttejä, jotka puhdistaisivat ja lieventäisivät hänen haavojaan.
Hirven nahka oli liian palanutta ja karhun kynsien repimää ja rikkomaa niin, ettei siitä voinut tehdä muuta kuin nahkahihnoja. Mutta vanhat miehet nylkivät sen taitavasti, ennenkuin jakoivat lihan. Vaikka heidän kyhmyiset sormensa olivat heikot, käyttivät he ihmeellisen, taitavasti teräviä kiviä veitsen asemesta. A-ya seisoi heidän vieressään tarkasti katsellen, ettei mikään hänelle kuuluvista herkkupaloista katoaisi. Nuo makupalat oli varattu hänelle, hänen kahdelle lapselleen ja Grômille, kun tämä palaisi. Hänellä oli oikeus niihin, ei vain siksi, että hän oli Grômin vaimo, vaan myöskin sen tähden että hän oli surmannut otuksen.
Hänen seistessään hirven pääpuolella, joka oli enimmän kärventynyt tulessa, kohosi siitä vahvempi paistetun lihan haju kuin ensi kerralla. Kun hän veti sitä varovasti sisäänsä, alkoi se niin ihmeellisesti kiihoittaa hänen ruokahaluaan, ettei hän ollut moista ennen tuntenut. Hän kosketti hyvin ruskettunutta, lihavaa palaa ja pisti sitten sormet suuhunsa. Maku tuntui hänestä yhtä miellyttävältä kuin hajukin. Hän etsi sopivaa palasta maistaakseen sitä.
Sattumalta oli hirven kieli, joka oli ollut keskellä tulta, mutta puoleksi avonaisten leukojen välissä, kypsynyt hyväksi. A-ya otti itselleen tuon aina halutun herkkupalan. Se näytti niin kummalliselta paistettuna, että hän epäröi maistaa sitä. Viimein hän siitä lähtevän hyvän hajun houkuttamana rohkaisi itsensä ja puraisi sitä.
Hetkisen kuluttua hän ahmi sitä sellaisella halulla, että se, jos tapoihin olisi kiinnitetty huomiota silloin, kuin maailma oli nuori, olisi näyttänyt sopimattomalta suuren päällikön puolisolle. Milloinkaan ennen ei hän ollut syönyt mitään, mikä olisi ollut puoleksikaan näin herkullista. Tällaista ruokaa hän oli koko elämänsä ajan halunnut. Hänen kaksi pientä poikaansa nykivät häntä herättäen hänet innostuksestaan. Hän antoi heille kummallekin kappaleen, jonka he ahneesti hotkivat pyytäen lisää. Ja pian katosi tuo suuri paistettu kieli noiden kolmen suuhun.
Toiset katselivat sitä paheksuen. Ne osat lihasta, jotka tuli oli kokonaan tai puoleksi kypsentänyt, olivat heidän mielestään turmeltuneita. A-ya mahtoi kuitenkin pitää siitä, mutta hänhän oli niin monessa suhteessa erilainen kuin muut! Mutta kun he näkivät hänen kahden poikansa seuraavan hänen esimerkkiään ja huomasivat heidän innostuksensa, uskalsivat useat vanhat miehet maistaa itsekin. He muuttivat heti mielensä. Kaikkein viimeksi huomasivat vanhat naiset ja lapset, jotka aina ovat piintyneimpiä tällaisissa asioissa, kadottavansa jotakin ja uskalsivat maistaa tuota outoa ruokaa. Yksi ainoa suupala riitti kumoamaan heidän ennakkoluulonsa. Muutamien minuuttien aikana kiskoi jokainen kappaleita lihasta, mitä tuli oli kärventänyt, ja kaikki halusivat vielä lisää. Runsaasti kolmas osa eläimestä oli vielä jäljellä, mutta se oli raakaa lihaa. A-ya katseli sitä halveksien.
»Heittäkää se uudelleen tuleen!» käski hän ankarasti. Komea paistin kappale, jonka hän oli leikannut itselleen reidestä, näytti kärventyneen vain ulkopuolelta, ja hän oli pettynyt. Hän seisoi hypistellen raakaa lihaa hieman vastenmielisesti, sillä aikaa kuin vanhat miehet ja naiset iloisesti rupatellen ja lapsilauman töllistellessä raastoivat ruhjotun hirven takaisin tuleen, nostivat sitä vaivalloisesti jaloista ja onnistuivat asettamaan sen keskelle liekkejä. Äänekäs riemuhuuto kuului nyt noista vanhoista, kuihtuneista kurkuista, ja he vetäytyivät kaikki edemmäksi odottamaan, kunnes tuli tekisi ihmeellisen työnsä.
Mutta A-ya oli kärsimätön ja kummallisen tyytymätön katsellessaan, miten nopeasti liha käristyi. Hän seisoi miettien, katsellen tulta ja pyöritellen raakaa lihaa käsissään. Tuon asennon hän oli oppinut Grômiltä, kun tämä pohti jonkun kysymyksen ratkaisua. Ja nyt näytti siltä kuin hän olisi saanut Grômin mielenkin. Hänessä välähti äkkiä ajatus, eikä hän tiennyt, mistä se tuli. Tuntui aivan kuin joku olisi kuiskannut sen hänelle. Hän otti keihäänsä, työnsi sen kivipään tukevasti lihakimpaleen sisään ja heitti lihan tuleen niin kauas kuin sen saattoi panna, polttamatta keihään puuvartta.
Liikuttamalla kappaletta edestakaisin, jottei se palaisi, huomasi hän paistamisen käyvän paljon paremmin kuumien hiilien päällä kuin liekissä. Ja kun viipale oli ohut, kypsyi se nopeasti. Kun se oli tehty, poltti hän lihalla sormensa ja suuren, punaisen suunsa. Hänen kaksi poikaansa, joille hän oli antanut kappaleet, jotka olivat liian kuumia hänelle itselleen, hyppivät edestakaisin ja itkivät ääneensä tuskasta, mutta rauhoittuivat heti sen hyvästä mausta.
Huomattuaan, miten hyvin A-yan koe oli onnistunut, ryntäsivät katselijat esiin, vetivät eläimen vielä kerran tulesta ja alkoivat leikellä sopivia kappaleita, kukin itselleen. Muutamien minuuttien aikana opetteli jokainen, joka sai käsiinsä pitkän nuolen, keihään tai terävän tikun ahkerasti paistamisen taitoa. Jopa itkevä, vanha murehtijakin, kun innostus kävi liian ylivoimaiseksi, jätti kuolleen miehensä ruumiin ja tuli ottamaan osansa. Ainoastaan tuo kuollut mies, joka makasi pitkin pituuttaan auringonpaisteessa luolan suulla, ja rampa jättiläinen Ook-ootsk, joka vihreässä kuopassa hoiteli hirveitä haavojaan, eivät ottaneet osaa iloon, ensimmäisiin keitetyn ruoan pitoihin. Kuuman lihan neste, jota tuli oli muodostanut, oli melkein yhtä kiihoittavaa kuin alkohooli heidän suonissaan, ja pidot muodostuivat kuin hurjiksi juomingeiksi, kun vanhusten käpertyneet hermot alkoivat tuntea uutta elämää. Nähdessään hirven lihan sulavan kuin lumi kevätauringossa A-ya käski nylkeä ja paloitella kaatuneen karhun ruumiin.
Mutta vanhat miehet olivat liian kiintyneitä kemuihinsa kiinnittääkseen mitään huomiota hänen määräyksiinsä. Ja hän itsekin oli liian iloinen ja tyytyväinen pakottaakseen heitä sen enempää. Jokainen, vanha ja nuori, imi palaneita sormiaan ja kaikkien kasvot loistivat rasvaisina ja onnesta hymyilevinä, ja A-ya tunsi hämärästi, että kaikki kuri olisi nyt vastenmielistä.
Tämän huumauksen aikana palasi heimon pääjoukko komman- ja simpukankeräysretkeltään rannikolta. Jyrkänteen juurella luolan kohdalla he löysivät karhun ruumiin ja keräytyivät tuskallisina sen ympärille, ihmetellen siinä olevia keihään haavoja ja nuolen reikiä, kunnes Bawr ja Grôm, jotka olivat jälkijoukossa, saapuivat paikalle. Oli selvää, että luolan luona oli ollut hirveä taistelu. Molemmat päälliköt kiiruhtivat useimpien sotilaiden kanssa eteenpäin nähdäkseen, miten oli käynyt, ja vain muutamat jäivät nylkemään karhua ja ottamaan siitä lihoja.
Kun huolestuneet soturit saapuivat luolan edustalle, hämmästyivät he siellä vallitsevaa iloa ja olivat vähällä suuttua. Mitä nuo vanhat tyhmyrit oikein ajattelivat, kun tanssivat ja rupattivat tulen ympärillä ja tuhlasivat hyvää lihaa työntämällä sitä keppien, keihäiden ja nuolien kärjessä tuleen?
Nuoremmat naiset, jotka tulivat soturien takana, olivat pilkallisia. He käyttäytyivät aina moittivasti A-yaa kohtaan, sikäli kuin uskalsivat, ja nyt he juoksivat esiin toruen ja lyöden lapsiaan ja kieltäen heitä panemasta suuhunsa tuota vastenmielistä, kärvennettyä lihaa.
A-ya kertoi Grômille ja Bawrille tapauksen muutamin lausein ja ojensi sitten heille kummallekin hyvin paistetun kappaleen. He haistoivat sitä epäillen, maistoivat, hymyilivät ja hotkivat sen maiskutellen partaisia huuliaan.
»Sinäkö tämän teit, tyttö?» kysyi Grôm ylpeydestä loistaen, katsellen A-yaa ja ojentaen suuren, karvaisen kätensä saadakseen uuden kappaleen. Mutta Bawr harppasi eteenpäin, työnsi vanhat miehet syrjään, irroitti itselleen suuren lihaviipaleen, työnsi sen keihäänsä kärkeen ja heitti tuleen.
Malttamattomuudessaan veti Bawr paistinsa aina minuutin, parin kuluttua tulesta maistaakseen sitä ja nähdäkseen, olisiko se jo valmis. Hänen innostuksensa ja Grômin, joka oli seurannut esimerkkiä, poisti sotilaiden epäilyn niin nopeasti, että suuresta hirvestä ei viiden minuutin kuluttua ollut jäljellä muuta kuin sarvet, luut ja sisälmykset. Ne, jotka eivät olleet saaneet mitään, heittäytyivät karhun kimppuun, nylkien ja paloitellen sen ahnaan kiireisesti. Nuoret naiset, jotka olivat tyydyttäneet itseään lyömällä vastustelevia, hurjistuneita lapsiaan, antoivat pian perään uteliaisuudelleen ja alkoivat salaa maistella rasvaisia, paistettuja lihapaloja, joita olivat itselleen keränneet. Sitten he sieppasivat keihäitä ja tikkuja paistinvartaiksi ja tulivat kirkuen pyytämään osiaan. A-ya, joka seisoi vähän etäämmällä Grômin kanssa, hymyili pilkallisesti heidän mielensä muutokselle.
Seuraavien tuntien aikana ympäröi tulia paistava, rähisevä joukko. Lähimpänä tulta olevat pitelivät toisella kädellään paistinvarrasta, koettaen toisella suojata kasvojaan kuumuudelta. Heti kun etumainen piiri alkoi tunkeutua ulos ruskeine, mehukkaine herkkupaloineen, rupesivat takimmaiset riitelemään heidän paikoistaan. Ja luolaheimo, joka ei välittänyt mistään muusta kuin tästä uudesta herkusta, juhli koko iltapäivän sellaisella yksimielisellä, huolettomalla riemulla, jollaista he eivät olleet milloinkaan ennen tunteneet. Viimein he loistaen rasvasta ja yltäkylläisyydestä heittäytyivät pitkälleen siihen missä olivat ja vaipuivat uneen. Bawr ja Grôm sekä pari, kolme vanhempaa soturia, jotka viisaasti kyllä olivat olleet kohtuullisia herkuttelemisessaan, ajattelivat pelolla, mitä tapahtuisi, jos joku vihollinen hyökkäisi heidän kimppuunsa tällaisella velttouden hetkellä.
Mutta mitään vihollista ei tullut. Kasteen laskeutuessa maahan nousi kuu lahden yli hunajanvärisenä sinipunervalle taivaalle ja leikitteli kummallisesti tulen vaihtelevan loisteen kanssa. Luolasta kuului A-yan hiljainen ääni, kun hän tyynnytteli rauhatonta lastaan.
Kahdestoista luku.