I.
Ylängöillä asuva heimo oli suuressa hädässä. Sitä oli kohdannut vastus toisensa jälkeen ja iskuja monenlaisia, kunnes heitä oli enää jäljellä vain kuutisenkymmentä taistelukuntoista miestä ja kenties kahta vertaa enemmän naimakykyisiä naisia. Näytti siltä, että vielä yksi sellainen isku, joka sitä juuri äsken oli kohdannut, hävittäisi koko heimon sukupuuttoon. Ja jos armoton Luoja olisi sallinut sen tapahtua, olisi se ollut sellainen vahinko, jonka korvaamiseen olisi mennyt tuhansia vuosia. Sillä ylänköjen heimo oli kehittyneempi kuin mikään niistä ihmis- tai puoli-ihmisheimoista, jotka siihen aikaan ponnistelivat eteenpäin nuoressa maailmassa.
Ensimmäinen eikä suinkaan vähäisin heimon vastoinkäyminen oli ollut hyökkäys idän asujainten puolelta, jotka olivat osaksi raakoja ihmisiä, mutta vielä enemmän julmia petoja. Olisipa ylänköjen heimo vain tiennyt, että nämä apinaihmiset olivat hyvin paljon heidän esi-isiensä kaltaisia, lukuunottamatta niiden mustaa nahkaa karkean karvapeitteen alla, kapeata pääkalloa ja vahvasti ulkonevaa alaleukaa!
Pian sen jälkeen tekivät jättiläisluolakarhut, miekkahampaiset tiikerit ja muutamat suunnattoman suuret luolaleijonat tuhoisan hyökkäyksen heimon kimppuun, eikä kukaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Nämä ahnaat pedot eivät yksinomaan tappaneet riistaa, josta ylänköIäiset pääasiallisesti elivät, vaan yrittivät itselleen ryöstää heidän luolansakin. Kun ne raivosivat toisiaan vastaan yhtä kiivaasti kuin ihmisvihollisiaankin vastaan, ei voinut epäillä taistelun päätöstä. Ylänköläiset pysyivät lujasti yhdessä, tappelivat kaikkien salahautojensa ja väijytyksiensä avulla ja musersivat vahvimmat hyökkäämällä joukoittain niiden kimppuun. Mutta voitto oli kalliisti saatu. Kun viimeinen pedoista jurona ja pahatuulisena vetäytyi takaisin etsimään helpompaa metsästysmaata, jäi sen jälkeen paljon surua ja murhetta.
Sitten seurasi rauhallinen kesä ja metsänriistaa oli runsaasti. Tällöin saivat haavat aikaa parantua. Mutta talvi toi tullessaan uuden vaivan, taaskin vihamielisestä idästä: susia, jättiläiskokoisia susia, jotka liikkuivat sellaisissa parvissa, että monet heimon kaukaisimmat osat joutuivat niiden hävityksen alaisiksi, ennenkuin ylänköläiset ehtivät yhdistyä vastustamaan niitä. Onneksi ei noilla eri laumoilla ollut mitään yhteistoimintaa, niin että ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen eräs viisas soturi, joka hallitsi ylänköläisheimoa, kykeni yhdistämään harvenneet toverinsa ja kokoamaan heidät kaikki sekä suuren osan ruokavarojakin leirin keskustaan.
Niin kului hirveä talvi puoliväliin. Silloin lähtivät sudet äkkiä, hävitettyään tai karkoitettuaan kaiken riistan ylängöiltä, liikkeelle lounasta kohden. Ylänköläiset saattoivat taas vapaasti liikkua ulkona. Mutta ei ollut enää riistaa, mitä olisi metsästänyt, ei metsissä, ei ylänköjen rinteillä eikä joen varsilla olevilla rämeillä. Heimon oli pakko kerätä pakoveden aikana ostereita, näkinkenkiä ja kammoja, vaikka he tällaista ruokaa sydämestään inhosivat ja heidän ruumiinsa kärsi siitä.
Se, että sudet olivat pakottaneet heimon kokoutumaan, näytti olevan onneksi sille. Jos he olisivat olleet kuten ennenkin hajallaan metsästysmaansa eri osissa, olisi seuraava ja ankarin hyökkäys varmasti hävittänyt heidät.
Se tuli taaskin idästä käsin, samaa tietä, mitä hävinneet apinaihmiset ja raivoavat sudet olivat tulleet. Eräänä kesäpäivänä auringonnousun aikaan oli yksi heimon naisista kaivamassa terävällä tikulla juuria puron rannalla, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi lyhyttä, keltaisen ruskeata, likaista miestä, joilla oli mahdottoman leveät hartiat, lyhyet, käyrät jalat ja matalat kasvot, joissa oli ylöspäin ammottavat sieraimet. Nainen, ollen nuori ja urhoollinen, taisteli kuin tiikeri, kunnes pyörtyi päähänsä saamastaan iskusta, ehtien kuitenkin sitä ennen saada molemmat hyökkääjänsä haavoitetuksi terävällä tikullaan. Leiriin oli kuitenkin kuultu hänen huutonsa, ja hyökkääjät, joiden mielestä tyttö oli kauniimpi ja sorjempi kuin mitä he milloinkaan olivat nähneet omien naistensa joukossa, kiiruhtivat saaliinsa kanssa metsään. Kolme ylänköläistä lähti ajamaan ryöstäjiä takaa. Mutta lauma tanakoita muukalaisia hyökkäsi äkkiä tiheiköstä esiin keskeyttäen heidän matkansa. He ympäröivät miehet, löivät heidät kovasta vastarinnasta huolimatta maahan, repivät kappaleiksi ja tallasivat jalkoihinsa.
Heimon johtaja näki tämän kukkulan rinteeltä, josta käytävä vei luolien pieneen amfiteatteriin, johon hän oli koonnut väkensä, ja hän käsitti tilanteen. Kahden kuluneen vuoden vaarat olivat tehneet hänet tylyksi ja toimeliaaksi. Heti kun hän näki nuo likaiset, pörröiset joukot, huomasi hän tästä tulevan kuolemantaistelun. Vihaisesti hän ajoi takaisin ne huimapäät, jotka aikoivat syöksyä kostamaan toveriensa puolesta, mutta jotka olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi kuin hekin. Hänen huutonsa kaikuivat voimakkaasta, karvaisesta rinnasta, kun hän kutsui koko heimon puolustamaan ahdasta rotkotietä, joka johti amfiteatterimaiseen luolaan. Käskyn mukaan, joka kulki äänettömästi suusta suuhun, kiipesivät vanhat miehet ja naiset ja jotkut isommista lapsistakin kallion reunoille ja koloihin kummallekin puolen solaa toisten keräillessä heille kiviä. Nuoremmat naiset ja kasvavat tytöt, varustettuina kivipäisillä nuijilla ja terävillä keihäillä kuten miehetkin, asettuivat solan suulle takimmaiseen riviin.
Kaarijalat, joiden keltainen iho näkyi savenväristen, yhteen tahmettuneiden karvatupsujen alta, tulivat juosten säännöttömästi ja kokoutuivat hajanaisiin joukkoihin kukkulan juurelle. Ne huutelivat kimeällä äänellä toisilleen ja tekivät uhkailevia liikkeitä kukkulalla olevaa äänetöntä joukkoa kohti. Heidän päätään peittivät harvat hiukset, jotka olivat tahmeat, karkeat ja hyvin mustat, täydellisenä vastakohtana ylänköläisten runsaille suortuville, jotka olivat enimmäkseen tumman ruskeat ja punaiset väriltään.
Muissa suhteissa oli erilaisuus vielä huomattavampi. Suorat ja ryhdikkäät ylänköläiset olivat elukan näköisiä vastustajiaan noin jalkaa pitemmät. Heillä oli kapeammat hartiat ja kevyempi ruumis, mutta rinta oli voimakas, suuret, kehittyneet lihakset käsivarsissa ja jaloissa ja vartalo notkea. Täysikasvuisten miesten hyvin karvainen iho oli punaisen ruskea, lapsilla ja nuoremmilla naisilla oli se vaaleampi. Heillä oli leveä otsa tuuhean tukan alla, suuri, kaunismuotoinen nenä ja silmät tuliset ja vilkkaat, väriltään vihreät, siniset tai ruskean harmaat. He seisoivat äänettöminä tuijottaen inholla noihin kallion juurella seisoviin rumiin olentoihin, joita oli melkein kymmenen yhtä vastaan, ja olivat kyllin tarkkoja huomaamaan, että niissä piili peloittava voima.
Muutamia minuutteja liikuskelivat kaarijalkaiset laumat keskustellen ja kiihkeästi heilutellen karkeatekoisia, mutta suuria nuijiaan. Heillä ei näyttänyt olevan johtajaa, ei hyökkäyssuunnitelmaa eikä minkäänlaista sotakuria. Istuutuivatpa muutamat heistä maahankin kynsien itseään niinkuin apinat, tuijottaen ilkeästi, mutta tyhmän näköisesti vastustajiensa pieneen joukkoon ja pärskyttivät kauheilla, ylöspäin kääntyneillä sieraimillaan, jotka eivät olleet juuri muuta kuin kaksi suurta, punaista kuoppaa keskellä naamaa. Sitten muutamat niistä, jotka olivat kyykistyneet maahan, alkoivat leikkiä kauhealla, punaisella päällä, jossa oli vielä muutamia hiustupsuja.
Ylänköjen joukot päästivät raivokkaan huudon ja jotkut heistä tahtoivat hyökätä tuon kauhean taisteluvaatimuksen kiihoittamina, mutta päällikkö pidätti heidät ankarasti. Sitten hän itse, joka oli puolta päätä pitempi kaikkia, lukuunottamatta paria toveriaan, ja jolla oli komea rinta, leveät hartiat ja tumma, harmaantunut leijonanharja, astui kolme neljä askelta eteenpäin ja nojaten suureen, porfyyripäiseen nuijaansa katseli liikehtivää joukkoa ylenkatseellisesti.
Viholliset lopettivat hetkeksi jaarittelunsa tuijottaen hämmästyneinä tuohon komeaan olentoon. Sitten yksi maassa istuvista tarttui tuohon kauheaan palloon, jolla he olivat leikkineet, pyöritti sitä hiuksista ja heitti sen kaksi kolmattaosaa mäen rinnettä ylöspäin. Kun se putosi ja lähti vierimään takaisin päin, juoksi kaksi nuorta naista rivistä hiukset liehuen pilvenä takana ja syöksyivät mäkeä alas ottamaan sitä kiinni. Ensimmäinen nosti sen maasta, painoi sitä paljasta rintaansa vasten ja huusi kirouksen töllisteleville murhaajille. Sitten molemmat juoksivat takaisin ja katosivat heimonsa riveihin.
Nähdessään nuo kaksi naista, joilla oli hohtava iho, vahvat, suorat jäsenet ja suuri, liehuva tukka, saivat kaarijalat juuri sitä kiihoitusta, jota he tarvitsivat, pannakseen toimeen hyökkäyksen. He arvasivat heti, että tuon suuren, ylpeän päällikön takana olevassa joukossa oli useampia noita mieluisia olentoja. Maassa istujat kömpivät nopeasti jaloilleen, ja huutaen sekä petomaisesti karjuen hyökkäsi koko lauma rinnettä ylös.
Kun hyppivät ja ilkeän näköiset olennot ilmestyivät kukkulalle, puhkesi ylänköläisten pidätetty raivo, huolimatta päällikön kiellosta, ja etumaiset joukot hyökkäsivät huutaen vihollista vastaan. Taistelun alussa ajettiin viholliset takaisin kivipäisten nuijien ja piikärkisten keihäiden tehdessä hävitystä noissa korskuvissa joukoissa. Mutta, kuten päällikkö oli arvannut, oli tuo vastarynnäkkö virhe. Pelkkä vihollisten lukuisuus pakotti ylänköläiset pian takaisin, kunnes he olivat jälleen käytävän suulla. Siinä he seisoivat vankkana kuin graniittiseinä, kun selkäpuoli oli suojassa.
Tuota kapeaa seinää vastaan syöksyvä raivoava vihollislaine torjuttiin, se syöksyi jälleen, mutta ei tehnyt mitään vaikutusta. Vihollisten kömpelöt aseet eivät vetäneet vertoja kivinuijien musertaville heilahduksille ja pitkille, keveästi liikutettaville piikärkisille keihäille. Mutta kaarijalat, pienet siansilmät punaisina saalista haluten, taistelivat hurjasti. Kumartuen äkkiä tarttuivat he ylänköIäisten jalkoihin voimakkailla, apinamaisilla käsillään, vetivät heidät alas ja repivät kappaleiksi käyrillä, teräväkynsisillä sormillaan.
Monet ylänköläiset, joukossa muutamia naisiakin, kuolivat tällä tavalla. Mutta ainoatakaan naista ei vedetty elävänä pois, sillä jos sellainen tuho uhkasi häntä eikä pelastus ollut mahdollista, keihästivät omat miehet hänet pelastaen hänet kohtalosta, joka olisi tuottanut häpeätä heimolle. Naiset olivat varmasti yhtä pelättäviä tässä taistelussa kuin miehetkin, sillä he taistelivat naarassuden julmuudella, raivostuneen hiehon nopeudella, kiihtyneinä ja armottomasti. Äidillinen vaisto sai heidät sydämen pohjasta vihaamaan noita likaisia, eläimellisiä miehiä, jotka uhkasivat ryöstää heidän lapsensa.
Ylänköläisten rintaman keskustaa turvasi urhokkaana suuri päällikkö heiluttaen mahdotonta nuijaansa monissa taisteluissa saavutetulla kokemuksella ja pitäen edessään olevan alan tyhjänä niin, ettei ainoakaan vihollinen päässyt siitä elävänä ohitse. Kun hänen toverinsa kaatuivat kummallakin puolen, astui toisia nopeasti sijalle takana olevista riveistä. Uloinna vasemmalla, missä aukon seinät olivat matalammat ja vähemmän äkkijyrkät kuin oikealla puolen, kävi yhtä tulinen taistelu kuin keskiosassa. Puolustusta johti siellä Grôm-niminen soturi, joka oli yhtä pelättävä kuin päällikkö itse. Hänkin, kuten päällikkö, taisteli synkästi äänettömänä, jottei hengästyisi. Joskus vain päästi hän kaikuvan komennushuudon tai rohkaisi ympärillä olevia. Hänenkin nuijansa, niinkuin päällikönkin, sai suurta hävitystä aikaan.
Mutta hänen nuijansa oli paljon pienempi kuin päällikön heiluttama porfyyripäinen nuija, pienempi ja kevyempi, paljon pitempivartinen ja aivan toisenmuotoinen. Pää oli kiilanmuotoinen ja asetettu poikkipäin varteen niin, että toinen puoli oli kuin moukari ja toinen kuin terävä taltta. Pidellen siroa asettaan puolivälistä vartta käytti hän sitä ihmeellisellä taidolla, milloin iskien moukarilla, milloin lyöden taltalla, milloin heiluttaen sitä koko varren pituudelta ylettyäkseen ja kaataakseen ilkeän vihollisen. Hän käytti sitä sekä nuijana että keihäänä. Ja varmuuden vuoksi, jottei sitä voisi temmata häneltä pois, oli hän sitonut sen nahkahihnalla ranteeseensa.
Tämä taistelija, vaikka olikin heimon keskuudessa tunnettu päällikön jälkeen parhaimmaksi metsästäjäksi ja soturiksi, ei milloinkaan ollut herättänyt kateutta päällikössä. Siihen oli useita syitä. Hän oli aina uskollisesti kannattanut päällikön mielipiteitä, sensijaan että olisi yrittänyt vastustaa niitä, ja hän oli vaikuttanut paljon heimon sotakuriin. Hän ei ollut niin pitkä kuin päällikkö, kenties noin puolta kämmenen leveyttä lyhyempi, ja vaikka hänellä olikin suuret lihakset käsivarsissa ja rinnassa, oli hän kuitenkin hintelärakenteisempi. Siitä syystä ei päällikkö, suuresti kunnioittaen hänen mielipiteitään, epäillyt kilpailijaansa. Sitäpaitsi oli Grôm susien hyökkäykseen asti asustanut etäisessä luolassa, ikäänkuin leirin esikaupungissa, muodostaen sinne etuvartioston ja välttäen siten heimon jaarittelut. Hän oli hiukan nuorempi päällikköä, ja vaikka tuuheissa, punertavan ruskeissa hiuksissa ja parrassa oli harvemmassa harmaita juovia, näyttivät hänen kasvonsa siitä huolimatta vanhemmilta, sillä juovat kasvoissa olivat syvemmät ja silmät totiset.
Grôm oli asustanut kaukaisessa luolassaan perheineen, johon kuului vanha äiti, kaksi vaimoa ja neljä lasta, kolme poikaa ja tytär. Hänen ollessaan poissa kotoa metsästysretkellä olivat sudet tulleet. Ne olivat yllättäneet pienen, erillään asuvan perheen ja hirveän taistelun jälkeen hävittäneet sen.
Grômin takana olevista taistelijoista pisti silmään nuori, hoikka tyttö, jolla oli vaalea iho ja tuuhea, pitkä, musta tukka. Hänellä oli keihäs, jolla hän taisteli urhoollisesti, samalla pitäen tarkasti silmällä kaikkien taistelijoiden liikkeitä.
Äkkiä kuului kallioilta yläpuolelta kimeä huuto. Grômistä se kuului hänen kuolleen lapsensa itkulta. Huolimatta itsestään hän vilkaisi ylöspäin, käsivarret ja nuija ojossa iskun jälkeen. Samassa tarttuivat kauheat kädet nuijaan. Hänet kiskaistiin eteenpäin ja samalla yksi vihollisista kyyristyen maahan sysäsi häntä jalkoihin, ja hän kaatui suulleen.
Vihlaisevasti kirkaisten hyökkäsi notkea tyttö hänen luokseen ja puhkaisi keihäällään lähimmän vihollisen litteän, irvistelevän naaman. Niin salamannopea oli hänen hurja hyökkäyksensä, että se pidätti tarpeellisen hetken koko laumaa. Silloin ylänköläiset ryntäsivät vastustamattomalla voimalla eteenpäin, löivät maahan etumaiset viholliset ja vetivät kaatuneen soturin takaisin joukkojensa taakse tointumaan. Puolen minuutin kuluttua oli hän jälleen rintamassa taistellen entistä hurjemmin, pää, hartiat ja selkä veren peitossa. Aivan hänen takanaan seisoi tyttö, hengästyneenä painaen sydäntään ja tuijottaen suurin silmin soturiin, tietämättä, että veri, joka peitti miestä, ei ollutkaan hänen, vaan tytön omaa verta.
Samassa kuului oikeanpuoleiselta korkealta kallion reunalta, sieltä missä käytävän seinä oli jyrkin, kaksi kimakkaa vihellystä. Se oli merkki, jota päällikkö, jonka monet haavat vuotivat verta, oli jo odottanut. Hän huusi käskyn, ja hänen joukkonsa, hyökättyään vielä kerran eteenpäin ottamaan haavoittuneensa, peräytyivät äkkiä noin puoliväliin vuoren solaa. Kaarijalat seurasivat riemuhuudoin tallaten kuolleitaan ja haavoittuneitaan, kunnes pullonkaulamainen käytävä oli ahdettu niin täyteen, ettei siellä päässyt liikahtamaankaan.
Vasemmalta seinämältä tuli heidän niskaansa silloin loppumaton kivisade, mutta oikealta puolen muutamia minuutteja kestävä sora- ja tomukuuro, joka sokaisi heidät ja tukki heidän kauheat, ylöspäin ammottavat sieraimensa.
Tuon tomun yläpuolella tarttui joku harmaaparta vipuihinsa. Ähkien he ponnistelivat tuijottavin silmin hien valuessa otsalta. Sitten tapahtui jotakin. Suuri kappale vuoren reunaa alkoi luisua alaspäin. Muutamat ahertajista kömpivät siltä pois turvaan, pitkät valkeat hiukset liehuen takana. Mutta toiset, jotka olivat kykenemättömiä ajoissa poistumaan, putosivat sätkytellen alas. Samassa syöksyi ukkosen tapaisella jyminällä suunnattoman suuri kallion lohkare, maata ja soraa tiheään ahdettujen joukkojen päälle solan suulla. Ylänköläiset päästivät suuren riemuhuudon. Hyökkääjien takana olevat joukot seisoivat hetken kauhistuneina. Sitten ne kääntyivät ja pakenivat kirkuen rinnettä alas. Ylänköläiset ajoivat niitä takaa surmaten niin paljon, että joen uoma salpautui kuolleitten ruumiista. Tuosta likaisesta laumasta pelastui tuskin kahtakymmentä miestä ja nämä pakenivat mielettöminä kohdatakseen toiset heimonsa joukot, jotka olivat tulossa samaa tietä kuin edellisetkin. Pakolaiset kertoivat heimosta, jonka muodostivat kookkaat, vaaleaihoiset paholaiset, joita oli mahdoton voittaa sodassa ja jotka repivät vuoria vierittäen niitä vihollistensa päälle. Senjälkeen kaarijalkaiset joukot muuttivat kulkunsa suuntaa vaeltaen kauaksi etelään ja karttaen tuota vuorimaata.