I.
Raskasta oli keli Ylä-Ottanoonsiin reitillä. Kyliltä oli tukkilaisten leiriin neljän päivän kova vedätysmatka ja kaksi tukkimiestä parhaillaan päätteli kolmannen päivän taivalta. Edellimäisen kuorman edellä rämpi kookas Puna-McWha, leveä leuka tiukkana ja pienet harmaat silmät uupumuksesta kiukutellen, etsi ja avasi tietä puhki paksun lumen. Puna-McWhan suuri suku oikeastaan oli niin mustaveristä, että heitä sanottiin »Mustiksi McWhoiksi», mutta tämä oli tulipunaisine hiuksineen ja isoine punakkoine kasvoineen ainoa poikkeus, ja tämä hänen ulkonaisen ihmisensä erikoisuus se näytti ainiaksi hapattaneen hänen mielensä. Mutta hyvä tukkimies hän oli ja hyvä ajomies, ja luottavaisina kuin koirat seurasivat parihevoset hänen kintereillään. Toista kuormaa ajoi pitkä, laihaleukainen, yks'silmäinen tukkimies, nimeltään Jim Johnson, jota kaikki siitä huolimatta sanoivat »Walleyksi». Hänen sokea silmänsä kun oli omituisen valkoinen, melkein kuin maitoposliini, oli häntä ruvettu sanomaan »Wall-eyeksi» (valkosilmäksi); mutta koska hän oli yleiseen suosittu mies ja hänellä tästä erikoisesta asiasta oli sangen jyrkkä mielipide, oli liikanimi lievennetty Walleyksi.
He vedättivät kahteen mieheen ruokavaroja Conroyn leiriin Vähälle Ottanoonsiin järvelle. Ääneti, lukuunottamatta valjaitten natinaa ja kalahtelua sekä poljetun lumen pehmeää »tuhutt, tuhuttia», ponnisteli pieni retkikunta äänettömässä yksinäisyydessä. Puiden — lehdettömien koivujen ja hajallisten, tummanviheriäin kuusien — välitse valui hämärtävän talvi-iltapäivän autiota, kellervänviolettia valoa. Valon sammuttua metsän kujanteissa aavemaiseksi harmajaksi molemmat valjaikot selviytyivät eräästä tien mutkasta ja alkoivat laskea alas jyrkkää rinnettä, joka johti Joe Goddingin yksinäiselle mökille Palaneen joen niityille. Nyt tuli mökin tumma ulkoreuna näkyviin avoimen raivion kalpeutta vastaan.
Mutta ikkunassa ei ollutkaan valoa. Eikä hengähtänyt puusavun kodikas kitkeryys tervetuloa purevassa pakkasessa. Mökki näytti oudostuttavan hylätyltä.
»Noh noh!» hoputti McWha terävään ja vilkaisi taakseen Johnsoniin, kiukkuinen aavistus silmissään. Valjaikot pysähtyivät, kaikkia kulkusiaan ravistellen.
Äkillisestä äänettömyydestä kuului sitten lapsen heikkoa ääntä, epätoivoista itkua.
»Täällä on asiat hullusti!» murahti McWha, jolta lämpöisen illallisen toiveet äkkiä raukesivat.
Hänen puhuessaan Walley Johnson juoksi sivu ja loikki mäkeä alas kuin hirvi pitkin honteloin askelin.
Puna-McWha tuli perässä kuormain keralla kiirettä pitämättä. Hän kammoksui kaikkea tunteellisuutta. Ja hänen teki mielensä pitää itseään loukattuna.
Itku oli lakannut hänen saapuessaan tuvan ovelle. Sisällä hän tapasi Walley Johnsonin polvillaan lieden edessä, kiireellä tulta sytyttämässä. Hänen nuttuunsa käärittynä ja hänen käsivarrestaan kiinni pitäen, ikäänkuin peläten hänen jättävän, seisoi pienoinen pellavatukkainen lapsi, ehkä viiden vuoden ikäinen. Mökki oli kylmä, melkein yhtä kylmä kuin ulkona paukkuva pakkanenkin. Keskellä lattiaa venyi kangistuneena Joe Goddingin pitkä ja hoikka ruumis, päällään sikin sokin kasattuja vuodevaatteita, joilla pienokainen oli koettanut sitä lämmittää ja eloon herättää.
Puna-McWha tuijotti hetken ääneti, kumartui sitten, tutki kuolleen kasvoja ja tunnusteli hänen rintaansa.
»Kuollut kuin silli!» hän mutisi.
»Niin on! se vanha nälkäkurki!» vastasi Johnson, hommastaan katsomatta.
»Sydän?» kysäisi McWha lyhyeen.
Johnson ei vastannut, ennenkuin liekki oli tarttunut sytykkeihin ja herttaisella humulla noussut avoimesta liedestä hormiin.
»En tiedä siitä mitään», hän sanoi. »Mutta hän on ollut kuolleena jo jos kuinka kauan! Ja tuli sammunut! Ja lapsi puolikuolleena vilusta! Hänenkin kaltaisensa sairas mies, kun piti lasta täällä yksinään luonaan tuolla tavalla!»
Ja hän loi vainajaan jyrkästi moittivan katseen.
»Ei siitä ollut koskaan paljon mihinkään koko Joe Goddingista!» mutisi
McWha, alati moittivana.
Tukkimiesten pohtiessa tilannetta lapsi, hienopiirteinen sinisilmäinen tyttö, katseli heitä heleän hiuskuontalonsa alta, vuoroin toista ja toista. Walley Johnson se oli vihdoin kuullut hänen kauan kestäneet valituksensa, puristanut hänet rintaansa vasten, kietonut hänen ympärilleen vaatetta, säälitellyt häntä, karkoittanut pois kauhut. Mutta tyttö ei mielellään katsonut häneen, vaikka hänen näivettyneet, kalvakat kasvonsa olivat voimakkaat ja ystävälliset.
Ihmiset halusta haastelevat kaikenlaisia yleisyyksiä lasten välittömästä havaintokyvystä. Todellisuudessa eivät lapset kuitenkaan ole vanhempia ihmisiä paremmat pintapuolisen ja väärän arvostelun puolesta. Lapsi katseli suojelijansa sokeaa silmää, kääntyi sitten pois ja kulki sivuittain McWhan luo, ojentaen miellytellen toista kättään. McWha väänsi happamesti suutaan. Ei ollut näkevinäänkään pienoista kättä, vaan sukkelaan vältti sen. Kumartuen kuolleen yli hän nosti hänet maasta, oikoi hänet kunnolla vuoteeseensa ja verhosi hänet kokonaan peitoilla, niin ettei häntä näkynyt.
»Suotta sinun on olla lapselle noin tyly, kun se pyrkii ystäväksesi!» nuhteli Walley, pienokaisen kääntyessä takaisin hänen puoleensa, hämmästynyt ilme kyyneltyneissä sinisilmissään.
»Ne ovat kaikki samanlaisia, olipa niillä ikää kuusi, kuusitoista tai kuusikymmentäkuusi vuotta!» huomautti McWha ivallisesti, astuen ovea kohti. »Minä en niitä kaipaa! Pidä sinä hänestä huoli! Minä hoidan hevoset.»
»Älkää puhuko niin kovaan», pyysi pienokainen. »Herätätte isän.
Isäparka on kipeä!»
»Voi sinua raukkaa!» mutisi Johnson, painaen hänet suurta rintaansa vastaan, säälin pistos sydämessään. »Ei, emme me herätä isää. Kerro nyt, mikä sinun nimesi on?»
»Isä sanoi minua Ruusa-Liljaksi!» vastasi lapsi, leikkien Johnsonin liivinnapilla. »Tuleeko hänen nyt lämmin? Hän oli niin kylmä eikä puhunut mitään Ruusa-Liljalle.»
»Vai Ruusa-Lilja!» toisteli Johnson. »Annetaan isän olla rauhassa, hän on niin sairas! Tehdään me yhdessä illallista.»
Tupa oli nyt lämminnyt, ja varpaillaan Johnson ja Ruusa-Lilja kulkivat hommissaan, kattoivat pöydän, keittivät teen ja käristivät silavan. Kun Puna-McWha tuli navetasta ja tömisteli lunta jaloistaan, sanoi Ruusa-Lilja »Hsh!», laski sormen suulleen ja loi tarkoittavan silmäyksen vuoteessa olevaan liikkumattomaan isäänsä.
»Meidän pitää antaa hänen maata, sanoo Ruusa-Lilja», ilmoitti Johnson juhlallisuudella, joka koski McWhankin myötätunnottomaan tajuntaan ja sai hänet murahtamaan, että kyllä hän tietää.
Kun illallinen oli valmis, viivytteli Ruusa-Lilja minuutin tai pari hänen luonaan, ennenkuin veti tuolinsa pöydän luo. Tyttö silminnähtävästi aikoi suoda hänelle sen suosion, että istuisi hänen viereensä ja antaisi hänen leikata lihan. Mutta huomatessaan, ettei McWha katsahtanutkaan häneen, hän huoahti syvään ja istahti Johnsonin viereen. Aterian jälkeen, kun vielä astiatkin oli pesty, hän salli Johnsonin suoria itsensä nukkumaan pieneen vuoteeseensa, joka oli uunin vieressä. Hän halusi suudella isäänsä kuten tavallisesti, ennen maatamenoaan; mutta kun Johnson intti, että isä siitä heräisi ja että se oli hänelle paha, niin tyttönen kyynelsilmin myöntyi; ja he kuulivat hänen nyyhkyttävän, kunnes nukkui.
Lähes tuntikauden molemmat miehet vaieten tupakoivat, höyryävät jalat liedellä, selkä pitkään vainajaan päin, joka liikkumatonna makasi vuoteessaan. Viimein Johnson nousi ylös ja ravisteli itseään.
»Niin no», hän hitaasti päätteli, »meidän täytynee tehdä Joe-raukan puolesta mitä voimme.»
»Onkos hän jättänyt meille valitsemisen varaa!» ärähti McWha.
»Emme kai voi jättää häntä tänne huoneeseen», jatkoi Johnson epäröiden.
»Emmepä tietenkään!» vastasi McWha. »Jäisi tänne aina kummittelemaan, eikä antaisi meillekään rauhaa. Annamme hänelle tukkimiehen korjuun, kunnes päällikkö voi lähettää viemään ruumiin kylään, jotta pappi saa sen maahan siunata.»
He siis käärivät Joe Godding-rukan öljyvaatteeseen, joka oli kuorman peittona, ja hautasivat hänet syvälle lumeen mökin taa suuren jalavan alle, kasaten hänen päälleen sitten ison pinon halkoja, etteivät ketut eivätkä villikissat pääsisi hänen yksinäistä untaan häiritsemään, ja pystyttäen viimein pinon päälle jonkinmoisen ristin sen merkitystä ilmaisemaan. Kevyemmällä mielellä he sitten palasivat takaisin tupaan valkean ääreen, joka näytti palavan rattoisammin nyt, kun oli päässyt entisen isännän kolkosta läsnäolosta.
»Entä mikäs tyttöparalle neuvoksi — Ruusa-Liljalle?» alkoi Johnson.
Puna-McWha otti piipun suustaan ja sylkäisi täsmälleen hella-arinan rakoon merkiksi siitä, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä tästä tärkeästä asiasta.
»Kylällä on puhuttu, ettei Joe Goddingilla ole maailmassa ainoatakaan omaista, paitsi tämä lapsi», jatkoi Johnson.
McWha nyökkäsi välinpitämättömästi päätään.
»Niin no», jatkoi Johnson, »mitäs muuta me voimme tehdä, kuin viedä hänet nyt leiriin. Ehkä päällikkö sitten lähettää hänet takaisin kylään, kun ruumiskin viedään. Taikka ehkä hän antaa poikain pitää hänet leiriä ilostuttamassa, kun alkaa ikävältä tuntua. Minä arvelen, että kun pojat saavat nähdä hänen suloiset kasvonsa, niin he mielellään vaikka joka mies rupeavat hänen holhoojikseen.»
McWha sylkäisi jälleen täsmälleen arinan rakoon.
»Minä kyllä en tykkää siitä, että leirissä pidetään pieniä, mutta tee kuin tahdot Walley Johnson» hän nurkuen vastasi. »Mutta se olkoon nyt kerta kaikkiaan sanottu, etten minä ole enkä rupea kenenkään holhoojaksi, jolla on hameet päällään! Mutta minä ajattelen tuota vanhaa lehmää, ja kanoja, joita näkyä olevan navetassa orrella.»
»Ne ovat kaikki Ruusa-Liljan, ja seuraavat hänen kanssaan huomenna leiriin», vastasi Johnson päättävästi. »Kerromme tyttörievulle, että hänen isänsä vietiin yöllä pois, kun hän oli niin kipeä, eikä voinut puhua kenenkään kanssa, ja että me olimme luvanneet pitää hänestä huolta, kunnes isä palaa takaisin! Ja niin se kyllä onkin», hän lisäsi, äänessä äkkinäinen hellyyden ja säälin liikutus.
McWha ivallisesti naurahti tätä mielenliikutuksen oiretta. Kopauttaen sitten piippunsa tyhjäksi hän alkoi täyttää liettä yöksi ja levitti peitteensä sen viereen permannolle.
»Jos tahdotte tehdä leiristä lastentarhan», hän murahti, »niin miks'ei minun puolestani!»