II.
Täysi kuu loi säteitään amfiteatteriin, jossa vuoristoheimon haavoittunut jäännös, kyyköttäen luoliensa edessä, piti neuvottelua. Kuolleet oli jo kunnialla haudattu kiviröykkiöiden alle, paljaille, tuulen lakaisemille alangoille. Solan ulkopuolella ulvoivat ja tappelivat jättiläissakaalit, luolahyeenat ja muut öiset kulkijat kaatuneiden vihollisten luurankojen ympärillä.
Leirissä oli loppumaton hälinä ja puheensorina, jota valkopartaiset, koukistuneet vanhukset ja lapsia hoitavat naiset kuuntelivat yhtä tarkkaavasti kuin soturitkin. Päällikkö, istuen isolla kivilohkareella muita ylempänä, sanoi ainoastaan sanan silloin tällöin, mutta kuunteli kaikkia, tarkastellen puhujaa toisensa jälkeen silmät puoliummessa ja harkiten ehdotuksia. Piirin ulkopuolella seisoi Grôm nojaten nuijaansa ja tuijottaen kuuhun nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.
Äkkiä päästi päällikkö terävän äänen ja kaikki vaikenivat. Hän nousi vielä kankeana haavoistaan ja mahtavana seisoen neuvoston edessä esitti päätöksensä.
»Olen kuullut paljon tyhmyyksiä», sanoi hän, »mutta myös joitakin viisaita ajatuksia. Ja suurimman viisauden on sanonut isäni tuolla, Alp vanhus.» Hän osoitti vanhuuttaan heikontunutta miestä, jonka kumartunutta päätä peitti tuuhea, valkoinen tukka. »Isäni silmät ovat vanhuuttaan sokeat», jatkoi hän, »mutta pimeydessään ne näkevät paljon sellaista, jota me emme näe. Ne ovat nähneet, että kaikki nämä onnettomuudet, jotka viimeksi ovat meitä kohdanneet, ovat tulleet idästä. Ne näkevät, että siinä täytyy olla joku syy. Ne näkevät, että muitakin kauheita vaivoja on tulossa idästä, ja että me ylänköjen asukkaat olemme niille alttiina. Kuinka monta voimme vielä kestää tuhoutumatta? Emme ainoatakaan. Sentähden, sanon minä, me jätämme tämän paikan, isiemme kodin, ja menemme auringonlaskua kohti ja etsimme uuden kodin kaukana vihollisistamme, kunnes jälleen kasvamme voimakkaaksi kansaksi. Olen puhunut.»
Hänen istuttuaan kuului hiljaista murinaa useiden tuumiessa, että hän oli oikeassa; mutta toiset, uskaltamatta avoimesti vastustaa, olivat vihaisia ja peloissaan vain ajatellessaankin, että heidän pitäisi lähteä synnyinseuduiltaan. Mutta Grôm, joka oli kääntynyt ja loistavin silmin kuunnellut päällikköä, astui piirin sisään puhumaan.
»Bawr on johtajamme», sanoi hän selvällä, tyynellä äänellä, »ei vain siksi, että hän on mahtavin taistelussa, vaan koska hänen neuvonsakin ovat viisaimmat. Milloin lähdemme?»
Päällikkö ajatteli hetken. Hän ei välittänyt erimielisten murinasta, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Mutta hän iloitsi Grômin kannatuksesta.
»Kahden kuukauden kuluttua», vastasi hän äkkiä. »Haavojemme täytyy parantua, sillä meidän on oltava vahvoja matkalla. Ja kun menemme kauas emmekä tiedä mihin, täytyy meidän koota paljon ruokaa mukaamme. Sitten kun kuu on kaksi kertaa täyttynyt, jätämme me nämä luolat ja vuoristomaan.»
»Jos Bawr sallii», sanoi Grôm, »lähden minä etsimään paikkaa meille ja tulen takaisin nopeasti sekä vien heimon sinne lyhyintä tietä.»
»Hyvä on!» sanoi Bawr, huomaten heti, mistä vaivalloisesta matkasta heimo säästyisi hänen suunnitelmiensa avulla. »Milloin lähdet?»
»Huomenna päivän koittaessa», vastasi Grôm. Kuullessaan tämän hypähti nuori tyttö, A-ya, joka koko ajan oli katsellut soturia syrjästä, levottomana seisoalleen ja painoi molemmin käsin mustia hiuksiaan rintaansa vasten. Silloin kookas nuorukainen, joka oli istunut tytön vieressä niin lähellä häntä kuin mahdollista katsellen ahneesti tämän poispäin kääntyneitä kasvoja, syöksähti ylös mustasukkaisen kiivaasti.
»Grôm on petturi!» huusi hän. »Hän jättää meidät hädässämme. Älä päästä häntä menemään, päällikkö!»
Kuulijat alkoivat vastustelevasti murista. Tyttö katsoi heitä salamoivin silmin. Grôm loi poikaan välinpitämättömän katseen ja kääntyi pois puoleksi hymyillen. Päällikkö löi kiveen nuijallaan ja sanoi kylmästi:
»Mawg on nuori ja hänen sanansa ovat typerät. Grôm on uskollinen mies.
Hän tehköön, kuten haluaa.»
Nuorukaisen kasvonpiirteet näyttivät vihaisilta hänen koettaessaan etsiä sanoja toiseen hyökkäykseen. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän muisti että oli luultavaa, ettei hänen kilpailijansa palaisi milloinkaan niin vaaralliselta matkalta. Hän loi viekkaan syrjäsilmäyksen tyttöön ja istuutui jälleen, tytön kääntäessä hänelle selkänsä. Päällikön viittauksesta neuvottelu päättyi ja kaikki lähtivät pakinoiden luoliinsa.
* * * * *
Ensimmäisen kalpean valosäteen ilmestyessä taivaalle lähti Grôm salaperäiselle matkalleen. Juuri tällaisesta matkasta oli hänen tulinen ja tiedonhaluinen mielensä aina uneksinut, mutta koskaan ennen ei hänelle ollut sattunut tällaista tilaisuutta. Hänen syvissä silmissään tuuheiden kulmakarvojen alla oli poikamaista innostusta, kun hän äänettömästi astui ulos solasta, hiipi nopeasti kaatuneiden vihollisten paljaiksi nakerrettujen luurankojen ylitse, käänsi selkänsä auringonnousua kohti ja lähti kulkemaan virran rantaa pitkin. Aseina oli hänellä sotanuijansa, kaksi kevyttä, piikärkistä metsästyskeihästä sekä kivipuukko joka riippui sudennahkavyössä.
Koko sen päivän iltapuoleen asti hän kulki nopeasti suoraan eteenpäin tarkasti vaanien ympärilleen ja karttaen pimeitä tiheikköjä, joissa tiikerit ja leopardit voisivat hyökätä hänen kimppuunsa. Hän oli seuduilla, joissa hän oli usein metsästellyt ja jotka hän hyvin tunsi. Hän kulki hyvin nopeasti pitkin, äänettömin askelin, ja halutessaan levätä kiipesi hän turvallisuuden vuoksi puuhun.
Monesti tuntui hänestä, että häntä seurattiin. Kerran hän kääntyen äkkiä juoksi takaisin päin toivoen saavansa ilmi takaa-ajajansa. Mutta kun hän ei löytänyt ketään, arveli hän, että se oli vain joku aaveista, joita heimo niin pelkäsi, mutta joita hän itse melkein halveksi.
Paljon ennen puolta päivää oli hän jättänyt joen rannan, koska se ei vienyt häntä etelään päin. Iltapäivällä saapui hän joelle, jota edempänä hän ei ollut ennen käynyt. Joki oli leveä ja vuolas, mutta liian matala uitavaksi, ja hän kahlasi sen poikki muutamien vastuksien jälkeen. Yli päästyään hän kulki varovaisemmin, sillä häntä ahdisti outo ympäristö, vaikkei maisema vielä missään suhteessa ollut paljon muuttunut.
Auringon laskiessa etsi Grôm sopivaa puuta, jonka latvassa voisi viettää vaaralliset, pimeät tunnit. Kun hän katseli ympärilleen, kuului pelästynyt huuto puuryhmästä, minkä läpi hän juuri oli tullut. Se oli naisen ääni. Grôm juoksi sinne. Samassa puun lehvät erkanivat, ja tyttö tuli juosten häntä kohti mustat hiukset liehuen. Aivan hänen kintereillään juoksi kolme isoa luolasutta.
Grôm huusi ja iski keihäällään. Se osui suoraan lähimmän suden rintaan halkaisten sydämen. Toiset kaksi pysähtyivät epäröiden. Mutta kun kookas Grôm syöksyi niitä kohti, katosi niiden epäilys. Ne pyörähtivät ympäri ja juoksivat tiheikköön. Tyttö astui arasti eteenpäin ja polvistui Grômin jalkoihin.
Sotilas katsoi tyttöä ensin hämmästyneenä ja hieman vihaisena. Sitten hänen silmiinsä tuli myötätuntoinen ilme. Hän näki tytön olkapäällä syvän haavan pään ja tiesi, että se ulottui syvänä ja ärtyneenä puoliväliin rintaa. Tuo nuori tyttö oli A-ya. Grômin silmät muuttuivat lempeiksi, sillä hän oli kuullut, että A-ya oli pelastanut hänet sodassa taistellen urhoollisesti hänen puolestaan, kun hän makasi maassa, ja että hänen hartioissaan ollut veri oli ollutkin tytön. Vielä tähän asti ei hän ollut milloinkaan huomannut tyttöä, sillä hänellä oli niin paljon muuta ajateltavaa kuin naiset. Nyt Grôm katsoi häntä ihmeissään. Hän oli kovasti peloissaan, että tärkeä tehtävä tulisi häirityksi, mutta hän kysyi tytöltä ystävällisesti, miksi tämä oli seurannut häntä.
»Olin peloissani sinun tähtesi», vastasi tyttö katsomatta ylös. »Lähdet suuriin vaaroihin. En voinut jäädä heimon luo odottamaan.»
»Luuletko, että tarvitsen apua?» kysyi Grôm, jonka katseesta kuvastui itseluottamus.
»Tarvitsithan minua taistelussakin!» vastasi tyttö ylpeästi.
»Se on totta!» sanoi Grôm. »Ilman sinua makaisin nyt kivien alla tuulisella tasangolla.»
Hän katseli tyttöä sellaisin tuntein, että se hämmästytti häntä itseäänkin, valtaavalla hellyydellä, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut naista kohtaan. Hänen vaimonsa olivat olleet hyviä ja kuuliaisia, ja hän oli ollut tyytyväinen heihin. Mutta hän oli varma siitä, ettei yksikään heistä olisi milloinkaan ajatellutkaan tulla mukaan hänen retkilleen.
»En voinut olla ilman sinua», sanoi tyttö jälleen. »Pelkäsin myös
Mawgia», lisäsi hän.
Mustasukkaisen vihan laine kuohahti Grômin suonissa.
»Jos Mawg kiusasi sinua, olisi minun pitänyt tappaa hänet!» sanoi hän kiivaasti. Ja tempaisten tytön ylös painoi Grôm hänet rajusti voimakasta rintaansa vastaan.
»Mutta miksi seurasit minua niin salaa koko päivän?» jatkoi hän.
»Pelkäsin, että vihastuisit ja lähettäisit minut takaisin», vastasi tyttö tyytyväisesti huokaisten.
»En olisi voinut lähettää sinua takaisin», sanoi Grôm lämpimästi.
»Mutta tule, meidän on etsittävä suojapaikka yöksi.»
Käsi kädessä he juoksivat suuren puun luo, jonka Grôm oli jo valinnut tähän tarkoitukseen. Heidän kiivetessään ylimmille oksille tuli äkkiä pimeä, suuret pedot karjuivat kauheasti metsien syvyyksissä ja läheisestä ruokoviidakosta kuului rajua ryskettä.