SISÄLLYS:
I. Maailma ilman ihmistä.
II. Kolmisarvinen kuningas.
III. Tulen löytö.
IV. Loistavan olennon lapset.
V. Puiden särkijä.
VI. Tulitaistelu.
VII. A-yan pelastus.
VIII. Jousi.
IX. Hirveä, loistava olento.
X. Pimeyden kauhut.
XI. Luola-asukkaiden pidot.
XII. Veden pinnalla.
XIII. Pelko.
XIV. Pitkän unen lammikko.
Ensimmäinen luku.
MAAILMA ILMAN IHMISTÄ.
Veden pinnalla liikkumattomassa, hieman kirjavan värisessä virrassa näkyi hyväntahtoinen pää, jolla oli hevosmaiset kasvot, sulkeutuvat korvareiät ja suuret pyöreät silmät, joissa oli jonkinlaista tuskallista lempeyttä.
Tuska noissa suurissa silmissä ei ollut aiheeton, sillä niiden omistaja oli juuri tullut tähän merenlahteen, jossa vesi oli haaleata ja reheväkasvuista, ja eläimet, joita hän jo oli nähnyt, olivat sekä outoja että uhkamielisiä. Mutta matalat rannat olivat täynnä vesikasveja, paljon rehevämpiä ja mehevämpiä kuin mitä hän milloinkaan oli nähnyt entisellä kotipaikallaan, ja hän oli päättänyt asettua tänne.
Aina kun joku uusi jättiläiseläin tuli näkyviin, kohosi tuo kummallinen pää ihmeellisesti vinon, pilarimaisen kaulan päässä viiden tai kymmenen, jopa viidentoistakin jalan korkeuteen paremmin nähdäkseen uutta tulijaa. Sitten se jälleen vaipui hitaasti lepopaikkaansa veteen.
Sillä kohdalla oli vesi raikasta, sillä merenlahteen, joka oli runsaasti kolme kilometriä laaja, virtasi siihen aikaan hiljalleen mahtava joki mannermaan sisäosista. Kaukaisempi ranta oli niin matala, ettei siitä nähnyt muuta kuin loppumatonta, vaalean vihreätä jättiläiskaislikkoa. Mutta lähempää rantaa reunustivat, lähes kilometrin päässä veden rajasta, jyrkät, kauniit, ruosteenpunaiset kalliot. Tasaisella maalla vedenrajan ja kallioiden välissä, lukuunottamatta leveätä rantaäyrästä, kasvoi suunnattoman suuria ja ihmeellisiä mustekalakasveja, puunkaltaisia sananjalkoja, sokeriruokoja ja palmuja, jotka huojuivat ja ryskivät paikoillaan ikään kuin jättiläiskulkijoita rynnistäisi niiden läpi. Siellä täällä kallioiden rinteillä oli suuria eläimiä, joilla oli hirveät, sahahampaiset nokat ja jotka muistuttivat joitakin linnunsukuisia petomaisia olentoja.
Kaukana veden yläpuolella räpytteli yksi noista olennoista hitaasti siipiään. Sen siivet, joilla oli pituutta viisitoista jalkaa kärjestä kärkeen, eivät olleet mitkään linnun siivet, vaan kuten yölepakolla. Sillä oli peloittavat, kädenmuotoiset kynnet siipien alla, ja sen jalat olivat kuin sisiliskon.
Tämän kauhistuttavan olennon räpytellessä rantaan päin katseli pää veden pinnalla sitä huvitettuna, mutta nähtävästi ilman vähintäkään pelkoa. Ja se näytti kuitenkin kyllin hirveältä herättääkseen pelkoa useimmissa eläimissä. Sen lento ei ollut linnun säännöllistä, tasaista lentoa, vaan nytkähtelevää ja rajua. Se kohosi noin kahdenkymmenen jalan korkeuteen, ja sen suuret, pyöreät silmät eivät näyttäneet huomaavankaan tuota outoa päätä, joka tarkasteli sitä veden pinnalta. Se lensi vähän sivulle päin, mutta äkkiä, käheästi ulvoen, se kääntyi ja syöksyi avonaisin kidoin veden pinnalla ajelehtivaa päätä kohti.
Vaikka hyökkäys olikin nopea ja äkkinäinen, sai hyökkääjä lyödyksi vain kuohuvaa vettä, johon pää oli kadonnut Sen paikan ympärillä, mihin se äkkiä hävisi, kuohui vesi yli kahdeksankymmenen jalan laajuudelta. Mutta tuo suuri lintusisilisko oli joko liian raivoissaan huomatakseen veden kummallista kuohuntaa, tai sitten se ei ollut kyllin tarkka ymmärtääkseen sitä. Se räpytteli uudelleen ilmaan ja liikutteli raivostuneena nokanmuotoisia leukojaan. Raskaasti se lenteli edestakaisin odotellen, että tuo vahingoittumaton pää tulisi jälleen näkyviin.
Kävi niinkuin se oli toivonut, ja vielä paremminkin. Pää ei ainoastaan ilmautunut uudelleen, vaan se kohosi kaarevan, nahan värisen pylvään päässä suoraan kahdenkymmenen jalan korkeuteen ilmaan. Suuret, lempeät silmät säkenöivät nyt raivosta. Leveät leuat olivat ammollaan. Ne tarttuivat hyökkäävän pedon pyrstöön ja huolimatta kirkunasta ja hurjasta räpyttelemisestä vetivät sen takaperin alas. Vedenpinnalla kävi kiivas taistelu ja laajat siivet katosivat näkyvistä.
Muutamia minuutteja vielä sen jälkeen kuin tuon lempeän näköisen pään omistaja kukisti vihollisensa ja painoi sen pohjaan vesikasvien joukkoon, kuohui ja kohisi vesi, ja pienet laineet loiskivat rannalle saakka. Sitten kuohu vähitellen asettui ja suuren lintusisiliskon runneltu, menehtynyt ruumis kohosi jälleen pinnalle, sillä tuon salaperäisen pään omistaja herkutteli vain vesikasveilla ja mehevillä ruohoilla eikä syönyt mitään ruokaa, missä oli verta. Ruumis liikahteli vieläkin ja suuret, mustat, särkyneet siivet räpyttelivät heikosti veden pinnalla. Mutta ne eivät saaneet kauan räpytellä.
Vesi taistelupaikan ympärillä oli täyttynyt innokkaista katselijoista, ja nyt se kohisi, kun ne hyökkäsivät voimattoman saaliin kimppuun. Ahneita, kalan näköisiä eläimiä, puoleksi merisikoja, puoleksi alligaattoreja, parveili uhrin ympärillä, repien sitä ja toisiaan. Toiset niistä laahasivat mennessään suun täydeltä mustia siivenosia, toiset parempia palasia, toisten mielettömästi taistellessa kuohuvissa pyörteissä keskenään.
Taistelun alkaessa olivat nuo siellä täällä punaisten kallioiden jyrkänteillä istuvat kauhean näköiset olennot näyttäneet kiihtymyksen merkkejä, kohotellen korkeita olkapäitään ja puoleksi levittäen kankeita siipiään. Nähdessään toveriaan runneltavan lähtivät ne liikkeelle ja lensivät, kirkuen käheästi, palmujen rehevien, vihreitten latvojen ja höyhenmäisten mustekalakasvien yli. Kierrellen ja kaarrellen ne piirittivät kauhean taistelupaikan, ja silloin tällöin hyökkäsi joku niistä alas lävistäen terävällä nokallaan lähinnä olevan kalapedon pään tai kasvot. Ne pedot, jotka näin tulivat kykenemättömiksi, repivät toiset kalaeläimet kappaleiksi ja ahmivat suihinsa.
Noin viidenkymmenen jalan päässä, rannan puolella, katseli tuo hyväntahtoisen näköinen pää veristä näytelmää, jonka se itse oli aiheuttanut, ja sen pyöreissä, ihmettelevissä silmissä oli tyytymättömyyttä. Vielä kerran se hitaasti kohosi kahdeksan, kymmenen jalkaa veden yläpuolelle, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen taistelua. Sitten, aivan kuin se ei olisi sietänyt kalapetojen läheisyyttä, se hitaasti painui ja katosi.
Noin sadan jalan laajuisella alueella aikoi siinä samassa käydä kovia pyörteitä, jotka virtasivat rantaan päin. Pyörteet muodostuivat sitä kovemmiksi, mitä matalammaksi vesi tuli. Sitten kohosi vedestä näkyviin nahanvärinen, mahdottoman suuri selkä ja tavattoman suuri olento, jonka rinnalla isoinkin elefantti olisi ollut kääpiö, nousi hitaasti rannalle.
Tämän ihmeellisen olion ruumis oli kolme tai neljä kertaa suurempi kuin suurimman elefantin. Sen korkein kohta, takaosa ruumista, oli hyvinkin kolmetoista jalkaa korkealla, ja takaraajat muistuttivat kahta pylvästä. Ruumis aleni äkkiä paljon matalammalla olevaan ja heikkorakenteiseen etuosaan. Kaula oli kuin giraffilla, mutta kolmattakymmentä jalkaa pitkä siihen luettuna pieni, rauhallinen pää, joka näytti siltä kuin Luoja olisi yhdistänyt sen piloillaan tuohon jättiläismäiseen ruumiiseen. Häntä, joka oli mahdottoman paksu tyvestä kaveten vähitellen ohueksi kuin ruoskansiima, oli lähes viidenkymmenen jalan pituinen. Kun sen omistaja tuli rannalle, oli tuo kauhistava häntä kierretty puoliympyrään sen sivulle - kenties siksi, ettei sen heikko pää, jos se jäisi liian kauaksi, joutuisi minkään vähäpätöisen, mutta nopsan vihollisen saaliiksi.
Muutamia minuutteja seisoi tuo jättiläinen, joka kuului Dinosauria-lahkoon [Dinosauria = jättiläisliskot; sukupuuttoon kuollut, mesotsooisella ajalla elänyt matelijalahko] ja oli nimeltään Diplodocus, neljällä jalallaan käännellen taipuvaa kaulaansa joka suunnalle, tarkastellen ympäristöä ja siepaten sieltä täältä suun täydeltä mehevää, tuoretta ruohoa, jota kasvoi palmujen ja sananjalkojen välissä. Paikka näytti miellyttävän sitä. Täällä oli laaja rannikko, auringonpaisteinen ja kaikin puolin sopiva, johon voi asettua sopivassa tilaisuudessa lämmittelemään. Täällä oli lämpimiä, ruohon peittämiä aukeita, joilla voi käydä syömässä, piehtaroida milloin halutti, kätkeä suuren ruumiinsa, jos sattuisi tulemaan niin pelättävä olento, että piiloutuminen olisi tarpeellista. Tosin kyllä olivat hurjat hyönteisparvet ottaneet sen huonosti vastaan — kaikista ilkeimpiä olivat moskito-hyttyset ja kauheasti pistävät kärpäset, jotka koettivat laskea muniaan sen pehmoiseen nahkaan — mutta giraffimaisen kaulansa avulla se saattoi purra itseään mistä paikasta tahansa, ja häntä, joka oli notkea kuin ruoskansiima, karkoitti helposti pois kiusaajat joka puolelta ruumista.
Sillä välin oli kiihkeä taistelu tauonnut. Lintusisiliskojen viiltävää kirkunaa ei enää kuulunut, sillä ne lensivät pois etsiäkseen uutta tai rauhallisempaa metsästysmaata. Silloin kuului äkkiä keskellä hiljaisuutta kauheata rytinää, kun oksat katkeilivat, ja siihen ääneen sekoittui läähättäviä huutoja. Hätkähtäen kohosi Diplodocus takajaloilleen istumaan kuten kenguru, ja suuren hännän tyvi oli tukena. Tässä asennossa näki sen pää, joka oli neljäkymmentä jalkaa korkealla, kaikkien puiden latvojen yli, lukuunottamatta muutamia kaikkein suurimpia, ja se näki sellaista, mikä sai vielä kerran tuskallisen ilmeen sen pyöreihin, ulkoneviin silmiin.
Syöksyen hurjilla, toivottomilla harppauksilla läpi rehevien kasvien ja katkaisten heikompien sananjalkapuiden rungot tieltään aivan kuin kukkakaalit, tuli sieltä eläin, joka oli samanlainen kuin se itsekin, paitsi kooltaan puolta pienempi ja kaula ja häntä keskikokoiset. Tämä eläin pakeni mielettömässä kauhussa toista ja paljon pienempää eläintä, joka kiiti perässä kuin jättiläiskenguru. Molemmilla niillä oli sisiliskon häntä ja takajalat ja ne kuuluivat selvästi Dinosauria-lahkoon, mutta pienempi, jolla oli neliskulmainen, voimakas pää, tiikerin hampailla varustetut leuat ja hirveät raatelukynnet lyhyissä etujaloissaan, kuului lihaa syövään Dinosauria-lahkon alalahkoon. Se oli pienimpiä tuon kauhean, raatelevan Dinosaurus-alalahkon jäsenistä, jotka hallitsivat entisajan metsikköjä, kuten mustaharjainen leijona hallitsee nykyään Rhodesian rämeikköjä. Tuolla suurella eläimellä, joka pakeni sitä niin mielettömästi, vaikka olikin runsaasti kolme kertaa suurempi vihollistaan, oli syytä pelätä sitä, niinkuin lihava lehmä pelkää sutta.
Hetkinen vain ja tuo peloittava otus syöksyi käheästi ähkien ja läähättäen aukeamalle, noin viidenkymmenen jalan päähän siitä paikasta, missä jättiläinen oli. Melkein sen jalkojen juuressa joutui pakolainen kiinni. Hirveällä hyppäyksellä ja ilosta ulvahtaen hyökkäsi takaa-ajaja sen niskaan ja kaatoi sen maahan. Siinä se makasi huutaen käheästi ja huitoen haparoivasti lyhyitä jalkojaan. Voittaja repi sen niskaa mielettömänä kynsin hampain, ja pian sen huuto muuttui hiljaiseksi nyyhkeeksi.
Diplodocus oli katsellut näytelmää ihmeellisellä pelontunteella. Nämä eläimet olivat aivan vähäpätöisiä kokoonsa nähden, kun vertasi niitä sen omaan jättiläisvartaloon, mutta tuon pienemmän nopeus ja julmuus peloitti jättiläisen arkaa mieltä.
Sen valtasi äkkiä tulinen viha. Sen häntä, kuten olemme nähneet, oli kierretty puoliympyrään toiselle sivulle. Nyt se taivutti ruumistaan sen avulla. Hetken värähteli koko vartalo tuossa kummallisessa asennossa. Sitten, niinkuin kaari oikenee, ponnahti taipunut ruumis jälleen entiseen asentoon. Häntä — se painoi ainakin tonnin — antoi kuolettavan iskun sekä takaa-ajajalle että saaliille ja laahasi ne molemmat melkein jättiläisen jalkojen juureen. Samassa se oli niiden luona, ja seuraavat minuutit se purki vihaansa tallaamalla nuo kaksi ruumista muodottomaksi möhkäleeksi. Sitten se palasi hitaasti veteen, sinne, missä vesikasveja oli enimmän, kunnes sen koko ruumis oli jälleen veden alla, lukuunottamatta mitättömän pientä päätä, jonka se piilotti vesikuusien joukkoon, ja odotti, mitä ihmeellistä vielä tapahtuisi.
Kauan sen ei tarvinnutkaan odottaa. Tuo kauhea, ruhjottu, verinen möhkäle keskipäivän auringon helteessä näytti jollakin tavoin tulleen huomatuksi. Karjuvia ääniä kuului eri osista metsää, ja samassa tuli näkyviin noin puoli tusinaa hyppiviä, kenguruntapaisia lihansyöjiä.
Ne olivat kaikki erikokoisia. Pituus vaihteli kymmenestä tai kahdestatoista aina kahdeksaantoista ja kahteenkymmeneen jalkaan saakka. Ne katselivat toisiaan kateellisella vihamielisyydellä, mutta nähtyään tuon tallatun möhkäleen huomasivat ne siinä olevan runsaasti herkkupaloja jokaiselle. Yhtä aikaa käheästi huutaen syöksyivät ne hyppien eteenpäin ja alkoivat ahnaasti syödä.
Samassa ilmestyi kaksi suurta varjoa taivaalle, hetken siellä leijaillen, ja pari suurta lintusisiliskoa laskeutui keskelle möhkälettä. Huutaen julmasti ja siivet puoleksi kohotettuina löivät ne ympärilleen kauheilla nokillaan, kunnes saivat vallatuksi itselleen tilaa pitoihin. Muitakin kutsumattomia vieraita saapui lisäksi tiheikön toiselta puolen, joten tuosta haaskasta lyhyen ajan kuluttua ei ollut jäljellä muuta kuin kaksi luurankoa, jotka vahvat hampaat olivat puoleksi särkeneet. Jälkiruoaksi ahmittiin vielä pienin juhlavieras.
Sitten, niinkuin yhteisestä sopimuksesta, vetäytyi kukin äkkiä kauemmas varovaisesti pitäen naapuriaan silmällä ja livahti metsään. Ainoastaan nuo kaksi julmaa lintusisiliskoa jäivät. Niillä näkyi olevan jonkinlaista ymmärtämystä tai toveruutta toisiaan kohtaan, tai kenties ne olivat pariskunta. Rautaisilla nokillaan ne iskivät luurankojen niveliin ja rustomaisiin paikkoihin, kunnes ei enää löytynyt ainoatakaan makupalaa. Sitten ne tyytyväisesti kirkuen levittivät lepakkomaiset siipensä ja lentää räpyttivät takaisin näkötorniinsa punertavan kallion huipulle.
Kun kaikki oli jälleen hiljaista, alkoi jättiläiskatselija syödä maukkaita ja meheviä vesikasveja. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin sen suuri vatsa täyttyi mitättömän pienen kaulan kautta, ja kun se oli kylläinen, paneutui se heti levolle. Ruumis oli täydellisesti veden alla pään levätessä kaislamättäällä vesikuusitiheikön keskellä. Kun se jälleen heräsi, oli aurinko jo puoleksi painunut länteen ja rannikko vallan hehkui ilta-auringon kuumuudessa. Kaikkialla oli kuolonhiljaista. Katselijan vielä unisessa mielessä heräsi ajatus jättää piilopaikka ja mennä paahtamaan itseään tuossa suloisessa lämmössä. Se oli juuri lähdössä toteuttamaan aikomustaan, kun sen tarkat silmät huomasivat tuuheiden puiden lehtien heiluvan. Se vetäytyi varovaisesti takaisin piilopaikkaansa, josta se oli nähnyt niin paljon ihmeellistä.
Samassa ilmestyi rannalle hirviö, joka oli vielä ihmeellisemmän näköinen kuin jättiläiskatselija. Se oli noin neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja sen mahdottoman suurta ruumista kannattivat niin lyhyet ja käyrät jalat, että vatsa melkein laahasi maata. Sen pieni pää, jota se piti likellä maata, oli sisiliskomainen, litteä ja heikon näköinen, leuat halkinaiset ja silmät tylsät. Se oli todella säyseän näköinen pää sellaiselle suunnattoman suurelle ruumiille. Pään takana olivat puolustusvälineet, jotka näyttivät melkeinpä kestävän tykin ammuntaa. Hartioita, kaarevaa selkää ja ruumiin takaosaa aina paksun hännän puoliväliin saakka peittivät suuret, litteät sarveislevyt, joissa oli suippo kärki ja terävät reunat. Suurimmat noista levyistä, jotka suojasivat selän keskiosaa, olivat kolme jalkaa pitkiä ja melkein yhtä leveitäkin. Häntään päin ne pienenivät melkolailla ja hännän keskiosassa, mihin ne päättyivät, oli parittain kahdeksan isoa, neulamaista piikkiä, kaksi suurinta niistä kolmatta jalkaa pitkiä. Jättiläisen nahka oli täynnä kovia suomuksia ja nystyröitä, jotka olivat helakan värisiä, mustia, keltaisia ja vihreitä. Tämän vuoksi eivät viholliset niin helposti huomanneet sen eriskummallista ruumista sananjalkapensaikoissa, missä se söi.
Tuo kömpelö jättiläinen liikkui hermostuneesti, katsellen vähän väliä taakseen, ja näytti kiihkeästi pyrkivän veteen. Samassa kävi ilmi, mistä sen levottomuus johtui. Kaksi julmaa lihansyöjää, joita vesikasvien joukossa oleva katselija niin vihasi, tuli juosten leveät hännät komeissa kaarissa, ja ne asettuivat Stegosauruksen [Dinosauria-lahkoon kuuluva kasvinsyöjä] kummallekin puolelle. Tämä oli niiden lähestyessä pysähtynyt ja vetänyt päänsä niin syvälle liikkuvan niskanahkansa sisään, että vain terävä, vahva nokka pisti esiin ensimmäisen suojuslevyn alta. Toinen pedoista uhkasi sitä edestä päin koettaen vetää sen huomion kokonaan itseensä, toisen iskiessä sen suureen, käyrään takajalkaan saadakseen sen vetäistyksi pois jättiläisen alta ja siten kaadetuksi tämän kyljelleen.
Mutta samassa kalahti panssaroitu takaosa ja tuo hyvin varustettu häntä läiskähti esiin salaman nopeudella. Julma lihansyöjä päästi hirveän hätähuudon. Se kaatui selälleen huitoen jaloillaan ilmaa. Kolme suurta piikkiä oli työntynyt syvälle sen ruumiiseen. Sen riuhtoessa ja tuskissaan kiemurrellessa yrittäessään päästä vapaaksi noista piikeistä juoksi toveri apuun. Se heittäytyi koko painollaan ja voimallaan Stegosauruksen kylkeä vastaan, jota tämä ei nyt voinut puolustaa hännällään. Sysäys oli niin kova, että jättiläinen kaatui pelosta voihkaisten kyljelleen. Mutta samalla se tarttui voimakkailla etujaloillaan ahdistajaansa, puristeli, pieksi ja puri sitä niin, että se oli iloinen päästessään suurella vaivalla irti siitä.
Päristen ja läähättäen siirtyi se kauemmas ja näki silloin kumppaninsa, joka vihdoinkin oli päässyt irti piikeistä, laahaavan itseään rannalta metsää kohti jättäen jälkeensä verijuovan. Naaras seurasi sitä jurosti, sillä se oli saanut enemmän kuin tarpeekseen tästä huonosti onnistuneesta yrityksestä. Voittaja pyörähti vaivalloisesti jaloilleen, murisi närkästyneenä, kalisteli suojuslevyjään, läimäytteli kauheata häntäänsä edestakaisin nähdäkseen, oliko se vielä kunnossa, ja lähti kömpelösti tallustelemaan metsään päin toiselle suunnalle kuin edelliset. Se nähtävästi oli unohtanut aikomuksensa mennä uimaan. Kun se hitaasti astuskeli, iski julma lintusisilisko alas kalliolta ja lenteli huutaen sen ympärillä, nähtävästi harmissaan sen voitosta.
Sitävastoin rohkaisi taistelun päätös vesikasvien suojassa olevaa katselijaa. Se alkoi tuntea jotakin vaarallista halveksimista noita hyppiviä lihansyöjiä kohtaan, niiden nopeudesta ja julmuudesta huolimatta. Se itsekin, vaikka olikin vain kasvinsyöjä, oli tallannut yhden niistä olemattomiin, ja nyt se oli nähnyt, miten kaksi yhtä aikaa voitettiin ja ajettiin pakoon. Yhä kasvavalla rohkeudella se tuli esiin piilopaikastaan, nousi uljaasti rannalle, kääri mahdottoman suuren häntänsä keräksi viereensä ja laskeutui maahan paahtamaan märkiä kylkiään kuumassa auringonpaisteessa.
Jättiläinen alkoi nyt vihdoinkin kotiutua uuteen ympäristöönsä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että tämä avonainen rannikkokaistale, jota ympäröi tumman vihreä pensasvyöhyke ja punainen kalliomuuri, näytti olevan jonkinlainen jättiläismäinen taistelutanner, alkoi se luottaa siihen, että sen oma, kummallinen ruumis olisi kyllin luja puolustautumaan kaikkia vihollisia vastaan. Mitäpä haittaisivat heikko kaula, pieni pää ja voimattomat hampaat, kun hännän peloittava voima saattoi kaataa viholliset ja se voi musertaa ne heittäytymällä niiden päälle kuin vuori! Pari lintusisiliskoa räpytteli sen yläpuolella huutaen pahaa ennustavasti ja tuijottaen siihen suurilla, kylmillä silmillään, mutta se tuskin viitsi vilkaista niihin.
Lämpöisenä ja kylläisenä, silmät puoleksi suljettuina, tuijotti se mitään ajattelematta yli heiluvien vesikasvien, yli hitaasti, huomaamatta virtaavan veden, jonka pinta aika-ajoin kuohahti jonkun näkymättömän jättiläisen, haikalan tai kalasisiliskon hyökätessä.
Ilta-auringon painostavassa kuumuudessa oli nuori maailma tullut aivan hiljaiseksi. Lintusisiliskot olivat käärineet siipensä kokoon ja istuivat jäykkinä ja liikkumattomina punaisen kallion reunamilla. Ei kuulunut muita ääniä kuin hyökkääjien suhina kaukaa veden alta, jonkun suuren hyönteisen äkkinäinen surina, kun se lensi ohitse, tai silloin tällöin puitten pitkien, kähäräin lehtien hiljainen kahahdus, kun kuuman ilman heikko henkäys liikahdutteli niitä.
Vähän matkan päässä rannasta siellä, missä sananjalka, ja mustekalapuita kasvoi tiheimmässä, erkanivat lehdet äänettömästi noin kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, ja kauhea pää pisti sieltä esiin. Sen leuat olivat sekä pitkät että voimakkaat, ja niissä oli pitkät, käyrät hampaat, jotka muistuttivat käyriä miekkoja. Sen kirkkaitten silmien yläpuolella oli luiset levyt ikäänkuin räystäät, ja leveän kuonon etuosasta kohosi pitkä ja terävä sarvi. Hetken aikaa katseli tuo hirveä kummitus jättiläistä, joka mitään huomaamatta makasi rannalla. Sitten se tuli esiin puitten takaa ja hiipi hiljaa rannalle.
Lukuunottamatta sarvista kuonoa ja suojattuja silmiä ei tämä peto muotonsa puolesta eronnut noista raatelevista Dinosauruksista, jotka jo aikaisemmin olivat esiintyneet näyttämöllä. Mutta se oli paljon suurempi, lähes neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja kokoonsa nähden paljon voimakkaampirakenteinen, ja leukavarustukset olivat paljon hirmuisemmat. Hiipien kömpelön näköisesti, mutta äänettömästi kuin varjo, suuri häntä kierrettynä ylöspäin, jottei se vetäisi ja kolistelisi kiviä, kulki se eteenpäin, kunnes se oli noin viidenkymmenen askeleen päässä torkkuvasta jättiläisestä.
Sillä hetkellä alkoi jättiläinen tuntea hitaissa aivoissaan joitakin uhkaavan vaaran enteitä, ja se nosti varovasti päätään. Silloin sarvekas jättiläinen kyyristyi ja hyökkäsi eteenpäin. Kahdella pitkällä harppauksella oli se makaavan saaliinsa luona. Jättiläisen kokoonkääritty häntä läiskähti vastustamattomasti auki, mutta hyökkääjä pelastui siitä hyppäämällä sivulle. Sitten se heittäytyi uhrinsa selkään ja upotti torahampaansa sen pylväsmäisen kaulan alapäähän.
Nyt vasta jättiläisen valtasi kauhu. Se päästi kimeän, määkivän huudon — joka tuntui hullunkurisen mitättömältä niin suuren eläimen ääneksi —, väänteli kaulaansa joka suunnalle ja läiskähdytteli suonenvedontapaisesti suurta häntäänsä. Mutta se ei voinut irroittaa tuota voimakasta puristusta niskastaan eikä noiden rautaisten leukojen lujaa otetta.
Huolimatta monen tonnin painoisesta pedosta, joka riippui sen niskassa, nousi se ylös ja koetti heittäytyä hyökkääjän päälle. Mutta peto oli sukkela ja vältti musertumisen päästämättä irti otettaan. Sitten, määkien peloissaan, niin että punaisilta kallioilta alkoi kuulua ääniä ja kaikki nukkuvat lintusisiliskot räpyttelivät siipiään, syöksyi se veteen vieden kauhean vihollisensa pois näkyvistä kuohujen alle.
Sarvekas jättiläinen oli voimakas uimari ja kuin kotonaan vedessä, mutta se ei sittenkään vetänyt vertoja saaliilleen. Pitäen yhä kiinni otteestaan joutui se syvälle veteen, ja siellä jättiläisen, joka heti muuttui nopeaksi ja ketteräksi, onnistui vierittää itsensä sen päälle. Oltuaan pakotettu irtautumaan puhkaisi se sarvellaan pitkän, syvän haavan uhrinsa kylkeen ja väänsi itsensä sitten pois jättiläisen alta. Ilma oli pusertunut aivan loppuun sen keuhkoista ja siksi sen täytyi nousta veden pinnalle hengittämään. Se lepäsi hetken saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa. Vastenmieliseltä tuntui luopua taistelusta, mutta vielä vastenmielisemmältä tuntui joutua uudelleen sellaiseen puristukseen tuolla syvyydessä. Siinä epäröidessään näki se noin sadan jalan etäisyydessä jättiläisen pienen, heikon pään äkkiä kohoavan vedestä ja katselevan pelokkaasti vihollistaan. Se ratkaisi kaiken. Vihaisesti ulvoen ja iskien voimakkaalla hännällään kiiti se tuota vahingoittumatonta päätä kohti. Mutta pää katosi samassa ja äkillinen kuohu, joka muuttuen pyörteeksi eteni torpeedovenheen nopeudella, osoitti viholliselle, että takaa-ajo olisi turha. Kääntyen äkkiä ui se takaisin rannalle ja vetäytyi äreänä metsään etsimään vähän helpommin otettavaa saalista.
Jättiläinen, joka oli niin pahasti haavoitettu, että veri punasi kuohut sen ympärillä, ui useita kilometrejä yhtä mittaa kauas ulapalle. Nyt se huomasi tuon aurinkoisen rantapenkereen olevan oikean kuolon ansan. Mutta lahden keskellä, kaukana kummastakin rannasta, kaukana sananjalkametsien näkymättömäin, vaanivien kauhujen saavuttamattomissa, levisi laaja, veden alle vaipunut suo, jossa kasvoi korkeita, vihreitä vesikasveja ja meheviä vesikuusia. Se kulki suota puoleksi uiden, puoleksi kahlaten ja tunsi täällä löytävänsä varman turvapaikan ja ruokaa yllin kyllin. Mutta tuska haavoissa pakotti sitä yhä eteenpäin.
Kuljettuaan kaislikon läpi saapui se pienelle, alastomalle hiekkasaarelle, joka oli pitkä ja kapea. Tällaista paikkaa se oli juuri kaivannut, missä voisi levätä rauhassa ja nuoleskella haavojaan. Innoissaan se laahusti sinne. Vasta tultuaan saaren keskiosaan huomasi se, miten sen raskaat jalat vajosivat joka askeleelta. Kun se seisahtui, tunsi se petollisen hiekan vetävän itseään alaspäin. Kauhun vallassa se ponnisteli päästäkseen irti ja palatakseen veteen, mutta sen voimakkaat yritykset painoivat sitä vain syvemmälle liejuun. Se kohosi takajaloilleen ja vajosi heti lanteita myöten. Kun se taas heittäytyi etujaloilleen, peittyivät ne liejuun lapaluihin saakka. Silloin se kohotti päätään ja määki surkeasti, samalla kuin häntä suonenvedontapaisesti pieksi hiekkaa heitellen sitä joka suunnalle.
Nuo julmat, kauheasiImäiset olennot, jotka kyyköttivät kilometrien päässä kalliohuipuilla, olivat jo huomanneet jättiläisen ponnistelut. Ja nyt, kuin vastaukseksi sen huutoon, ne tulivat räpytellen uhkaavina sen yläpuolella. Huomattuaan sen avuttomuuden ne hyökkäsivät sen kimppuun riemuhuudoin. Niiden terävät nokat repivät sen avutonta takaruumista ja puhkaisivat tuskissaan kiemurtelevaa kaulaa. Eräs pedoista, joka oli varomattomampi tovereitaan, joutui pieksevän hännän lähelle ja paiskautui puoleksi huumautuneena maahan, ja hiekka nieli sen, ennenkuin se ehti täysin tointua. Se kirkui hirveästi vajotessaan, mutta toverit eivät välittäneet ollenkaan sen tuhosta. Ja sillä välin oli saaren ympärille keräytynyt krokodiileja, alligaattoreja ja kalasisiliskoja, jotka kidat ammollaan katselivat ahnaasti taistelua, uskaltamatta mennä lähemmäksi kauheaan, vajottavaan liejuun.
Kun alaosa kaulasta oli vaipunut liejuun, ei jättiläinen enää voinut tarpeeksi nopeasti liikuttaa päätään välttääkseen kauheiden vihollisteniskuja. Hetkinen vielä, ja se tuli sokeaksi. Sitten se tunsi, miten tukahduttavat nahkasiivet kääriytyivät pään ympärille ja vetivät sitä alaspäin. Kerran tai kahdesti saivat sen kaulan suonenvedontapaiset puistatukset viholliset irtautumaan, ja verta vuotava, sokea pää tuli jälleen näkyviin.
Mutta ei ainoastaan sen voima, vaan taisteluhalukin väheni nopeasti. Raskaasti, läähättävästi nyyhkyttäen hengähti se viimeisen kerran, ja pää vaipui hiekalle. Samassa hetkessä se poljettiin liejuun. Peläten itsekin vaipuvansa sinne jättivät huutavat mässääjät sen ja siirtyivät laajan takaruumiin kimppuun. Siinä ne repivät, söivät ja riitelivät, kunnes noin viidentoista minuutin kuluttua viimeinenkin jalansija vaipui niiden alta hiekan peittoon. Silloin ne räpyttelivät takaisin kallioilleen, nokat ja kynnet vielä täynnä aterian jäännöksiä. Ja hitaasti tasautui juokseva hiekka loistaen mielihyvästä Diplodocuksen haudan päällä, kätkien ja sinetöiden sen puoleksi miljoonaksi vuodeksi.
Toinen luku.
KOLMISARVINEN KUNINGAS.
Oltiin vähän myöhemmässä aikojen alussa — kenties kaksi- tai kolmesataatuhatta vuotta myöhemmässä. Mahdottoman suuret imettäväiset hallitsivat nyt raitista, vihreää, nuorta maailmaa, joka oli niin ylellinen nuortevassa voimassaan, että se antoi navoillakin kasvaa yltäkylläisesti troopillisia, reheviä kukkia ja puita. Jättiläismatelijoiden herruus oli lopussa.
Vain harvoja niiden kaikkein suurimmista ja kehittyneimmistä edustajista oli vielä elossa, ja ne olivat vielä pelättyjä valtiaita noilla laajoilla ruohikkoaroilla, jotka kaikkein enimmän muistuttivat varhaisemman ajan luontoa. Mutta Luoja, joka oli mieltynyt kokeisiinsa paljon lupaavamman imettäväismuodon suhteen, oli kääntänyt niille selkänsä ja antoi niiden armottomasti kuolla sukupuuttoon. Kaikki epäonnistunut, vaikkapa se olisi kuinkakin komeata, on aina saanut hyvin vähän armoa häneltä.
Mutta vähän epäonnistuneelta näytti jättiläinen, joka kohotti kauhean, kolmisarvisen päänsä liljoja kasvavasta lammesta, jossa se oli piehtaroinut, ja tallusteli raskaasti rantaan päin. Kun se oli noussut kuivalle maalle, pysähtyi se, ja suuri, sisiliskomainen hännänpää jäi vielä veteen. Sitten se pudisti kuin sadekuuron ison ja ihmeellisesti suojatun päänsä kuopista.
Sen silmät, jotka olivat kylmän raivokkaat ja ulkonevat, katselivat joka puolelle ikäänkuin aavistaen vihollisen olevan lähellä. Se nosti korkealle jättiläismäistä kuonoaan, joka oli sarvekas ja käyrä kuin papukaijan nokka haistellen ilmaa. Sitten se avasi hirveän, peloittavan suunsa ja karjui, koettaen siten joko saada näkyviin tai peloittaa pois tuntemattoman vihollisen. Kova ääni, jonka se päästi kidastaan, muistutti puoleksi alligaattorin mylvintää ja puoleksi tiikerin karjuntaa, mutta se oli paljon vahvempi.
Heti, niinkuin vastaukseksi kutsuntaan, astui keltaisen vihreän bamburuokotiheikön takaa esille suuri, musta eläin. Se pysähtyi tarkastellen jättiläistä ilkeillä, pienillä siansilmillään.
Siinä oli vastakkain kaksi eläinmaailman edustajaa. Viimeinen, kauhein ja kenties voimakkain jättiläismäisestä, mutta häviävästä Dinosauria-lahkosta vastatusten tuollaisen äärettömän suuren, imettäväisten lahkoon kuuluvan eläimen kanssa, joilla Luoja juuri teki kokeilujaan.
Eikä kohtauspaikkakaan ollut sopimaton sellaista tuimaa ottelua varten. Lammen kaukaisempi ranta oli osittain reheväkasvuista rämettä, osittain laajaa ruohokenttää, jossa kasvoi viidentoista, kahdenkymmenen jalan korkuisia komeita ruokoja ja kukkivia kasveja. Mutta tämänpuoleinen rannikko oli kovaa, hiekansekaista suota, jota peitti keltaisen vihreä, lyhyt ruohikko. Sitä koristivat bamburuoko-, mahonki- ja mangopuu-ryhmät ja siellä täällä kasvoi koreakukkaisia akaasiapuu-tiheikköjä, jotka olivat peloittavan piikkisiä.
Ne eivät olleet peräti huonosti varustettujakaan, nämä kaksi sisiliskon- ja imettäväis-sukujen suurta edustajaa. Kooltaan oli Dinosaurus, kaikkien sisiliskonsukuisten kolmisarvinen hallitsija, suurempi, ja sen hyökkäys- ja puolustusaseet olivat varmasti hirveämmät. Se oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa pitkä ja noin kahdeksan jalkaa korkea kaarevan selän ylimmältä kohdalta, ja se liikkui raskaasti pylväsmäisillä jaloillaan.
Sen ruskean ja keltaisen täplikästä nahkaa peittivät kaulassa ja hartioilla terävät luunystyrät. Suuri, lihava häntä, noin seitsemän jalan pituinen ja lähes kaksi jalkaa paksu tyvestä, kapeni aivan vähitellen päättyen paksuun päähän, joka laahasi maata jättiläisen takana. Mutta ihmeellisin oli sisiliskokuninkaan suuri, peloittava pää.
Se oli kiilan muotoinen leveten julmasta papukaijan nokasta viisi jalkaa laajaksi, ja kaikkiaan se oli kahdeksatta jalkaa pitkä. Sen kolme sarvea, joista yksi oli kuonon päällä ja kaksi otsassa törröttäen suoraan eteenpäin, olivat äärettömän paksut tyvestä ja kapenivat nopeasti peloittavan teräviksi kärjiksi. Kuonon päällä oleva sarvi oli vähän toista jalkaa pitkä, otsassa olevat taas lähes kolme jalkaa pitkät.
Melkein noiden kahden julman aseen juuresta kohosivat suuret luunystyrät, joissa oli isot, kylmät, ilkeät sisiliskonsilmät. Sarvien takana oli vähän vinossa sileä, kiiltävä suojus niinkuin jättiläiskilpikonnan kuori. Se oli kuin laaja kaulus leveten kolme, neljä jalkaa ylöspäin ja sivuille ja suojeli niskaa ja hartioita kaikilta mahdollisilta hyökkäyksiltä.
Vastustaja, joka oli tullut vastaukseksi jättiläisen huutoon, ei ollut niin eriskummaisen näköinen, ja sen muodot olivat säännöllisemmät. Pituudeltaan se ei ollut paljon kolmattatoista jalkaa, ja häntä oli vain pieni kiemura. Se oli kenties seitsemän jalkaa korkea, hyvin lujarakenteinen, mutta ei niin mahdottoman suuri kuin sen peloittava vastustaja. Sillä oli elefanttimaiset jalat, ja sen liikkeet olivat hyvin nopeat. Mutta kuten kuningas Dinosauruksenkin oli sen pää tärkein osa ruumiista. Se oli pitkä, voimakas ja tylppäkuonoinen. Paitsi kuutta sarvea, jotka olivat parittain, oli siinä myös pari vahvoja, alaspäin taipuvia torahampaita niinkuin mursulla, mutta paljon lyhyemmät, terävämmät ja voimakkaammat.
Ensimmäinen pari noista kuudesta sarvesta oli leveän kuonon päässä. Ne olivat vain luisia nystyröitä, kelvottomia aseiksi, ja omistaja käytti niitä turpeitten tonkimiseen maata kaivavan sian tavoin. Toinen pari, joka oli noin puolivälissä pitkiä kasvoja, juuri silmien yläpuolella, oli noin kahdeksantoista tuumaa pitkä ja kyllin hirvittävä tehdäkseen muut aseet tarpeettomiksi.
Kolmas pari oli kuitenkin yhtä peloittava, ja se oli aivan pään takana kuten antiloopin sarvet. Silmät, kuten jo on kerrottu, olivat pienet, sisäänpainuneet ja kostonhimoiset. Lisäksi oli sen väri pahaa-ennustavan musta, kun se peloittavan nopeasti ilmautui keltaisenvihreän bamburuoko-ryhmän keskelle.
Nämä kaksi petoa seisoivat muutamia minuutteja katsellen toisiaan, ja vähitellen kasvoi vaistomainen viha niiden hitaissa suonissa. Kuningas Dinosauruksen mielestä oli tämä muukalainen luvattomasti tullut sen omistamalle maalle, jossa ei mikään muu eläin, paitsi sen omaa heimoa, koskaan ennen ollut julkeasti vastustanut sitä. Mustan eläimen äkillinen ilmautuminen suututti sitä myös. Ja sitä inhoitti heti vastenmielisen kitkerä haju, joka ensimmäistä kertaa tuli sen herkkiin sieraimiin. Se oli niin erilaista kuin sen oman heimon pistävä moskun haju.
Dinoceras puolestaan oli kovin raivoissaan. Se oli yksinäinen, vanha koiras, joka oli pahan sisunsa vuoksi ajettu pois tovereittensa hauskasta laumasta ja paloi halusta saada purkaa kiukkuaan. Lauma oli vaeltaessaan saapunut juuri lähelle suuria laguuneja, ja eläin oli mielettömässä rauhattomuudessaan tietämättään sen etujoukkona.
Se ei tosin koskaan ollut mielessään kuvaillut niin kauheata vastustajaa kuin tuo ruskean ja keltaisen kirjava peto sen edessä oli. Mutta se ei ollut sillä tuulella, että se olisi harkinnut tilannetta. Sokeasta raivostaan huolimatta se oli aina ollut voimakas taistelija. Huomatessaan, ettei kutsuja liikahtanutkaan, päästi se kovan, pitkän karjunnan niin kuin raivokas sikalauma. Sitten se työnsi sarvisen kuononsa maahan ja heitti ilmaan kokonaisen turvepilven.
Kuningas Dinosauruksen mielestä se oli sietämätöntä herjausta. Mylvien lähti se liikkeelle hitaasti juosta lönkyttäen niin, että maa tuntui tärisevän. Karjuen uudelleen syöksyi musta eläin sitä vastaan, pää alaspäin painuneena kuten hyökkäävällä piisonihärällä.
Ne kohtasivat toisensa mahdottoman suuren hoyapuun laajojen oksien alla. Mutta ne eivät iskeneet toisiinsa siten kuin Dinosaurus oli luullut, pää päätä vastaan. Jos niin olisi käynyt, olisi taistelu tullut ratkaistuksi siinä paikassa, sillä mustan pedon sarvet ja suojukseton etuosa eivät merkinneet mitään kuninkaan valtaavan pään vahvoihin varustuksiin ja teräviin aseisiin verrattuna. Mutta niin ei käynyt. Musta muukalainen oli kyllin viekas. Viimeisessä hetkessä väistyi se syrjään, pyörähti kokoiselleen eläimelle ihmeteltävällä nopeudella ympäri ja heittäytyi hurjalla vauhdilla jättiläisen niskaan.
Mutta se iski tuohon vahvaan suojukseen, laajaan sarvikaulukseen. Ja se olisi yhtä hyvin voinut iskeä kallion kylkeen. Tuo suunnaton ruumis, jolla oli pylväsmäiset jalat, melkein horjui hetken, ryki harmissaan iskusta ja kääntyi ympäri ehkäistäkseen peloittavilla sarvillaan toisen sellaisen hyökkäyksen. Musta peto oli sillä välin vetäytynyt kauemmas pettyneenä yrityksensä epäonnistumisesta. Se seisoi repien maata ja karjuen uhkaavasti, toivoen houkuttelevansa jättiläisen uuteen hyökkäykseen.
Tätä ihmeellistä taistelua seurasi kaksi tarkkaavaista katselijaa. Lähimmän puun latvassa istui kummallisen näköinen lintu, kooltaan kuin fasaani, väriltään sininen ja ruusunpunainen kuin papukaija. Sen pyrstö oli kuin sisiliskon häntä, pitkä ja täynnä niveliä, ja joka nivelestä lähti pari ohutta sulkaa aina päinvastaisiin suuntiin, ollen täydellisesti suuren punaisen akaasiapuu-lehden näköinen. Siipien tyvissä oli sormimaiset, suuret kynnet, jotka muistuttivat lentävien matelijoiden kynsiä, ja suora, vahva nokka oli varustettu terävillä hampailla. Se aukoi ja sulki nokkaansa kiihkeästi ja päästi teräviä huutoja, ikäänkuin kutsuakseen jotakin katselemaan taistelua.
Toinen katselijoista ei ollut ensinkään kiihdyksissä. Se oli suuri, apinan näköinen mies, jota olisi pikemminkin ehkä nimittänyt ihmisen näköiseksi apinaksi, jollei silmien katsetta olisi näkynyt.
Tämä ihmeellinen olento istui oksalla aivan taistelupaikan yläpuolella ja piteli toisella voimakkaalla, karvaisella kädellään kiinni ylemmästä oksasta. Tiheä, ruskea karva kuin turkki peitti sen päästä jalkoihin saakka, mutta päässä oli oikeita hiuksia, pitkiä ja aaltoilevia. Hartiat olivat vahvat, rinta leveä, käsivarret niin pitkät, että jos hän olisi seisonut suorana, olisivat ne ulottuneet polviin asti, ja jalat lyhyet, voimakkaat ja hyvin käyrät. Kädet olivat karvan peitossa sormien toiseen niveleen asti, mutta ne olivat ihmisen kädet eikä apinan, sillä iso peukalo oli muita sormia vastassa eikä samassa rivissä niiden kanssa. Pää oli takaraivosta matala, otsa matala ja kapea ja nenä leveä, litteä ja suurisieraiminen. Leuat olivat vahvat ja kovasti ulkonevat. Mutta tuuheiden, korkeitten silmäkulmien alla olevissa silmissä oli aivan erilainen ilme kuin Dinosaurus-jättiläisen kylmä, tuijottavan jäykkä katse tai mustan tulokkaan räpyttelevä, kostonhimoinen tuijotus. Ne tarkastelivat taistelua jonkinlaisella etevämmyyden tunnolla, varovasti, vähän ylenkatseellisesti, huolimatta siitä tosiseikasta, että kumpikin noista kahdesta, niin kauan kuin pelkkä ruumiin koko ja urhoollisuus olivat kysymyksessä, olisi voinut hävittää hänet, asettamalla yksinkertaisesti vain jalan päälle. Vapaalla kädellään hän kaappasi akaasiapuun oksan, jossa oli suunnattomia neulamaisia piikkejä. Hän kosketteli niitä vähän väliä, ikäänkuin tuumien, mitä hyötyä niistä voisi olla. Hän ei sillä hetkellä ollut kummankaan taistelijan puolella. Molemmat pedot olivat hänen vihollisiaan ja taistelun ihanteellinen päätös hänen mielestään olisi ollut se, että kumpikin olisi hävittänyt toisensa. Mutta jos hän oli mieltynyt jompaan kumpaan, niin silloin pikemminkin mustaan imettäväiseen. Jättiläissisilisko oli hänestä liian outo, käsittämätön ja saavuttamaton hänen miettimiinsä sotasuunnitelmiin nähden.
Noin pari minuuttia pysyi kuningas paikallaan kääntyen ketterän raskaasti vastustajaansa päin, joka pyöri hänen ympärillään noin kymmenen, kahdentoista kyynärän päässä etsien tilaisuutta hyökätäkseen sen suojattomaan kylkeen. Tuo kääntyminen ja pyöriminen saattoivat kylmän katselijan puussa kärsimättömäksi. Hän katkaisi suuren oksan ja heitti sen koko voimallaan kuninkaan kasvoja vasten. Kuninkaan mielestä se oli toinen loukkaus mustan vihollisensa puolelta, ja se raivostui uudelleen. Karjuen se hyökkäsi eteenpäin päättäen painaa maahan tuon viekkaan vihollisen ja pusertaa sen hengiltä.
Silloin sai musta peto sopivan tilaisuuden. Ottaen kovan vauhdin niinkuin villi karju, hyökkäsi se ja osui suoraan jättiläisvastustajansa kylkeen. Sysäys pusersi ilman hirviön keuhkoista, se rykäisi kovasti ja räjähtävästi ja pysähtyi hämmästyneenä, mutta pysyi kuitenkin jaloillaan. Mutta jättiläisen nahka näytti olevan liian sitkeätä, jotta musta eläin olisi voinut työntää sarvensa sen läpi. Huomattuaan sen kääntyi hyökkääjä ja iski kaksi kauheata torahammastaan vihollisen kylkeen. Ne menivät läpi, mutta eivät työntyneet niin syvälle ja sillä tavoin kuin niiden omistaja oli aikonut Ja sillä aikaa kuin se yritti irtautua hyökätäkseen uudelleen, selvisi jättiläinen hämmästyksestään.
Hyökkääjä oli ottanut huomioon vain ne aseet, joita kuningas Dinosauruksella oli hirvittävässä päässään, eivätkä ne tällä hetkellä voineet saavuttaa sitä. Mutta se oli unohtanut voimakkaan ja peloittavan hännän. Samassa se läiskähti melkein puolen tonnin painoisena ja suuren juntan voimalla. Se löi mustaa eläintä jalkoihin ja kaatoi sen maahan.
Ennenkuin se ehti nousta, saavutti Dinosaurus sen ja työnsi kaikki kolme sarveaan sen kurkkuun ja rintaan. Se heitti henkensä ulvoen korviaviiltävästi vihasta ja tuskasta. Jättiläinen kiskoi itsensä vapaaksi veren vuotaessa sen sarvista ja leveästä kauluksesta, ja sitten se musersi uhrinsa kuin vyöryvä vuori tallaamalla sen jalkoihinsa.
Tultuaan varmuuteen siitä, että sen voitto oli täysin varma, vetäytyi kuningas askeleen tai pari taaksepäin ja tarkasteli tallattua läjää kylmin, muuttumattomin ilmein. Sitten se haisteli sitä ylenkatseellisesti, pisteli sitä kuonossa olevalla sarvellaan ja repi sitä kummallisella papukaijannokallaan. Mutta kun se oli ainoastaan kasvissyöjä, ei se ajatellutkaan maistaa punaista lihaa. Lihan hajukin oli sen mielestä inhoittava, ja pian se siirtyi kauemmas puitten suojaan puhdistamaan nokkaansa, kuten lintu, suureen ruohomättääseen.
Kun se näin taivutti päätään, kohosi sen sarvikaulus korkealle paljastaen nahan poimut niskan takaosassa. Äänetön mies yläpuolella olevalla oksalla huomasi heti sopivan tilaisuuden. Hän oli tyytymätön jättiläisen voittoon. Hän halusi myös nähdä, olisiko hänellä kykyä vahingoittaa niin jättiläismäistä ja hyvin varustettua petoa. Riippuen alaspäin jaloistaan ja toisesta kädestään heitti hän piikkisen akaasiapuun oksan syvälle kaulasuojuksen alle. Peto kohotti äkkiä päänsä ällistyneenä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä, ja samalla veti se pitkät piikit syvälle kauluksensa sisälle.
Silloin se tuli mielettömäksi vihasta ja tuskasta. Ulvoen niin, että sinisen ja punaisen kirjava lintu puun latvasta lensi säikähtyneenä pois, pudisteli se hurjasti päätään ja yritti melkein seisoa sillä. Se alkoi piehtaroida maassa selällään, toivoen siten vapautuvansa tuosta suojuksensa alla olevasta ärsyttävästä esineestä, mutta heti ensimmäisen yrityksen jälkeen huomasi se parhaaksi lopettaa. Sen vääntelemiset olivat niin hurjia, että mies varovaisena vetäytyi korkeammalle oksalle ja suu venyi irvistykseen, kun hän huomasi voivansa vahingoittaa sellaista vastustajaa kuin kuningas Dinosaurusta. Koe oli onnistunut paremmin kuin hän oli luullutkaan. Niinkuin Luoja, kokeili hänkin lakkaamatta, vaikkei tietysti aina tyydyttävillä tuloksilla.
Äkkiä pötki peto laguunin rannalle, pitäen päätään niin alhaalla kuin mahdollista. Sitten se jatkoi kulkuaan kovasti pärskyttäen sieraimiaan ja katosi veden alle. Hetkistä myöhemmin se tuli jälleen veden pinnalle ja ui nopeasti ruokojen peittämää vastakkaista rantaa kohti kenties toivoen löytävänsä jonkun sopivan, kuivuneen puun kannon, jonka avulla voisi repiä pois piikin kauluksen alta. Ruohikon reunassa se tapasi toisen eläimen, samanlaisen kuin se itsekin, mutta pienemmän. Kenties se oli naaras Dinosaurus, ja yhdessä ne hävisivät kovasti räiskien tiheään rämeikköön.
Mies kiipesi alas turvapaikastaan kädessään painava puun oksa, jota hän piteli kömpelösti ikäänkuin tottumattomana tällaisten aseiden käyttöön. Hän näytti käyttävän sitä nuijanaan ja lyömäaseenaan. Taistelun aikana, kun hän kokeili piikkisen oksan kanssa, oli tämä- ase todennäköisesti piilotettuna johonkin turvalliseen puun haarukkaan. Ja nyt hän käsitteli sitä suurella huolella.
Kun hän seisoi suorana, olisi häntä helposti voinut luulla pienikasvuiseksi ja soreavartaloiseksi gorillaksi, jollei hänellä olisi ollut oikeita ihmisen käsiä ja silmissään varmaa, syvämielistä, terävää katsetta. Hän meni ja tarkasteli Dinoceraksen ruhjottua ruumista, koetteli sarvia ja torahampaita erittäin huolellisesti ja veti kaikin voimin saadakseen irti toisen viimemainituista, ikäänkuin toivoen voivansa käyttää sitä johonkin. Sitten hän ylen tarkasti valitsi palan uhrin runnellusta lihasta, haisteli ja nypisteli sitä ja heitti sen sitten menemään. Hän saattoi syödä ja nauttia liharuokaa nälissään. Mutta juuri nyt oli hedelmiä yllinkyllin, ja hedelmät, munat ja hunaja olivat hänen mieliruokiaan. Seisoessaan siinä mietiskellen ruhjotun läjän vieressä kuuli hän huudon ja kääntyen nopeasti näki vaimonsa lapsi karvaisella käsivarrellaan seisovan puun juurella ja viittovan häntä tulemaan luokseen. Ja heti kun hän näki, että mies ymmärsi ja lähti liikkeelle, heilahdutti hän itsensä kevyesti puuhun. Mies juoksi puun luo ja kiipesi latvaan asti, missä vaimo odotti häntä. Puu oli suurin niillä seuduin ja sieltä näki selvästi yli ketojen, jotka ulottuivat lähes kilometrin laguunin takapuolelle. Vaimo osoitti innokkaasti sinne päin. Mies näki siellä laumoittain suuria, mustia eläimiä, joilla oli sarvet ja torahampaat kuten sillä, jonka häviön hän juuri oli nähnyt. Ne olivat kulkevia Dinoceras-laumoja, jotka olivat juuri saapuneet uusille laitumilleen. Mies katseli niitä tyytymättömänä. Hän oli nähnyt juuri näytteen niiden luonteesta, ja hän oli mielissään siitä, että hän ja hänen vaimonsa voivat elää puissa.
Mies oli juuri äskettäin tullut suuren laguunin rannoille. Paikka miellytti häntä erinomaisesti runsaitten hedelmiensä vuoksi. Pitkin laguunin rantoja oli lukemattomia pieniä viikunapuistikkoja, joiden ravitsevat hedelmät olivat hänen parasta herkkuaan. Eikä hän ollut nähnyt jälkeäkään vaarallisimmista vihollisistaan, jättiläiskokoisesta, armottomasta mustasta luolaleijonasta, punaisesta karhusta ja miekkahampaisesta tiikeristä.
Sellaista vastustamatonta, kolmisarvista jättiläiskuningasta hän ihmetteli ja vihasi, mutta hänen mielestään ei ollut paljon syytä pelätä sitä. On helppo kiertää vuorta, jos on kekseliäs.
Huomattuaan paikan hyväksi ja päätettyään jäädä tänne oli mies rakentanut suojan itselleen ja perheelleen tähän näkötorniin, korkean puun latvaan. Punomalla yhteen oksia oli hän tehnyt rosoisen, mutta vahvan lattian ja peittänyt sen pehmeämmillä oksilla ja lehdillä. Samanlainen, mutta heikompi, oli yläpuolella kattona. Se ei ollut vedenpitävä, mutta oli sentään parempi kuin ei mikään, ja muutamat tuuheat oksat muodostivat seinät. Kaikessa vaatimattomuudessaan oli se ainakin kodin alkuna. Hän rakasti sitä. Ja puolustaakseen pientä, ruskeakarvaista vaimoaan ja untuvaista, ruskeata pienokaistaan, jotka kuuluivat tuohon kotiin, olisi hän taistellut sekä Dinosaurusta että Dinocerasta vastaan paljain käsin.
Kului muutamia päiviä, eikä noista kahdesta Dinosauruksesta näkynyt jälkeäkään. Kuningas oli kenties jäänyt asumaan tuonne syvään ruohikkoon hoidellen siellä haavojaan ja kiukkuaan. Ja Dinoceras-laumat pysyivät niityillään, sillä laidunmaan läpi hitaasti juoksevassa joessa oli parempaa juomavettä kuin vähän suolaisessa laguunissa.
Eräänä aamuna oli musta äiti lapsi käsivarrellaan keräämässä viikunoita lähellä veden rantaa, ja mies sattui olemaan poissa tarkastelemassa uuden asuntonsa ympäristöä. Vaimo vilkaisi äkkiä ylös, ja tuossa melkein hänen vieressään oli jättiläishirviö Dinosaurus tuijottaen häneen kylmillä, ilmeettömillä silmillään. Hän kääntyi paetakseen, mutta siinäpä seisoi naaras-hirviö, joka ei ollut aivan niin iso, mutta yhtä hirmuinen. Hänen takanaan taas oli läpipääsemätön piikkiakaasia-seinä. Oli ainoastaan yksi pakopaikka, puu, liian heikko kylläkin, mutta tarpeeksi korkea, jotta hän saattoi päästä noiden hirveiden sarvipäisten petojen ulottuvilta. Hän kiipesi puuhun ketterästi kuin apina ja kyyristyi vavisten erään haaran suojaan. Heikko runko heilui hänen painostaan. Hän puristi ruskean pienokaisen sydäntään vasten, ja hänen huutonsa kaikuivat läpi metsien.
Mies kuuli sen noin puolentoista kilometrin päähän. Hän huudahti terävästi vastaukseksi ja juoksi äänettömästi, jottei hengästyisi.
Mutta hänellä oli puolentoista kilometrin matka kuljettavanaan. Naaras Dinosaurus, nopeampi noista kahdesta, heittäytyi puun runkoa vastaan. Se huojui peloittavasti, mutta ei kaatunut heti. Silloin alkoivat molemmat kaivaa maata sen juuresta sarvillaan. Siten ne olivat usein tehneet saadakseen hedelmiä, jotka olivat korkeammalla kuin mihin ne ylettyivät. Puu kallistui kovin. Jättiläinen työnsi sitä ja latva painui maahan.
Ruskea äiti otti jättiläishypyn ja kierrellen vältti sarvia, jotka melkein koskettivat hänen selkäänsä. Hän luuli jo pelastuneensa. Mutta silloin iski hirveä häntä häneen ja kaatoi hänet tunnottomana maahan. Hetkinen vielä ja naaraan Dinosauruksen suuri jalka murskasi hänet ja itkevän lapsen kuoliaaksi.
Mies näki tämän murhenäytelmän pikaisen lopun tullessaan juosten pientä metsäaukeaa. Hänen ei tarvinnut katsoa tuota kauheata möhkälettä pedon jalan alla tietääkseen, että kaikki oli lopussa. Hän ei päästänyt muuta ääntä kuin käheän huokauksen. Mutta mitään ajattelematta, sillä hän ei ollut koskaan vielä käyttänyt tällaista keinoa, iski hän ryhmyisellä nuijallaan lähintä petoa. Nuija kimmahti kuin lapsen leikkikalu takaisin kovasta, sarvisuojuksisesta päästä, mutta onnellinen sattuma johti niin, että yksi nuijan terävistä, katkaistuista nystyröistä osui suoraan Dinosauruksen silmään ja murskasi sen. Se karjahti kauheasta tuskasta, ja molemmat tulivat muristen häntä kohti.
Mies peräytyi hitaasti. Hänen epätoivoinen tuskansa oli äkkiä muuttunut katkeraksi vihaksi, ja hän päätti kostaa. Hänen oli helppo juosta noiden kömpelösti liikkuvien petojen edellä, jotka puhalsivat pahalle haisevaa henkeään aivan hänen kantapäihinsä. Hän oli tahallaan kompastuvinaan joka toisella askeleella. Hän antoi niiden luulla, että ne siinä tuokiossa voivat lävistää hänet. Hän vei niitä eteenpäin, maan täristessä niiden painavista askelista, kunnes ne noin viidenkymmenen askeleen päästä olisivat saapuneet niityille. Mutta juuri siinä paikassa pysähtyi kuningas jurosti, väsyneenä sellaisiin tavattomiin ruumiinponnistuksiin. Siitähän ei ollut silmä puhki. Se tahtoi luopua takaa-ajosta. Mutta naaras jatkoi matkaansa haluten kostaa.
Mies ei ollut tyytyväinen yksin sen takaa-ajoon. Syöksyen nopeasti vähän edemmäksi keräsi hän kaksi kourallista soraa ja hiekkaa, pyörähti takaisin ja heitti ne kovalla vauhdilla kuninkaan silmiin. Se auttoi. Tuskissaan ja puoleksi sokaistuna unohti jättiläinen väsymyksensä ja hyökkäsi raivoissaan toverinsa jälkeen.
Raivo teki sisiliskokuninkaat erittäin tyhmiksi. Koska tuollainen vähäpätöinen ihmisolento kulki kompastellen melkein niiden ulottuvilla, luulivat ne saavuttavansa sen. Se että hän kierteli tiheiköt, jotka ne sokeasti tallasivat, ja jälleen kylmästi ilmestyi niiden eteen, ei ollenkaan ihmetyttänyt niitä. Niiden tylsä, mutta leppymätön viha oli jälleen kiihtynyt, ja niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja ne jaksoivat liikuttaa raskaita, pylväsmäisiä jalkojaan, tahtoivat ne jatkaa takaa-ajoa.
Ne seurasivat miestä viimeisen tiheän pensaikon läpi aukealle, lyhyttä heinää kasvavalle niitylle, suurten oksien katkeillessa niiden tieltä. Mies kulki yhä eteenpäin niityn keskelle asti ja pedot seurasivat hiljaa muristen.
Mustat Dinoceras-laumat lopettivat heti syömisensä, nostivat rumia päitään ja tuijottivat tulijoihin.
Laumassa oli lukemattomia naaraksia, sarvipäisiä kuten koiraksetkin, mutta pienempiä ja ilman raatelevia torahampaita. Siihen vuodenaikaan olivat kaikki naarakset poikineet. Kauan ja tarkasti tuijotettuaan noihin kahteen täplikkääseen jättiläiseen, jotka olivat tulossa niitä kohti, alkoi lauma liikkua. Miestä ne tuskin huomasivat, hän näytti niin mitättömältä.
Miehen silmät, jotka katselivat kaikkea kylmästi ja tarkasti, huomasivat lauman liikkuvan järjestyksen mukaisesti. Mustat eläimet asettuivat taitavasti kohtaamaan vaaraa. Koirakset asettuivat eturiviin. Se oli kauhea rintama, joka olisi voinut peloittaa jättiläismäisiä Dinosauruksiakin. Mutta nämä olivat nyt liian tylsistyneet vihasta, jotta olisivat huomanneet, mitä ympärillä tapahtui. Naarakset työnsivät sillä välin poikasensa taakseen yhteen joukkoon ja muodostivat itse toisen rintaman. Se oli varajoukko, pienempi ja heikompi kuin koirasten, mutta voittamaton äidillisessä kiihkossaan.
Mies juoksi pelottomasti suoraan kokoutuneen koiraslauman läpi. Lähin koiraksista tuuppasi häntä välinpitämättömästi, eikä häneen kiinnitetty sen enempää huomiota. Niiden rivin takana, piilossa takaa-ajajiensa katseilta, hän kääntyi ja kiertäen naarasten rivin juoksi nopeasti oikealle ja tuli siten takaisin rivin päähän nähdäkseen, miten kävisi. Hänen sydämensä oli tuskasta pakahtua, kun valtava viha vähitellen lauhtui.
Kun nuo kaksi raivoavaa Dinosaurusta kadottivat saaliinsa näkyvistään, pysähtyivät ne äkkiä ällistyneinä. Silloin ne huomasivat mustat eläimet rintamassa hyökkäysasennossa. Se näky sai jättiläisten raivon kääntymään niihin. Ne syöksyivät huojuen uusia vihollisiaan kohti. Samassa mieskin tuli esiin mustan rintaman takaa, pysähtyi äkkiä ja nauroi.
Tuo nauru oli outoa ja kummallista, ja lähinnä oleva Dinoceras väistyi siitä hämmästyneenä, syrjään ja töytäsi naapuriaan käsittämättömässä hämmingissä.
Samassa nuo mahtavat jättiläiset olivat paikalla. Ne kulkivat suoraan mustien koirasten rintaman läpi repien niitä sarvillaan ja nokallaan, tallaten niitä maahan kuin viljaa ja survoen niitä jaloillaan. Molemmin puolin hyökkäsivät koirakset vihollistensa kupeisiin, voihkien, kiljuen mielettömästi ja repien suurilla torahampaillaan. Mutta kun tämä hirvittävä ryntäys tapahtui yht'aikaa molemmilta puolilta, eivät nuo kaksi jättiläistä päässeet kaatumaan. Melkein pysähtymättä, kuten näytti, kulkivat ne suoraan eteenpäin huitoen vahvoilla hännillään ja jättäen jälkeensä voimattomia uhreja. Ja niin ne saapuivat suoraa päätä naarasparven luo.
Mutta siihen oli niiden pysähdyttävä. Vasikat olivat tuon rintaman takana.
Mustat naarakset yksinkertaisesti keräytyivät yhteen kasaan noitten pistävien sarvien ja suojustetun eturuumiin päälle painaen niitä alaspäin, tukahduttaen ja tuupaten niitä ja puristaen niitä hurjasti kiljuen yhä alemmas painavilla ruumiillaan. Sillä välin koirakset repivät, purivat ja pistelivät niiden kylkiä ja ruumiin takaosaa. Dinosaurukset katosivat kokonaan näkyvistä. Vuorenkokoiset, jättiläismäiset, kiemurtelevat olennot nytkähtelivät puistatuksen tapaisesti muutamia minuutteja. Sitten Dinosauruksien pylväsmäiset jalat näyttivät murtuvan painon alla. Kauhea taisteleva joukko painui alas ja hajosi, ja nyt nähtiin, miten oli käynyt kahdelle varhaisen maailman jättiläishallitsijalle. Kaksi hirvittävää, muodotonta olentoa liikkui vielä, nytkähteli ja vääntelehti hurjasti, mutta se oli vain turhaa sätkimistä. Sokea elämä koetti vastustaa ratkaisevaa loppuaan. Haavoittuneet Dinocerakset vetäytyivät syrjään kuolemaan tai paranemaan, niinkuin Luoja tahtoi määrätä. Eloon jääneet naarakset lähtivät katsomaan, olivatko vasikat vahingoittumatta. Ja suuret, mustat koirakset, jotka eivät olleet saaneet mitään erityistä vahinkoa taistelussa, seisoivat piirissä ympärillä pistellen ja repien noita vastustelemattomia lihavuoria. Kun ne olivat vuoron perään päässeet varmuuteen siitä, että voitto oli täydellinen ja ettei enää tarvinnut taistella, heittäytyivät ne syömään saalistaan. Ne söivät tavallisesti kasvia ja juuria, mutta olivat kuten siat, rotat ja ihmiset enemmän tai vähemmän kaikkiruokaisia. Ja niistä näytti Dinosauruksien liha maistuvan hyvältä ruohojen kanssa.
Mies seisoi liikkumatta vain viidenkymmenen askeleen päässä noista taistelevista joukoista ja tuijotti eteensä mietteissään. Hän ei pelännyt niitä. Hän tiesi voivansa helposti karttaa niitä. Vaikka hän olikin niin vähäpätöinen, etteivät ne kiihdyksissään huomanneet häntä, niin pieni, ettei hän kooltaan ollut suurempi niiden pienimpiä vasikoita, halveksi hän siitä huolimatta noita jättiläiselukoita ja tunsi itsensä niiden herraksi. Hän oli leikkinyt kahden koko varhaisen maailman hallitsijan kanssa, kuljettanut niitä perässään ja hankkinut niille sellaisen turman, että hänen tuskansa oli melkein lauhtunut tuosta täydellisestä kostosta. Mustia Dinoceras-laumoja oli hän käyttänyt kostonsa välikappaleina. Jos olisi tarpeellista, voisi hän epäilemättä käyttää niitä uudelleen samanlaiseen tarkoitukseen.
Hän käänsi niille selkänsä tietäen, että hänen tarkka korvansa kuulisi heti, jos joku niistä lähtisi ajamaan häntä takaa, ja hiipi varovasti metsää kohti. Mutta hän karttoi asuinpuutaan. Hän ei tahtonut milloinkaan enää mennä lähelle tyhjää kotiaan. Hän tahtoi lähteä takaisin laguunin toiselle puolen, josta voi löytää hajalla asuvia heimolaisiaan. Hän halusi uutta vaimoa, ja hänessä heräsi halu saada uusia perillisiä, erittäinkin poikia, jotka olisivat tiedonhaluisia ja kekseliäitä kuten hänkin. Metsän reunassa hän kääntyi ja loi pitkän, miettivän katseen noihin mustiin voittamattomiin laumoihin, joita hän oli käyttänyt hyväkseen. Perilliskysymys täytti uudelleen hänen mielensä. Hänen sieluunsa hiipi heikko aavistus äärettömän suuresta työstä, mikä hänen olisi tehtävä. Mutta hän ei lannistunut. Hän tahtoi ainakin tehdä jotakin. Ja hän tahtoi niin opettaa lapsensa, että ne kenties voisivat voittaa tiikerinkin julmuuden ja tehdä turhaksi suuren punaisen karhun kiukun.
Kolmas luku.